Arvio: WWF WrestleMania VI

Päivämäärä: 1.4.1990

Sijainti: Toronto, Kanada (SkyDome)

Yleisömäärä: 67 678

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Ja näin. Oli (WWF:n) vuoden kauneimman, hienoimman ja suurimman painitapahtuman aika. WrestleMania oli ehtinyt jo viidessä vuodessa muodostua kaikkien painifanien odottamaksi suurtapahtumaksi, ja nyt se oli aika järjestää kuudetta kertaa. Tällä kertaa puhalsivat kuitenkin tietyllä tavalla uudet tuulet, kun WrestleMania järjestettiin historian ensimmäistä kertaa Kanadassa: Toronton jättimäisessä SkyDome-areenassa. Tiedä sitten johtuiko se Kanadasta, SkyDomesta vai siitä tunteesta, että tämä WrestleMania VI oli tietyllä tavalla ”Rock ’n’ Wrestling” -aikakauden huipentuma, mutta koko show’n ajan tapahtuman tunnelma oli poikkeuksellisen korkealla. Kuten monesti WWE:n historiassa on sittemmin kerrottu, muuan 17-vuotiaat painifanit Adam Copeland ja Jay Reso olivat katsomassa tätä tapahtumaa paikan päällä.

Tapahtuman tunnelma oli siis historiallisen hyvä, ja luultavasti pitkälti juuri tuon tunnelman sekä tapahtuman muunkin nostalgia-arvon takia monet pitävät tätä WrestleMania VI:tä yhtenä historian parhaimmista WrestleManioista. Jokunen aika sitten Discordissakin puhuttiin siitä, mikä on paras WrestleMania ensimmäisestä yhdeksästä, ja ainakin Enska oli sitä mieltä, että nimenomaan WrestleMania VI on SE ’Mania. Ennen tämän tapahtuman katsomista olin itsekin samaa mieltä: muistikuvani oli se, että juuri tämä tapahtuma näistä – tasoltaan varsin vaihtelevaa meininkiä tarjonneista – historian ensimmäisistä WrestleManioista olisi se paras ja kaunein. Samaa mieltä näyttävät olevan monet tämän tapahtuman arvostelijat, jotka ovat antaneet tälle tapahtumalle käytännössä täydellisiä arvosanoja.

Spoilaan nyt jo sen verran tämän arvosteluni lopputulemaa, että ikävä kyllä tämän tapahtuman katsomisen jälkeen en voi millään olla samaa mieltä yleisen mielipiteen. Ymmärrän tunnelman fiilistelyn. Tunnelma oli ehdottomasti upea (vaikkakin ehkä snadisti ylihehkutettu). Ymmärrän myös nostalgia-arvon, koska sitä tällä tapahtumalla oli – tosin omasta mielestäni esimerkiksi WrestleMania I:llä ja WrestleMania III:llä oli vielä paljon enemmän nostalgia-arvoa, mutta silti juuri tämä tuntuu olevan monien smarkkien mielestä se nostalgisin, mitä en oikein tajua. Ymmärrän myös, että tähän tapahtumaan todella tietyllä tavalla päättyi 1980-luvun puolivälissä WWF:ssä alkanut huikea ”Rock ’n’ Wrestling” -aikakausi ja että tuon aikakauden päättymisen jälkeen edessä oli jotain ihan muuta. Mutta silti. En ikävä kyllä voi pitää tätä tapahtumaa millään yhtenä parhaista WrestleManioista. Enkä edes parhaana WrestleManiana ensimmäisestä yhdeksästä. Yritän tässä arvostelussa avata tätä omaa näkemystäni, koska se tuntuu olevan niin selvässä ristiriidassa monien muiden kanssa.

Tapahtuman selostajina toimivat itseoikeutetusti Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura, jotka palasivat taas pitkän tauon jälkeen yhdessä selostamoon. Ikävä kyllä tämä myös jäi Jesse Venturan viimeiseksi ppv:ksi WWF:n selostamossa, mikä on itselleni todellinen suru-uutinen: Ventura on nimittäin oma kaikkien aikojen suosikkini color commentator. Vince purki sopimuksen Venturan kanssa kesällä 1990, kun Ventura oli tehnyt mainoskampanjan Segan kanssa, vaikka WWF oli samaan aikaan Nintendon iso yhteistyökumppani. Backstage-haastattelijoina toimivat Gene Okerlund, Sean Mooney ja pariin otteeseen myös legendaarinen talk show -juontaja Steve Allen, joka vieraili myös yhden ottelun ajan selostamon puolella. Tapahtuman aluksi Robert Goulet lauloi kehässä Oh Canadan.

Singles Match

Koko B. Ware vs. Rick Martel

Illan ensimmäisessä ottelussa ei ollut oikeastaan mitään tarinaa taustalla. Tasan vuosi sitten heel-turnin tehnyt Rick Martel oli vuoden 1989 syksynä muuttunut ”The Model” Rick Marteliksi, joka alkoi korostaa omaa hyvännäköisyyttään kaikkiin muihin painijoihin verrattuna ja pukeutua supertyylikkäästi. Alkuvuodesta 1990 Martel oli myös alkanut kantaa mukanaan ”Arrogance”-nimistä parfyymiä sisältävää suutinta, jota hän ruiskutteli ympäriinsä sisääntulonsa aikana. Martelin vastustaja Koko B. Ware oli puolestaan jo pidemmän aikaa jumittanut WWF:n alakortissa ilman mitään merkittävää suuntaa.

Hmm, tämä oli siinä mielessä ilahduttava valinta openeriksi, että olisin hyvin voinut kuvitella näkeväni Rick Martelin ja Koko B. Waren painimassa myös WCW:n openerissa: tässä oli vastakkain kaksi taidokasta ja kiinnostavaa painijaa, joista kumpikaan ei ollut erityisen isokokoinen tai painityyliltään brawleri. Lähtökohdiltaan tämä oli siis oikein virkistävää vaihtelua WWF:n perinteiselle tarjonnalle. Harmi vain, että nämä lähtökohdat eivät oikeastaan välittyneet millään tavalla itse otteluun. Ensinnäkin yleisö tuntui olevan matsin aikana täysin kuollut, ja erityisesti Martelin hallintaosuuden aikana koko Skydomesta ei kuulunut pienintäkään reaktiota. Muutenkaan matsi ei lähtenyt käyntiin oikein missään vaiheessa, vaikka Koko B. Ware yritti kyllä paria tyylikästä high flying -liikettä ja Martel pyrki ihan hyvään tekniseen painiin. Ehkä miesten tyylit eivät vain sopineet keskenään yhteen, ehkä nyt ei vain ollut oikea päivä. Harmi vain, että juuri WrestleManiassa pitäisi olla se oikea päivä ja pitäisi vaikka pakottaa tyylit sopimaan yhteen. Nyt openerina nähtiin parhaimmillaankin kädenlämpöinen ja kokonaisuudessaan lähinnä siedettävä matsi, jolta olisi etukäteen voinut odottaa jopa hyvää, vauhdikasta ja mieleenpainuvaa avausta illalle. Sitä ei saatu.

* ½

WWF Tag Team Championship

Colossal Connection (c) vs. Demolition

Tämä ottelu oli parissakin mielessä erittäin merkittävä joukkuemestaruusottelu. Ensinnäkin, tämä oli André The Giantin legendaarisen uran ainut ppv-tason mestaruuspuolustus. Lisäksi tämä joukkuemestaruuskausi Hakun kanssa oli koko Andrén uran ainut mestaruuskausi, jos mukaan ei lasketa 20 sekuntia kestänyttä WWF World Heavyweight -mestaruuden hallussapitoa vuonna 1988. Muuten André ei ollut koskaan mestari, eikä koskaan tämän kauden jälkeen enää ollut. Tämä ainutlaatuinen mestaruuskausi oli alkanut siitä, kun Bobby Heenanin manageroimat André ja Haku olivat yhdistäneet voimansa loppuvuodesta 1989 ja muodostaneet Colossal Connection -nimisen joukkueen. He onnistuivat voittamaan joukkuemestaruudet Demolitionilta joulukuussa 1989, ja siitä lähtien nämä kaksi joukkuetta olivat olleet tiukasti toistensa kimpussa. Nyt WrestleManiassa oli Demolitionin viimeinen mahdollisuus voittaa vyöt takaisin. Kolmas – ja kaikista suurin syy – tämän ottelun merkittävyydelle on kuitenkin se, että tämä jäi André The Giantin uran viimeiseksi ppv-otteluksi. Tässä vaiheessa 43-vuotias André alkoi olla sairautensa takia niin surkeassa fyysisessä kunnossa, ettei hän pystynyt enää kunnolla liikkumaan – puhumattakaan painimisesta. André jäi pian tämän WrestleManian jälkeen sairauslomalle, mutta palaisi kyllä vielä lyhyesti WWF:ään. Tarkoituksena oli, että André olisi osallistunut vielä vuonna 1991 Royal Rumble -otteluun, mutta hän vetäytyi viime hetkellä ottelusta jalkavammojen vuoksi. Niin ja toki tällä ottelulla oli vielä yksi syy merkittävyyteensä, mutta palaan siihen spoiler-tagien kanssa.

Teen poikkeuksen ja annan tälle ottelulle ihan häikäilemättä vähintään puolikkaan lisää ottelun postmatch-meininkien ja siihen liittyvän poikkeuksellisen tunnelman ansiosta. Tuo postmatch-käänne ja yleisön loistava reaktio on kuitenkin yksi tämä WrestleManian ikimuistoisimmista hetkistä ja samalla yksi syy siihen, että tästä Maniasta on jäänyt niin hyvä fiilis monille arvostelijoille. Karu tosiasia on toki se, että itse ottelu oli kaikin puolin varsin kehno, ja suuri syy siihen oli se, että Haku paini tässä kirjaimellisesti yksin kahta vastustajaa vastaan. André ei käynyt kertaakaan virallisesti kehävuorossa ottelun aikana, vaikka toki muutamaan kertaan sekaantui ottelun kulkuun. Haku kyllä teki parhaansa painiessaan yksin, ja toisenlaisten vastustajien kanssa lopputuloskin olisi voinut olla ihan hyvä, mutta Demolition ei oikein sopinut Hakun vastustajaksi, ja lopputuloksena oli vähän yksipuolista brawlausta. Ei järisyttävän huonoa tai ärsyttävän kökköä, mutta ei mitään sellaista, mistä olisi kerrottava huomenna eteenpäin. Hakun kovalla työlle, näyttäville potkuille ja hyvällä myynille pitää antaa kyllä iso kiitos, ja kun tosiaan ottelun jälkeen oli tarjolla legendaarinen käänne, niin kyllä tämä yhteisvaikutuksensa ansiosta nousee kuitenkin ihan ok:ksi otteluksi.

* * 

Singles Match

Hercules vs. Earthquake

Pidemmän aikaa toimettomana WWF:n midcardissa pyörinyt Hercules oli nyt saanut vastaansa Jimmy Hartin manageroiman Earthquaken. Mitään sen kummempaa taustatarinaa ei tälläkään ottelulla ollut: Earthquake oli ollut vuoden 1989 lopulla tekemästään WWF-debyytistä lähtien kovassa nosteessa, ja Hercules oli hänen uransa toistaiseksi kovin vastustaja. Earthquake oli luopunut tähän ppv:hen tullessa Canadian Earthquake -nimensä etuliitteestä – todennäköisesti siksi, ettei kanadalaisyleisö hurraisi hänelle.

Etukäteen en olisi uskonut antavani Herculeksen ja Earthquaken ottelulle samaa arvosanaa kuin Koko B. Waren ja Rick Martelin ottelulle, mutta niin tässä nyt kuitenkin käy. Toki kyse on siitä, että Waren ja Martelin ottelu oli aikamoinen pettymys, kun Hercules ja Earthquake puolestaan pystyivät oikeastaan odotettua hieman parempaan suoritukseen. Ehdin jo pelätä, että Herculeksen ja Earthquaken matsi on ihan täyttä kuraa, mutta tämä oli juuri niin siedettävä rykäisy kuin näiden kahden ottelu vain voi olla. Hercules näytti ihan hyvältä hallitessaan ottelua tovin aikaa Earthquakea vastaan ja onnistui jopa tuon hallintansa aikana pitämään ottelun kaikin puolin katsottavana. Earthquaken dominoiva gimmick on myös oudolla tavalla lumoava – varsinkin tällein pieninä annoksina nautittuna. Jotain hämmästyttävän kiinnostavaa näissä otteluita dominoivissa möröissä on, kyllä Vince tietää. Mutta joo, ottelu nyt oli mitä oli, mutta lajityypissään tämä oli ihan ok suoritus. Onneksi oli ohi aika nopeasti.

* ½ 

Singles Match

Mr. Perfect vs. Brutus Beefcake

Tällä ottelulla oli puolestaan ihan kunnon taustatarina, sillä Mr. Perfect oli feudannut Hulk Hoganin kanssa vuodenvaihteen 1989-1990 aikoihin. Samalla Hoganin ystävä Brutus Beefcake oli ajautunut feudiin Beefcaken managerin The Geniuksen kanssa, ja nämä kaksi olivatkin kohdanneet toisensa Royal Rumblessa, jossa Beefcake oli leikannut osan Geniuksen hiuksista pois. Nyt sitten Hogan oli siirtynyt muihin kuvioihin, joten Mr. Perfectille jäi aikaa kostaa managerinsa puolesta Beefcakelle. Lopputuloksena oli se, että Beefcaken ja Perfectin välille buukattiin ottelu. Perfect ei ollut edelleenkään hävinnyt yhtään 1 on 1 -ottelua selätyksellä tai luovutuksella.

Voi voi. Tämän WrestleManian ensimmäinen tunti ei tarjonnut yhtään edes kahden tähden arvosanan ylittävää meininkiä, mikä on kyllä aikamoinen pettymys. Toki Beefcaken ja Perfectin ottelu oli pieni askel oikeaan suuntaan, koska kyllä tämä nyt oli painillisilta ansioiltaan paras ottelu toistaiseksi, mikä ei ikävä kyllä vielä tarkoita kovin paljoa. On todella sääli, että Mr. Perfect haaskataan WrestleManiassa tällaiseen otteluun, kun hänet olisi sen sijaan voitu laittaa vaikkapa johonkin oikeasti kovaan singles-otteluun tasoisensa painijan kanssa. Nytkin tässä ottelussa Perfectin hallintaosuutta oli kyllä ilo katsoa, mutta se jäi harmi kyllä ikävän lyhyeksi, ja sen sijaan Beefcaken kaikin puolin kehno osuus sai aivan turhan paljon aikaa. Beefcake alkaa olla niin väsynyt tapaus WWF:n rosterissa, että olisin erittäin tyytyväinen, jos hänet voitaisiin vähitellen heivata kokonaan pois.

* *

Singles Match

Bad News Brown vs. Roddy Piper

Bad News Brownin ja Roddy Piperin feud oli alkanut Royal Rumblessa, jossa Piper ensin eliminoi Brownin ja sen jälkeen raivostunut Brown tempaisi Piperin myös ulos kehästä. Tämän jälkeen kaksikko jatkoi tappeluaan takahuoneisiin saakka, ja nämä kaksi nyrkkien heiluttelusta pitävää äijää jatkoivat tuosta lähtien vihanpitoaan aina tähän WrestleManiaan saakka. Kuvan kuvasta näkee, jostain osittain varsin epäselväksi jääneestä syystä Piper oli maalannut puolet vartalostaan mustaksi ja kertoi, että nyt hän oli puoliksi ”Hot Rod” ja puoliksi ”Hot Scot”. Kaiketi tämän oli tarkoitus tuoda jonkinlaista psykologista etua Piperille. Kuinka vain. Piperin sisääntulon aikana Jesse Ventura muuten heitti erikoisen maininnan siitä, että hän ja Piper ovat olleet joukkue (”tag team”). Monelle katsojalle tuo huomautus ei luultavasti sanonut yhtään mitään, koska Ventura ja Piper eivät tosiaan olleet painineet joukkueena. Tuon oli tarkoitus olla kuitenkin lyhyt puffi ”Tag Team” -nimiselle tv-sarjalle, jota Piper ja Ventura tähdittivät. Ikävä kyllä tuosta sarjasta kuvattiin vain pilottijakso, joka floppasi pahasti, minkä vuoksi sarjaa ei koskaan nähty tuota yhtä jaksoa enempää.

Illan ensimmäinen ”Special Grudge Match” ei tuonut muutosta tapahtuman toistaiseksi huolestuttavaan painilliseen antiin. En kyllä etukäteenkään odottanut kovin paljon tältä Piperin ja Brownin kohtaamiselta, mutta elättelin silti salaa vähän toivoa sen osalta, että WrestleManiassa Brown ja Piper repäisisivätkin jonkun ässän hihastaan ja tarjoaisivat oikeasti todella viihdyttävän matsin. Ikävä kyllä niin ei käynyt, vaan tarjolla oli lähinnä nyrkkien heiluttelua ja tuomarin jatkuvasti keskeyttämää brawlausta. Kyllä tästä toki sellainen intensiivinen vihan tunne kävi selväksi: molemmat todellakin halusivat piestä toisen. Pelkästään tuon tunteen varaan ei kuitenkaan vielä rakenneta hyvää ottelua, jos matsissa ei tapahdu painillisesti lähes mitään kiinnostavaa. Masentavaa oli myös se, että tämä vihantäyteinen ottelu ei voinut saada kunnon lopetusta, vaan matsi piti päättääkin varsin kököllä tavalla, jollaista ei toivoisi WrestleManiassa näkevänsä. On kieltämättä aika harmi, että Piper piti uhrata tässä tapahtumassa tällaiseen otteluun, kun oikean vastustajan kanssa Piper olisi voinut saada aikaan ihan mitä tahansa – vaikka huippuluokan ottelun. Ja myös Bad News Brown olisi ollut ihan kannettavissa hyvään otteluun toisenlaisen vastustajan kanssa, mutta keskenään näitä kahta ei olisi kannattanut laittaa painimaan.

* ½ 

Tag Team Match

Hart Foundation vs. Bolsheviks

Hetkellisesti vuosien 1989-1990 taitteessa näytti jo siltä, että WWF olisi harkinnut Hart Foundationin hajottamista ja Bret Hartin sekä Jim Neidhartin siirtämistä singles-urille. Lopulta tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu, vaan Hart Foundation palasi yhteen ja oli nyt uudessa huippuiskussa. Tähän WrestleManiaan tullessa Hart Foundation oli jo haastanut Colossal Connection vs. Demolition -ottelun voittajan joukkuemestaruusotteluun, joten oli oletettavaa, että he myös saisivat mestaruusottelunsa, jos onnistuisivat päihittämään tässä matsissa Bolsheviks-kaksikon. Volkoffia ja Zhukovia ei ollut nähty ppv:ssä yli vuoteen, mutta nyt oli paluun aika. Itse asiassa Volkoff oli jo hetkellisesti ehtinyt lähteä WWF:stä vuonna 1989, mutta hän palasi promootioon vuoden 1990 alussa, ja kaksikko jatkoi yhdessä painimista entiseen malliin. Nyt tosin heillä ei ollut enää managerinaan Slickiä, joka hääri kaksikon apuna vielä vuonna 1988. Ennen tätä ottelua nähtiin vielä hauska backstage-angle, jossa talk show -juontaja Steve Allen pilaili bolsevikkien kustannuksella.

Mitäpä tähän nyt oikein sanomaan? WWF olisi toki voinut harkita sellaistakin vaihtoehtoa, että WrestleManiassa olisi annettu Hart Foundationin painia kunnon joukkuepainiottelu, joka muistettaisiin vielä vuosia myöhemminkin. Tai edes hyvä joukkuepainiottelu, koska sellaisen Hart Foundation saisi aikaan melkeinpä minkä joukkueen kanssa tahansa. Sen sijaan WWF päätti, että on paljon parempi ratkaisu iskeä Bret Hart ja Jim Neidhart puolen minuutin squashiin Nikolai Volkoffia ja Boris Zhukovia vastaan. En ihan ymmärrä sitä, minkä takia juuri tämän ottelun tästä kortista piti olla se puolen minuutin squash, kun se olisi mielummin voinut olla vaikka mikä tahansa tätä edeltävästä viidestä ottelusta. Nyt pilattiin taas mahdollisuus yhteen hyvään otteluun, harmi. Annan puoli tähteä tälle ihan Volkoffin laulun ansiosta.

½ 

Singles Match

The Barbarian vs. Tito Santana

The Barbarian oli WWF-debyytistään lähtien (ja jo sitä ennen JCP:ssä) kuulunut Powers of Pain -joukkueeseen Warlordin kanssa. Nyt tuo aikakausi oli kuitenkin tullut päätökseen. Royal Rumblen ja WrestleManian välisenä aikana Mr. Fuji oli nimittäin päättänyt hajottaa Powers of Painin ja myydä sekä Warlordin että Barbarianin sopimukset eteenpäin. Warlordin Fuji myi Slickille, mutta Warlordia ei tässä tapahtumassa nähty ollenkaan. Sen sijaan Barbarian nähtiin – hän oli Bobby Heenanin uusin hankinta. Toistaiseksi Barbarian ei ollut vielä saavuttanut mitään merkittävää Heenanin alaisuudessa, mutta nyt hän kohtasi WWF:n vakiokeskikorttilaisen Tito Santanan.

Toistaiseksi tämän tapahtuman ottelut ovat liikkuneet arvosanoiltaan akselilla *½-**, jos ei lasketa mukaan tuota äskeistä squashin tuomaa poikkeusta. Ja miksipä muuttaa hyvää kaavaa, kun voidaan jatkaa samalla linjalla, joten tämä illan seitsemäs ottelu pysyttelee myös turvallisesti kahden tähden tuntumassa. Täytyy silti kehua, että tämä oli ehkä jo illan paras ottelu – tai ainakin hyvin samalla tasolla Mr. Perfectin ja Brutus Beefcaken ottelun kanssa. Tässä oikeastaan merkittävin ero Perfectin ja Beefcaken otteluun verrattuna oli kuitenkin se, että olisin katsonut tätä mielellään pidempäänkin, jolloin tämä olisi saattanut jopa kohota korkeampiin arvosanoihin. Tito Santana oli nimittäin tässä ottelussa jälleen hurjassa iskussa: Santana liikkui hienosti, tarjoili tyylikkäitä liikkeitä, teki kaikkensa kantaakseen Barbarianin hyvään otteluun ja muun muassa myi kaikki Barbarianin iskut täydellisesti. Barbarianin ansioksi on todettava, että itse asiassa hänkin näytti tässä ottelussa yllättävän hyvältä, ja muun muassa ottelun loppupuolella nähty Top-Rope Clothesline Santanalle oli oikeasti hemmetin näyttävä. Eli kyllä, tässä ottelussa oli jo ihan jonkun verran potentiaalia, mutta ikävä kyllä aikaa oli vain reilut neljä minuuttia, minkä takia tämä typistyi lähinnä tällaiseksi ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi.

* * 

Mixed Tag Team Match

Randy Savage & Queen Sherri vs. Dusty Rhodes & Sapphire

Kuten Royal Rumblen arvostelussa kävi ilmi, Randy Savagen managerin Queen Sherrin ja Dusty Rhodesin managerin Sapphiren välille oli syntynyt raju feud. Rumblessa feudiin sekaantuivat sitten myös Savage ja Rhodes, ja Rumblesta lähtien Savage ja Rhodes olivatkin pyrkineet tekemään selvää toisistaan. Lopulta WrestleManiaan buukattiin WWF:n historian ensimmäisenä Mixed Tag Team Matchina mainostettu ottelu: Savage ja Sherri kohtaisivat siinä Rhodesin ja Sapphiren. Yllättävän lisäsäväyksen otteluun toi Savagen entinen manageri Miss Elizabeth, joka teki kaikki yllättävän erikoisesiintymisen Rhodesin ja Sapphiren managerina. Elizabethia ei ollut nähty WWF:ssä SummerSlam 1989:n jälkeen, mutta tässä WrestleManiassa nähtiin alkuillasta etukäteen nauhoitettu Elizabethin erikoishaastattelu. Siinä hän kertoi keskittyneensä viime aikoina etäavun antamiseen, mutta totesi samalla, että haaveili ringsidelle paluusta. Nyt hän sitten teki yhden illan paluun ja sai jälleen mahdollisuuden näpäyttää entistä manageroitavaansa.

Vähän alkavat nämä arvostelutekstini kuulostaa vanhan toistolta, mutta pakko on tässäkin kohtaa harmitella sitä, että Randy Savage olisi voinut painia tässä(kin) WrestleManiassa loistavan ottelun, mutta sen sijaan hänet pistettiin tällaiseen Mixed Tag Team Matchiin, josta ei vain millään ilveellä saa mitään erityisen hyvää kokonaisuutta. Osittain kyllä harmittaa myös Dusty Rhodesin puolesta, sillä American Dreamin koko WWF-run on ollut parhaimmillaan keskinkertaista, enimmäkseen kankeaa meininkiä. Se on aikamoinen saavutus, koska JCP:ssä Rhodes onnistui kuitenkin olemaan monta vuotta yksi koko rosterin kiinnostavimmista nimistä. Mitä jos Savage ja Rhodes olisivatkin saaneet painia kunnon 15-20-minuuttisen matsin vaikkapa vielä No DQ -säännöillä? Silloin käsissä olisi voinut olla todellinen WrestleMania-klassikko. Nyt WWF ei kuitenkaan halunnut jostain käsittämättömästä syystä kokeilla sellaista, vaan mukaan sotkettiin Sherri ja Sapphire, ja lopputulos oli tosiaan enemmänkin tv-ottelua ja anglea muistuttava sinänsä ihan hauska välipalanumero. Yleisö oli ihan hyvin mukana, Elizabeth ringsidellä loi lisätunnelmaa, ja Savage sekä Rhodes hoitivat roolinsa loistavasti, mutta varsinainen painillinen anti jäi hyvin ohueksi. Kokonaisuutena siis sellainen ihan ok matsi.

* * 

Tag Team Match

Orient Express vs. The Rockers

Tässä nähtiin sitten illan ainut WWF-ppv-debyytti. Mr. Fuji oli siis alkuvuodesta hajottanut Powers of Painin ja myynyt Barbarianin sekä Warlordin sopimukset eteenpäin. Fuji ei kuitenkaan ollut suinkaan jäänyt ilman joukkuetta, vaan pian Powers of Painin hajoamisen jälkeen hän toi WWF:ään uuden, kahdesta mystisestä aasialaispainijasta koostuvan Orient Express -joukkueen. Tuon joukkueen muodostivat Sato ja Tanaka, oikeilta nimiltään Akio Sato ja Pat Tanaka. Sato oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut konkaripainija, joka oli tehnyt pitkän uran niin Yhdysvalloissa kuin Japanissakin muun muassa AJPW:ssä. Nyt hän saapui ensimmäistä kertaa WWF:ään. Tanaka oli puolestaan nuorempi, lupaava painija, joka oli debytoinut 1980-luvun puolivälissä ja paininut lähes koko uransa Yhdysvalloissa, muun muassa CWA:ssa ja AWA:ssa. Toistaiseksi Tanakan merkittävin saavutus hänen urallaan oli painiminen Badd Company -nimisessä joukkueessa Paul Diamondin kanssa. Badd Company oli pitänyt hallussaan myös AWA:n joukkuemestaruuksia, ja he esiintyivät muun muassa SuperClash III:ssä. Nyt Badd Company oli kuitenkin hajonnut, kun Tanaka jätti kaatumaisillaan olevan AWA:n ja loikkasi WWF:ään. Tässä ppv-debyytissään Orient Express sai sitten vastaansa kovassa nosteessa olevan Rockers-joukkueen.

Kai tätä täytyy pitää jo askelena oikeaan suuntaan, vaikka päällimmäinen fiilis tämänkin ottelun jälkeen on pettymys. Pettymys johtuu kuitenkin siitä, että ottelun lopetus tuli (huonolla tavalla) täysin puskista ja oli vieläpä ärsyttävän kökkö tapa päätää muuten todella viihdyttävästi kulkenut ottelu. Kovasti toivoin, että matsi olisi kestänyt vielä vähintään viisi minuuttia pidempään, mutta koko ajan samalla pelkäsin, että kohta tämä jo loppuu. Olin siis varautunut henkisesti siihen, että tämä ottelu ei paljon yli viittä minuuttia saisi aikaa, mutta siihen en ollut varautunut, että ottelulle ei olisi tarjolla edes kunnon lopetus. No, kokonaisuus jää kökön lopetuksen takia vain ihan hyväksi, mikä on harmi, koska tässä Michaelsin, Jannettyn, Tanakan ja Saton ottelussa oli nyt tarjolla jo kunnon painia. Viihdyttävää liikkumista, näyttäviä liikkeitä, hienoa myymistä ja kunnon high flying -menoa. Pitkänä otteluna tämä olisi voinut olla ihan mitä tahansa, vaikka MOTYC-tasoinen koitos. Nyt tämä oli… ihan kiva.

* * ½ 

Singles Match

Dino Bravo vs. Jim Duggan

Kanadalaisella Dino Bravolla ja Yhdysvaltain sankarilla Jim Dugganilla oli kaiketi käynnissä jonkinlainen ikuisuusfeud, jota WWF koki tarpeelliseksi jatkaa aina silloin, kun kummallakaan ei ollut parempaa tekemistä. Nyt sitä parempaa tekemistä ei ollut WrestleManiassa, joten nämä kaksi päätettiin iskeä toisiaan vastaan. Mikä idioottimaisinta, Duggan saapui kehään USA:n lipun kanssa ja yritti saada koko ajan ”USA”-chanttia kulkemaan, vaikka tapahtuma järjestettiin juma vitun lauta Torontossa. Duggan, vitun idiootti.

Olen ihan varma, että olen nähnyt tämän ottelun tuhannesti ennenkin. Enkä oikeastaan edes muista, ovatko Duggan ja Bravo kohdanneet kertaakaan aikaisemmin ppv:ssä (nopea tarkastus: ovat Royal Rumble 1989:n 6-Man Tag Team Matchissa), koska tässä ei ole kyse siitä. Sen sijaan tarkoitan sitä, että jokainen Jim Dugganin ja Dino Bravon ottelu – olipa vastustaja kuka tahansa – tuntuu täsmälleen samalta. Perusvarmaa brawlausta, yleisönhuudatusta, tutut lopetuslikkeet ja homma on ohi. Ei mitään innovatiivista, kiinnostavaa, erikoista tai edes näyttävää. Ja silti nämä kaverit pääsevät painimaan kuukaudesta toiseen. Tätähän tämä 1980-luvun ja selvästi vielä 1990-luvun alunkin WWF vahvasti edusti. Tämäkin ottelu oli kaikin puolin turha ja täysin epäkiinnostava, mutta yleisö oli kyllä ihan hyvin mukana (buuaamalla vahvasti Dugganille, heh) ja toki homma oli ihan perusvarmaa suorittamista molemmilta, joten kyllä tämä sellainen siedettävä kokonaisuus oli. Ei näitä silti WrestleManiassa jaksaisi katsoa.

* ½

Million Dollar Championship

Ted DiBiase (c) vs. Jake Roberts

Tämän ottelun feud oli yksi tämän WrestleManian pisimpään kestäneistä vihanpidoista. Kaikki alkoi viime keväänä, kun DiBiase pisti Million Dollar Dreamillaan Robertsin ulos kehästä pariksi kuukaudeksi (tämä oli siis kayfabe-selitys sille, että Roberts sai selvitellä lakisotkunsa rauhassa). Tuon parin kuukauden aikana DiBiase mehusteli tietenkin jatkuvasti sillä, kuinka hän oli päättänyt Robertsin uran. Lopulta Roberts teki paluunsa, ja hän halusi tietenkin päästä kostamaan DiBiaselle. Miehet kohtasivat toisensa vastakkaisissa joukkueissa Survivor Seriesissä ja Royal Rumble -ottelussa Royal Rumblessa, mutta lopullista paremmuutta ei saatu selvitettyä. Lopulta alkuvuodesta Roberts varasti DiBiaselta tälle niin arvokkaan Million Dollar Championshipin, jonka DiBiase oli itse luonut ja jota hän ei ollut koskaan puolustanut. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että WrestleManiaan buukattiin näiden kahden välille ottelu, johon pistettiin myös panokseksi tuo kultatimanttinen mestaruusvyö. Voittaja saisi pitää epävirallisen mestaruuden hyvänään. Tässä ppv:ssä muuten kuultiin ensimmäistä kertaa DiBiasen legendaarinen sisääntulomusiikki, tähän asti hän oli saapunut kehään ilman musiikkia.

Haluaisin kovasti tykätä tästä ottelusta, koska tämä oli Rockers vs. Orient Expressin ohella ensimmäinen ottelu koko tähänastisessa kortissa, joka kuulosti jollain tavalla kiinnostavalta. Halusin tykätä tästä myös siksi, että tämä sai oikeasti hyvin aikaa: yli 10 minuuttia pyhitetty Robertsin ja DiBiasen painille. Halusin tykätä tästä myös, koska DiBiase ja Roberts kuuluivat molemmat tämän aikakauden suosikkipainijoihini ja koska tällä ottelulla oli takana pitkä, lähes vuoden mittainen, feud. Ikävä kyllä ottelun tykättävyys määrittyy lopulta kuitenkin ottelun laadun perusteella, ja tämä ottelu ei ollut ollenkaan niin hyvä kuin se olisi paperilla voinut olla. En oikeastaan osaa edes sanoa, mikä oli suurin ongelma. Kai tässä on vain vähitellen hyväksyttävä se, että Ted DiBiasen singles-otteet eivät ole olleet WWF-uran alun jälkeen ollenkaan niin hyviä kuin olisi voinut toivoa. Toki on siis todettava nyt, että mistään paskasta ottelusta ei ole kyse ja kyllä DiBiasen ja Robertsin matsissa hyviäkin juttuja oli. Tässäkin DiBiase ja Roberts painivat ehdottomasti taidokasta, oikein hyvin rakenneltua ottelua, joten tämä oli ehdottomasti yksi koko illan parhaista otteluista. DiBiase ja Roberts vetivät roolinsa hyvin, ja yleisökin oli ihan mukavasti mukana. Silti tuo kunnia yhtenä illan parhaista otteluista kertoo paljon enemmän tästä illasta kuin ottelusta. Loppujen lopuksi koko Robertsin ja DiBiasen painiminen oli nimittäin tosi perusmeininkiä. Mitään erikoisuuksia tai edes silmiinpistävän hienoa painia ei nähty: ei, tämä oli enemmänkin sellaisen varman rutiinivedon oloinen suoritus, jota ei todellakaan parantanut se, että ottelun lopetus oli taas aika mälsä. Onneksi kyseessä oli sentään DiBiasen ja Robertsin rutiiniveto, mutta kyllähän tämä ottelu oli ikävä kyllä pettymys.

* * ½ 

Singles Match

Akeem vs. Big Bossman

Ai että, sitten oli vuorossa vanha kunnon hajonneen joukkueen jäsenten kohtaaminen. Vielä Royal Rumblen aikaan Twin Towers oli siis hyvinvoiva joukkue, jonka jäsenet Akeem ja Big Bossman olivat yleisön vihaamia korstoja. Pian Rumblen jälkeen nähtiin kuitenkin hämmentävä käänne: Big Bossman nimittäin auttoi Ted DiBiasea feudissa Jake Robertsia vastaan vangitsemalla Robertsin ja viemällä tältä vyön, jonka Roberts oli varastanut DiBiaselta. Bossman oli palauttamassa vyötä DiBiaselle, kun hänelle paljastui, että DiBiase olikin maksanut Bossmanin palveluksista Bossmanin managerille Slickille. Tätä Bossman ei sulattanut: hän julisti, että häntä ei voisi ostaa rahalla vaan että hän toimisi ainoastaan lain ja oikeuden valvojana. Niinpä Bossman kääntyi DiBiasea, manageriaan ja joukkuekaveriaan vastaan ja palautti vyön Robertsille. Face-turnin tehnyt Bossman joutui tietenkin saman tien ongelmiin ex-managerinsa ja ex-joukkueparinsa kanssa, ja nyt noita ongelmia selvitettiin ppv-ottelussa. Tämä ottelu jäi muuten Akeemin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi: pian WrestleManian jälkeen Akeemin rooli WWF:ssä alkoi laskea alakorttiin, ja kun hänen sopimuksensa päättyi lokakuussa 1990, Akeem lähti pois WWF:stä.

Eipä tästä ottelusta ole paljoa sanottavaa. Paras osuus oli se, kun Ted DiBiase hyökkäsi Big Bossmanin kimppuun ennen ottelun alkamista. Oikeastaan viimeistään tässä ottelussa hahmottui kunnolla se, kuinka surkeassa kunnossa Akeem oli näihin aikoihin ja kuinka Akeem ei käytännössä pystynyt kehässä mihinkään järkevään. Vaikka Big Bossmankin oli aika isokokoinen (oli tosin laihtunut ainakin oman silmämääräisen arvioni mukaan huomattavasti vuoden takaisesta heel-aikansa huipusta), Bossman oli koko ajan pystynyt ihan siedettäviin otteluihin varsin heikkotasoistenkin vastustajien, kuten Jim Dugganin, kanssa. Akeemia vastaan Bossmanillakaan ei ollut enää mitään toivoa, vaan tämä parin minuutin rymistely oli kaikin puolin todella kökköä katsottavaa. Ainut pieni valonpilkahdus oli ottelun lopetus, joka kieltämättä tämänkokoisten herrasmiesten toteuttamana näytti ihan rajulta. Niin ja olihan tässä hyvää myös se, että ottelu oli tosiaan lyhyt. Muuta hyvää saakin sitten hakemalla hakea.

½

Ja koska 14 ottelussa ei ole vielä tarpeeksi yhdelle WrestleManialle, saatiin tähän väliin nauttia vielä yhdestä hämmentävästä ja erittäin kiusallisesta anglesta kehässä. Honky Tonk Man ja Greg Valentine olivat siis alkuvuodesta 1990 muodostaneet joukkueen, jota kutsuttiin nyt Rhythm ’n’ Bluesiksi: myös Valentine oli siis alkanut pukeutua Honky Tonk Man -tyyliin ja soittaa kitaraa. Kaksikko oli siis muodostanut ns. virallisen bändin, jota Jimmy Hart manageroi. Ja tässä WrestleManiassa Rhythm ’n’ Blues oli nyt julistanut esittävänsä ensimmäistä kertaa uuden kappaleensa Honka-Honka-Honka Honky Loven. Honky ja Valentine saapuivat Jimmy Hartin ja parin ”Honkettes”-tytön kanssa kehään pinkilla cadillacilla, jota muuten ajoi muuan Diamond Dallas Page, joka ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa mikään nimi, jota olisi edes show’ssa mainittu. DDP oli siis lähtenyt vuoden 1989 aikana AWA:sta ja tehnyt sopimuksen WWF:n kanssa. WWF:llä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käyttöä DDP:lle, joten hän ajautui aika satunnaisiin hommiin – kuten kuskaamaan itseään paljon lahjattomampia painijoita kehään cadillacillaan. No, Rhythm ’n’ Blues sitten esitti epävireisen ja hirveältä kuulostaneen biisinsä kehässä, kunnes kaikkien rakastamat Butch ja Luke ilmestyivät paikalle ”valeasuissa” ja hyökkäsivät Rhythm ’n’ Bluesin kimppuun. Se siitä. Parasta kai tässä oli se, että tämä ei sentään ollut oikea ottelu.

Singles Match

Rick Rude vs. Jimmy Snuka

Vuosi sitten paluunsa WWF:ään tehnyt Jimmy Snuka ja viime SummerSlamissa IC-mestaruutensa hävinnyt Rick Rude eivät oikein olleet löytäneet järkevää suuntaa itselleen viime kuukausina. Rude oli kyllä feudannut Roddy Piperin kanssa, mutta Piper oli puolestaan ajautunut alkuvuodesta feudiin Bad News Brownin kanssa, joten Piperin ja Ruden feud oli jäänyt taka-alalle. Paremman tekemisen puutteessa nämä kaksi uskottavaa midcarderia pistettiin sitten toisiaan vastaan WrestleManiassa.

Tämä oli varmaan illan ensimmäinen positiivisesti yllättänyt ottelu – ja nyt ollaan illan toiseksi viimeisen ottelun äärellä. En ehkä edes enää ala korostaa, mitä se kertoo koko tapahtuman tasosta. No, yhtä kaikki: tämä oli ihan ilahduttava yllätys laadultaan, mutta ikävä kyllä matsi kesti vain nelisen minuuttia, joten siinä ajassa ei rakennella tv-ottelutasoista kummempaa koitosta. Harmi. Jimmy Snuka oli nimittäin tämän tapahtuman aikaan yllättävän hyvässä vedossa, ja Rick Rude jatkoi tuttua varmaa tyyliään. Miesten tyylit sopivat vieläpä hyvin yhteen, joten tätä toimintaa oli kiva katsoa. Snuka väläytti muun muassa näyttävän Dropkickin ja Diving Headbuttin, ja Rude puolestaan vastasi perinteisemmästä teknisestä painista. Myös matsin lopetus toimi hyvin, joten ei minulla ole tästä muuta pahaa sanottavaa kuin että tämän mittaisesta matsista ei lopulta kuitenkaan kovin paljon ole WrestleManiassa iloa.

* * 

WWF Championship
WWF Intercontinental Championship
The Ultimate Challenge

Hulk Hogan (c) vs. Ultimate Warrior (c)

Ja vihdoin. Illan 14. ja viimeinen ottelu ja samalla se ottelu, jonka ansiosta kaikki muistavat tämän tapahtuman ja minkä ansiosta tätä pidetään yhtenä parhaimmista WrestleManioista ikinä. Tämä oli ”The Ultimate Challenge”: ottelu, jossa kaikkien rakastama legendaarinen WWF:n päämestari Hulk Hogan kohtaisi kaikkien rakastaman, uuden sukupolven tähden ja WWF Intercontinental-mestarin Ultimate Warriorin. Molempien mestaruudet olivat pelissä, kyse oli puhtaasti rehdistä ottelusta. Kaikki oli saanut alkunsa Royal Rumblessa, jossa Hogan ja Warrior olivat kohdanneet ensimmäisen kerran, kun kehä oli tyhjentynyt muista painijoista. Tuolla lyhyeksi jääneellä kohtaamisella selvästi testattiin, miten fanit reagoisivat WWF:n kahden isoimman facen kohtaamiseen, ja fanithan reagoivat mielettömän isosti. Niinpä WWF päätti saman tien alkaa rakentaa tätä ottelua WrestleManiaan. Seuraavina viikkoina Warrior ja Hogan painivat yhdessä, mutta eräässä tv-show’ssa Warrior iski vahingossa Clotheslinen Hoganille, kun luuli tätä heel-vastustajaksi. Yhdessä show’ssa Hogan pelasti Warriorin heelien beatdownilta, mutta Warrior tönäisi hänet pois. Seuraavalla viikolla Warrior pelasti Hoganin heelien beatdownilta, mutta Hogan tönäisi hänet pois. Tunteet siis kuumenivat, mutta kumpikaan ei puukottanut silti toista selkään. Lopulta tv-lähetyksessä kirjoitettiin viralliset sopimukset, ja ottelu oli selvä: Hulk Hogan vs. Ultimate Warrior – voittaja ottaisi kaiken.

Yksi pitkäaikaisimmista ja legendaarisimmista IWC:n dirt sheet -tarinoista kertoo, että Hogan ja Warrior olivat harjoitelleet tämän ottelun etukäteen alusta loppuun, minuutti minuutilta ja liike liikkeeltä. Tämä sen takia, että kummallakaan ei varsinaisesti ollut kykyä kovin suuriin kehäpsykologiseen meininkiin sillä tavalla, että he pystyisivät vetämään kehässä improvisoituna loistavan yli 20-minuuttisen ottelun. Kumpikin kuitenkin halusi, että WrestleManian Main Event olisi juuri niin kova ottelu kuin yleisö toivoi, ja niinpä ottelu oli buukattu ja harjoiteltu alusta loppuun pilkuntarkasti. Jos (ja hyvin oletettavasti kun) tuo tarina pitää paikkansa, olen aivan äärimmäisen iloinen siitä, että tämän yhden kerran Hogan ja Warrior päättivät tehdä kaikkensa fanien viihtymisen vuoksi. Tämä ottelu oli nimittäin kiistatta loistava entertainment brawl sanan jokaisessa merkityksessä. Samalla tämä oli yksi legendaarisimmista WrestleManian Main Eventeistä. Tokikaan tämä ei ollut painilliselta anniltaan millään tavalla erityisen huikea, ja tokihan Hulk Hogan esimerkiksi no-sellasi täysin jalkansa ”loukkaantumisen”, joka kävi ottelun aikana. Mutta tällä kertaa voimme osittain olankohautuksella ohittaa jopa nuo jutut, koska Warrior ja Hogan todellakin tekivät kaikkensa, jotta tämä olisi niin viihdyttävä ottelu kuin ikinä vain voi olla. He kertoivat tarinan. He taistelivat toisiaan vastaan. He hoitivat niin ottelun aloituksen, keskikohdan kuin lopetuksenkin aivan priimatyyliin. Yleisö oli aivan pähkinöinä ottelun aikana. Tämä oli ehdottomasti huippuottelu ja aika lailla niin hyvä matsi kuin Hulk Hoganilta ja Ultimate Warriorilta sen enempää keskenään kuin kenenkään muunkaan kanssa voidaan nähdä. Tämä ottelu pelasti tämän tapahtuman.

* * * *

---

No niin, sitten päästään tähän. Tiedän, että olen itse julistanut lukemattomia kertoja näissä kokonaisarvioissani, että tapahtuman hyvyys ei suinkaan määrity pelkästään siinä nähtyjen otteluiden keskiarvon mukaan, mutta nyt on silti aluksi tarkasteltava paperilla sitä, minkälaisia arvosanoja tämän tapahtuman ottelut saivat. Yhteensä tapahtumassa oli 14 ottelua. Kaksi sai alle yhden tähden. Neljä sai arvosanakseen *½. Viisi sai arvosanakseen **. Kaksi sai arvosanakseen **½. Ja VAIN YKSI SAI YLI **½-ARVOSANAN. Tuo yksi oli toki ****-ottelu, mutta sekään ei ollut edes mikään vuosisadan/-kymmenen paras ottelu. ”Vain” huippuottelu. Mikä hulluinta: lähes kaikki arvostelijat ovat ihan samaa mieltä kanssani näistä otteluiden arvosanoista: osa ehkä hivuttaisi parin ottelun arvosanaa hieman ylemmäs, mutta ei mitään dramaattisia muutoksia. Mikä muu tapahtuma saisi tällaisilla arvosanoilla minkäänlaista ylistystä tai edes maltillisia kehuja smarkeilta? Ei mikään. Ei yhtään mikään. Tämä Toronton Skydomessa torontolaisen yleisön edessä järjestetty WrestleMania on jotenkin käsittämättömällä ilveellä vain onnistunut brandaamaan itsensä niin täydellisenä nostalgiapläjäyksenä, että ihmiset ovat oikeasti sitä mieltä, että tämä oli joku täydellinen wanhan ajan WrestleMania, vaikka tämä ei millään mittareilla ollut sitä. WrestleMania I, III ja jopa V ovat heittämällä tätä parempia.

Ja kyllä, tämän tapahtuman tunnelma oli totta kai upea (vaikka sekin on mielestäni hieman yliarvostettu), ja totta kai tässä oli semmoinen poikkeuksellinen WrestleManian meininki. Totta kai oli hienoa (vaikkakin samalla erittäin surullista) kuunnella viimeisen kerran Gorilla Monsoonin ja Jesse Venturan yhteisselostusta ppv:ssä. Totta kai oli äärimmäisen hienoa (ja äärimmäisen surullista) nähdä André The Giantin viimeinen ppv-ottelu ja Andrén face-turn. Mutta nämä asiat kantavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, kun ottelun painillinen anti oli suoraan sanottuna 90-prosenttisesti WrestleMania-kriteereillä täyttä paskaa. Jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu tapahtuma ja jos tässä ei olisi ollut edellä mainittuja liventäviä asianhaaroja, tämä olisi heittämällä Surkea tapahtuma. Nyt olen armollinen ja määrittelen tämän Kehnoksi. Repikää siitä yhtä historian parasta WrestleManiaa.

Kaikkein surullisinta tässä kaikessa on se, että ei olisi ollut edes oikeasti vaikeaa rakentaa tästä WrestleManiasta tapahtumaa, joka olisi säilyttänyt nuo kaikki upeat äsken luetellut puolensa mutta joka olisi lisäksi tarjonnut loistavaa painiviihdettä. Se olisi onnistunut ihan samoilla painijoilla, ihan samoilla taustarinoilla. Vain muutamaa ottelua olisi muutettu ja pari turhaa ottelua olisi poistettu kortista, jotta kaikella olisi ollut tarpeeksi aikaa. Tarjoilen tässä nyt vaihtoehtoisen WrestleMania VI:n, johon ei ole tarvinnut keksiä yhtään ottelua päästä tai tuoda yhtään sellaista painijaa, joka ei olisi ollut tässäkin tapahtumassa mukana – suurin osa tämän feudeista olisi ollut ihan loogisia toteutuessaan tässä vaihtoehtoisessa WrestleManiassa. Väitän, että TÄMÄ olisi ollut yksi historian parhaista WrestleManioista. Eli jotain, mitä tämä ikävä kyllä todelliseksi jäävä versio ei millään onnistunut olemaan.

Vaihtoehtoinen WrestleMania VI – olkaa hyvät:
Rick Martel vs. Tito Santana
Colossal Connection (c) vs. Demolition
Mr. Perfect vs. Koko B. Ware
Rick Rude vs. Roddy Piper
Hercules & Jim Duggan vs. Dino Bravo & Earthquake (koska pakkohan kortissa on olla joku isojen miesten turha rymistely)
Randy Savage vs. Dusty Rhodes – No DQ Match
Hart Foundation vs. The Rockers
Ted DiBiase (c) vs. Jake Roberts
Orient Express vs. Bolsheviks
Akeem vs. Big Bossman
Hulk Hogan (c) vs. Ultimate Warrior (c)

---

Wikipedia: WWF WrestleMania VI

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.6.2017