Arvio: WWF WrestleMania VII

Päivämäärä: 24.3.1991

Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Los Angeles Memorial Sports Arena)

Yleisömäärä: 16 158

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Tervetuloa vuoden suurimpaan painitapahtumaan, joka järjestettiin nyt jo seitsemättä kertaa! Tällä kertaa WrestleMania järjestettiin Los Anglesissa Kaliforniassa, muttei suinkaan siinä tapahtumapaikassa, missä show piti alun perin järjestää. Vuosi sitten WWF nimittäin mainosti isosti, että vuoden 1991 WrestleMania järjestetään jättimäisessä Los Angeles Memorial Coliseumissa, joka on ulkoilma-areena ja johon olisi WWF:n mainosten mukaan mahtunut 100 000 katsojaa. Tuo yleisömäärä olisi tehnyt WrestleMania VII:stä historian suurimman Manian. Mutta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sen sijaan tämän WM:n tapahtumapaikka siirrettiin vain puolitoista kuukautta ennen tapahtumapäivää Los Angeles Memorial Sports Arenalle, jonne puolestaan mahtui vain hieman päälle 15 000 katsojaa. Tuolla yleisömäärällä tästä WM VII:stä tulikin historian pienin Mania.

Mitä siis kävi? WWF:n virallinen selitys oli se, että tapahtuma oli pakko siirtää sisäareenaan, koska hallitseva WWF-mestari ja viime kuukausia todella rajua USA-vihaaja/Irak-rakastaja-gimmickiä vetänyt Sgt. Slaughter oli aiheuttanut niin voimakkaan vihareaktion amerikkalaisissa, että WWF:llä oli syytä pelätä Slaughterin salamurhausyrityksiä. Tämä toki ei ole (ainakaan kovin monen mielestä) uskottava selitys useammastakaan syystä. Oli kyllä totta, että Slaughterin rooli oli herättänyt aivan poikkeuksellisen rajuja reaktioita ja että itse asiassa monet WWF:n yhteistyökumppanit olivat jopa vastustaneet koko kuviota (palataan tähän myöhemmin arviossa), mutta varsinaisia turvallisuusuhkia ei ollut silti mitenkään todistettu. Sen sijaan WWF toteutti koko tapahtumapaikan siirtämisen hyvin salamyhkäisesti ensin ilmoittamatta siitä mitenkään ja jatkamalla vain sen mainostusta, että show käydään ”Los Angelesissa”. Todellinen syy nimittäin oli se, että WWF:n lipunmyynti tähän WrestleManiaan oli flopannut totaalisesti: vielä helmikuun alussakaan WWF ei ollut saanut myytyä 100 000 ihmisen areenalle edes 15 000 lippua, joten WWF pystyi siirtämään tapahtuman monta kertaa pienemmälle sisäareenalle, eikä se joutunut edes hyvittämään peruttuja lippuja yhtään kenellekään. Alle 15 000 myytyä lippua on aika kova pudotus, kun miettii, että vielä WrestleMania III:ssä oli (WWF:n ilmoituksen mukaan) yli 80 000 katsojaa.

Syitä epäonnistumiseen oli toki useita, kuten koko USA:ta ravistellut lama, Irakin sodan vaikutukset ja ennen kaikkea se, että koko painibisnes oli ajautumassa pahaan taantumavaiheeseen, kuten olen näissä arvioissa aikaisemminkin kirjoittanut. Yksi suuri syy oli kuitenkin se, että WWF:llä ei ollut tähän tapahtumaan sellaista vetonaulaottelua, jolla se olisi myynyt 100 000 lippua. Hogan vs. Slaughterista ei ollut sellaiseksi, mutta se oli rehellisesti sanottuna WWF:n paras toivo. Ultimate Warrior oli ikävä kyllä osoittautunut mestaruuskautensa aikana pahaksi flopiksi, josta ei olisi täyttämään Hoganin paikkaa firman uutena ykköstähtenä. Niinpä myös WWF:n suunnitelmat Warriorin ja Hoganin uusintaottelusta haudattiin. Keväällä 1990 huhuttiin pitkän aikaa siitä, että WWF yrittäisi jälleen kaapata Ric Flairin (jonka tiedettiin olevan tyytymätön tilanteeseensa WCW:ssä), koska Hogan vs. Flair olisi sellainen ottelu, jolla tuo areena olisi voitu myytyä. Flair kuitenkin teki kesällä 1990 jatkosopimuksen WCW:n kanssa, ja kaikki pitivät sen jälkeen varmana, ettei Flair loikkaisi WWF:ään ainakaan pariin seuraavaan vuoteen.

No niin, näissä tunnelmissa siis saavuttiin tähän WrestleManiaan, jonka pääselostajan toimi Gorilla Monsoon. Monsoonin color commentator -parina kuultiin yhden ottelun ajan Jim Duggan ja yhden ottelun ajan Lord Alfred Hayes, mutta suurimman osan show’sta Monsoonin selostajaparina istui Bobby Heenan! Kyllä vain, tämä oli Heenanin ppv-debyytti selostajana ja samalla viimeinen ppv-tapahtuma, jossa hän toimi vielä managerina. Vähitellen ikääntynyt Heenan alkoi 1990-luvulle tullessa olla valmis lopettamaan työnsä managerina ja siirtymään ennemmin johonkin vähemmän fyysiseen rooliin. Koska Heenanin puheenlahjat olivat tunnetut ja koska WWF:ltä puuttui edelleen selvä pääasiallinen color commentator, päätti Vince lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja nimittää Heenanin uudeksi color commentatoriksi alkuvuodesta 1991. Jonkun aikaa Heenan siis hoiti vielä molempia töitä päällekäin, mutta pian WM:n jälkeen hän ”myi viimeiset painijasopimuksensa”, luopui kokonaan managerin paikasta ja siirtyi color commentatoriksi, missä roolissa hän viihtyikin käytännössä koko 1990-luvun – äärimmäisen ansiokkaasti, jos saan lisätä. Heenan on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkiselostajistani, ja on vaikeaa sanoa, kummasta pidän enemmän: Heenan & Monsoon vai Ventura & Monsoon -kaksikosta. Backstage-haastattelijoina toimivat normaalien Gene Okerlundin ja Sean Mooneyn lisäksi vierailevat Hollywood-tähdet Regis Philbin, Alex Trebek ja Marla Maples. Show’n alussa country-tähti Willie Nelson lauloi America The Beautifulin.

Tag Team Match

Haku & The Barbarian vs. The Rockers

Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn Rockers-joukkue oli ollut viime aikoina kovassa iskussa. Alkuvuodesta joukkue oli huipentanut feudinsa Orient Expressin kanssa, ja nyt he olivat ajautuneet taisteluun toisen kovan heel-joukkueen kanssa. Bobby Heenanin koko ajan kutistuvaan perheeseen kuuluvat Haku ja Barbarian olivat siis alkaneet loppuvuodesta 1990 painia säännöllisesti joukkueena, ja nyt tämä toisensa löytänyt kaksikko debytoi virallisena joukkueena ppv-tasolla. Hakusta ja Barbarianista kuultaisiin vielä yhdessä lisää, vaikka heidän managerinsa Bobby Heenan tosiaan jättikin heidät pian tämän WrestleManian jälkeen. Koska Heenan pyöri tämän openerin ajan ringsidellä, häntä selostamossa paikkasi Jim Duggan.

Huh, olipa mukava alku WrestleManialle! Ei tämä ottelu toki yltänyt Royal Rumblen Rockers vs. Orient Express -matsin tasolle, mutta sitä nyt tuskin kukaan odottikaan. Sen sijaan tämä oli heittämällä parempi opener kuin muistaakseni yhdessäkään WrestleManiassa tähän saakka, joten pelkästään tämä ottelu onnistui luomaan jo ihan uudenlaista kiinnostusta ja uskoa tähän tapahtumaan. Shawn Michaels ja Marty Jannetty olivat odotetusti tässä ottelussa taas kovassa iskussa, mutta ilahduttavaa oli huomata myös se, että heidän vastustajansa Barbarian ja Haku pistivät tässä matsissa parastaan. Barbarian on ollut viime kuukausina ihan uudenlaisessa iskussa, ja tässäkin hän väläytti hämmästyttävän viihdyttävää ja monipuolista painia. Kun Hakukin tosiaan hoiti oman tonttinsa hyvin, ei matsissa ollut mitään moitittavaa. Luultavasti parilla lisäminuutilla tämä olisi voinut nousta jopa hienoksi otteluksi. Nyt tälläisenä 10-minuuttisena kamppailuna tästä jäi juuri ja juuri puuttumaan vielä se ”viimeinen vaihde”, joka olisi nostanut tämän hyvää matsia paremmaksi. Ei silti pidä kritisoida tämän enempää tätä, koska pelkästään hyvä opener on jo tosiaan erittäin mainio alku WrestleManialle.

* * * 

Singles Match

Dino Bravo vs. Texas Tornado

”Texas Tornado” Kerry Von Erich oli debytoinut isojen odotusten kanssa WWF:ssä kesällä 1990 ja voittanut pian debyyttinsä jälkeen WWF Intercontinental-mestaruuden. Odotukset eivät olleet kuitenkaan täyttyneet, Texas Tornado oli jäänyt faneille varsin etäiseksi, eivätkä kehäotteetkaan olleet sellaisia kuin Von Ericihiltä oli odotettu. Niinpä Tornado hävisi IC-mestaruutensa takaisin Mr. Perfectille loppuvuodesta 1990, minkä jälkeen Tornado oli tippunut nopeasti alakorttiin. Nyt häneltä ei odotettu oikeastaan enää mitään, minkä voi päätellä siitäkin, että WrestleManiassa hän päätyi painimaan toista menetettyä lupausta Dino Bravoa vastaan. Bravo oli jo pitkään aikaa pyörinyt päämäärättömästi WWF:n alakortissa, eikä tilanteessa ollut näkyvissä muutosta. Tämä myös jäi traagisesti Bravon viimeiseksi ppv-otteluksi: Bravo jatkoi WWF:ssä painimista vielä noin vuoden ajan, mutta eläköityi lopulta keväällä 1992. Vuotta myöhemmin alkuvuodesta 1993 Bravo kuoli Kanadassa, kun häntä ammuttiin useita kertoja päähän – ilmeisesti sen takia, että Bravolla väitettiin olleen mafiakytköksiä.

Tästä ottelusta ei ole hirveästi sanottavaa. Kerry von Erichin run WWF:ssä on ollut harmillisen kömpelö: Texas Tornado -nimellä painiva Von Erich ei ole päässyt ppv-tasolla painimaan kunnon otteluita vaan jäänyt lähinnä lyhyisiin hätäisiin otteluihin, joissa ei ole kummalisuuksia esitetty. Toisaalta on myönnettävä myös se tosiasia, ettei Von Erich noiden parissa ottelussa nähtyjen näyttöjen perusteella ole ollut ollenkaan samanlaisessa iskussa kuin WCCW-aikoinaan. Nyt Tornado oli siis joutunut luopumaan IC-mestaruudestaankin, minkä jälkeen hän oli tippunut painimaan lähinnä alakortissa. Tornadon tuskallista tilannetta ei varsinaisesti auta se, että nyt hänen ppv-vastustajansakin ovat vaihtuneet jo Mr. Perfectistä Dino Bravoon. Bravo oli luultavasti 1990-luvun alussa jos ei koko rosterin tylsin ja kehnoin WWF-painija niin ainakin hyvin lähellä sitä. Niinpä ei tosiaan ole ihme, että näistä lähtökohdista nämä kaksi eivät saaneet mitään mainittavan erikoista aikaan. Kun ottelulla oli kestoakin vain pari minuuttia, niin tämä oli ihan puhtaasti heikko ottelu.

* 

Singles Match

The Warlord vs. British Bulldog

Kuten Royal Rumblen arviossa kirjoitin, Davey Boy Smith oli todellakin palannut WWF:ään pitkän odotuksen jälkeen. Ikävä kyllä Smith palasi nyt ilman joukkuepariaan Dynamite Kidiä, joten tästä lähtien hän joutuisi keskittymään singles-uralla pärjäämiseen. British Bulldog -nimen käyttöönsä vakiinnuttanut Davey Boy pääsi painimaan ensimmäisen ppv-tason singles-ottelunsa Slickin talliin kuuluvaa mörssäriä Warlordia vastaan. Mitään sen kumemmpaa feudia näiden kahden välillä ei ollut: molemmat vain halusivat osoittaa olevansa toista parempi. Tässä ppv:ssä ensiesiintymisensä teki myös Bulldogin uusi ”maskotti”, Winston-niminen bulldog-koira.

Yhden kehnon ottelun jälkeen oli onneksi paluu ihan kohtuullisen toimivaan meininkiin. Ei tämä ottelu nyt tietenkään noussut edes openerin tasolle tai ollut muutenkaan mitenkään tajunnanräjäyttävän hyvä, mutta minun kirjoissani tämä oli kuitenkin ihan mukava ja sopivan intensiivinen brawlaus. Barbarian ja Warlordin joukkueen hajoamisen jälkeen Barbarian on viime otteluissa esittänyt suorastaan hämmästyttävän virkeitä otteita. Vaikka Warlord ei ole ihan samalle tasolle yltänytkään, tässä matsissa hän hoiti kuitenkin roolinsa moitteetta ja veti kokonaisuudessaan toimivan mäiskinnän Bulldogin kanssa. Davey Boyta oli tietenkin ilo nähdä pitkästä aikaa varsinaisessa painiottelussa, ja WM-paluunsa kunniaksi Smith tuntuikin yrittävän tässä parhaansa. Harmillinen tosiseikka on silti se, että Bulldog ei ole koskaan ollut kykeneväinen kantamaan keskinkertaista vastustajaa mihinkään huippusuoritukseen, mutta ihan mukavan matsin he saivat tosiaan Warlordin kanssa repäistyä. Hyvin buukattu, hyvin rakenneltu ja hyvin lopetettu matsi. Ei miyään suurempaa valittamista siis.

* * ½ 

WWF Tag Team Championship

Hart Foundation (c) vs. Nasty Boys

Tähän joukkuemestaruusotteluun liittyy parikin hauskaa faktaa. Ensimmäinen on se, että jos kaikki olisi mennyt Vincen alkuperäisten suunnitelmien mukaan, Hart Foundation ei olisi ollut enää WM:ään tullessa mestarijoukkue. Itse asiassa Hart Foundationia ei enää olisi edes ollut olemassa, koska Jim Neidhart olisi saanut potkut WWF:stä. WWF karsi siis loppuvuodesta 1990 rosteriaan antamalla potkut (useiden painijoiden kohdalla tosin vain ”väliaikaiset potkut” niin, ettei heitä tarvitsisi käyttää pariin kuukauteen house show’issa) muutamille alakortin painijoille. Noiden potkittujen listalle joutui kuitenkin myös Jim Neidhart – vaikka hän oli vielä joukkuemestari Bret Hartin kanssa. WWF:n suunnitelmissa alkoi siis olla kirkkaasti Bret Hartin singles-push, ja sen takia Neidhart koettiin turhaksi. Niinpä Hart Foundation buukattiin nopeasti pudottamaan vyönsä marraskuussa house show’ssa Rockerseille. Juuri kun ottelu oli käyty, WWF tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, mikä johtui muun muassa siitä, että Demolition alkoi olla historiaa (koska Ax oli lähtenyt WWF:stä) ja että joukkuemestaruusdivarin pelastukseksi kaavailtu LODin feud Demolitionin kanssa oli osoittautunut aikamoiseksi flopiksi. Niinpä WWF vain yksinkertaisesti päätti, ettei Rockers ollutkaan voittanut mestaruuksia Harteilta ja että vyöt olivat edelleen Hart Foundationilla. Tuon jälkeen Hart-kaksikko oli pitänyt mestaruuksia hallussa aina tähän tapahtumaan saakka. Toinen hauska fakta on sitten se, että jos WCW olisi pelannut korttinsa yhtään paremmin, Hartin haastajina ei olisi nähty Nasty Boys -kaksikkoa. Nastyt olivat siis debytoineet loppuvuodesta 1990 WCW:ssä ja nousseet siellä nopeasti overeiksi. WCW ei kuitenkaan halunnut tehdä vakituista sopimusta Nastyjen kanssa, joten WWF kaappasi kuuman joukkueen WCW:n nenän edestä ja toi Nastyt täsmälleen samalla gimmickillä WWF:ään vuoden 1991 alussa. Brian Knobbs ja Jerry Sags olivatkin nousseet nopeasti aina joukkuedivisioonan huippukahinoihin saakka, kun he onnistuivat voittamaan joukkuemestaruuksien ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin. Nyt Knobbsilla ja Sagsilla oli sitten elämänsä mahdollisuus nousta joukkuemestareiksi.

Nasty Boys oli todellakin saapunut WCW:stä nopeasti WWF:ään, ja vain pari kuukautta joukkueen WWF-debyytin jälkeen Brian Knobbs ja Jerry Sags painivat joukkuemestaruuksista jo WrestleManiassa. Varsin nopeaa toimintaa, eikä ainakaan pelkästään huonossa mielessä. On toki totta, ettei Nasty Boys -kaksikko ollut painitaidoiltaan varsinaisia neroja, mutta Knobbs ja Sags olivat silti ihan hyviä perusbrawlereita, jotka pystyivät vetämään roolinsa loistavasti ja saivat oikeiden vastustajien kanssa oikein hyviä otteluita aikaan. Lisäksi Knobbsin ja Sagsin saapuminen toi sopivaa tuoreutta joukkuemestaruuskuvioihin. Tämäkin ottelu toimi alusta loppuun oikein hyvin, mistä toki suurimmaksi osaksi saa jälleen kiittää Bret Hartia, joka teki hemmetisti töitä myymällä upeasti Nasty Boysien liikkeitä, pitäen ottelun langat käsissään ja tarjoillen itse vielä pari näyttävää liikettä. Pitkälti Hartia onkin kiittäminen siitä, että tämä ottelu nousi jopa hyvälle tasolle ja oli siinä mielessä oikein pätevä joukkuemestaruusmatsi.

* * * 

Blindfold Match

Rick Martel vs. Jake Roberts

Tämä jo syksyllä 1990 alkanut feud ei ollut suinkaan päättynyt vielä, vaan se oli jatkunut henkilökohtaisena aina WrestleManiaan saakka, ja nyt oli vihdoin aika päättää koko vihanpito varsin poikkeuksellisella tavalla. Kuten jo Survivor Seriesin arviossa kirjoitin, koko kuvio alkoi oikeastaan Brother Love Show’sta, jossa Martel alkoi aukoa päätään Robertsille ja suihkutti lopulta tätä suoraan silmään Arrogance-parfyymiruiskeellaan. Tuo suihke käytännössä sokeutti Robertsin toisen silmän kuukausien ajaksi, ja vuoden 1991 alkuun saakka Roberts esiintyikin todella rajun näköisen valkoisen pupillin kanssa (Roberts käytti tuolloin poikkeuksellista piilolinssiä efektin aikaansaamiseksi). Lopulta Roberts alkoi saada näkönsä kokonaan takaisin, mutta kostoaan Martelista hän ei ollut edelleenkään saanut. Niinpä WrestleManiaan buukattiin miesten välille ottelu, muttei suinkaan mikä tahansa ottelu. Tämä oli (Monsoonin mukaan) WWF:n historian ensimmäinen Blindfold Match: molempien miesten päähän laitettiin siis huppu, ja koko ottelu käytiin niin, että molemmat joutuivat painimaan sen täysin sokeana. Aikamoista.

Tätä ottelua on todella vaikea arvioida normaaleilla kriteereillä, koska tietenkään tässä ei ole kyse samanlaisesta perinteisestä painiottelusta kuin 99 prosentissa arvioimistani otteluista on. Tuskin kukaan nimittäin tosissaan edes odotti, että Rick Martel ja Jake Roberts painisivat jonkinlaisen mestarillisen painiottelun, kun molemmilla on huput päässä koko ottelun ajan. Joku smark voikin varmasti itkeä tämän ottelun stipulaatiosta, koska kyllähän Roberts ja Martel olisivat voineet painia vähintään hienon ottelun, jos heille olisi annettu siihen mahdollisuus normaalilla stipulaatiolla. Se on ihan totta, ja olen itsekin monesti kritisoinut typeriä stipulaatioita – silloin kun siihen on ollut tarvetta. Tässä tapauksessa ottelun stipulaatiovalinta oli kuitenkin mielestäni täysin oikea, koska juuri tähän otteluun, juuri tähän tarinaan ja juuri tähän paikkaan tämä stipulaatio sopi niin hyvin kuin ikinä voi sopia. Kovin montaa kertaa (jos koskaan muulloin) näin voi sanoa Blindfold-stipulaatiosta, mutta tässä kohtaa voi. Ja mikä parasta: Roberts ja Martel ottivat stipulaatiosta todellakin kaiken irti ja tarjosivat niin viihdyttävän Blindfold-matsin kuin vain on mahdollista. Toki osuutta asiaan oli paljon myös loistavalla yleisöllä, joka eli ottelussa täysin mukana ja yritti hurrauksillaan parhaansa mukaan auttaa Robertsia paikantamaan Martelin. Muutenkin otteluun oli keksitty lukuisia loistavia hetkiä, joissa Blindfold-stipulaatiota hyödynneettin hienosti. Kokonaisuutena tämä oli siis varmaan niin hyvä Blindfold-ottelu kuin vain voi olla. Koska joku arvosanakin on pakko keksiä, oli tämä ehkä matsina sitten ihan kiva.

* * ½ 

Singles Match

Jimmy Snuka vs. The Undertaker

The Undertaker oli siis tehnyt WWF-debyyttinsä Survivor Seriesissä, ja nyt oli hänen WrestleMania-debyyttinsä aika. Toistaiseksi Undertaker oli keskittynyt lähinnä kylvämään pelkoa vastustajissaan ja tuhoamaan kaikki tielleen asettuneet vastustjat. Niinpä mitään kummempia vihamiehiä hän ei vielä ollut saanut, eikä tässäkään ottelussa ollut erityisempää feudia taustalla. Konkaripainija ”Superfly” Jimmy Snuka vain sai tilaisuuden Undertakerin pysäyttämiseen. Yksi asia Undertakerissa oli kuitenkin muuttunut sitten Royal Rumblen. Undertakerin alkuperäinen manageri Brother Love oli vetäytynyt kokonaan managerin roolistaan, ja hän oli myynyt Undertakerin sopimuksen uudelle managerille, joka kutsui itseään nimellä Paul Bearer. Kyseessä oli todella erikoisen näköinen, kummallisesti käyttäytyvä ja pelottavan oloinen mies, joka kantoi käsissään erikoista uurnaa, jolla tuntui olevan selvä vaikutus Undertakeriin. Takerista ja Bearerista tuli nopeasti hyvin läheisiä, ja näiden miesten läheinen suhde jatkuisikin vuosien ajan. Oikeasti Paul Bearer -nimen takaa löytyi Percy Pringle -nimellä tunnettu konkarimanageri, joka oli aloittanut managerin hommat painibisneksessä jo 1970-luvulla ja esiintynyt vuosien ajan muun muassa WCCW:ssä ja USWA:ssa.

Tämä ottelu oli merkittävä lähinnä historiallisesti, sillä kyseessä oli Undertakerin uran ensimmäinen WrestleMania-ottelu ja samalla ehkäpä koko showpainihistorian merkittävimmän voittoputken alku. Otteluna itsessään tämä ei puolestaan ollut millään tavalla merkityksellinen, eikä vuonna 1991 varmasti kukaan osannut arvata, että tätä ottelua muisteltaisiin vielä yli 25 vuotta myöhemmin. Ottelun vähäinen merkittävyys ei tosin ole yksin Undertakerin ja Jimmy Snukan syy, sillä koko matsi sai aikaa vain hieman reilut kolme minuuttia, missä ei yksinkertaisesti tehdä ihmeitä. Oikeastaan tuohon aikaan nähden tämä ottelu oli ihan kelvollinen suoritus. Undertaker veti jälleen roolinsa vakuuttavasti, liikkui kokoisekseen hämmästyttävän hyvin ja veti pari näyttävää liikettä, kuten upean Flying Clotheslinen. Snuka puolestaan oli tässä vaiheessa uraansa harmittavan kankea, mutta silti hänkin yritti Undertakeria vastaan tosissaan ja otti muun muassa kovan bumpin, jossa lensi ensin vatsalleen kehäköyden päälle ja tippui siitä suoraan ulos kehästä. Silti paljon näitä mainitsemania bumppeja lukuun ottamatta koko ottelussa ei ehtinytkään tapahtua paljon mitään, joten kyllä tämä jää otteluna heikoksi, mutta kyllä tämä silti paikkansa hoiti moitteetta.

* ½

Career Ending Match

Randy Savage vs. Ultimate Warrior

Sitten. Sitten oli vuorossa Iso Ottelu. Niin iso, ettei montaa yhtä isoa ollut nähty tähän mennessä WrestleManian historiassa. Ja kuten huomaatte, Ultimate Warrior ei todellakaan ollut enää WWF:n päämestari. Dramaattinen käänne nähtiin Royal Rumblessa, jossa Warrior puolusti mestaruuttaan Sgt. Slaughteria vastaan. Heti ottelun ensimmäisillä minuuteille ensin Randy Savagen manageri Queen Sherri ja sitten Savage itse sekaantuivat otteluun hyökkäämällä rajusti Warriorin kimppuun. Warrior kuitenkin selvisi vielä tuosta hyökkäyksestä, mutta lopulta ottelun loppupuolella Savage saapui takaisin ringsidelle, iski Warrioria suoraan päähän valtikallaan ja auttoi näin Slaughterin uudeksi päämestariksi. Taustalla oli tietenkin Warriorin ja Savagen kuukausia kestänyt vihanpito, joka oli kulminoitunut siihen, että Warrior ei ollut suostunut antamaan mestaruusottelua Savagelle. Niinpä Savage päätti kostaa tilanteen Warriorille riistämällä mestaruuden tältä. Ei ole vaikea tajuta, että Rumblen jälkeen Warrior oli tietenkin aivan raivona ja vaati revanssia. Sitä hän joutui kuitenkin odottamaan aina tähän WrestleManiaan saakka, jossa Warrior ja Savage vihdoin kohtasivat toisensa. Eivätkä suinkaan missä tahansa ottelussa, vaan ”Career Ending Matchissa”. Ottelun panoksena oli siis molempien ura: häviäjä joutuisi eläköitymään painikehistä. Vielä juuri ennen tämän suuren ottelun alkua katsojille tarjottiin yllättävä uutinen: Savagen entinen manageri ja pari viime vuotta suurimman osan ajasta poissaolollaan loistanut Miss Elizabeth istui yleisössä katsomassa tätä ottelua.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämän ottelun olisi kuulunut olla WrestleMania VII:n Main Event. Olen itse vuosien ajan puolustanut sitä, että päämestaruusottelun pitäisi lähtökohtaisesti aina olla Main Event ja haukkunut WWE:tä siitä, kuinka se viime vuosina on usein sysännyt päämestaruusvyön lähinnä keskikortin huvitukseksi, kun ”isot pojat” ottelevat illan oikeasti tärkeimmässä ottelussa. Silti: poikkeus vahvistaa säännön. Ja tämä on se poikkeus, mutta Vince McMahonilla ei ollut vielä vuonna 1991 rohkeutta uskoa siihen. Toki on totta, että tätä tapahtumaa oli myyty hyvin pitkälti Hulk Hoganin ja Sgt. Slaughterin kohtaamisella, joten siinä mielessä se oli oikeuttanut paikkansa WM:n Main Eventinä. Toisaalta kaikki tiesivät jo etukäteen, että otteluna siinä ei olisi mitään historiallista. Lisäksi koko ottelu ja sen juonikuvio olivat saaneet todella runsaasti julkista kritiikkiä etukäteen, mutta palataan siihen myöhemmin. Näillä meriiteillä Hogan vs. Slaughterin olisikin mielestäni voinut aivan hyvin alentaa ns. ”kakkos-ME:ksi” ja antaa oikeasti illan merkittävimmän, isoimman, tärkeimmän ja ennen kaikkea parhaan PAINIOTTELUN olla itseoikeutetusti Main Event. Koska tämä ottelu olisi sen todellakin ansainnut. Kehuin jo viime vuoden WM:ssä hämmästyttävän paljon Ultimate Warrioria, mutta nyt on kehuttava vielä vähän enemmän, koska tämä ottelu oli vielä asteen parempi kuin Hogan vs. Warrior. Tämä oli MOTYC-tasoinen koitos, jossa oli lähes kaikkea. Uskomaton tunnelma, loistavaa tarinankerrontaa, upeita ikimuistoisia hetkiä… Tietenkään painillisesti tämä ei ollut mikään viiden tähden klassikko, vaikka mukana oli Randy Savagen tasoinen painija. Mutta ei tämän pointti ollutkaan olla mikään varvaslukkokikkailu vaan saatanallisen kova kamppailu, jossa kerrotaan uskomaton tarina. Ja sen tämä ottelu todellakin teki. Tämän katsominen on joka kerta vaikuttava kokemus – eikä kaikkein vähiten ottelun post match -käänteen takia. Tuo post match -kuvio on nimittäin yksi historian suurimmista WrestleMania-hetkistä.

* * * * ½ 

---

Ottelun post match -tapahtumista:

Savagen tappion jälkeen Savagen manageri Queen Sherri nousi kehään ja kaikkien hämmästykseksi kävi raivoissaan Savagen kimppuun. Lähes tajuttomana maannut Savage ei edes tiennyt, kuka hänen kimppuunsa hyökkäsi. Yhtäkkiä Sherrin hyökkäys kuitenkin keskeytyi, kun yleisöstä kehäalueelle järkyttyneenä juossut Miss Elizabeth hyökkäsi Sherrin kimppuun ja heitti hänet pois kehästä! Hetken aikaa kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtumaisillaan. Elizabeth katsoi Savagea kyyneleet silmäkulmissa, ja kun Savage alkoi toeta ja nousta ylös, hän tajusi, mitä juuri oli tapahtunut. Raivostunut Sherri huuteli törkeyksiä ringsideltä, mutta hänet häädettiin paikalta. Samalla Savage ja Elizabeth tuijottivat toisiaan… ja lopulta Savage otti Elizabethin tiukkaan syleilyynsä! 1980-luvun rakastetuin pari oli vihdoin palannut yhteen, ja yleisö herkistyi täysin, kun Savage nosti Elizabethin olkapäilleen ja juhli kehässä siitä huolimatta, että oli juuri hävinnyt uransa päättäneen ottelun.

---

Tag Team Match

Demolition vs. Kitao & Tenryu

Kun WWF kaappasi Legion of Doomin rosteriinsa kesällä 1990, oli selvää, että WWF haluaisi järjestää ison feudin LODin ja Demolitionin välillä. Mielellään sellaisen, joka huipentuisi hurjaan otteluun WWF:n joukkuemestaruuksista seuraavassa WrestleManiassa. Ikävä kyllä yleisö ei ollut ollenkaan tarpeeksi kiinnostunut LODin ja ”LOD-kopion” feudista, ja niinpä kuvio alkoi vanhentua jo parissa kuukaudessa. Eräänlainen feudin huipennus nähtiinkin jo Survivor Seriesissä, mikä johtui myös siitä, että se oli viimeinen WWF-tapahtuma, jossa Demolitionin alkuperäisjäsen Ax esiintyi. Terveysongelmista kärsinyt Ax oli saanut tarpeekseen WWF:n työtahdista, ja hän päätti lähteä Japaniin. Hetken aikaa huhuttiin, että myös Smash olisi jättänyt WWF:n, mutta lopulta hän päätti jäädä. Se ei muuttanut silti sitä tosiasiaa, että Demolition alkoi olla menneen talven lumia. Alkuvuoden 1991 aikana joukkue tiputettiin nopeasti alakorttiin jobbailemaan muille nouseville joukkueille. Nyt WrestleManiassa Smash ja Crush saivat kunnian painia kahta vierailevaa japanilaista tähteä Genichiro Tenryuta ja Koji Kitaota vastaan. Tenryu oli yksi japanilaisen painin suurimmista tähdistä, Kitao puolestaan entinen sumopainija, joka oli siirtynyt painibisnekseen vasta 1990-luvun alussa. Tämän ottelun perimmäisin idea olikin promota WWF:n ja Tenryun itsensä omistaman SWS-promootion yhteistyötä. Tässä 1990-luvun alussa sekä WWF:llä että WCW:llä oli merkittäviä yhteistyökuvioita Japanissa: WWF oli järjestänyt vuonna 1990 jättimäisen yhteistapahtuman Japanin kahden pääpromootion NJPW:n ja AJPW:n kanssa. WCW oli puolestaan viime aikoina aloittanut tiiviin yhteistyön NJPW:n kanssa, mistä saisimme nauttia myös tulevissa arvosteluissa. Kun NJPW ja WCW olivat löytäneet toisensa, oli WWF puolestaan solminut yhteistyösopimuksen Tenryun vastikään perustaman SWS:n kanssa. Tenryu oli siis aikaisemmin paininut AJPW:ssä, mutta hän oli jättänyt promootion vuoden 1990 alussa perustaakseen oman promootionsa, jolla hän haastaisi AJPW:n ja NJPW:n tarjonnan. SWS:stä ei kuitenkaan koskaan tullut kovin suosittua Japanissa, ja se kaatui jo vuonna 1992.

Tästä ottelusta kävi harvinaisen selväksi, että nyt alkoi olla käsillä Demolitionin uran loppusuora. Vielä vuosi sitten WrestleManiassa Demolition voitti joukkuemestaruudet André The Giantilta sekä Hakulta ja keräsi samalla yhdet koko illan suurimmista suosionosoituksista. Nyt Demolition sai ”kunnian” painia illan selvimmässä curtain jerk -ottelussa ja olla siinäkin oikeastaan pelkässä statistin roolissa. Koko ottelun ainut pointti oli nimittäin se, että Vince halusi tuoda japanilaisen yhteistyökumppaninsa Genichrio Tenryun ja tämän joukkueparin painimaan WrestleManiaan näyttääkseen WCW:lle, että kyllä WWF:kin osaa yhteistyön japanilaisten promootioiden kanssa. Harmi vain, että itse ottelulla ei ollut sitten paljoakaan tarjottavanaan. Ensinnäkin matsi oli aivan liian lyhyt, ja toiseksi aika harva asia tässä loksahti kohdalleen. Tenryu totta kai teki kyllä parhaansa, liikkui hienosti, väläytti pari nättiä liikettä ja yritti kantaa Smashia sekä Crushia hyvään otteluun. Harmi vain, että Demolition-kaksikko vaikutti sekä epämotivoituneelta että väsyneeltä ja että Tenryun joukkuepari Kitao oli ainakin tämän esityksensä perusteella todella kankea ja varsin turha tapaus painikehässä. Mutta kun kehässä tosiaan oli onneksi edes Tenruy, ei tämä varsin lyhyeksi jäänyt ottelu kääntynyt täysin surkeaksi. Ei tämä silti paljon sen enempääkään ollut, ikävä kyllä. Yksi ottelun tähtihetkistä kuultiinkin selostamon puolelta, kun Heenan ja Monsoon pääsivät vähitellen näyttämään, minkälaista nerokkuutta heidän yhteisselostuksessaan syntyi:

Gorilla: Kitao needs to make a tag to Tenryu.
Bobby: I think he should throw in the towel
Gorilla: What towel?
Bobby: Kitowel.
Gorilla: Kitao is the guy’s name.
Bobby: Same to you.
Gorilla: You’d have trouble with his name if it was Fred.
Bobby: His name’s Fred Kitao? Silly name for a Japanese wrestler, Fred.

* ½ 

WWF Intercontinental Championship

Mr. Perfect (c) vs. Big Bossman

Tämä oli illan toinen ottelu, jossa Bobby Heenan siirtyi vielä ringsidelle managerin roolissa. Selostamossa häntä paikkasi Lord Alfred Hayes. Tähän otteluun myös siis päättyi Heenanin managerin ura ppv-tasolla, eikä tämä ollut ollenkaan huono ottelu siihen tehtävään. Kuten olen edellisissä arvosteluissa kirjoittanut, Big Bossman oli feudannut Bobby Heenanin ja koko tämän stablen kanssa syksystä 1990 lähtien. Alun perin feud oli Bossmanin ja Rick Ruden välinen, mutta Ruden lähdettyä WWF:stä feud laajeni koko Heenan Familyn taisteluksi Bossmania vastaan. Nyt WrestleManiaan tullessa Bossman oli piessyt kaikki muut Heenan Familyn jäsenet, mutta yksi oli jäljellä. Tuo yksi oli WWF Intercontinental -mestari Mr. Perfect. Niinpä WrestleManiaan buukattiin ottelu, jossa vihdoin tehtäisiin loppu Heenanin ja Bossmanin väliselle sodalle ja jossa Bossman saisi samalla mahdollisuuden nousta ensimmäistä kertaa urallaan IC-mestariksi.

Ai että, tavallaan tykkäsin tästä kokonaisuudesta paljon mutta tavallaan tämä jäi myös harmittamaan hukatun potentiaalinsa vuoksi. Hukattua potentiaalia tässä (jopa hieman yllättäen) oli painillinen anti. Mr. Perfectin lahjakkuuden ja – noh – suoranaisen täydellisyyden näiltä ajoilta tietävät varmasti kaikki, ja kuten Rumblenkin arviossa kirjoitin, myös Big Bossman on ollut viime aikoina (erityisesti pudotettuaan painoa) kehässä yllättävän pirteä. Niinpä tämä kaksikko lähtikin painimaan oikein kivaa keskikortin ottelua, joka ei toki missään vaiheessa yltänyt mihinkään huippumeininkiin mutta olisi voinut samanlaisena loppuun asti jatkuessaan yltää helposti kolmen tähden arvosanaan. Ikävä kyllä (ainakin tavallaan ikävä kyllä) ottelun meno muuttui kuitenkin hieman puolivälin jälkeen, ja itse painiminen jäi taka-alalle, minkä takia lopulta myös ottelun arvosana jää hieman kolmen tähden alapuolelle. Erityisesti minua harmitti se, että ottelulle ei voitu buukata kunnollista lopetusta, vaan se piti päättää vähän kankealla tavalla. Toisaalta kuitenkaan en voi antaa liikaa kritiikkiä tälle painin taka-alalle jäämiselle, koska se johtui pitkälti siitä, että legendaarinen André The Giant teki ottelun aikana comebackinsa ja saapui ringsidelle auttamaan Bossmania. Vaikka André alkoi nyt olla ihan totaalisen huonossa kunnossa, oli silti mieletöntä nähdä vielä kerran hänet WrestleManiassa rehellisenä facena pistämässä Heenania ja Heenanin kavereita turpaan. Ottelun jälkeen nähty Bossmanin ja Andrén tuulettelu oli todellinen feel good -hetki ja myös unohtumaton WrestleMania-moment. Eli vaikka ottelu jäikin nyt sitten hyvän arvosanan alapuolelle, kokonaisuutena matsi ja post match -meiningit jättivät silti oikein hyvän fiiliksen.

* * ½

Singles Match

Earthquake vs. Greg Valentine

Jimmy Hart oli siis kääntynyt alkuvuodesta 1991 pitkäaikaista suojattiaan Greg Valentinea vastaan, ja näin Valentine oli tehnyt luultavasti WWF-uransa ensimmäisen face-turnin. Uudessa asemassa oleva Valentine oli tietenkin aloittanut vaikean taistelun Jimmy Hartia ja Hartin edustamia painijoita vastaan. Toistaiseksi hän oli ollut pahassa alakynnessä, eikä tilanne varsinaisesti helpottunut nyt WrestleManiassa, kun Valentine joutui kohtaamaan Hartin manageroimista painijoista kaikkein isoimman ja ilkeimmän.

Alkuillasta nähdyllä Bravo vs. Tornado -ottelulla ja tällä matsilla on kova kamppailu siitä, kumpi on WrestleMania VII:n turhin ottelu. Ei liene sattumaa, että molemmissa otteluissa on mukana Jimmy Hartin stablen turhakkeet Dino Bravo ja Earthquake. ’Quakella oli toki tietynlaista big match -potentiaalia ainakin sen osalta, että yleisö vihasi häntä kunnolla, mutta ikävä kyllä Earthquake on lopulta niin pirun yksiulotteinen tapaus, ettei hänessä lopulta vain ollut millään potentiaalia oikeasti mihinkään merkittäviin otteluihin. Niinpä hänet oli nyt ilmeisesti juuri tämän takia tiputettu takaisin squashaamaan alakortin sankareita, missä ei toki ainakaan näin katsojan vinkkelistä ollut yhtään enemmän järkeä. No, ainakaan ei tarvinnut pelätä sitä, että Earthquake nousisi firman päämestariksi. Koko tämä ottelu oli siis aikamoista turhuutta. Ei täyttä paskaa, koska kyllä ”Hammer” Valentine nyt osasi rakentaa ottelun jotenkuten järkevästi, mutta puhtaasti huono matsi tämä silti oli. Ei näitä lisää enää, kiitos.

* 

Tag Team Match

Power & Glory vs. Legion of Doom

Legion of Doom ei siis päässyt painimaan WrestleManiassa Demolitionia vastaan eikä edes WWF:n joukkuemestaruuksista, vaikka molemmat olivat olleet alun perin suunnitelmissa. Joukkuemestaruuksien ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin Legion of Doom oli kyllä hyvin lähellä voittaa, mutta sitten Power & Glory pilasi kaiken. Herculeksen ja Paul Roman joukkue oli eliminoitu tuosta Battle Royalista jo aiemmin, mutta he eivät sulattaneet tappiotaan vaan hyökkäsivät Legion of Doomin kimppuun ja eliminoivat heidät kostoksi. Niinpä LOD menetti mahdollisuutensa painia joukkuemestaruuksista WrestleManiassa, ja sitä he eivät antaneet Romalle ja Herculekselle anteeksi. Nyt oli Animalin ja Hawkin mahdollisuus päästä kostamaan. Sivuhuomiona mainittakoon, että niin Roma kuin Herculeskin olivat oikeastaan loukkaantuneita tämän ottelun aikaan: Roma oli loukannut kätensä edellisenä iltana (minkä vuoksi se oli tässä ottelussa rajusti teipattu) ja Hercules kärsi puolestaan nivusvammasta. Ottelua ei silti peruttu.

Okei, Earthquake vs. Valentine ja Bravo vs. Tornado ovat ehkä tämän WrestleManian turhimmat ottelut paperilla, mutta tämä saatiin kyllä buukauksellaan tuntumaan vieläkin turhemmalta. Se on sinänsä harmi, koska Legion of Doomin ja Power & Gloryn ottelu kuulostaa sellaiselta, että oikein buukattuna ja sopivasti aikaa saaneena tämä olisi voinut olla vähintäänkin ihan kiva välipalaottelu. Nyt tämmöiselle ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta, vaan matsi oli ohi alle minuutissa, joten tästä ei jäänyt käteen mitään muuta kuin pari näyttävää power-liikettä. Onkin taas mielestäni ihan paikallaan kysyä, tarvitseeko WrestleManian kortti todellakin tällaisia otteluita, jos näille ei pystytä antamaan edes yhtään aikaa. No, vähitellen WM VII:n jälkeen WrestleManioiden matsimäärät alkoivatkin sitten laskea reilusti, ja tällaiset totaaliset turhuudet saatiin karsittua tapahtumista pois. Hyvä niin.

½

Singles Match

Ted DiBiase vs. Virgil

Tähän oli tultu: omistaja vastaan palvelija. Ted DiBiase oli nöyryyttänyt Virgiliä kuukausien ajan niin törkeästi, että kaikki toivoivat Virgilin lopulta saavan tarpeekseen ja kääntyvän DiBiasea vastaan. Alkuvuodesta 1991 Virgil alkoikin saada jo hurjia hurrauksia, eikä niitä vähentänyt yhtään se, että muutaman kuukauden ajan color commentatorina toiminut Roddy Piper oli ottanut Virgilin uudeksi suosikikseen ja yritti saada tätä kääntymään DiBiasea vastaan. Lopulta ratkaiseva käänne nähtiin Royal Rumblessa, jossa Virgil sai tarpeekseen ja iski DiBiase päähän tämän omalla Million Dollar Championship -mestaruusvyöllä. Seuraavat kaksi kuukautta Piper omistikin kokonaan siihen, että hän pyrki valmentamaan Virgiliä parhaansa mukaan, jotta tämä olisi valmis painimaan DiBiasea vastaan WrestleManiassa. Feudissa nähtiin myös mind gameseja, kun Virgil muun muassa aiheutti DiBiaselle tv-show’ssa tappion paikallista jobberia vastaan. Lopulta pelit oli kuitenkin pelattu, ja oli itse ottelun aika.

Voi voi, tämä WrestleMania vaikutti pitkään alkupuoliskon ajan (aina Savage vs. Warrioriin asti vähintään) selvästi paremmalta ja lupaavammalta kuin pari edellistä Maniaa. Vaikka tiesin, että Main Event tulisi olemaan aika ankea matsi, toivoin, että Warrior vs. Savagen ja ME:n välissä nähtäisiin vielä muutama kiva matsi. Nyt ikävä kyllä alkaa kuiten vaikuttaa vahvasti siltä, että Warrior vs. Savagen jälkeen ainoaksi kivaksi otteluksi ylsi enää Bossman vs. Perfect. Tässä Virgilin ja DiBiasenkin kohtamisessa oli mielestäni paljon potentiaalia, mutta niin vain taas DiBiasen WM-ottelu tuotti ikävän pettymyksen, kuten oli käynyt parissa edellisessäkin Maniassa. Ottelu alkoi vielä hyvin ja vauhdikkaasti, ja Virgilkin näytti yllättävän pirteältä. Sitten matsi kuitenkin jähmettyi paikoilleen, eikä Virgilillä tuntunut olevan mitään hajua, miten hommaa pitäisi jatkaa DiBiasen kanssa. Sitten huomio kiinnittyikin Virgilin sijaan ringsidellä olleeseen Piperiin, ja lopuksi ottelu sai kankean lopetuksen. Tämmöisenään tämä jäi lähinnä tv-ottelua muistuttavaksi koitokseksi. Sääli.

* *

Singles Match

The Mountie vs. Tito Santana

Jimmy Hartin ”uusi” hankinta The Mountie oli esiintynyt ensimmäisen kerran ppv:ssä Royal Rumblessa, ja nyt oli Mountien WrestleMania-debyytin aika. Parin viime kuukauden ajan varsin vakuuttavaa työtä keskikortissa tehnyt Mountie sai nyt vastaansa WWF-konkari Tito Santanan, joka oli yksi niistä harvoista painijoista, jotka olivat painineet toistaiseksi jokaisessa WrestleManiassa. Tässä kohtaa Santanan oma ura alkoi kuitenkin olla jo pahasti ehtoopuolella, ja Santana olikin jumittunut lähinnä alakorttiin jobbailemaan uusille tulokkaille.

Okei. WWF:n oli ilmeisesti fyysisesti PAKKO buukata WrestleManiansa korttiin 14 ottelua. Sitten vasta Warrior vs. Savagen jälkeen huomattiin, että kaikkiin ei olekaan aikaa, joten loppukortin ottelut (Main Eventiä lukuun ottamatta) päätettiin vetää pikakelauksella läpi. Tämä ei tietenkään ole totta, mutta tämä olisi ainut selitys, jonka voisin hyväksyä sille, että VIELÄ TÄSSÄ KOHTAA meidän piti ”nauttia” yhdestä täysin turhasta ottelusta, joka kesti juuri ja juuri minuutin. Kuvitteliko WWF OIKEASTI, että yksikään tästä tapahtumasta maksanut (ppv-katsojana tai paikan päälle saapuneena) oikeasti halusi nähdä tässä kohtaa vielä tällaisen turhakeottelun? Vai minkä ihmeen takia tällainen ottelu oikeasti tarvittiin? Aaaaaaargh, pääni ei riitä kestämään tällaista idiotismia. Yksi squash vielä olisi ihan ok, mutta tämä loppukortin rykelmä turhia otteluita ei enää mahdu päähäni. Argh, argh, argh. No, Tito toki yritti tehdä kaikkensa minkä tässä ajassa pystyi. Annan siitä hyvästä puolikkaan.

½

WWF Championship

Sgt. Slaughter (c) vs. Hulk Hogan

No niin, vihdoin. Illan Main Event. Eikä mikä tahansa Main Event, vaan USA:n maanpetturi ja Irakin sympatisoija, WWF:n päämestari Sgt. Slaughter vastaan USA:n suurin kansallissankari Hulk Hogan. Tämä oli se feud, josta katsojat olivat saaneet nauttia siitä lähtien, kun Slaughter onnistui voittamaan päämestaruuden Royal Rumblessa. Jos jollekulle ei ollut vielä siis käynyt selväksi, Slaughterin gimmick oli hänen paluustaan lähtien ollut se, että Slaughter oli täysin pettynyt USA:n vellihousuihin, ja niinpä hän oli alkanut kannattaa Irakia ja tämän diktaattorijohtajaa Saddam Husseinia. Loppuvuodesta 1990 Slaughter jopa alkoi saada managerina General Adnanin välittämänä ”lahjoja” Husseinilta itseltään. Pelkästään jo tämä osa kuviosta liikkui monien mielestä hyvän maun rajoilla, mutta todellinen hyvän maun rajojen ylittäminen nähtiin siinä vaiheessa, kun räjähdysherkkä tilanne Persianlahden niemimaalla yltyi oikeaksi sodaksi Yhdysvaltojen ja Irakin välillä tammikuussa 1991. WWF ei suinkaan yrittänyt vaimentaa Slaughterin Irak-retoriikkaa, vaan sen sijaan Vince McMahon päätti hyödyntää firmansa isoimman tapahtuman isoimman ottelun rakentelussa oikeaa sotaa (jossa kuoli tuhansia ihmisiä). Monien mielestä tämä oli täysin mautonta, ja aikakauden dirt sheetien mukaan osa WWF:n työntekijöistä harkitsi irtisanoutumista koko kuvion takia. Jopa Irakin-suurlähetystö pyysi WWF:ää laimentamaan Slaughterin sanomaa ja vähintäänkin lopettamaan Husseinin nimen käyttämisen kuviossa, koska he pelkäsivät, että kuvio olisi omiaan vaikeuttamaan USA:ssa asuvien irakilaisten oloja. Kuvion aikana Slaughter heilutti Irakin lippua ja uhkasi muun muassa polttaa Yhdysvaltain lipun. Useat house show -areenat vaativat, ettei tällaisia toimia nähtäisi heidän tapahtumapaikallaan. Lopulta Persianlahden sota päättyi helmikuun lopussa, ja WWF:kin alkoi vähitellen hieman laimentaa koko kuvion volyymia. Feud Slaughterin ja Hoganin välillä oli vietävä silti loppuun saakka, ja niinpä WrestleManiassa Hogan sai vihdoin tilaisuuden puolustaa amerikkalaisten kunniaa Slaughteria vastaan. Panoksena oli tietenkin Slaughterin hallussa oleva päämestaruus, jonka Hogan halusi voittaa vielä kerran.

No niin, nyt kun olen Warrior vs. Savage -ottelusta lähtien jo etukäteen kritisoinut tätä varsinaista Main Eventiä ja samalla joutunut pettymään lähes jokaisen ottelun kohdalla Warrior vs. Savagen jälkeen, on hyvä varmaan todeta, että tämä Hoganin ja Slaughterin ottelu onnistui kuin onnistuikin yllättämään positiivisesti. Heti on tietenkin tarkennettava, että ei tämä missään nimessä siis ollut huippuluokan ottelu. Ei edes kolmen tähden veroinen hyvä ottelu. Mutta kyllä vain, Hogan ja Slaughter onnistuivat puristamaan keskenään kasaan ihan hyväksi luokittelemani matsin, ja sitä en olisi etukäteen näiltä kahdelta odottanut (vaikka olen nähnyt tämän ottelun aiemminkin). Ottelun alkupuolisko eteni vielä perinteiseen Hogan-ottelun tyyliin, ja siinä vaiheessa ajattelin, että olisin antanut tälle ehkä puolitoista tai maksimissaan kaksi tähteä. Mikään ei ollut järisyttävän huonoa, mutta paini ei millään tavalla ylittänyt kiinnostuskynnystä. Sitten kuitenkin Hogan ja Slaughter alkoivat pistää tosissaan itseään likoon, ja erityisesti Hogan teki sellaisia temppuja, mitä häneltä ei yleensä ole nähty. Hogan esimerkiksi nousi yläköydelle ja otti sieltä nätin bumpin vastaan. Slaughter puolestaan yritti liikkua niin kovaa kuin vain pystyi, ja olikin ottelun lopussa silminnähden aivan puhki. Ottelun lopussa Hogan myös bleidasi näyttävästi – jopa niin näyttävästi, että ottelun perinteinen Hogan-lopetuskaan ei haitannut. Kun tähän vielä yhdistetään se, että ottelun yleisö oli aivan täysillä matsissa mukana, niin ei tämä nyt kieltämättä ollut niin huono ottelu kuin olisi voinut luulla. Hyvää on toki se, että tämä oli tietyllä tavalla yhden aikakauden loppu ja että vähitellen Hoganin ja Slaughterin tapaiset äijät alkoivat poistua päämestaruuskuvioista tämän jälkeen. Mutta vielä kerran sedät pääsivät riehumaan WM:n ME:ssä, ja molemmat olivat todellakin päättäneet näyttää nuoremmillekin ansainneensa paikan. Kyllä tästä voi kevyesti hattua nostaa, varmasti niin hyvä suoritus kuin näiltä kahdelta keskenään tässä vaiheessa uraa vain oli mahdollista.

* * ½

---

Viime vuoden WrestleManian kohdalla kirjoitin pitkästi siitä, kuinka tuota Maniaa on pidetty parhaana alkupään Manioista ja muutenkin erittäin hyvänä WrestleManiana, vaikka koko tapahtumassa ei ole Hogan vs. Warriorin ohella edes yhtään hyvää ottelua. Minun silmissäni WM VI olikin paha pettymys, mutta siihen nähden tämä oli suorastaan iloinen yllätys. Turhauduin kyllä pahasti tuossa loppupuolen squash-sumassa, mutta tässä tapahtumassa oli paljon hyvää! Alkupuolella nähtiin kaksi hyvää joukkueottelua, ja muutenkin kortissa oli useita ihan mukavia koitoksia (Bulldog vs. Warlord, Perfect vs. Bossman, Martel vs. Roberts) – ja jopa etukäteen pahasti pelkäämäni Main Event oli paljon parempi kuin olisin etukäteen uskaltanut odottaa! Kun tähän vielä liitetään pari legendaarista WrestleMania-hetkeä, niin tämähän oli kokonaisuutena Ok tapahtuma. Toki painillinen tarjonta oli edelleen aivan liian ohutta, mutta oikeaan suuntaan oltiin silti menossa.

Wikipedia: WWF WrestleMania VII

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.9.2017