2001ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania X-Seven

Päivämäärä: 1.4.2001

Sijainti: Houston, Teksas (Reliant Astrodome)

Yleisömäärä: 67 925

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Vuorossa on kaikkien aikojen 17. WrestleMania. Se oli ollut syntymästään lähtien painimaailman suurin tapahtuma lukuun ottamatta parin vuoden notkahdusta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Nyt WrestleManian ja koko World Wrestling Federationin dominointi oli virallista, sillä Vince McMahon oli viikko ennen WM:ää ostanut entisen pahimman kilpailijansa WCW:n pois bisneksestä. WWF hallitsi painimaailmaa suvereenisesti, ja mikä sopisi paremmin tuon aikakauden suurimmaksi juhlatapahtumaksi kuin WrestleMania X-Seven, jota monet pitävät yhtenä parhaimmista painitapahtumista ikinä? Lisäksi tämän tapahtuman nähdään tietyllä tavalla päättävän Attitude Eran, koska Monday Night Warsin päätyttyä WWF:ssäkin alkoi aivan uusi aikakausi. No, mutta ei mennä asioiden edelle. Luvassa siis äärimmäisen legendaarinen ppv.

Ensimmäisenä täytyy mainita, että selostajinamme eivät olleet JR ja King, koska King oli (kuten viime arvostelussa spoilasin) lähtenyt WWF:stä pian No Way Outin jälkeen protestina siitä, että WWF oli täysin yhtäkkiä erottanut Kingin uuden vaimon The Katin. King oli siis poissa WWF:stä, ja firma tarvitsi uuden ykkösnimen color commentatoriksi. Monia nimiä varmasti arvailtiin JR:n uudeksi aisapariksi, mutta harva lienee uskonut silmiään, kun 5. päivänä maaliskuuta debyyttinsä JR:n selostusparina teki muuan Paul Heyman. Kyllä, vain kaksi kuukautta ECW:n kuoleman jälkeen Paul E. oli niellyt ylpeytensä ja siirtynyt WWF:n palkkalistoille. Tuosta lähtien hän toimi firman ykkösvärikommentoijana, ja teki ppv-selostusdebyyttinsä vaatimattomasti tässä WrestleManiassa. Vaikka pidänkin JR:stä ja Kingistä, on Heyman selostamossa jotain aivan uskomatonta. Tämän ppv:n laatu parani usealla arvosanalla jo pelkästään sen perusteella, kuinka hervotonta läppää Heyman heitti tapahtuman aikana ja kuinka hyvin JR reagoi Heymanin älyttömiin kommenteihin. Näiden kahden kemiat pelasivat täydellisesti. Mahtava selostuskaksikko.

WWF Intercontinental Championship

Chris Jericho (c) vs. William Regal

William Regal oli toiminut WWF:n comissionerina siitä lähtien, kun Vince McMahon oli halpamaisen julmasti erottanut Mick Foleyn kyseisestä tehtävästä. Heti comissionerin tehtävän alusta lähtien Regalilla oli ollut yksi ilkeä piikki lihassaan: Chris Jericho. Tämä rääväsuinen, omapäinen yleisönnaurattaja ei vastannut käytökseltään ollenkaan niitä toiveita, joita Regalilla oli alaisiaan kohtaan. Regal ei voinut sietää Jerichon käytöstä ja tahtoi tehdä sille jotain. Niinpä hän muun muassa alkoi bookata IC-mestariamme epäreiluihin Handicap-otteluihin. Lopulta Y2J sai tarpeekseen comissioner-Regalin pompottelusta ja kosti sen elegantilla tavalla. Jericho nimittäin ujuttautui Regalin työhuoneeseen ja – no – pissasi Regalin teehen. Jostain syystä William ei nauttinut uudesta aromista iltateessään, ja Jericho oli entistä suuremmissa ongelmissa. Lopulta Regal päätti ottaa itse ohjat käsiinsä ja lopettaa Jerichon liian pitkään jatkuneen IC-mestaruuskauden WM:ään. Vielä ennen WM:ää nähdyssä SD!:ssä Regal teloi Jerichon olkapään Regal Stretchillään sellaiseen kuntoon, että Jerichon ei pitäisi olla sataprosenttisessa kunnossa tässä ottelussa.

Täytyy heti alkuun sanoa tämän arvostelun osalta, että olen tosiaan nähnyt WM X-Sevenin pari kertaa aikaisemminkin, joten ottelut ovat hyvin tuttuja entuudestaan. Ja silti samaan hengenvetoon on sanottava, että nautin edelleenkin tämän katsomisesta aivan yhtä paljon kuin aikaisemmilla kerroilla. Se jos joku kertoo tapahtuman tasosta. Pointti tällä pohjustuksella oli kuitenkin se, etten voi oikeastaan sanoa yllättyneeni yhdenkään ottelun tasosta. Tämä oli kuitenkin lähimpänä sitä yllätystä, sillä muistin tämän olevan oikeasti todella hieno ottelu ja lähellä huipputasoa. Nyt tästä jäi hiukan puolittainen maku suuhun, sillä ottelu kesti sen verran vähän aikaa (8 minuuttia), että siinä ei vain yksinkertaisesti saada aikaan huippuottelua. Se ei silti poista sitä faktaa, että Regal ja Jericho ovat erinomaisia painijoita aikaan ja että he saivat todella viihdyttävän ja mukaansatempaavan openerin aikaan tuossakin ajassa. Lopputuloksena oli oikein hyvä ottelu, jossa Regal työsti hienosti Jerichon olkapäätä ja Jericho täräytti omia näyttäviä liikkeitään. Erityisplussa siitä, että olkapään loukkaantumista ei unohdettu edes lopetuksessa, kun Jericho ei pystynyt tekemäänkään Walls of Jerichoa.

* * * 

Six Man Tag Team Match

Right To Censor vs. Tazz & Acolytes

Right To Censor oli hallinnut WWF:n midcardia loppukesästä 2000 lähtien. Välillä he olivat pitäneet hallussaan joukkuemestaruuksiakin ja nousseet samalla yhdeksi WWF:n vihatuimmista heeleistä. Kuten Merovingi aikoinaan minua informoikin jo, koko poppoo oli pistetty pystyyn ikään kuin pilkalliseksi vastineeksi Parents Television Councilin (PTC) yleistä painipaheksuntaa kohtaan. Nyt vitsi alkoi kuitenkin olla jo vähän vanhentunut. Jopa minun kaltaisen äärettömän suuren RTC-markin on pakko myöntää, että oli erinomainen veto WWF:ltä, että he tajusivat lopettaa homman ajoissa eivätkä jatkaneet homman tekohengittämistä väkisin. Right To Censor alkoi siis vedellä viimeisiään WrestleManian aikoihin, ja nyt he joutuisivat kohtaamaan Tazzin ja Acolytesit, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä RTC paheksui.

Jos oikein olen käsittänyt, tämä jäi viimeiseksi Right To Censorin ppv-esiintymiseksi. Porukalla oli tosiaan oikein kunniakas historia, ja siksi on hienoa, että se sai myös ihan kunnon hautaansaattelemisen vuoden suurimmassa tapahtumassa, vaikka mitään suurta tarinaa tällä itse ottelulla ei ollutkaan. Tazz ja Acolytes olivat vain niin kyllästyneitä Right To Censoriin, että he halusivat tehdä siitä viimeinkin lopun. Jos jotain huonoa tästä ppv:stä täytyy hakea, se oli varmaankin tämän ottelun painillinen anti. Meno oli yllättävänkin mitäänsanomatonta, eikä edes Tazz vakuuttanut omalla (pitkällä) kehävuorollaan. Ainut puhtaat paperit saava on Bradshaw, joka hoiti oman roolinsa dominoivana äijjjänä äärettömän hyvin – ja ei niitä Bradshaw’n Clotheslinejä ja Big Booteja voi kuin ihastella uudestaan ja uudestaan. Muuten ottelu oli kuitenkin aika vaisu, eikä sinänsä lähelläkään ppv-tasoa, mutta annan sen anteeksi, koska olihan RTC:n saatava arvoisensa loppu.

* ½ 

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Raven (c) vs. Kane vs. Big Show

Pahin rähinä HC-mestaruuden ympärillä oli hieman rauhoittunut No Way Outin jälkeen, ja joukkotaistelu vyön omistajuudesta oli laantunut. Toiminta oli sen sijaan keskittynyt enemmän Ravenin ja Big Show’n keskinäiseen taisteluun siitä, kumpi on tuon vyön arvoinen. Raven onnistui riistämään HC-mestaruuden Big Show’lta pari viikkoa ennen WM:ää nähdyssä Raw’ssa, mutta nyt hänellä olisi vielä tuplasti vaikeampi tehtävä, koska Big Show’n lisäksi vyötä hamusi myös Kane, joka oli aivan uusi nimi HC-divisioonan kuvioissa. Voisiko Raveninkaan kaltainen hardcore-ekspertti selvitä kahta monsteria vastaan?

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rakastan Ravenin WWF-themä. Toiseksi täytyy sanoa, että tämä on yksi kaikkien aikojen suosikeistani WWF:n perinteisistä Hardcore-mestaruusotteluista. Ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät tästä pidä kovinkaan paljon, mutta minuun tämä iskee kuin sata salamaa. Ehkä se on vain se ottelun mahtava tunnelma. Ehkä se on Heymanin selostus tässä ottelussa. Tai ehkä se on vain se, että tämä on puhtaasti perkeeleellinen tappelu firman rajuimmasta vyöstä. Tämä ei yrittänytkään olla mikään hauska tai näppärä tai jotain kauniisti viriteltyjä spotteja tarjoillut HC-koitos. Ei, tämä oli puhtaasti ruma ja brutaali Tappellu isolla T:llä. Kaikki kolme (erityisesti Raven) antoivat ottelussa aivan kaikkensa ja pistivät kroppansa aivan täysillä likoon. Parhaiten ottelusta on tietenkin huikean lopetuksen lisäksi jäänyt mieleen se Ravenin lentäminen ikkunalasista läpi ja Kanen sekä Big Show’n rymistely seinästä läpi. Nämä kertovat jo paljon tämän ottelun luonteesta. Ei tällaisia rumia ja oikeasti hurjia mäiskintöjä kovin usein voida nähdä, mutta tässä se toimi hemmetin hyvin juuri ainutlaatuisuutensa takia. Siinä mielessä roskapainifanin unelmaottelu, vaikka toki en tälle voi antaa silti hyvää arvosanaa enempää, koska tiettyjen osa-alueiden puutteet ovat niin suuret. Oli silti omassa roolissaan aivan täydellinen.

* * * 

WWF European Championship

Test (c) vs. Eddie Guerrero

Testin ura oli ottanut jälleen uuden suunnan, kun WWF oli päättänyt vuodenvaihteen aikoihin saaneensa tarpeeksi loppujen lopuksi aika vaisuksi jääneestä T&A-joukkueesta. Trish siirtyi isompiin kuvioihin, Albert jäi hengailemaan heelinä alakorttiin, ja Test käännettiin faceksi. Samalla WWF päätti näköjään keskittää pushinsa jälleen kerran Testiin. Pari edellistä kertaa oli flopannut pahasti, mutta promootio jaksoi edelleen yrittää, koska olihan Test iso ja vahva kaiken puolin pushattavan oloinen… Niin ja varmaan sekin auttoi, että Test oli hyvä kamu Shane McMahonin kanssa. Minua ei miehen pushaus haitannut ollenkaan, sillä olen aina ollut iso Test-mark. Niinpä siis pian face-turninsa jälkeen Test voitti European-mestaruuden William Regalilta. Test oli pitänyt vyötä hallussaan tuosta lähtien, mutta nyt hän sai haastajakseen entisen pitkäaikaisen European-mestarin Eddie Guerreron, joka halusi nousta takaisin huipulle keinolla millä hyvällä. Mikäpä olisikaan parempi tapa aloittaa kuin European-vyön voittaminen? Apunaan Eddiellä oli Radicalz-kaverit Perry Saturnin (joka oli kasvattanut itselleen mahtavat viikset) ja Dean Malenko.

Ensin täytyy huomauttaa, että houstonilaisyleisö oli todella kuumana koko show’n ajan. Porukka oli ensimmäisestä ottelusta viimeiseen aivan täysillä mukana, ja sekin paransi tapahtuman laatua huomattavasti. Testkin sai varmaan koko uransa tähän mennessä isoimmat popit ottelun aikana. Edellisten otteluiden tapaan myös tämä toimi roolissaan aivan täydellisesti. Kukaan tuskin odotti tältä alakortin alamestaruusottelulta mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä, joten tällainen kiva ja vauhdikas taistelu European-mestaruudesta ajoi asiansa juuri täydellisesti. Plussaa ottelu saa erityisesti Testin todella makeista power-liikkeistä (Tilt-a-Whirl Spinning Powerbomb, Big Boot jne.) ja siitä, kuinka hemmetin hyvin Eddie myi jokaisen vastaanottamansa liikkeen. Muutenkin molemmat pääsivät näyttämään tässä ottelussa juuri niitä omia vahvimpiaan puoliaan: Eddie teloi Testin jalkaa tehokkaan näköisesti sen jälkeen, kun Test jäi roikkumaan kehäköysistä sen varassa pahannäköisesti. Miinusta ottelu sitten saakin siitä, kuinka harmillisen näkyvästi jalan tehominen unohdettiin taas lopussa, ja Test ei auttanut asiaa no-sellauksellaan. Joka tapauksessa aika hyvä ja viihdyttävä väliottelu.

* * ½ 

Singles Match

Kurt Angle vs. Chris Benoit

Chris Benoit oli pian No Way Outin jälkeen lähtinyt omille teilleen Radicalzista ja jättänyt Guerreron, Saturnin ja Malenkon pärjäämään omillaan. Samalla kun Benoit oli erkaantunut tästä ilkiöporukasta, oli hän tehnyt luontevasti face-turnin ensimmäistä kertaa WWF-urallaan. Face-Benoit’n ensimmäiseksi haastajaksi ilmaantui WWF-mestaruutensa No Way Outissa hävinnyt olympiasankari Kurt Angle. Angle ei voinut sietää sitä, kuinka hänet oli savustettu WM:n ME:stä viime hetkillä ulos, ja nyt hän haki uralleen uutta nostetta takaisin kohti Main Eventiä. Angle oli varma, että Benoit’n kaltaisen toisen tekniikkataiturin nöyryyttäminen olisi juuri se, mitä hänen uransa tarvitsisi, ja niinpä hän kävi rajusti Rabid Wolverinen kimppuun. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui se, ettei Benoit ollut niin vain nöyryytettävissä, sillä hän vasti Anglen iskuihin samalla mitalla takaisin. Itse asiassa Benoit jopa pisti Kurt Anglen tamppaamaan kanveesia ensimmäistä kertaa urallaan, mutta koska se ei tapahtunut ottelun aikana tuomarin läsnäollessa, teki Angle kaikille selväksi, ettei hän ollut virallisesti luovuttanut edelleenkään. Chris Benoit lupasi ennen ottelua laittavansa Anglen luovuttamaan uudelleen. Tästä ei kunniataisto suuremmaksi muutu.

WrestleManian historiassa on kaksi ottelua, jotka ovat jäänet minun muistiini pahasti yliarvosteltuina. Hassua on se, että molemmat ottelut ovat minustakin oikein hienoja otteluita (toinen vieläpä huipputasoa), mutta ne eivät ole silti niin suuria klassikoita kuin väitetään. Se ensimmäinen yliarvosteltu ottelu on Ricky Steamboat vs. Randy Savage, joka on kaikkien painista mitään tietävien mielestä kaikkien aikojen painiottelu ja automaattinen *****-koitos. Minä en edelleenkään näe siinä enempää kuin ****-ottelun. Toinen on sitten tämä, jolle monet arvostelijat tarjoilevat automaattisesti minimissään neljää tähteä ihan vain sen takia, että kyseessä on Anglen ja Benoit’n ensimmäinen iso Singles Match. Minun silmiini tämä taas ei ole ikinä millään yltänyt tuolle vaaditulle huipputasolle. Se ei kuitenkaan poista sitä, etteikö tämä olisi hieno ottelu, jolla on todella ovela rakenne (alkaa amatööripainiotteilla ja muuttuu asteittain rajummaksi ja rajummaksi pro wrestling -mäiskinnäksi). Ottelu sisältää hienoja otteita molemmilta, ja lopetuskin oli ovela feudin jatkuvuuden kannalta, mutta silti… Ei. Tämä ei ole automaattisesti huippuottelu. Jotenkin homma tuntui vielä vähän hakevan itseään, ja hetkittäin meno oli pikkaisen kökköäkin. Kokonaisuutena silti siis kritiikistä huolimatta hieno PAINIottelu, mutta ne huippuottelut jäävät odottamaan tulevaisuutta.

* * * ½ 

WWF Women’s Championship

Ivory (c) vs. Chyna

Nyt oli aika päättää tämä feud, joka oli ollut lähellä päättää Chynan uran pariinkin kertaan (kayfabessa). Ensimmäinen kerta oli joulukuisessa Raw’ssa, kun Right To Censor pisti Chynan sairastuvalle brutaalilla Spike Piledriverillä. Chyna palasi silti takaisin kehiin Royal Rumblessa, jossa hän tahtoi kostaa kohtalonsa RTC:n Ivorylle. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Chynan paluu kehiin oli ollut ennenaikainen, ja hän loukkasi itsensä uudestaan kesken ottelun. Sen jälkeen Chynaa ei taas näkynyt lähes kahteen kuukauteen, mutta lopulta hän oli oikeasti painikunnossa ja valmiina kostamaan Ivorylle kaiken kokemansa kivun. Ivory ei innostunut 100-prosenttisesti painikuntoisen Chynan kohtaamisesta, mutta hän ei päässyt luikertelemaan ottelusta millään pois. Ainoaksi vaihtoehtoksi jäi Chynan kohtaaminen WM-ottelussa, jossa RTC:n jäsenet olivat bannattuja ringsideltä ja WWF ei ottaisi vastuuta, jos Chyna loukkaantuisi jälleen.

Noniin, positiivista tässä oli se, että tällekin feudille saatiin WM-tasoinen lopetus. Muuten tämä olikin illan ainut pettymys ja ainut ottelu, joka ei yltänyt omiin tavoitteisiinsa. Kyllä, Angle vs. Benoitkin ylti omiin tavoitteisiinsa (kun otetaan huomioon aika jne.), vaikka saikin kritiikkiä siitä, ettei yltänyt MOTY(C)-kamppailuksi. Tämä taas ei ollut ollenkaan niin toimiva, kuin olin toivonut. Chynan hallinta näytti vakuuttavan sijaan aika tylsältä ja vaivaannuttavalta. Sinänsä tykkäsin ottelun buukkausideasta, ja siitä ottelu ansaitsee kiitoksensa, mutta muuten tämä oli harvinaisen mitäänsanomaton koitos. Turhaksi ei silti tätäkään voi sanoa ovelan buukkauksen ansiosta. Arvosanaa se ei silti pelasta kuin puolikkaan verran.

½ 

Street Fight Match
Special Referee: Mick Foley

Shane McMahon vs. Vince McMahon

Tähän oltiin tultu. Isä vastaan poika. McMahon vastaan McMahon. Kaikki sai tietenkin alkunsa siitä, kun Vince McMahon ilmoitti joulukuussa eroavansa vaimostaan Lindasta, ja Linda joutui hermoromahduksen takia parantolan asiakkaaksi. Lisäsotkun kuvioon oli tuonut se, kun Vince oli alkanut vehdata Trish Stratuksen kanssa, mikä oli saanut hänen tyttärensä Stephanien raivon partaalle. Vince oli jopa tuonut vaimonsa Lindan sisääntulorampille katsomaan, kun hän suuteloi intohimoisesti Trishin kanssa. Vähitellen alkoi paljastua kuitenkin, että Vince käytti Trishiäkin vain hyväkseen. Koska Stephanie ja Trish eivät voineet sietää toisiaan, nähtiin heidän NWO:n kohtaamisen jälkeen Raw’ssa joukkueottelu, jossa Vince asettui tytärtään vastaan Trishin puolelle. Kesken ottelun Vince kuitenkin kääntyi Trishiä vastaan ja auttoi Stephanieta nöyryttämään Trishiä. Seuraavina viikkoina nöyryytys jatkui ja vain paheni. Vince muun muassa pisti Trishin ex-vaimonsa viralliseksi hoitajaksi. Trish joutui kuljettamaan Lindaa kaikkialle ja pitämään huolta, että tämä oli pumpattu täyteen lääkkeitä.

Pitkän odotuksen jälkeen joku vihdoin nousi vastustamaan tätä WWF-omistajan kuvottavaa käytöstä. Tuo joku oli Shane McMahon, joka oli ollut ruudusta poissa edellisestä syksystä lähtien. Shane oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka Vince nöyryytti Trishiä ja erityisesti Shanen omaa äitiä. Shane teki siis face-turnin käydessään rajusti isänsä kimppuun. Rajujen yhteenottojen jälkeen WM:ään buukattiin lopulta Street Fight isän ja pojan välille, mutta sekään ei ollut tarpeeksi. Shane sai henkisen yliotteen isästään viikkoa ennen WM:ää, kun hän ilmoitti historian viimeisessä Nitrossa (joka näytettiin samaan aikaan Raw’n titantronilla) ostaneensa koko WCW:n isänsä nenän edestä. Eikä tässäkään vielä kaikki: viimeisessä Smackdownissa paluunsa teki Mick Foley, jonka Vince oli erottanut halpamaisesti vuodenvaihteessa. Foley ilmoitti omistavansa ylimääräisen ”sopimuksen”, jonka hän oli allekirjoittanut vielä toimiessaan WWF-comissionerina. Tuon sopimuksen avulla hän saattoi ottaa hoitaakseen tuomarin tehtävän valitsemassaan ottelussan – ja tietenkin Foley valitsi ottelukseen sunnuntaisen Street Fightin.

Tämä oli juuri täydellisellä tavalla täysin ylibuukattu ottelu, eli juuri sellainen kuin kahden Non Wrestlerin keskinäisen ottelun kuuluu ollakin. Teknillispainilliselta anniltaan tätä ei voi tietenkään kehua millään tavalla, mutta se ei ollut millään muotoa tämän ottelun tarkoitus. Tämän tarkoitus oli olla viihdyttävä ja samalla äärimmäisen henkilökohtainen taistelu, ja siinä tämä onnistui hienosti. Sekä Vince mutta ennen kaikkea Shane ottivat ottelun aikana sellaista bumppia, että heikompaa hirvittää. Uskomattoman hienoa omistautumista. En ehkä ihan kauheasti tykännyt kaikista Stephanie-Trish -tappeluista ja Lindan osallistumisista loppuvaiheisiin, mutta loppujen lopuksi ne toimivat kokonaisuuden kannalta hyvin. Ja lopulta millään muulla kuin Shanen mahtavilla loikilla ei ole väliä. Otteluna hyvä, omassa roolissaan täydellinen.

* * * 

WWF Tag Team Championship
TLC II Match

Dudley Boyz (c) vs. Hardy Boyz vs. Edge & Christian

Tätä ottelua oli buildattu sillä puheella, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta, kun nämä kolme joukkuetta osallistuisivat yhdessä tähän hurjaan Tables, Ladders & Chairs -otteluun, jonka he olivat käyneet kerran aikaisemmin läpi. Lisäksi vauhtia oli otettu jo edellisen WrestleManian Ladder Matchissa, joten nämä kolme joukkuetta todella tunsivat toisensa läpikotaisesti. Se ei ollut silti vähentänyt heidän halujaan nousta WWF:n joukkuemestareiksi: Dudleyt olivat hävinneet joukkuevyönsä maaliskuun alussa Hardy Boyzeille, mutta vain pari viikkoa myöhemmin he menettivät vyönsä Edgelle ja Christianille, kun Rhino teki WWF-debyyttinsä ja auttoi E&C:n mestaruusvoittoon. Myöhemmin samana iltana paikalle saapuivat kuitenkin Dudleyt, joiden paikan Hardyja vastaan käydyssä mestaruusottelussa E&C oli varastanut. Niinpä Dudleyt pakottivat comissioner-Regalin buukkaamaan mestaruusottelun heidän ja E&C:n välille, ja lopulta Dudleyt voittivat ottelun, kun heidän sukulaisensa Spike Dudley teki niin ikään WWF-debyyttinsä. Kaikki kolme joukkuetta olivat siis pitäneet näitä vöitä parin viikon sisällä, mutta ketkä poistuisivat vöiden kanssa WM:stä?

Lieneekö oikeasti enää tarpeellista edes sanoa, että näiden kolmen joukkueen järjettömän huikeat spottifestit joukkuemestaruuksista hipovat täydellisyyttä? Sen luulisi olevan selviö jo kaikille tästä aikakaudesta mitään tietäville. Hulluinta on kuitenkin se, kuinka nämä kuusi keksivät joka kerta jotain aivan uutta, jota ei olisi osannut odottaa ennakkoon millään. Nyt ottelua piristi entisestään se, että kuuden varsinaisen osanottajan lisäksi hurjia spotteja pääsivät vetämään myös Rhyno, Spike Dudley ja Lita. Jotain ottelusta kertoo myös se, että tässä nähtiin niin älyttömän mahtavia liikkeitä, että niiden kaikkien luetteleminen menisi liian pitkäksi hommaksi. Tunnetuimpia lienevät kuitenkin Edgen Diving Spear, Jeffin taas kerran järjettömän hurjan näköinen Swanton Bomb ja Bubba Rayn sekä Matt Hardyn lopussa nähty hurja romahdus neljän pöydän läpi. Hitto, tämän ottelun voisi katsoa vaikka kuinka monta kertaa. Tämä oli ehkäpä oma suosikkini tähän mennessä näistä otteluista, mutta silti jotenkin nämä eivät minun silmissäni koskaan nouse ihan täydellisiksi otteluiksi, koska sellaisilta toivon vähän jotain syvempääkin kuin pelkästään sitä ”Vau!”-spottailua.

* * * * ½ 

19 Man Gimmick Battle Royal

Participants: Bushwhacker Luke, Bushwhacker Butch, Duke Droese, Iron Sheik, Earthquake, The Goon, Doink The Clown, Kamala, Kim Chee, Repo Man, Jim Cornette, Nikolai Volkoff, Michael Hayes, One Man Gang, Gobbledy Gooker, Tugboat, Hillbilly Jim, Brother Love, Sgt. Slaughter

Haha, tämä jos mikä oli Once in a lifetime -ottelu ja juuri täydellinen osa tätä WrestleManiaa. Samalla tämä toimii erinomaisena hengähdystaukona yleisölle noiden kahden edellisen ja kahden seuraavan ottelun välissä. Kyseessä oli siis ihan puhtaasti Battle Royal, johon WWF oli kasannut joitakin huikeimpia gimmickejään vuosien varrelta. Tällaisia muisteluotteluita tultaisiin näkemään tulevien vuosien show’issa muutamia lisää, mutta mikään ei voittaisi tätä WM:n Gimmick Battle Royalia, jossa mukana oli muun muassa roskakuski Duke Droese, ”I’ll make you humble” Iron Sheik, lätkäsankari The Goon, Ugandan jättiläinen Kamala, Brother Love sekä tietenkin Gobbledy Gooker. Selostajinamme tässä ottelussa toimivat WWF-paluunsa vuosien tauon jälkeen tehneet Bobby Heenan ja Gene Okerlund, joka näyttivät silminnähden nauttivan kotiinpaluustaan.

Ottelun painillisesta annista on täysin turha sanoa mitään, koska sellaista ei ollut. Kukaan näistä ei todellakaan ollut missään oikeassa painikunnossa, ja Iron Sheik oli niin raihnainen, ettei häntä voitu turvallisesti heittää edes yläköyden yli. Mikään tällainen ei kuitenkaan merkinnut mitään tässä ottelussa, josta nautin sen idean vuoksi täysin siemauksin. Yksi kaikkien aikojen suosikkiotteluistani. Yleensä aina annan ihan jokaikiselle squashillekin arvosanan, mutta tämän kerran joudun turvautumaan N/A:han, koska ei tälle löydy mitään järkevää arvosanaa.

N/A 

Singles Match

Triple H vs. Undertaker

Tämä on siis se paljon puhuttu ensimmäinen kerta, kun Triple H ja Undertaker ottelivat toisiaan vastaan WrestleManiassa. Itse ottelun tarina oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta juuri siksi se oli niin hiton toimiva. NWO:n jälkeisessä Raw’ssa Triple H saapui promottamaan, kuinka Austinin mestaruusottelupaikka kuuluisi hänelle, sillä hän oli piessyt jokaikisen, joka oli WWF:ssä jotain. Tämän puheen keskeytti tietenkin Undertaker, joka saapui kertomaan HHH:lle, ettei tämä ollut koskaan voittanut häntä, joten ennen lisävaatimuksia HHH:n pitäisi otella häntä vastaan. Triple H ei tähän vaatimukseen kuitenkaan suostunut, ja hänellä oli Vincen ja comissioner-Regalin tuki takanaan niin kauan, kunnes Undertakerin veli Kane kidnappasi HHH:n vaimon Stephanien ja uhkasi heittää tämän korkealta parvelta alas, ellei comissioner-Regal buukkaisi WM:ään tätä ottelua. Regalille (ja HHH:lle) ei jäänyt vaihtoehtoja. Mielenkiintoisena lisähuomiona pitää sanoa, että Shawn Michaelsilla olisi luultavasti ollut merkittävä rooli jo WM-historian ensimmäisessä UT/HHH:ssa, jos kaikki olisi mennyt, kuten pitää. HBK oli ollut taas poissa WWF:stä edellisvuoden Judgment Daystä lähtien, mutta nyt hän oli mielestään valmis palaamaan tähän kuvioon jossain muodossa. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, sillä ratkaisevaan show’hun saapuessaan sekava Michaels oli kaikkea muuta kuin esiintymiskunnossa. Hänet passitettiin takaisin kotioloihin, joissa Shawn seuraavien kuukausien aikana löysi Jumalan ja teki täydellisen elämäntapamuutoksen. Michaelsin WWF-paluuta saisimme odottaa vielä vuoden.

Lieneekö tämä Undertakerin ensimmäinen WrestleMania-ottelu, jossa selostajat huomioivat Undertakerin streakin? En ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin puhetta. Samalla tämä on ensimmäinen Undertakerin ottelema huipputason 1 vs. 1 -ottelu tämän paluun jälkeen. Välillä UT:n otteet ovat kieltämättä olleet tässä American Bad Ass -uran alkuvaiheissa hieman laimeita, mutta nyt niistä ei ollut tietoakaan. Toki paljon kiitosta voi aivan varmasti antaa Triple H:lle, joka jälleen kerran osoitti loistavuutensa uskomattomilla otteillaan. Tämä oli siis juuri niin hieno henkilökohtainen ja raju taistelu kuin sopi toivoakin. Ottelussa nähtiin sopiva sekoitus puhdasta entertainment-brawlausta kehässä ja sitten kunnon HC-mäiskintää ympäri areenaa. Erityisesti tappelu tekniikka-alueella ja hurjat pudotukset työlavalta olivat huikean näköisiä, koska sellaisia en muista muulloin WWF:ssä nähneeni. Lisäksi lopun lekaisku oli varmasti yksi historian rajuimmista sledgehammer-spoteista. Hieno kokonaisuus, mutta toisaalta juuri UT:n pieni vaisuus ja sellainen kunnon painitaisteluosuuden puuttuminen jättävät tämän ”vain” neljään tähteen. *****:t tulevat sitten myöhemmin.

* * * * 

WWF Championship
No DQ Match

The Rock (c) vs. Steve Austin

Steve Austin oli odottanut tätä ottelua siitä lähtien, kun hän oli tehnyt paluunsa lähes vuoden poissaolon jälkeen edellisen vuoden syksynä. Ensin hänen piti päästä kostamaan Rikishille ja Triple H:lle, jotka olivat olleet hänen yliajonsa takana, mutta nyt mikään ei ollut esteenä hänen ja mestaruusottelun välissä. Austin oli voittanut paikan tähän otteluun rehdisti Royal Rumblessa (kolmannen kerran urallaan), ja nyt hän pääsisi vihdoin ottelemaan siitä mestaruudesta, joka merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu WWF:ssä (krhm, nyky-WWE). Austin oli valmis tekemään mitä tahansa mestaruusvoittonsa eteen, ja aika paljon hän joutuisikin tekemään, jos hän meinaisi päihittää legendaarisen kilpakumppaninsa The Rockin. Austin ja Rock eivät olleet olleet ikinä ystäviä, mutta he olivat olleet samalla puolella vuoden 1999 keväästä lähtien, ja niinpä pohjimmiltaan he kunnioittivat toisiaan syvästi. Se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että kumpikaan ei taatusti ojentaisi kalleinta aarrettaan toiselle ikinä missään tilanteessa. Austin ja Rock olisivat valmiita pieksemään toisensa henkihieveriin, ja kun kyse oli WWF-mestaruudesta, juuri sellainen pieksentä tästä legendaarisesta kohtaamisesta olisi luvassa.

Kaikkien näiden painifanivuosien jälkeen joudun syömään sanani ja myöntämään, että tämä ottelu on kuin onkin parempi kuin WrestleMania XV:n kohtaaminen, vaikka olen tähän mennessä ollut juuri toista mieltä. Nyt minun on kuitenkin mentävä itseeni ja todettava, että WM XV:n kohtaaminen oli hieno face-Austin vs. heel-Rock kohtaaminen päämestaruudesta, mutta lopulta se ei kuitenkaan ollut kaikkien aikojen tai edes kyseisen vuoden suurin ottelu. Tämä taas… Tämä saattoi hyvinkin olla vähintään koko vuoden suurin ottelu. Tässä kohtaamisessa oli sellainen tunnelma, että sellaista on aivan mahdoton saavuttaa yrittämällä. Se syntyy luonnostaan harvoihin ja valittuihin kohtaamisiin. Tämä oli yksi niistä. Lisäksi ottelu oli myös painilliselta anniltaan aivan saakelin viihdyttävää. Ensin oli luvassa painikehässä mäiskimistä, ja välillä palasiksi pistettiin ringside-alue ja katsomopaikatkin, kunnes palattiin takaisin kehään mäiskimään toisiaan. Välissä oli tarjolla finisher-huorausta, joka sekin tuntui vain sopivalta tähän otteluun. Molemmat pistivät kaikkensa likoon tässä hiton hienossa kohtaamisessa. Oma lukunsa on kokonaan ottelun loppu, joka on mielestäni aikaisemmin ollut tavallaan typerä, mutta nyt katsottuna täytyy myöntää, että nautin siitä helkkarin suuresti. Se juuri teki tästä ottelusta niin merkittävän kuin tämä lopulta oli. Lisäksi se teki ottelun tarinasta äärimmäisen mielenkiintoisen, oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi yllättävämistä hetkistä painihistoriassa ja teki pitkään jatkuneesta lopputaistelusta huikean jännittävä. Lopullinen päätöskin ottelulle oli todella vakuuttavan näköinen. Ja silti tämän kaiken kehun jälkeen minun on sanottava Whatille, että ei tämä ottelu sitä odottamaasi arvosanaa saa. Se aivan viimeinen täydellisyyden tiraus tästä vain silti jää edelleen mielestäni puuttumaan. Ehkä jo ensi kerralla mieleni muuttuisi senkin osalta.

* * * * ½ 


Tämä ppv on täydellinen esimerkki siitä, että aina arvosanojen keskiarvo ei kerro kaikkea. Toki tässä ppv:ssä oli painillisestikin huikeita otteluita (kolme vähintään neljän tähden koitosta), mutta ei tästä silti keskiarvoa laskemalla tulisi mitään aivan uniikkia ppv:tä, koska mukana oli mm. ½:n saanut naisten mestaruusottelu. Yleensä olenkin Loistavalta ppv:ltä vaatinut aina lähes täydellistä tähtiarvosanasarjaa, mutta tämä WrestleMania osoittaa sen, että aina ne tähdet eivät ole kaikki kaikessa. Tuota Chyna-Ivorya lukuun ottamatta jokainen ottelu onnistui tehtävässään täydellisesti ja tarjosi lähes 4 tuntia unohtumatonta painiviihdettä. Siihen kun lisätään mahtavan tunnelman luonut yleisö, täydellisesti yhteen pelannut JR-Heyman -selostajakaksikko ja yksinkertaisesti aivan hulppea WrestleMania-tunnelma, joka huipentui lopussa nähtyyn hienoon kertausvideoon illan tapahtumista (taustamusiikkina tietenkin mahtava My Way, joka oli ppv:n tunnuskappale), niin ei tätä paljon paremmaksi enää päästä. Voin tosin jo nyt myöntää, että tämä ei ole minun kaikkien aikojen suosikki-ppv:ni, mutta hyvin lähelle sitä kunniapaikkaa päästään kyllä. Tämä oli kiistatta Loistava ppv, ja nyt odotan innolla, millainen aikakausi WWF:llä alkaa tämän jälkeen, kun se on ainut pystyssä oleva amerikkalainen mainstream-promootio.

Wikipedia: WrestleMania X-Seven

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.9.2012

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Greed

Next post

Arvio: WWF Backlash 2001

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.