1999ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania XV

Päivämäärä: 28.3.1999

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (First Union Center)

Yleisömäärä: 20 276

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Sain tietää vasta nyt, kun tutkin WM XV:n taustoja, että nuo Raw-arvostelussani lyhyesti kuvaamani ”Raw is JR” -bileet liittyivät historian toiseen JR:n heel-turniin, joka jäi vielä lyhyemmäksi kuin ensimmäinen vuodelta ’96. JR oli siis jäänyt tauolle joulukuussa ’98 henkilökohtaisten syiden takia, ja hän teki paluunsa helmikuussa. Hän syytti Michael Colea hänen paikkansa viemisestä ja Vince McMahonia siitä, ettei tämä halunnut JR:ää selostamaan Bell’s Palsyn takia. Lisäksi JR toi mukanaan vanhan ystävänsä ”Dr. Death” Steve Williamsin, jonka vuonna ’98 kaavailtu ME-push oli kussut nilkoille epäonnistuneen Brawl For All -turnauksen takia. No, yhtäkaikki Vince Russon kiinnostus heel-JR:ään ilmeisesti lopahti parissa viikossa, ja tässä WM:ssä JR palasi selostamaan ME:n kuin ennen vanhaan. Kaikkea uutta sitä tässä oppii.

JR tuli kuitenkin selostamaan tätä WWF:n vuoden suurinta painijuhlaa vasta ME:n kohdalla, siihen asti saimme siis kuulla Kingin kanssa vielä kerran Michael Colen ihanaa selostusta. Tämän jälkeen miestä ei toviin ppv-selostukseen taas päästettykään. Voi harmi. Vuorossa oli kaikkien aikojen 15. WrestleMania, joka aloitettiin parin vuoden jälkeen perinteikkäällä America The Beautifulilla, jonka lauloi tällä kertaa Boyz II Men. Ah, kyllä se aina vain WrestleMania-tunnelman luo. Ei voi mitään.

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Billy Gunn (c) vs. Al Snow vs. Hardcore Holly

Bob Holly oli pian HC-mestaruusvoittonsa jälkeen kääntynyt heeliksi, hylännyt J.O.B. Squadin ja alkanut kutsua itseään Hardcore Hollyksi. HC Hollyn ensimmäinen mestaruuskausi sai kuitenkin karun päätöksen, kun pari viikkoa ennen WM:ää nähdyssä Raw’ssa Billy Gunn voitti mestaruusvyön Hollylta. Nyt Gunn puolusti vyötä Hardcore Triple Threat -ottelussa entistä mestaria ja tämän vihamiestä Al Snow’ta vastaan. En voi edelleenkään ymmärtää, miksi NAO:n jäsenistä Gunn pistettiin HC-vyökuvioihin, kun Road Doggilla oli vuoden alkupuolelta oma feudinsa Al Snow’n kanssa, ja niinpä mies olisi sopinut loistavasti tämän ottelun kolmanneksi pyöräksi. Gunnilla ei taas ollut mitään feudia sen enempää Snow’n kuin Hollynkaan kanssa, sillä hän oli pyörinyt koko alkuvuoden IC-kuvioissa, joihin Road Dogg oli nyt laitettu. Vince Russo tappaa aivosoluja.

Muistelin, että tämä olisi ollut oikeinkin mallikas aloitus WM:lle. Kun tähän vielä yhdistää sen kaikille jo varmasti selväksi tulleen asian, että tykkäsin paljon WWF:n HC-divisioonasta, odotin ottelulta aika paljonkin. Niinpä oli harmillista huomata, että itse asiassa tämä mätkintä jäi laadultaan hiukan vaisuksi. Tässä ei esimerkiksi intouduttu rymistelemään ympäri areenaa, mikä tosin ei ole mikään edellytys hyvälle ottelulle, mutta kun ei tässä sitten kauheasti mitään muutakaan erikoista ollut. Kritiikin jälkeen on sitten taas sen verran syötävä sanojaan takaisin, että kaikesta huolimatta oikein mielelläni ottelun katsoin. Varsinkin Snow hoiti hommansa hyvin, ja oli tässä muutama oikein näyttävä bumppikin tarjolla. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu mutta heikompi, kuin mitä muistin ja mitä yleensä HC-mestaruusottelut olivat.

* * ½

WWF Tag Team Championship

Jeff Jarrett & Owen Hart (c) vs. D’Lo Brown & Test

Tämä ottelu oli aivan järjetön. En vain voi ymmärtää, mitä WWF:n buukkaustiimillä (ei kai Russokaan voinut ehtiä kaikki näitä typeriä buukkauspäätöksiä yksin tekemään) oli oikein mielessä tätä buukatessa. Sen sijaan, että vuoden suurimpaan show’hun olisi laitettu kunnon joukkuemestaruusottelu, päätti WWF buukata WM:ää edeltävään Heatiin 21 miehen Battle Royalin, jossa kaksi viimeiseksi selvinnyttä miestä saisivat mestaruusottelun ’Maniassa. D’Lo ja Test eivät olleet siis ikinä ennen otelleet yhdessä, eikä tätä ottelua ollut pohjustettu yhtään mitenkään. Miksi tuota Battle Royali ei ollut voitu käydä edes jossakin Raw’ssa, jotta tätä oltaisiin voitu jotenkin rakennella, jos WWF välttämättä tahtoi buukata kunnollisten joukkueiden sijaan joukkuemestareiden haastajaksi kaksi random-painijaa?

Sen lisäksi, että ottelua ei ollut pohjustettu kumminkin, ei tämä huimannut tasollakaan. Suurempi syy siihen kuitenkin lienee siinä, että tämä sai aikaa naurettavat 4 minuuttia. Miksi yleensä buukata WM:ään joukkuemestaruusottelu, jos sille annetaan aikaa noin onnettomasti? Tuostakin neljästä minuutista osa meni vielä D’Lon ja Testin keskinäisen nahisteluun, joten ei tässä ihan hirveästi mitään ehtinyt tapahtua. Se, mitä ehti, oli ihan kivaa menoa mutta ei mitään, mitä ei tv-show’ssa voitaisi nähdä. Täytyy vähän vielä kehua Jeffin ja Owenin joukkuetta, vaikka tämä ottelu ei sille varsinaisesti aihetta annakaan. Owen sai luotua hyvän joukkueen kyllä kenen kanssa tahansa. Ihmeellistä.

* ½ 

Brawl For All Match
Special Referee: Vinnie Pazienza

Butterbean vs. Bart Gunn

Selitinkin jo vähän tuossa alkusepustuksessa Brawl For All -turnauksesta. Se siis oli tosiaan WWF:n loppukesästä ’98 järjestämä turnaus, jonka otteluiden lopputuloksia ei ollut sovittu etukäteen, vaan voittajat ratkaistiin rehellisesti tappelemalla. Turnauksesta voi katsoa tarkempia tietoja linkin takaa, mutta lyhyesti tiivistettynä voinee sanoa, että se oli aika täydellinen epäonnistuminen. Se oli rakennettu Steve Williamsin pushaamista varten, mutta Bart Gunn päätyi tyrmäämään hänet ja voittamaan koko turnauksen. Tämän jälkeen WWF teki oletetun ja alkoi pushata Bart Gunnia… Ei vaan, firma unohtikin jostain järjettömästä syystä koko miehen ja päästi hänet painimaan Japaniin. Vielä kerran Gunn palasi vuoden ’99 alkupuolella WWF:ään, ja hänet pistettiin tässä ottelussa painimaan Butterbeania vastaan. Butterbean oli tunnettu amerikkalainen nyrkkeilijä, joka oli esiintynyt kerran jo WWF:ssä vuoden ’97 viimeisessä ppv:ssä ja teki nyt toisen esiintymisen samanlaisessa Brawl For All Matchissa, kuin mitä turnauksen ottelut olivat. Ottelun yhtenä kehänlaitatuomareista oli muuten legendaarinen Gorilla Monsoon. Tämä jäi hänen viimeiseksi esiintymisekseen ennen menehtymistä.

Itse ottelu kesti puoli minuuttia, joten ei tämä mikään oikea ottelu edes ollut. Täysin arvoitukseksi minulle jäi, miksi tämäkään tarvitsi edes tunkea WrestleManiaan. Loiko tämä jotain WM-tunnelmaa? Ison tapahtuman fiilistä? Ei minun silmissäni, mutta ehkä niissä on jotain vikaa. Puoli tähteä pitää antaa ihan sille ottelun päättäneelle pirun näyttävälle nyrkinheilautukselle ja siitä johtuneelle yleisön illan parhaalle reaktiolle. Se on aika paljon sanottu, koska philadelphialainen yleisö oli koko illan hiton hyvin mukana.

½ 

Singles Match

Paul Wight vs. Mankind

Mankind oli siis hävinnyt WWF-mestaruutensa lopullisesti The Rockille, mutta se ei silti estänyt hänen elinikäistään haavettaan päästä mukaan WrestleManian Main Eventiin. Nimittäin silloin, kun Mr. McMahon ilmoitti buukanneensa Corporationin uusimmasta jäsenestä Paul Wightista erikoistuomarin WrestleManian Main Eventiin, puuttui Mankind tilanteeseen. Hän oli nimittäin saanut Comissioner Michaelsilta luvan toimia WM:n ME:n tuomarina, ja näissä asioissa comissionerilla oli ylin päätösvalta. Seuraavien viikkojen aikana käytiin kauhea sota, kuka saa tuomaroida tuota vuoden suurinta ottelua, ja lopulta päädyttiin siihen, että ottelun tuomari ratkaistaan aikaisemmin illalla käytävällä ottelussa. Tässä sitä sitten oltiin.

Big Show’n ja Mankindin ottelusta olisi saattanut odottaa ihan menevää brawlausta, mutta onneksi olin nähnyt tapahtuman jo aikaisemminkin, enkä turhaan odottanut mitään, mitä en ollut saamassa. Big Show oli kyllä taas motivoituneempi kuin pitkiin aikoihin WCW:ssä, ja Foley hoiti oman osuutensa vanhalla tutulla tyylillään, mutta tämä ottelu ei kauheasti tarjonnut. Se tosin johtui pitkälti siitä, että tälle(kään) ottelulle ei aikaa mitenkään kauheammin annettu, joten ei tässä hirveästi ehtinyt tapahtua. Lisäksi ottelu päättyi todella typerästi. Oli tässä silti omat pari näyttävää hetkeään, joista ehdottomasti paras oli, kun Wight irrottautui Mankindin Sleeperistä tiputtautumalla kaikella painolla selässään roikkuneen Mankindin päälle. Tosi raju täräytys. Ihan hyvä tv-ottelumainen kamppailu, joten kysymykseksi jää vain se, miksi tätä ei voitu käydä tv:ssä.

* * 

WWF Intercontinental Championship
4 Corners Elimination Match

Road Dogg (c) vs. Val Venis vs. Goldust vs. Ken Shamrock

Road Dogg oli siis palannut lyhyeltä loukkaantumiseltaan/hyllytykseltään, ja hän oli heti paluunsa jälkeen voittanut IC-mestaruuden Val Venikseltä. Venis oli puolestaan ehtinyt St. Valentine’s Day Massacren jälkeen dumpata Ryan Shamrockin, joka oli lyöttäytynyt nyt yhteen Goldustin kanssa. Saman oli tehnyt Blue Meanie, joka oli nyt hyvin kateellinen Goldustin Ryanille antamasta huomiosta. Isoveli Ken Shamrock ei taas tykännyt koko siskoonsa liittyvästä kuviosta yhtään. Pitää taas mainita, etten voi ymmärtää, miksei tähän IC-kuvion neljänneksi pyöräksi isketty Road Doggin sijaan Billy Gunnia, jolla oli ollut omat ongelmansa niin Shamrockin kuin Veniksenkin kanssa ja joka olisi näin ollen sopinut loistavasti tähän neljän miehen IC-mestaruusihmissuhdesoppaan. Road Dogg oli tässä kuviossa täysin ulkopuolinen.

Tämä oli taas niitä otteluita, jonka muistelin olleen heikkolaatuisempia, kuin mitä tämä uudella tarkastelulla olikaan. Ei tämä IC-mestaruusottelu osittain aika ontuvalla buukkauksella nyt mikään mestariteos ollut, mutta ihan vauhdikas ja menevä mestaruuskamppailu tästä kuitenkin saatiin aikaan. Road Dogg ja Goldust varsinkin tekivät yllättävänkin hyvää työtä ottelun aikana. Jotain kai kertoo tämän WM:n tasosta, että tällaisen arvosanan saanut ottelu saa näin vuolaasti kehuja.

* * ½ 

Singles Match

Kane vs. Triple H

Kanen ja Triple H:n välinen feud oli siis roihahtanut kirjaimellisesti liekkeihin pian sen jälkeen, kun Chyna oli liittymällä Corporationiin pettänyt D-Generation X:n ja miehen, jonka kanssa hän itse oli DX:ää perustamassa, eli Triple H:n. Corporationin jäsenistä Kane alkoi liikkua paljon Chynan kanssa, ja hän ottelikin Chynan joukkueparina St. Valentine’s Day Massacressa Triple H:ta ja X-Pacia vastaan. Pian tuon jälkeen Raw’ssa Kane yritti ampua Chynan avustuksella tulipallon Triple H:ta päin, mutta HHH onnistui väistämään hyökkäykseen, ja tulipallo osuikin Chynaan. Kane osoitti ensimmäistä kertaa urallaan huolehtivaisuutta kantamalla Chynan pois paikalta ja varmistamalla, että tämä on kunnossa. Seuraavina viikkoina Triple H oli Kanen kimpuissa kahta kauheammin, ja viimeisessä Raw’ssa ennen WM:ää DX-johtaja kosti suunnitellun tulipallohyökkäyksen ampumalla Kanea liekinheittimellä. Vuoden kohokohta 😀

Tämä oli melkeinpä midcardin isoin ottelu tässä ppv:ssä, joten tältä sopi odottaa aika paljon. Jälleen kuitenkaan näin ei olisi kannattanut tehdä, sillä Kane ja Triple H eivät näitä odotuksia tässä onnistuneet täyttämään. On oikeastaan aika yllätys, että tässä kävi näin, koska ovat HHH ja Kane uransa aikana painineet myöhemmin keskenään parempiakin otteluita, ja kumpikin oli tässä vaiheessa ihan hyvässä kunnossa. Jokun ei kuitenkaan nyt toiminut, ja lopputuloksena oli semi-hyvä brawli, joka päättyi ensimmäistä kertaa nähtynä varsin yllätyksellisellä tavalla. Hetkittäin meno oli oikein mallikasta, mutta välillä se taantui aika vaisuksi. Harmi. Tämä oli muuten illan toiseksi pisin ottelu.

* * ½ 

WWF Women’s Championship

Sable (c) vs. Tori

Oi pojat tätä rakenteilla ollutta WWF:n naisten divisioonaan. Vielä kesti hyvän aikaa, että WWF:ssä alettaisiin nähdä niitä oikeasti hyviä naisten otteluita. En muista, oliko niitä luvassa vielä vuonna ’99 ollenkaan. Yksi menetys WWF:lle oli se, että Sable lähti firmasta pian tämän WM:n jälkeen. Ei hän toki painillisesti mikään superlahjakas ollut, mutta parempi kuin olisi voinut aluksi odottaa, ja lisäksi hänellä oli paljon nimeä. Nimen mukana tuli kuitenkin myös egoa, ja backstage-ongelmien sekä miehensä Marc Meron lähdön takia Sablekin jätti firman. Tässä tapahtumassa hän kuitenkin päätti feudinsa ihailijaansa Toria vastaan. Tämä oli vähän niin kuin köyhän miehen Mickie vs. Trish. Tori oli debytoinut WWF:ssä vuodenvaihteessa Sablen suurena ihailijana, ja lopulta ihailu meni niin pitkälle, että hän saapui mm. Royal Rumblessa katsomosta auttamaan Sablea säilyttämään mestaruutensa. Samalla Sable alkoi kuitenkin kääntyä heeliksi, kun Playboy-lehden kansitytöksi päässyt Sable alkoi osoittaa kehässä hyvin röyhkeää ja ylimielistä asennetta. Niinpä hän ilmoitti Torille, ettei todellakaan kaivannut tämän apua, ja lopulta Sable päätyikin pieksemään tämän. Kaiken tämän jälkeen lienee ihan ymmärrettävää, että Tori tahtoi kostaa entiselle idolillaan.

Minut varmaan ristiinnaulitaan tämän mielipiteen takia, tämän lyhyen ottelun aluksi yllätyin itse asiassa siitä, että kaksi painitaidoiltaan erittäin vajaavaista leidiä Tori ja Sable pystyivät kehässä naisten painiksi ihan siedettävään touhuun. Toki hommassa oli pieniä botcheja mukana, mutta he sentään yrittivät kunnolla – toisin kuin vaikkapa Brie Bella ja Kelly Kelly siinä Over The Limitin surkeassa esityksessä. Yrityksestä annan aina plussaa. Muusta sitten ikävä kyllä ei paljon plussaa voi antaa, koska ottelu oli ensinnäkin lyhyt ja toiseksikaan ei tässä tosiaan painitaidoilla pahemmin juhlittu. Lisäksi ottelussa oli harmittavan typerä lopetus. No, saatiinpahan ainakin tämä feud päätökseen ja Chynaakin pahempi tapaus Nicole Bass debytoitua WWF:ään.

WWF European Championship

Shane McMahon (c) vs. X-Pac

Kyllä vain. Shane McMahon oli voittanut X-Pacin hallussa pitämän European-mestaruusvyön Chynan avulla pian IYH27:n jälkeen, ja nyt omistajan pojan oli aika puolustaa ensimmäistä kertaa mestaruusvyötään. Tämä oli siis Shanen ppv-painidebyytti, ja minun täytyy heti alkuun muistuttaa, että olen ollut aina suuri Shane-mark ja tykännyt miehen kehäotteista. Shanen ja X-Pacin feud pohjautui tietenkin jo kuukausia kestäneeseen vihanpitoon Corporationin ja D-Generation X:n välillä. Shanella oli tukijoukkonaan Test ja katsomossa istuva Mean Street Posse, mutta X-Pac oli varma siitä, että hän saisi vyönsä takaisin. X-Pacilla oli nimittäin takanaan entistä vahvemman DX:n tuki.

Tämä oli WrestleManian kahdeksas ottelu ja samalla ensimmäinen ottelu, joka pääsi kolmeen tähteen. Se kertonee aika pitkälti kaiken tarpeellisen tämän WM:n tasosta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että tämä ottelu oli ehdottomasti yksi niistä harvoista illan suurista onnistujista. Harva vuonna ’99 tätä livenä seurannut tuskin odotti paljoa Shanen kunnolliselta kehädebyytiltä, mutta lopputuloksena oli oikein energinen, hyvä ja oikeasti jännittävä mestaruusottelu. Toki hommassa oli paikoitellen, esimerkiksi lopetuksen kohdalla, pientä ylibuukkaamisen makua, mutta se nyt sallittakoon Russolle tässä kohtaa. Lopetuskin oli, taas, ensimmäistä kertaa katsottaessa oikeasti yllättävä. En tykkää siitä, että WM:ää käytetään tämmöisten juonikuviota jatkaviin rakenteluangleihin, mutta täytyyhän se myöntää, että nämä käänteet olivat yllättäviä ja niissä mukana olleet painijat vetivät roolinsa hyvin. Kokonaan toinen asia on se, kuinka tarpeellisia ne välttämättä kaikkineen olivat.

* * *

Hell In A Cell Match

Big Bossman vs. The Undertaker

Corporation oli kyllä aikamoinen porukka, koska se ei tullut toimeen kenenkään muun kuin itsensä kanssa. Nimittäin kun DX vs. Corporation -otteluista päästiin, oli vuorossa Ministry of Darknessin ja Corporationin välisen feudin huipentava ottelu. Feudia tämä ei toki Russon tyylisesti päättänyt, vaan hommaa jatkettiin tämänkin jälkeen uusin kääntein, mutta omalla tavallaan pidän tätä HIAC:tä silti feudin huipennuksena. Ehkä osittain sen takia, että viimeistään tässä paljastui, että painillisella puolella feudin on hankala pystyä kantamaan yhtään mihinkään. Ministryn johtaja Undertaker oli siis jo pidemmän aikaan tahtonut WWF:n valtaan, koska edelleenkin mysteerinä pysyvät ”korkeammat voimat” häntä siihen ohjasivat. IYH27:n jälkeen hän oli tuonut feudin mukaan myös Vincen tyttären, jota Undertaker salaperäisesti ahdisteli ja jonka hyvinvoinnilla hän kiristi Vinceä. Tällä tavalla siis myös Stephanie McMahon teki debyyttinsä WWF:ssä. Vince ei voinut sietää sitä, että saatanallinen ’Taker uhkaili hänen omaa tytärtään, ja niinpä Big Bossmanin oli tarkoitus tehdä loppu UT:stä tässä Hell In A Cell Matchissa.

Oli varmaan aika pahaa liioittelua sanoa, että kukaan naulaisi minua ristiin yhden Tori vs. Sable -ottelun puolustelun takia. Sen sijaan nyt se saattaa olla jo oikeasti lähempänä, sillä aion todeta, ettei tämä ottelu ollut niin järkyttävä, kuin olin muistanut. Nyt täytyy vain tajuta pistää tämä oikeaan kontekstiin. Undertaker vs. Bossmanin asema kaikkien aikojen huonoimpana HIAC:nä on yleisesti hyväksytty fakta, enkä todellakaan aio lähteä kiistämään sitä. Sen sijaan omat muistikuvani olivat, että tämä ottelu olisi ollut jopa WMOTY-materiaalia, mutta ei tämä mielestäni ollut. Undertaker oli todellakin huonommassa kunnossa kuin koskaan muulloin pitkän uransa aikana ja tarvitsi kipeästi lomaa, ja Bossmanista ei todellakaan ollut kantamaan häntä yhtään mihinkään. Yleisöä ei ottelu kiinnostanut, koska he eivät olleet kummankaan puolella tässä. Lähtökohdat olivat siis aivan kamalat, ja lopputulos oli kiistatta huono. Minun täytyy kuitenkin todeta, että oli tämä ihan katsottava tapaus. Undertaker näytti tekevän kaiken, minkä hän fyysiseltä tilaltaan kykeni, ja kun mitään oikeaa bumppia ei ottelussa saatu aikaan, pisti hän sentään verta peliin pitääkseen yleisön tyytyväisenä. Ei siis voi väittää, etteivät UT ja Bossman olisi tässä yrittäneet. Paikoitellen homma oli jopa ihan ok:ta häkkirymistelyä, mutta kävihän tämä tässäkin ajassa osittain tylsäksi. Silti, ei tämä mikään vuoden huonoin ottelu ollut. Heikko vain. Jälkimeiningit kannattaa katsoa ehdottomasti, ne ovat oma saransa painihistoriassa.

* ½ 

WWF Championship
No DQ Match

The Rock (c) vs. Steve Austin

Tämä oli SE ottelu, jotta WWF-fanit olivat ’90-luvun loppupuolella odottaneet pitkään. Tämä oli heidän unelmakohtaamisensa. Kahden firman suurimman uuden tähden ensimmäinen kunnon kohtaaminen. Miehethän olivat kyllä otelleet lyhyesti vuoden ’97 joulukuun ppv:ssä, mutta sitä kukaan ei tässä kohtaa tahtonut muistella. Tämä oli parasta, mitä WWF:llä oli tarjota. Tämä oli myös se ottelu, josta WWF tahtoo jälkikäteen muistaa tämän muuten tyystin epäonnistuneen WrestleManian, enkä sitä yhtään ihmettelekään. Ottelun tausta oli varsin yksinkertainen. Steve Austin oli monien McMahonin suunnitelmien jälkeen hävinnyt mestaruutensa edellisenä syksynä, eikä hän sitä ollut saanut takaisin tuon jälkeen. Austin oli saanut tehdä jumalattoman työn, että hän pääsi yleensä tähän mestaruusotteluun, mutta tässä hän kuitenkin oli. Vastassa hänellä oli Corporationin suurin toivo ja kirkkain tähti The Rock, jonka kykyyn piestä Austin Mr. McMahon luotti täysin. Tämä oli The Rock vs. Austin, eli se, mihin kaikkia suurimpia kuvioita yritetään edelleenkin verrata.

Vaikka ottelun taustatarina saakin minulta suuren suitsutuksen, täytyy minun todeta, että muistin tämän olleen parempi ottelu, kuin mitä tämä todellisuudessa olikaan. Pelkäsin koko ajan, että olen tätä mieltä, ja niinhän tässä kävi. Taas pitää kuitenkin osata suhteuttaa sanomiseni kontekstiin, sillä tämä oli minusta huipputason Main Event. Tämä oli se ottelu, joka teki tästä show’sta WrestleManian edes jollain tapaa ja joka pelasti muuten todella paskaksi jääneen maun. Minä tykkäsin paljon ottelun intenssiivisestä brawlista, ja Rockin ja Austinin tyylit ovat aina vain klikanneet mahtavasti näissä tämänkaltaisissa pieksemisissä. Kuitenkaan tämä ei ollut MOTYC. Ainakaan toivottavasti. Ainakaan tämä ei ollut yli neljän tähden, mitä melkeinpä edellytän MOTYC:ltä. Tämä ei ollut siis ikimuistoinen ottelu. Siihen oli omat syynsä, kuten muutamat epäloogiset hidastelujaksot intenssivimissän brawlin seurassa ja osittain turhaksi ylibuukkaukseksi venynyt lopetus. Silti tämä ottelu pelasti tämän show’n, mutta ei tehnyt sitä ihan niin mahtavasti, kuin muistin.

* * * *


Tässä WrestleManissa muutama asia oli kunnossa. Yksi niistä oli tunnelma. Puitteiden, selostajien, Main Eventin ja loistavan yleisön ansiosta tästä jäi oikeasti suuren tapahtuman fiilis. WWF oli nähnyt paljon vaivaa, että huonollakin kortilla tapahtuma tuntuisi tavallista suuremmalta, ja siltä se tuntuikin. Lisäksi show’n aikana pyörineet anglet, kuten kuvio siitä, kuka tuomaroi illan ME:n, olivat ihan toimivia. Harmi vain, että nämä puolet eivät poista sitä tosiasiaa, että painilliselta anniltaan tämä oli todella kaukana vuoden suurimmasta tapahtumasta. Pääasiassa tämä oli heikkoa IYH-laatua. Kaksi ottelua ylsi kolmeen tähteen. Yksi sentään ****:ään. Se ei ole hyvä suoritus WM:ltä. WM:ksi tämä oli todellakin huono, ja oli tämä painitapahtumanakin Kehno. Hattua pitää silti nostaa WWF:lle. Se onnistui jättämään katsojat tyytyväisiksi, kun show päättyi varsin tunnelmallisiin hetkiin, vaikka koko alakortti oli aika roskaa. WCW:llä olisi paljon opittavaa siitä. Se yleensä onnistuu pilaamaan hyvän kortin aiheuttaman fiiliksen ME:llään.

Wikipedia: WWF WrestleMania XV

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.6.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW Living Dangerously 1999

Next post

Arvio: WCW Spring Stampede 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.