1998ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Rock Bottom – In Your House 26

Päivämäärä: 13.12.1998

Sijainti: Vancouver, Brittiläinen Kolumbia (General Motors Place)

Yleisömäärä: 20 042

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kyseessä oli siis vuoden 1998 viimeinen ppv WWF:ltä ja kaikkien aikojen 26. In Your House -tapahtuma. Seuraavan vuoden alkupuolella WWF:ltä nähtäisiin vielä kaksi IYH:ta, minkä jälkeen promootio vihdoin siirtyi pysyvänimisiin kuukausittaisiin ppv:eihin WCW:n tapaan. Monet noista pysyvistä nimistä olivat peräisin vuoden ’98 IYH:ista, mutta Rock Bottomia ei tämä kerran jälkeen nähty enää koskaan. Selostamossa eivät olleet JR ja King, vaan King ja Michael Cole. Cole oli saapunut WWF:ään vuoden ’98 aikana backstagehaastattelijaksi, ja kun JR häipyi ruudusta pariksi kuukaudeksi perhetilanteensa vuoksi, otti Cole hänen paikkansa. Onpa mukavaa kuunnella nykyisen täysin sietämättömän Colen sijaan tätä tyhmää ja tylsää face-selostajaa, jota heel-King kiusaa parhaansa mukaan. Selostaahan Cole ei tässä vaiheessa osannut yhtään, mutta se on sivuseikka. Ainiin, WWF oli tosiaan palannut takaisin Atlantin yli, mutta Rock Bottomiakaan ei pidetty USA:ssa, vaan Kanadan puolella.

Tag Team Match

Val Venis & Godfather vs. Mark Henry & D’Lo Brown

Kuten jo edellisen ppv:n kohdalla sanoin, on Val Veniksen face/heel-statuksesta täysin mahdotonta ottaa selvää. Nyt hän näytti olevan taas selvä face otellessaan face-turnin tehneen ja ”pimpin’ ain’t easy” -asenteen omaksuneen Godfatherin kanssa Godfatherin entisiä Nation-veljiä Mark Henryä ja D’Lo Brownia vastaan. Godfather ja Venis olivat viime aikoina tehneet kasvavassa määrin yhteistyötä keskenään, koska heitä molempia yhdisti rakkaus laadukkaisiin naisiin. Tässäkin ottelussa näitä Godfatherin naisia oli heidän kulmauksessaan yhteensä neljä. Henryn ja Brownin kulmauksessa olivat taas Terri Runnels ja Jacqueline, jotka olivat muodostaneet oman yhteenliittymänsä, mutta yhteistyö Henryn ja Brownin kanssa oli jotain ihan uutta. Ottelun taustalla oli ilmeisesti lähinnä vanhat Nation-kaunat.

Olen varmaan hyvin omituinen tapaus, koska minä tykkäsin tästä ottelusta. Yleisesti tätä on pidetty todella heikkona tapana avata ppv ja suorastaan malliesimerkkinä turhanpäiväisestä ottelusta. Minä taas rehellisesti sanottuna yllätyin, kuinka hyvin kaikki tuntuivat tässä vetävän. Toki suurin kiitos kuuluu varmasti Venikselle ja Brownille, jotka tekivät töitä niin paljon, etteivät Godfatherin ja Henryn heikkoudet päässeet esille. Ei tämä ottelu siis tosiaan mikään huippulaatuinen ollut, vaan tässäkin kehut pitää suhteuttaa taas ennakko-odotuksiin. Niihin nähden tämä oli tosi hyvä, muuten tämä oli semmoinen ihan hyvä ottelu, mutta ei mitään sellaista, jonka katsoisin välttämättä toiseen kertaan.

* * ½

Tag Team Match

Head Bangers vs. Oddities

Oddities esiintyi ppv-tasolla viimeeksi SummerSlamissa, mutta ei tämä Attitude Eraa hyvin kuvastanut painitaidottomien ja sekopäistä huumorigimmickiä vetävien isojen miesten joukkue mihinkään ollut hävinnyt. Nyt heidän vastassaan oli nykyisin siis hyvin ilkeällä asenteella toimivat Head Bangersit Mosh ja Trasher. Vieläkinkö näitä kahta pitää katsella ppv-tasolla? No, kun Mosh ja Trasher olivat epäonnistuneet joukkuemestaruuksien voitossa, olivat he alkaneet urputtaa Odditiesille ja pilkata heitä. Se ei ollut ehkä mikään viisain teko.

Tavallaan omalla sairaalla tavallani tykkäsin Odditiesistä, sillä olihan näiden kaverusten gimmickit hauskoja, ja tämä oli varmaan ainut tapa, jolla kenetkään saatiin kiinnostumaan näistä herrasmiehistä. Yleisökin kävi aivan villinä sisääntulon aikana. Ainut ongelma on vain se, ettei kukaan näistä kolmesta osannut painia paljon ollenkaan. Kun hommaan lisätään se, että Head Bangersit eivät todellakaan olleet kuuluisia siitä, että he pystyisivät kantamaan ketään edes kohtalaisiin otteluihin, oli lopputulos aika heikkoa menoa. Yhden tähden annan ihan jo yleisöreaktioista ja muusta ottelun aikana tapahtuneesta hupsuttelusta. Painista ei paljoa sanottavaa ole.

Singles Match

Owen Hart vs. Steve Blackman

Owen Hartia ei ollut näkynyt ruudussa sitten edellisen Kanadassa järjestetyn ppv’n Breakdownin. Tämä johtui juonikuviosta, jossa Owen Hart vahingossa mursi Dan Severnin niskan Piledriverillään (kayfabessa siis) ja ilmoitti eläköityvänsä tämän takia. Kuten monet varmaan muistavatkin, oli vuoden ’97 loppukesästä oikeasti tapahtunut ikävä tapaturma, jossa Owen oli Piledriverillään murtanut Steve Austinin niskan, ja Attitude Eran hengen mukaan tämä tapahtuma päätettiin herättää henkiin tällä kontroversiaalilla (rakastan tätä sanaa) kuviolla. Heti Hartin ”eläköitymisen” jälkeen supersankarihahmo Blue Blazer, jona Hart oli esiintynyt ’80-luvulla WWF:ssä, teki kuitenkin paluunsa WWF:ään, ja niin fanit kuin Steve Blackmankin olivat varmoja, että kyseessä on Hart. Pitkän aikaa Blackman yritti todistaa asiaa, mutta Blazer onnistui väistämään tilanteet ja hyökkäämään halpamaisesti Blackmanin kimppuun. Lopulta Owen Hart teki sitten ”paluun eläkkeeltään” joulukuun alussa ja haastoi Blackmanin viralliseen eläkkeeltäpaluuotteluun. Samalla Owen myös ”todisti”, ettei hän ollut koskaan Blue Blazer, koska hän hyökkäsi yhdessä Blazerin kanssa Blackmanin kimppuun myöhemmin illalla. Todellisuudessa Blazeria esitti tuolloin Owenin tuleva joukkuepari Jeff Jarrett.

Tämä ottelu oli ehdottomasti illan suurimpia positiivisia yllätyksiä. Kuten jo Capital Carnagen arvostelun kohdalla sanoin, Steve Blackman tarvitsee mielenkiintoisen ja taidokkaan vastustajan, jotta hänen ottelustaan tulee hyvä. Owen oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja ehdottomasti taitava. Lisäksi yleisö oli mahtavasti mukana ottelussa kannattaessaan kotimaan poikaa voittoon. Ottelu oli todella vauhdikas ja aika jännittäväkin, ja olisin voinut antaa sille paremmatkin arvosanat, jos lopetus ei olisi ollut niin onneton. Owen osoitti taas loistavuutensa.

* * *

Six Man Tag Team Match

J.O.B. Squad vs. The Brood

Ensinnäkin tiedän, että kuva Broodista on ihan järkyttävän huono, mutta yleisestikin koko Rock Bottomin tiedoston kuvalaatu oli tosi huono, ja sumuisissa sisääntuloissa huonous vain korostui. Toisaalta en tiedä, oliko Brood vieläkään ihan heel, mutta kovasti sitä suuntaa kohti porukka oli kuitenkin menossa, vaikkeivat he vielä Undertakerin luomaan Ministry of Darknessiin kuuluneetkaan. Christian oli kuitenkin menettänyt LHW-mestaruusvyönsä J.O.B. Squadin Gillbergille, ja ilmeisesti nämä kaksi porukkaa eivät muutenkaan kauhean hyvin tulleet toimeen. J.O.B. Squad oli siis Al Snow’n kokoon kasaama porukka WWF:n alakortin painijoita, jobbereita. Snow’n, Bob Hollyn, Scorpion ja Gillbergin lisäksi porukkaan kuului myös ECW:stä WWF:ään siirtynyt Blue Meanie.

Odotin tältä ottelulta ihan jonkun verran, koska olen aina ollut suuri Brood-mark, ja kaikki kolme Broodin jäsentä, erityisesti Edge ja Christian, ovat kuitenkin oikein taidokkaita kehässä. Mitään moittimista ei ollut yhdenkään J.O.B. Squadinkaan jäsenen taidoissa, joten oli aika outoa, ettei tämä ottelu tuntunut pääsevän kunnolla käyntiin missään vaiheessa. Näytti siltä, että kaikki kuusi myös yrittivät ainakin lähes parhaansa, eikä kukaan vain laiskotellut, mutta ehkä sitten näiden kahden porukan kemiat eivät vain klikanneet tätä paremmin. Lopputuloksena oli ok kuuden miehen rymistely, mutta ehdoton pettymys se on, kun toiveessa oli jopa oikein viihdyttävä ja intenssiivinen spotti-mättö.
* *

Striptease Match

Jeff Jarrett vs. Goldust

Ei, ottelumuoto ei (Luojan kiitos) tarkoittanut sitä, että Jarrett ja Goldust riisuisivat kilpaa. Ideana oli siis se, että Goldust oli haastanut Jarrettin, jonka kanssa hänellä oli ilmeisesti jotain feudintynkää (en todellakaan tiedä sen enempää asiasta), otteluun, jonka päätteeksi Jarrettin kuvankaunis valet Debra joutuisi riisuutumaan, jos Goldust voittaisi ottelun. Jarrett suostui otteluun sillä ehdolla, että jos Jarrett voittaisi ottelun, joutuis Goldust itse riisuutumaan, koska hänellä ei ole valettia. Kun molemmat olivat haasteeseen suostunut, nähtiin vielä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa varsin häiritseviä hetkiä, kun ensin Goldust saapui pitkässä trenssitakissa ringsidelle kesken Jarrettin ottelun ja aiheutti vilautuksestaan koituvalla järkytyksellä tappion Jarrettilla. Myöhemmin Debra teki oman vilautuksensa Goldustille kesken tämän ottelun.

Jos edellinen ottelu oli pettymys, tätä voinee luonnehtia ainakin pieneksi positiiviseksi yllätykseksi. Ensinnäkin yleisö oli aivan huikeasti mukana ja hurrasi Goldustille niin kovaa, ettei tämä ollut saanut vastaavia reaktioita varmaan ikinä. Suuri kiitos tuosta kuulunee kuitenkin ottelun stipulaatiolle. Muutenkin Goldust ja Jarrett vetivät kuitenkin aika hyvin kehässä, ja aloin olla koko ajan vakuuttuneempi Jarrettin otteista. Ei tämä siis mikään erityisen hyvä ottelu ollut, koska oli tässä paikoitellen sitä odottamaani kankeuttakin tarjolla, mutta ihan mukava välipalakoitos kuitenkin. Jälkimeiningit olivat myös ihan hyviä.

* * ½

WWF Tag Team Championship

New Age Outlaws (c) vs. Big Bossman (c) & Ken Shamrock (c)

Ensiksi pitää sanoa tämän ottelun taustoista. Mr. McMahon oli siis yrittänyt saada jo jonkun aikaa New Age Outlawseja loikkaamaan DX:stä Corporationiin. NAO ei kuitenkaan ollut innoissaan ehdotuksesta, kunnes ppv:tä edeltävässä Raw’ssa he saapuivat corporate-tyylisesti pukeutuneena paikalle ja ilmoittivat liittyvänsä porukkaan. Myöhemmin illalla koko juttu paljastui kuitenkin huijaukseksi, mikä ei lämmittänyt McMahonin mieltä. Niinpä hän päätti, että jos hän ei voi saada joukkuemestareita liittymään Corporationiin, täytyy hänen hankkia joukkuemestaruudet porukalleen. Niinpä Corporate IC Champion Shamrock ja Corporate Hardcore Champion Bossman pistettiin haastamaan NAO joukkuemestaruuksista. Toiseksi pitää sanoa Bossmanin ja Shamrockin ringsidellä olleesta Shawn Michaelsista, joka oli siis tehnyt paluun WWF:ään ottaessaan WWF-comissionerin roolin siitä luopuvalta Sgt. Slaughterilta. Aluksi vaikutti, että uusi comissioner olisi yleisön ja facejen puolella, mutta jo ensimmäisenä iltana hän puukotti itse luomaansa porukkaa DX:ää selkään ja liittyi virallisesti McMahonin Corporationiin.

Tämä oli taas niitä otteluita, joilta odotin paljon enemmän, kuin mitä sain. Tiesin kyllä, ettei kukaan näistä neljästä ollut mikään todellinen kehätaituri, mutta silti kaikki tiesivät, mitä kehässä tehdä, ja varsinkin NAO pystyi paikkaamaan taitojen puutetta loistavalla esiintymisellä. Lisäksi odotin, että jotenkin ison profiilin joukkuemestaruusottelu olisi pistänyt nämä neljä vetämään hienon ottelun. Ison profiilin ottelu tämä tosiaan oli, sillä aikaa ottelu sai jopa 17 minuuttia. Niinpä täytyy myöntää, että oli ottelussa myös omat hyvät hetkensä, varsinkin silloin kun NAO pääsi loistamaan. Kuitenkin yleisesti tästä jäi harmillisen vaisu ja pikkaisen tylsähkö fiilis. Hommaa olisi auttanut varmasti paljon se, jos tästä olisi annettu vaikkapa 7 minuuttia seuraavalle ottelulle. Nyt nämä neljä pistettiin venyttämään väkisin ottelua pituuksiin, jotka eivät heille olleet varsinaisesti suurinta vahvuutta. Ok tv-tasoinen ottelu, muttei sen enempää.

* *

WWF Championship

The Rock (c) vs. Mankind

Kuten jo Capital Carnagen kohdalla sanoin, oli The Rock voittanut ensimmäisen WWF-mestaruutensa Survivor Seriesissä aika shokeeraavasti. Voisi melkeinpä sanoa, että Rockin voitto oli aikamoinen jytky. Tuolloin siis nähtiin Montreal Screjobin ”uusinta”, kun Rock lukitsi Mankindin mestaruusturnauksen finaalissa Sharpshooteriin, ja McMahon käski tuomarin soittaa kelloa, vaikka Mankind ei ollut luovuttanut. Ei siis mikään ihme, että tuon jälkeen Mankind oli halunnut kostoa niin Rockilta kuin McMahoneiltakin, jotka olivat hänet hänet pettäneet. Nyt Mankindille tarjottiin mahdollisuus voittaa mestaruus itselleen, vaikka koko ottelu oli peruuntua, kun Mankind hyökkäsi ppv:tä edeltävässä Heatissa Rockin kimppuun.

Kyseessä oli Rockin toinen mestaruuden puolustus ppv:ssä, eikä ottelu taaskaan ollut Main Event. Olisipa ollut, koska itse ME oli selvästi heikompaa laatua kuin tämä, vaikka tämäkin jäi vähän harmittavan vaisuksi. Siitä itse ME:stä kuitenkin lisää vasta kohta. Alussa näytti, että Rock ja Mankind alkavat pistää pystyyn todella viihdyttävää settiä, vaikka kaikki ppv:n aikana nähdyt McMahonin ja Mankindin neuvottelut, jotka liittyivät tuohon Mankindin hyökkäykseen, jäivätkin täysin tarpeettomiksi ja turhiksi. Sitten kuitenkin hommaa piti ruveta sotkemaan ylibuukkauksella, ja loppujen lopuksi ottelu oli aikamoisen lyhyt ppv:n päämestaruusotteluksi. Asiaa ei todellakaan parantanut se, että ottelun lopetus oli varmaankin koko vuoden typerin, edes WCW ei pystynyt mihinkään näin idioottimaiseen. Onneksi Rock ja Mankind vetivät kuitenkin itse ottelun aivan täysillä ja tarjosivat hienoa painiviihdettä, joten tälle voi antaa edes sen kolme tähteä. Silti huonoin ottelu näiden ppv-sarjassa vuosilta’ 98-’99.

* * *

Buried Alive Match

The Undertaker vs. Steve Austin

Tämä oli siis vuoden ’98 viimeisen WWF-ppv:n Main Event, ja kyllähän tämä etukäteen varsin mielenkiintoiselta kuulosti. Steve Austinin ja The Undertakerin feud oli lähtenyt käyntiin kesällä WWF:n kahden suurimman facen halusta selvittää, kumpi todella on parempi. Syksyn aikana Undertaker kääntyi kuitenkin heeliksi ja liittoutui ensin veljensä Kanen kanssa mutta kääntyi sittemin tätä vastaan ja palasi yhteen Kanen isän ja vanhan managerinsa Paul Bearerin kanssa. Samalla WWF-mestaruutensa Kanen ja Undertakerin takia menettänyt Austin esti Undertakerin nousemisen WWF-mestariksi Judgment Dayssa. Tuon jälkeen Undertaker, joka perusti loppuvuodesta Ministry of Darknessinsa, oli kantanut kaunaa Kanen lisäksi Steve Austinia kohtaan, ja vaikka miehet olivat kohdanneet toisensa mm. Capital Carnagen Fatal 4-Wayssa, oli nyt vasta aika päättää heidän brutaaliksi venynyt feudinsa otteluun, jonka voisi voittaa vain hautaamalla toinen elävältä. Lisäpanoksena ottelussa oli Mr. McMahonin lisäämä stipulaatio siitä, että Steve Austinin on voitettava tämä ottelu, jos hän haluaa päästä Royal Rumble -otteluun.

Hyvältä siis kuulostaa, mutta tämäkin kakku oli vain päältä kaunis. Viimeistään tämä ottelu todisti minulle sen, kuinka huonossa kunnossa Undertaker oli tässä ’90-luvun loppupuolella, kun hän ei tosiaan ollut minkäänlaista taukoa pitänyt sitten vuoden ’94 kesän. Austinkaan ei ollut parhaimmillaan, koska hänellä painoivat myös omat loukkaantumisensa, joita ei ollut missään vaiheessa täysin hoidettu kuntoon. Silti vielä SummerSlamissa nämä kaksi olivat vetäneet ihan jo mahtavalla tunnelmalla, loistavalla taistelulla ja itsensä likoonpistämisellä hienon Main Eventin, mutta nyt heistä ei ollut siihen. Ei edes, vaikka nyt tarjolla oli stipulaatio, joka tarjoaisi parhaimmillaan todella viihdyttävän hardcore-brawlauksen. Vielä alku oli ottelussa aika hyvää, mutta mitä pidemmälle ottelu meni, sitä tylsemmäksi, hitaammaksi ja mitäänsanomattomammaksi ottelu kuihtui. Hardcorekin oli lähinnä PG-eran tasoa muistuttavaa. Lopullisen kuoliniskun ottelulle toi sen lopetus, joka oli ennen kaikkea naurettava mutta toisaalta myös pahasti botchattu ja erittäin kömpelö. Jätti tosi vaisun maun suuhun.

* ½


Voi WWF. Samalla kun kilpailija-WCW oli alkanut nostaa tasoaan selvästi vuoden ’98 lopulla, oli WWF päättänyt alkaa laskeutua kilpailijansa kevään ja kesän tasolle. Tämäkin ppv hipoi jo huonoimman luokan rajoja, mutta kuitenkaan tämä ei jättänyt samanlaista pöyristynyttä uskomatonta paskaa -fiilistä, joten tämä on vielä vaivoin Kehno. Kuitenkin tapahtumasta löytyi pari hyvää ottelua, pari oikeaa onnistujaa ja myös pari positiivista yllätystä. Harmi, että pääasiassa tarjolla oli kuitenkin pettymyksiä ja vaisua menoa. Jos en olisi kerran elämässäni jo katsonut kaikkia vuoden ’99 WWF-ppv:itä, voisin esittää toiveen siitä, että tämä olisi vain se aallonnotka ennen parempia aikoja. Harmi vain, että tiedän, että tämän ppv:n taso tiivistää harmillisen ikävästi sen, miltä WWF:n vuosi ’99, joka muistini mukaan lähentelee huonoudessaan vuotta ’95, tulee näyttämään. Tai ehkä vain muistan väärin, ja vuosi ’99 onkin täyttä kultaa. Se selviää aikanaan.

Wikipedia: WWF Rock Bottom

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.4.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Capital Carnage

Next post

Arvio: WCW Starrcade 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.