Verta, suolenpätkiä ja henkiolentoja – kongolainen Catch Fétiche yhdistää voodoon showpainiin, mistä voi syyttää Hulk Hogania

Tunnelma suurella aukiolla on pysähtynyt, kun monisatapäinen joukkio odottaa. Ratkaisun hetket tuntuvat olevan käsillä, sillä painijat raahaavat kehään massiivisen ruumisarkun. Arvatenkin joku päätyy pian tutkailemaan sen sisäpintoja.

Niin vain vastustaja paiskautuu viimeiselle leposijalleen, mutta ottelu ei vaikutakaan olevan vielä ohi.

Tohina arkun edustalla äityy kummalliseksi. Sekalainen joukkio peittelee arkkua kankailla, ja ympärille muodostuu tiheä savupilvi.

Sitten kuuluu vienoa määintää.

Painija kaivaa arkusta jotain ja nostaa sen juhlavasti ilmaan: vastustaja on muuttunut pieneksi vuohenpoikaseksi.

Nyt viimeistään on selvää, kuka ottelun hävisi.

Tämäkin koitos ratkaistiin fétichellä, mikä tässä kontekstissa viittaa afrikkalaisen voodoon henkivoimiin tai magiaan. Sana toden totta tarkoittaa ‘fetissiä’, jolla on alun alkaen tarkoitettu taikuudella ladattuja, palvottuja esineitä. Johdettu seksuaalinen merkitys on looginen.

Voodoo on oleellinen osa kongolaista kulttuuria ja painisuuntausta nimeltä Catch Fétiche, jonka voikin karkeasti kääntää voodoopainiksi. Se on Kongon demokraattisen tasavallan kansallislaji, jolla on paikallisten elämässä vahva merkitys niin talouden, identiteetin kuin henkisyyden kannalta.

Lajin keskus on Kongon pääkaupunki Kinshasa, jossa elää yli 11 miljoonaa ihmistä. Painitapahtumat vetävät parhaimmillaan tuhansia ihmisiä katsomoon. Yksi suurimpia tapahtumia on vapautuspäivän (vrt. itsenäisyyspäivä) vuosittainen jättitapahtuma. Vapautuspäivää on vietetty vuodesta 1997, jolloin edellinen, presidentti Mobutu Sese Sekon johtama diktatuurihallinto kaatui.

1960-luvulla Kongo oli palautumassa pitkällisen kolonialismin ikeestä. Belgian siirtomaana sen kansallinen identiteetti oli luonnollisesti kärsinyt, mutta pian käynnistyi palautumisprosessi jopa sangen totalitäärisin keinoin.

Vuonna 1965 virkaan astunut Mobutu Sese Seko oli suuri painin ystävä. Lajista tulikin yksi hänen poliittisistä välineistään, kun Seko käynnisti kampanjan kongolaiskulttuurin renesanssin puolesta. Kaikenlaiset länsimaiset harrasteet sekä vaikutteet kiellettiin, ja ainoastaan paikalliset perinteet olivat sallittuja.

Perinteisiin lukeutui paikallinen paini, jonka vanhin alkuperä on kongolaisessa Libanda-taistelulajissa. 1950-luvun siirtomaa-aikana syntyi myös laji nimeltä Mukumbusu, jonka innoittajana oli gorillan liikkeet sekä erinäiset vaikutteet ulkomaisista taistelutyylestä, joita kolonialismi toi mukanaan.

Kun kongolainen paini alkoi Sekon diktatuurin aikana löytämään alustavaa muotoaan, taistelutantereella nousi esiin paikallinen sankari. Kele Kele Lituka on tiettävästi maan ensimmäinen varsinainen showpainija. Tämä edelläkävijä ammensi repertoaarinsa perinteisestä libanda-tyylistä ja niitti valtavaa menestystä. Litukan legenda kertoo hänen päihittäneensä ulkomaisia mestareita kuten Euroopan-mestari Claude Leronin ja amerikkalaisen El Grecon.

Noihin aikoihin kamppailun pohjana oli kuitenkin vain catch, eli paini, jossa keskityttiin teknisiin otteisiin. Ennen kuin fétiche tuli osaksi yhtälöä, ja kongolaisesta painista muodostui nykyisenlainen ainutlaatuinen hybridinsä, tarvittiin katalyytiksi – niin kovin ironisesti – erittäin räikeitä länsimaisia vaikutteita. Sitä henkistä energiaa lähetti satelliitin välityksellä Kongon suuntaan eräs hyvin tuntemamme tosiamerikkalainen.

On hämmentävä mutta silti järkeenkäypä fakta, että jopa afrikkalaisen voodoopainin taustalla on Hulk Hogan. Oli tästä poleemisesta henkilöstä mitä mieltä tahansa, kukapa voisi täysin vastustaa historian suurimman showpaini-ikonin karismaa. Siihen ei kyennyt edes Edingwe Moto, “Catch Fétichen kummisetä”, lajin pioneeri ja pitkän linjan veteraani.

Moto rakasti erityisesti amerikkalaista showpainia, josta hän ammensi pääasiassa draamallisia, esityksellisiä elementtejä, mitkä silloin uupuivat kongolaisesta tyylistä. Varsinkin Hoganin pelottavat ilmeet ja elekieli tekivät nuoreen Motoon lähtemättömän vaikutuksen.

“Hulk Hogan on kuin Jumala minulle. Rakastan häntä niin paljon. Jos en olisi seurannut hänen jalanjäljissään, kongolainen paini ei olisi kehittynyt”, Moto sanoo.

Ken tietää, onko Motolla tietoa tai kiinnostusta Hoganin rasististen kommenttien suhteen.

Edingwe Moto kuitenkin otti vastaan tuon hulkamaanisen karisman, charmin, eli lumouksen, ja inspiroitui yhdistämään paikallisen voodoo-noituuskulttuurin osaksi perinteistä painia. Catch Fétiche oli syntynyt. Siitä tulikin 1970-luvulla merkittävä kansallislaji ja painijoista suuria tähtiä. Moton onnistui viedä toiminta seuraavalle tasolle. Oli löytynyt eksoottinen resepti, jossa näyttävään atletiikkaan sekoittui eksplisiittistä väkivaltaa ja mystistä henkimaailman toimintaa.

Kun showpainin perimmäisenä temppuna on toteuttaa uskottava illuusio fyysisestä kamppailusta, Catch Fétiche hakee samaa spirituaalisella tasolla. Vanhat henkiset uskomukset toimivat taustavoimana tarinoille. Menestys kaiken kaikkiaan on ennemminkin kiinni siitä, kuinka hyvin painijat onnistuvat taivuttamaan abstrakteja henkimaailman voimia tahtoonsa. Sen voi nähdä myös jonkinlaisena analogiana showpainin varsinaiselle suolalle, missä päämäärä on yhteyden luominen ympäröiviin henkiin – katsojiin.

Voodoon magia ilmenee monenlaisissa muodoissa, ja sillä voi vaikkapa eristää vastustajansa, tainnuttaa hänet, tai hidastaa aikaa. Noitatohtorit ovat ottelujen kunniavieraita, ja he voivat valmistaa painijoille voimauttavia rohtoja, joiden reseptejä ei koskaan paljasteta.

Kuten hyvin tiedämme, showpainikehässä selviteltävä konflikti äityy usein likaisiin taktiikoihin ja siihen, että jossain kohti tartutaan kättä pitempään. Kongon piireissä useimmiten – kuten Batista asian ilmaisisi – myös erinäiset konkreettiset aseet eivät ole ainoastaan tervetulleita, ne on totta vie sallittu.

Kädenjatkeena viuhuu jopa veitsiä ja moukareita, mutta aseissa itsessään voi myös pihistä henki. Ihka elävät eläimet ovatkin hyvin tavanomainen näky Catch Fétichessä: miltä kuulostaisi vaikkapa hamsteri päässä toimitettu headbutt-liike?

Valitettavasti tässäkin mielessä osa toiminnasta saattaa meistä vaikuttaa todella kyseenalaiselta, tai ihan tuomittavalta, kun mennään valmiiksi järkyttävästä mässäilystä julman eläinrääkkäyksen puolelle. Otteluissa on perinteisen voodoon rituaalihengessä jopa sytytetty elävältä tuleen kana, joka kauttaaltaan liekeissä hyppelehtii arvaamattomasti ympäriinsä, vaarantaen myös yleisön.

Hoganista lumoutunut, toiselta liikanimeltään myös ”Suuren voiman mies”, Edingwe Moto, on itse yksi pahamaineisimmista ottelijoista. Hänen kylvää raakalaismaisilla keinoillaan kauhua niin vastustajiin kuin yleisöön. “Verta ja suolenpätkiä“ on joskus kuvaannollinen nimitys väkivaltaisemmalle painille, mutta Moto venyttää käsitettä lähemmäs kirjaimellisuutta. Hänen tavaramerkkinsä – tai ainakin kuuluisin välikohtauksensa – nimittäin on ollut vastustajansa veren ja sisälmysten syöminen. Makaaberi esitys huipentuu siihen, että vastustajan “kuollut” ruumis peitellään ja viedään paareilla pois.

Muutama päivää erään suolistamistapauksen jälkeen paikallinen iltapäivälehdistö oli ilmoittanut Moton vastustajan, Mal à l’aisen, sittenkin selvinneen hengissä, kiitos pikaisen sairaanhoidon ja temppelireissun. Hän oli kuitenkin valitellut mahansa olleen vielä hieman kipeä.

Lihasvoima, tekniikka ja tyyli ovat siis jossain määrin toissijaisia elementtejä, mutteivat suinkaan laiminlyötyjä. Taitavat esiintyjät käyvät kuitenkin myös vankan fyysisen koulutuksen, jossa pohjaksi sovelletaan jopa kreikkalaisroomalaista painia. Catchin taito otetaan haltuun tatameilla ja kehoa harjoitetaan kuntosalilla; saatavilla on jopa aavistuksen hienostuneempia laitteita, mutta useat turvautuvat itse kyhäiltyihin, luoviin ratkaisuihin, vaikkapa vanhoihin autonosiin.

Ninja-niminen painija kouluttaa ilmaiseksi kaikenikäisiä, jopa nuoria poikalapsia, useasti viikossa. Ilman tätä lajia ja siihen liittyvää koulutusta monet heistäkin saattaisivat jo olla ongelmissa. Koulutuksen ansiosta jotkut aikuiset ovat työllistyneet myös järjestyksenvalvojina ja tienaavat ammatissaan hyvin. Monet painijat ovat myös armeijan leivissä ja joukkojen läsnäolo on lajin piirissä vahva.

Nykyään Catch Fétiche tarjoaakin monelle kongolaiselle työn ja elannon. Paini on mahdollistanut nousun pois köyhyydestä, ja tavan elättää itsensä lisäksi myös perheensä. Jotkut ovat aiemmin opiskelleet akateemisesti, mutta kun vanhempansa eivät kyenneet rahallisesti tukemaan opintojen jatkamista, lapset kääntyivät muille urille. Showpaini on voinut tuoda uutta toivoa epätoivoisessa elämäntilanteessa.

“Catch Fétiche on muuttanut elämäni monella tapaa. Se tuo ruoan pöytääni ja vaatteet ylleni. Selviytymiseni riippuu painista”, kertoo Miss Marth – yksi maan ensimmäisistä naispainijoista.

Marth on voittanut lukuisia mestaruuksia ja toimii myös kouluttajana. Hän tuo leipänsä pöytään painimalla, samassa uhraten sille kaiken aikansa. Lajille täydellisen omistautunut monen lapsen äiti on joutunut pestaamaan jälkikasvunsa vanhimmaisen huolehtimaan perheestä. Kaiken päälle Marth maksaa lastensa lukukausimaksut, vaikka se alkaa jo olemaan painijan elintasolla haastavaa.

Catch Fétiche tukee yhtenä henkisyyden piirteenä myös feminiinistä voimaantumista. Naisten asema on Kongossa erityisen huono, ja väkivallan kokemukset – varsinkin seksuaaliset – ovat surullisen arkipäiväisiä. Afrikkalaisessa yhteiskunnassa sukupuolten välinen kuilu on ammottava, mutta painikehässä se kuroutuu umpeen. Painikehä onkin kongolaisittain poikkeuksellisen tasa-arvoinen areena, jossa hierarkiset valta-asemat eivät juuri merkitse. Kuitenkin myös painissa naiset usein ajautuvat operoimaan vähintään yhtä aggressiivisesti, kuin miten maskuliinisempi sukupuoli.

Siispä Queen Shakira tulee ja repii miehiltä kivekset – jotta he eivät voi lisääntyä. Edelleen kuvitteellisesti, tietenkin, mutta symbolinen, brutaali kosto on vankka osa hänen hahmoaan. Shakira kantaa sisällään vihaa miehiä kohtaan, koska hänet raiskattiin lapsena. Nyt hän purkaa patoumansa ja tasaa puntit rankaisemalla miehiä kehässä. Naisten kanssa hän ei juurikaan ottele.

“Kun astun kehään, tunnen olevani yksin viidakossa. Kuin kohtaisin leijonan, joka haluaa tappaa minut.”
– Queen Shakira

Catch Féticheä ei ole kansan keskuudessa vastaanotettu vain yksimielisen positiivisena ilmiönä, joka osaltaan toi alistetulle kansalle tunnetta vapautuksesta ja voimautti sorretut. Kolonialismin peruja on myös kristinusko, joka on maan suurin uskontokunta – ja voodoon jyrkin vastustaja.

Kongon uskonnollisille auktoriteeteille laji edustaa jumalanpilkkaa ja vääräuskoisuutta. He eivät sinänsä vastusta painia urheilun muotona, mutta siihen implementoitu taikuus tahrii lajin syntiseksi.

“Harjoittakaa painia ilman voodoota, ja se käy ylistyksenä Jumalalle. Taikuus on Saatanasta”, sanoo paikallinen pastori.

Kristinuskon nousun vuoksi monet luulevat painijoiksi ryhtyessän, että heistä tulee myös noitia tai taikureita, ja täten heidän perheensä hylkäävän heidät.

Arvostelijoita löytyy myös lajin sisältä. Mwimba Makiese, ensimmäisiä albiinoväestön painijoita sekä vähemmistönsä asiaa ajava hyväntekijä, edustaa puhtaasti teknisen painin tai “klassisen” amerikkalaistyylin koulukuntaa. Hän on usein usein julkisesti tyrmännyt fétiche-kulttuurin, jonka Makiese väittää herättäneen ikäviä mielikuvia painijoista rosvoavina jengiläisinä. Hänkin toimii kouluttajana, ja pyrkii perintönään kasvattamaan seuraavan sukupolven teknikkoja täyttämään omat kenkänsä.

Nykyään aktiivisten Makiesen, Shakiran ja Marthan lisäksi Catch Fétichen skene Kinshasassa on pulloillaan muitakin suuria tähtiä, jotka ansaitsevat elantonsa nuoratun neliön sisällä.

Yksi heistä on Guyga The Beast, joka aloitti uransa jo lapsena innostuttuaan isoveljiensä painimisesta. Hän hyödyntää féticheä hypnotisoidakseen vastustajansa lamaantuneeseen tilaan (hieman samaan tapaan kuin vastikään eläköitynyt amerikkalaispainija Ophidian) ja viimeistelee heidät kehollisin voimin.

Muita vetonauloja ovat identtiset Lipasan kaksosveljekset, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti joukkue joka tekisi tavalliseen tapaan yhteistyötä. He ovat yhden henkilön kahtiajakauma. Nsimba Bangkaka keskittyy pelkkään painiin, kun taas Nzusi Bangkaka on eristäytynyt kehän ulkopuolelle tukemaan veljeään voodoolla. Catchin ja fétichen energiat on jaettu kahteen kanavaan, mutta tämä symbioosi toimii magneettisena liittona veljesten välillä ja pitää itse ottelut kasassa.

Lipasat olivat myös vastuussa aiemmin kuvaillusta arkkuepisodista, jossa todistettiin vastustajan metamorfoosi vuoheksi.

Kinshasassa voi tavata myös “tavallisempia kummajaisia”. Showpainille ominaiseen juustotarjontaan vastaa eräs naamioitu Death Punch. Nimensä mukaisesti tämän järkälemäisen miehen tavaramerkkinä on yksinkertaisesti vetää pataan niin että nirri lähtee.

“Jos lyön vastustajaani ja hän ei kuole, en ole tehnyt työtäni”, toteaa Death Punch iloisena.

Lajin esitykset ovat karuudessaan kaukana muunmaalaisen showpainin enemmän tai vähemmän silotellusta olemuksesta, tai siitä suhteellisesta glamourista, mitä WWE yrittää tarjota. Amerikkalaiset painiviihdetuotteet pauhaavat edelleen kongolaisten ruuduilla, mutta he pysyvat itselleen uskollisina. Voi olla siunaus, etteivät resurssit välttämättä edes riitä korkealuokkaisiin tuotantoarvoihin.

On mielenkiintoista, kuinka monia vuosikymmeniä vanha showpainin alalaji ei ole tullut sen tunnetummaksi maan ulkopuolella. Vaikka Catch Fétiche lasketaan Kongon kansallisurheiluksi, on siitä loppujen lopuksi hyvin niukasti olemassa tietoa ainakaan internetin välityksellä. Sitä eivät vaikuta harjoittavan mitkään järjestäytyneet organisaatiot, vaikka joidenkin lähteiden mukaan lajin suojelijana on ylempi taho “Congolese Wrestling Federation”, josta ei kuitenkaan itsessään löydy mitään jälkiä.

Tähän artikkeliin tehdyn taustatyönkin jälkeen tuntuu, että Catch Fétichen ympärillä on edelleen paksu mysteerin verho. Se taitaa kuulua asiaan. Kyseessä on (ehkä tahattomastikin) varjeltu salaisuus, josta muutamat länsimaiset dokumentaristit ovat syystäkin kiinnostuneet.

Kolonialismin kurittamat Kongon demokraattisen tasavallan asukkaat löysivät showpainista mahdollisuuden tehdä työtä, toteuttaa itseään ja kokea syvää henkistä yhteyttä niin kuin itse mielivät. Siinäpä vasta tarina.

Vaikka paini on monelle kongolaisille ensisijaisesti työtä ja selviytymiskeino, tuntuu lisäksi sen taustalla merkitsevän bisneksen ja egoismin sijaan pikemminkin juuri henkinen täyttymys. Se voi olla osittain länsimaisen linssin romantisoitua harhaa – joillekin paikallispainijoillekin homma on silkkaa mammonaa ja kuuluisuutta – mutta harvemmin näkee näin autenttista painikulttuuria.

Catch Fétiche on ainutkertainen fuusio, missä tietyt länsimaiset piirteet toistuvat tavalla tai toisella, mutta kokonaisuutena kongolainen showpaini näyttää ja tuntuu pitkälti täysin omaltaan. On perin kunnioitettavaa, kuinka vieraita vaikutteita on keksitty soveltaa paikallisiin ilmiöihin, silti säilyttäen kansakunnan oman arvokkuuden ja itsekunnioituksen.

Tämä perhosvaikutus voi olla yksi Hulk Hoganinkin parempia saavutuksia.

Tärkeimmät lähteet

Suosittelen tutustumaan vielä tarkemmin Catch Fétichen kiehtovaan maailmaan ainakin seuraavan materiaalin kautta. Aiheesta on tehty mm. kaksi laadukasta lyhytdokumenttia.

Home Game: Catch Fétiche (Netflix)

Voodoo Wrestling is Empowering Women in the Congo (VICE, video)

“Voodoo wrestling” is a real thing and it’s empowering women in the Congo (VICE, artikkeli)

The Merciless Champ of Congo’s Mystical Wrestling League (Narratively)

Lisää...