Kolumnit

Kolumni: Hyvän johtajan ominaisuudet

WWE:llä on käytännössä vain kolme eri keinoa luoda uusia megatähtiä.

Ensimmäinen on Hulk Hoganin tapa nostaa joku äärimmäisen painava painija ilmaan ensimmäisenä koskaan. Toinen on Shawn Michaelsin tyyli erota väkivaltaisesti joukkueestaan. Kolmas on ”Stone Cold” Steve Austinin popularisoima verinen vihanpito johtajan kanssa. Hyvin harvassa ovat ne painijat, jotka ovat nousseet supertähteyteen jollain muulla tavalla.

Käsittelen tässä tekstissä nyt johtajia ja auktoriteettihahmoja, historian varrelta ja nykyhetkestä.


Paha pomo on tätä nykyä jo eräänlainen klisee, joka toistuu vuodesta toiseen. Oli se sitten Eric Bischoff, Dixie Carter, John Laurinaitis tai vaikkapa Leo Lemmetty. Kerronnan mukaan show menisi täyteen anarkiaan ilman ruudulla näkyviä auktoriteettihahmoja, vaikka tosiasiassa ei menekään, mutta sitten toisaalta: immersio kaipaa auktoriteettia.

Paha johtaja on hyvä hahmo, mutta varmasti jokaista ilkeää auktoriteettia tullaan vertaamaan joka tapauksessa Mr. McMahoniin, koska McMahon nyt on se tunnetuin. Ilkeä pomohahmo kuitenkin vaatii itselleen täydellisen vastaparin. McMahonin ja Stone Coldin kanssa tähdet menivät juuri oikein ja tuloksena oli ikimuistoisia hetkiä. Ne saavat ehkä liian isoa huomiota WWE:n historian narratiivissa, mutta se WWE:lle sallittakoon. Olihan se hyvää settiä.

Painimaailmassa toimivaa sapluunaa on kuitenkin hankala toistaa – ainakaan samassa mitassa varsinkaan silloin, kun aikakausi muuttuu.

Palaan jälleen vuosikymmenen alkuun ja CM Punkin “putkipommiin”. Se olisi ollut se hetki, jossa Punkista olisi tehty supertähti. Hetki, joka toistaa Austinin tarinan, mutta tuoreella tavalla. Sen tarinan, jota yritettiin aiemmin ainakin John Cenan ja Shawn Michaelsin kanssa. Sen tarinan, jossa johtoporras sortaa ja polkee. Mitä siitä saatiin: Kevin Nash vastaan Triple H, tikapuuottelussa, jossa panoksena on leka. Muutamaa vuotta myöhemmin Punk lähti firmasta, ja ihan syystä.

Puolittainen onnistuminenkin on ollut – Daniel Bryanin nousu WrestleManian pääottelussa mestariksi. Sitä ei koskaan pitänyt tapahtua, mutta se tapahtui silti. Auktoriteetti lyttää Bryania minkä ehtii, mutta Bryan osoittaa olevansa sitkeän sisukas sissi, joka voittaa kaikki esteet. Juuri sellainen tuhkimotarina, jossa alistettu sankari nousee lopulta huipulle. Sellainen tarina, johon voi, jos ei samaistua, niin ainakin elää mukana.


Onko aika ajanut ilkeiden pomojen ohi? Ei välttämättä. Onko kaikki tarinat kerrottu? Ei todellakaan.

Ilkeille auktoriteeteille on yhä tilausta, mutta niiden pitää olla enemmän ajassa kiinni. Nykyaikana kaikkivoipaiset patriarkat ovat katoava luonnonvara ja päätännässä kuullaan enenevissä määrin myös alemman portaan edustajia. WWE on myös nähnyt tämän ja hierarkia on selvä: pyramidin huipulla istuu Mr. McMahon, hänen alapuolellaan komissaarit Shane ja Stephanie ja heidän alla toimitusjohtajat.

Enää ei käydä käsiksi suoraan isoon pomoon, vaan lähdetään siitä, mikä on lähinnä itseä. Se on toimitusjohtaja, ja koska toimitusjohtajana on yleensä ex-painija, siitä saadaan myös otteluita aikaiseksi. Tässä tulee sitten se dilemma. Miksi kukaan laittaisi aktiivista tai puoliaktiivista painijaa vastuuseen mistään, kun joka tapauksessa tulee riitaa? Tarinan vuoksi, toki, mutta mikä saa ylemmän portaan hyväksymään nämä ottelut?

Tämän vuoksi liputan puhdasta ja neutraalia painijatasolla olevaa johtoa. NXT:ssä William Regal tekee todella neutraaleita päätöksiä, NXT UK:n puolella Johnny Saint. Auktoriteetti voi olla neutraali – tai ehkä vähän hyviksien suuntaan kallellaan, ihan yleisön vuoksi – ja olla hyvä auktoriteettihahmo. Auktoriteetin tulee mielestäni ottaa roolia vain silloin kun on ihan pakko. Hänellä tulee olla se viimeinen sana. Hyvä johtaja ohjaa, mutta ei ota roolia. Tämä on minun näkemykseni.

Mutta sitten onhan tässä se toinenkin puoli. Nimittäin täysin vallanhimoiset johtajat, joita ei ohjaa mikään muu kuin oma kunnianhimo tai mahdolliset muut himot ja ego. Kyllä, tällä vuosikymmenellä on ollut yksi täydellisen kusipäinen auktoriteettihahmo, joka toimii.

Lucha Undergroundin Dario Cueto.

Lucha Underground on ihan eri maailmansa kuin tuttu ja turvallinen WWE. Dario on herra ja hidalgo. Dario on 2010-luvun Mr. McMahon. Ja mikä parasta: Dario on viihteen kuluttajille uskottava hahmo. Kyllä, vailla kontrollia oleva luchapromoottori voi pistää pystyyn painiliigan, jossa on ja ei ole sääntöjä. Kyllä, sääntöjä voi muuttaa, ja kyllä, samalla voi sekä nauttia yleisön suosiosta että olla täysi kusipää.

Dario Cueto ja Lucha Underground on tällä hetkellä se, missä paha johtaja tehdään oikein. Televisio on muuttunut, eikä enää juuri missään ole ajatuksena, että status quo säilyy, vaan tarina on keskiössä.

Nykyisen ilkeän pomohahmon tehtävä on ohjata tarinaa, ei vallata sitä. Painijathan ne kuitenkin ovat tärkeimpiä.

Lisää...
Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Vuonna 2005 lajin pariin tiensä löytänyt kainuulainen. Painissa suuret tunteet ja isot käänteet ovat lajin suola. Painin ulkopuolelta sydäntä lähellä ovat vanhat videopelit, Aku Ankat sekä 80-luku.

Previous post

WWE-fani Emerik pääsi Helsingissä vierailleiden supertähtien jäljille Instagramin ja Twitterin avulla – pitkä odotus palkittiin lopulta Supercellin aulassa: "Jotain siinä änkytin ja tärisin"

Next post

WWF-painija David Schultz puolusti showpainin saloja lyömällä toimittajan tainnoksiin ja sai kenkää – Keräsimme kuusi kummallista tapausta, joissa kayfabea rikottiin

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.