KolumnitWWE

Kolumni: Kevyet mullat käsikirjoitukselle

Keskustelua on käyty Discordin puolella ja samoin ympäri kansainvälisiä foorumeita siitä, että WWE:n tuote ei ole koskaan ollut yhtä huono kuin se on nyt. WWE:n rosteri on kuitenkin lahjakkaampi ja laajempi kuin koskaan ennen, mutta yksikään painijoista ei kiinnosta. Painijat on supistettu yksiulotteisiksi ”helposti myytävään pakettiin”, joka on täytetty lentävillä sloganeilla ja catchphraseilla. Kuulostaako seuraavat tutulta?

”OOOOHHHH MYYYY!”
”It’s BOSS TIME!”
”The Big Dog!”
”The extraordinary man who does extraordinary things!”
”Here comes the Kingslayer/Monster in the Bank/Beast in the bank/the Swiss Superman/The Demon Kane King!”

Nämä ovat kaikki Michael Colen suusta, ja näitä hoetaan paljon.

The Big Dog on aivan käsittämätön hahmo. Roman Reigns, joka ei ole edes erityisen iso suhteessa WWE:n muihin painijoihin – ja jonka bookkaus on ollut todella huonoa. Mies, joka ei koskaan näytä huonolta ja jolla ei ole heikkouksia, ei ole kiinnostava. Reigns on vähän niin kuin Mikki Hiiri. Hassunhauska hahmo, joka hilpeilee menemään, mutta ei koskaan kasva. Roman Reigns saapui päärosteriin 2012 syksyllä, eikä hahmo ole kasvanut mihinkään. Reigns on vain matkannut voitosta voittoon saavuttaen kaiken mahdollisen, mutta se ei ole tuntunut miltään. Roman Reigns ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.

”The Extraordinary Man Who Does Extraordinary Things” eli Finn Bálor on tavallinen miespainija, joka ei tee mitään miespainijalle tavatonta toisin kuin slogan lupailee – ellei meikkaamista lasketa, mutta sekään ei tunnut kovinkaan erityistä olevan enää nykypäivänä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että kuinka kuiva tämä hahmo on, kun hahmon takana on kuitenkin ajatteleva ja täysipäinen ihminen, joka on varustettu arvoilla, unelmilla ja tavoitteilla. Arvoja hän tosin on matalalla profiililla tuonut julkisuustilanteissa esiin puvustuksella. Finn Bálor -hahmo ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.

”The Boss” Sasha Banks ei ole minkään pomo. The Boss on vain WWE Raw -nimellä kulkevan sketsihahmokilpailun hokema, joka ei tarkoita käytännössä yhtään mitään. Sasha Banks on hieman erilainen kuin kaksi edeltävää, koska Banks koki NXT:stä päärosteriin siirtyessään kammottavan regression ja flanderizoimisen. Sasha Banks ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.


WWE on siis pakattu täyteen sketsihahmoja, joiden titteleitä lauotaan taukoamatta ja fanituotteita myydään. Pidän tuollaista kirjoittamista kammottavana katsojan aliarvioimisena. Fanit haluavat nähdä tarinoita, löytää samaistumiskohteita, nähdä hyvien arvoja puolustettavan ja niiden voittavan.

Attitude Era oli aivan kamalaa suurimmaksi osaksi, mutta se osui osaltaan noissa oikeaan. Suuri osa hahmoista olivat täysin ylivedettyjiä huumorihahmoja, mikä toimii viihteenä, kun tuote on rajattu ja balanssi saavutetaan. Attitude Eralla WWE:llä oli Steve Austin – mies, joka tarjosi upeita tarinoita ja samaistumiskohteen. Kuka ei olisi joskus vihannut pomoaan ja toivonut, että se saa turpaan? Steve Austin oli juuri sitä, ja sitä nautintoa sai elää silloin. Koska tämä toimi silloin, niin WWE on tätä toistanut vuosikaudet. Harmi vain, että ketään ei enää kiinnosta McMahonien turpasauna, koska itsestään selvä tarina on se, että Kelju K. Kojootti McMahon Family saa selkäänsä joka tapauksessa, ja sama kaava toistuu. Hahmot eivät ole kehittyneet miksikään 20 vuoden aikana, paitsi Vincent Kennedy McMahonista on tullut seniili.

Steve Austin tarjosi vahvan samaistumiskohteen 90-luvulla. 1980-luvulla suurin tähti oli Hulk Hogan, joka edusti Yhdysvaltoja ja sen arvoja, ja häntä palavasti haluttiin kannustaa ilkeitä ulkomaailaisia ja ilkeitä kotimaisiakin vastaan. Hyvin yksinkertaista tarinankerrontaa, mutta maailma oli hieman yksinkertaisempi siihen maailman aikaan ilman sosiaalista mediaa ja mahdottoman laajaa draama- ja muuta televisiotarjontaa.

Nykyään maailman viihdetarjonta on avoinna kaikille länsimaisille, ja ihmiset katsovat Breaking Badin, Game of Thronesin ja Mad Menin kaltaisia draamasarjoja sekä Orange is the New Blackin, Parks and Recreationin ja Silicon Valleyn kaltaisia komedisarjoja. Viihdemaailma on mennyt rutkasti eteenpäin siitä, kun televisiossa näytettiin Seinfeldiä ja Frendejä, mutta WWE tuntuu jääneen sinne maailman aikaan.

Ajattelen, että nykypäivän television striimauspalveluiden ohjelmat tarjoavat kokonaisia ehyitä hahmoja, joilla on tarinoita – jotain, mistä lähdetään ja jonnekin minne mennään, sitten samaistumiskohtia. Heikkouksia ja vahvuuksia sekä arvoja, jotka voivat olla klassisesti hyviä tai huonoja – parhaassa tapauksessa molempia, ja niiden välillä käytäviä konflikteja nähdään sarjojen mittaan. WWE:ssä ei nähdä tällaista.

Välillä minusta on tuntunut, että WWE:llä vaihtuu käsikirjoittajat viikoittain, koska minkäänlaista jatkuvuutta ei suinkaan ole joka viikko nähtävissä. Viime kuukausien aikana olen tosin muuttanut tästä mieltäni, kun olen törmännyt uutisiin, kuinka Vincent Kennedy McMahon on vaatinut uudelleenkirjoitettavaksi viikon jakson, ja se on saatu valmiiksi vasta viisi minuuttia ennen jakson alkua. McMahonista on pitkään tehty syntipukkia, ja hän se taitaa todellakin olla. Seniili kontrollifriikki, joka ei luota työntekijöihinsä. Muistaakseni oli jokin juttu myös, että palaveriin yksi kirjoittajista oli tullut voitetun Emmynsa kanssa, niin McMahon ei siitä pitänyt. Kiinnostaisi nähdä, mitä nämä käsikirjoittajat ovat oikeasti kirjailleet ja mitkä ovat ne McMahonin muutokset sinne. Uskoisin McMahonin kädenjäljen olevan se heikko osuus. Joitain vuosia sitten Paul Heyman ja Dutch Mantell olivat kirjoittaneet aivan erinomaisen jakson. Eivätpä kirjoittaneet enää.

Tuoreimmassa Eläköön humpuukissa! (#13) puhuttiin vitsigimmickeista. Pidän vitsigimmickejä WWE:mäisenä ajatteluna, jossa kaikki hahmot supistetaan yksiulotteiseksi olennoiksi ja sloganeiksi. Kutakuinkin kaikki hahmot ovat vitsigimmickejä WWE:ssä. Onnistuneissa ja ehyissä hahmoissa huumori voi olla luonteva osa hahmoa, ei yksiulotteisesti vitsihahmo.

Onnistunut hahmo toimii tavoitteellisesti, motivoidusti ja omilla arvoillaan. Nyky-WWE:ssä on mukana joitain helmiä. Esimerkiksi Daniel Bryan, joka ajaa hyvin vahvasti ja kärkevästi omia arvojaan eli vihreitä arvojaan, ja nähdäkseni miehen näkyvä motiivi on saada ihmiset lopettaa kuluttaminen, mutta piilevä motiivi on hyvin itsekäs – saada itselleen huomiota ja mestaruuksia.

WWE tuottaa mahdottoman määrän sisältöjä, josta suuri osa on enemmän tai vähemmän massatuotettua maanantaikappaletta, mutta joitain helmiä löytyy ja yksi oikea kruununjalokivi: NXT. Ensimmäinen näkemäni nykyformaatin NXT-tapahtumani oli se, jossa Sami Zayn voitti mestaruuden Nevilleltä. En ollut kumpaakaan miestä nähnyt aiemmin enkä heidän tarinaansa tiennyt, mutta Zaynista näkyi se palo, jolla hän tavoitteli mestaruutta ja piti sitä arvossaan, ja Neville halusi pitää siitä kiinni, koska sen oli ansainnut ja puljun arvokkain ja merkittävin saavutus se oli siellä. Sami Zaynin voitto tarjosi upean katarttisen hetken. Neville cruiserweight-mestarina on myös yksi parhaita (ja mestarin hävinneenä pudonneena kuninkaana), mutta ei siitä sen enempää.


Tommaso Ciampa ja Johnny Gargano. Kaksi miestä, jotka neljä vuotta sitten kaivettiin indyistä mukaan tag team -turnausta täyttämään, ja homma rullasi mallikkasti. Muodostui tiimi DIY. Miehillä oli selkeä tavoite: NXT:n joukkuemestaruus. Ystävyys ehti muodostua mukavasti ja yleisö aisti, että nämä miehet todella välittävät toisistaan, ja siksi miesten välinen ottelu Cruiserweight Classic -turnauksessa oli varsin kutkuttava.

DIY lopulta voitti mestaruuden ja kävi eri joukkueiden kanssa varsin erinomaisia otteluita, jotka olivat omiaan viestimään, kuinka arvokkaat mestaruusvyöt ovat ja kuinka tärkeänä painijat niitä pitävät. Se kasvoikin Ciampalle heikkoudeksi, kun voittamisesta tuli pakkomielle. Kun tappiota tuli tappion perään, niin Ciampa ei voinut sitä enää sietää ja kääntyi ystävään Garganoa vastaan, jota piti esteenä tämän omien tavoitteiden onnistumiselle.

Ciampa surullisesti loukkaantui tässä kohtaa, ja jatkoa tälle kuviolle jouduttiin odottamaan, mutta oli se sen arvoista. Aivan uskomattoman loistavaa buildia ja tarinankerrontaa, jossa Ciampa saavutti suurimman mahdollisen mestaruuden ja piti siitä pakkomielteisesti kiinni. Gargano kävi upeasti taistelua omien arvojensa kanssa, kun harkitsi pitkään kääntymistä pimeälle puolelle, kun Ciampa vakuutteli olevan tälle arvokas pala menestyksen kannalta. Miehet palasivat sitten yhteen, kun Ciampa oli tätä saanut vakuuteltua ja miehet lähtivät tavoittelemaan alkuperäistä tavoitetta – tag team -turnauksen voittamista. Siinä ei onnistuttu, ja Ciampa reagoi samalla tavalla kuin aiemmin, kun oli pitänyt Garganoa esteenä hänen tavotteiden saavuttamiseksi. Gargano oli kasvanut ja osasi reagoida tähän ja iskeä takaisin. Ikävä kyllä Ciampa on taas loukkaantunut ja tarina taas jäissä, mutta näiden koettelemusten jälkeen kasvanut ja omat arvonsa mitannut mies Johnny Gargano kantaa NXT-mestaruutta.

Jotenkin tuntuu älyttömältä, että edeltävä kappale kertoo saman firman tuotteesta kuin aiemmatkin kappaleet. Garganon ja Ciampan tarina on tarjonnut sellaista modernia showpainin tarinankerrontaa, joka ei aliarvioi katsojaa ja tarjoaa upeat henkilöhahmot omine arvoineen, unelmineen ja henkilöhahmosuhteineen. Ciampa–Gargano on 2000-luvun upein showpainissa kerrottu tarina, ja toivon sen olevan myös merkittävin ja vaikuttavan showpainin kirjoittamisen tulevaisuuteen.

Showpaini ei ole koskaan ollut niin hyvää kuin nykyään. WWE:n päätuote ei ole koskaan ollut niin huono kuin nykyään.

Lisää...
Rami Laaksonen

Rami Laaksonen

Varsinaissuomalainen teatteri-ihminen, jonka päivät täyttyvät nuorisotyöstä, teatterin kuluttamisesta ja showpainista. Viikkoannostukseen kuuluu 205 Live, ja G1 Climax on vuoden kovin juttu. Ja tietenkin Smarksiden pitkäaikaisin 2K-mestari eli Kane-maskin haltija. :ryback:

Previous post

AEW Double or Nothing tänä viikonloppuna - Minkälaisella painijajoukolla lähdetään muuttamaan maailmaa?

Next post

Jälkipyykkinaru #39: WWE Money in the Bank 2019

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.