Kolumnit

Kolumni: Pieni loikka ihmiskunnalle, mutta valtava ihmiselle

Hyppäsin viime lauantaina selälleni kanveesiin.

Tuntuu ehkä hullulta ja juustoiselta, mutta tuo on yksi elämäni merkittävimmistä lauseista.

Olin 11-vuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran sanan SmackDown. Muistan edelleen täysin elävästi, kuinka olimme eräänä kesäisenä iltana skeittaamassa kaverini kotipihalla, kun kaikki muut jättivät skeittauksen sikseen ja säntäsivät kaverini alakertaan television ääreen ”painia katselemaan”.

Minä sen sijaan jäin skeittaamaan. Otin minirampista vauhdin, hyppäsin reilille ja laskeuduin onnistuneesti alas. Toistin saman tempun vielä pari kertaa, kunnes lopulta päätin panna skeittilaudan syrjään – ja annoin ”sille SmackDownille” mahdollisuuden.

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin tällä samalla sivustolla, mutta silloin minä koin ensirakkauteni. En muista jaksoa, en ottelua enkä ottelijoita, mutta silloin minä totisesti rakastuin.

Parin viikon päästä äitini ihmetteli, kun askartelin kannustuskylttiä A4-paperille, panin todennäköisesti sählyturnauksesta voitetun mitalin kaulaani ja heilutin Yhdysvaltain lippua televisioni edessä. Kurt Angle käveli kohti kehää, ja minä otin jokaisesta sekunnista kaiken irti.

 

Siitä se lähti – liike, joka muutti elämäni. Imin tietoa kuin sieni, ja showpaini oli itse asiassa se nimenomainen tekijä, joka vei minut internetin maailmaan. Oli elokuu 2002, ja lueskelin kaverini kanssa WWE:n SummerSlamin tuloksia. Muistan yhä, miten ihmeissämme olimme, kun Chris Jericho ja Triple H olivat menneet häviämään ”joillekuille ihmeen papoille” eli Ric Flairille ja Shawn Michaelsille.

Kesti ehkäpä viikko, kun jo soitimme Michaelsin tunnusmusiikkia taukoamatta ja teimme toisillemme kämmensyrjälyöntejä.

Siinä saattoikin olla ala-asteeni opettajilla ihmettelemistä, kun kymmenet lapset tekivät toisilleen mitä ihmeellisimpiä heittoja. Muistan yhä sen tunteen, kun hampaani söivät koulun pihan nurmikkoa. Eihän se fiksua ollut Triple H:n Pedigreetä kokeilla, mutta kun oli pakko.

Sadat ”frog splashit” lumihankeen, ”swanton bombit” järveen ja ”shooting star pressit” trampoliinin pinnalle. Ja kaikki piti kuvata, oli kuvaaja kiinnostunut painista tai ei. Lapin-matkallakin oli pakko juntata serkkupoika hiihtomonoineen lumikinokseen, ja sen sai kuvata siskoni ystävä, jolla ei taatustikaan ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä me oikein teimme.

Emme paljastaneet tätä silloin, mutta liityimme pikkukaupungimme paikalliseen Han Moo Do -seuraankin vain siksi, että saimme harjoitusten jälkeen jäädä lukion liikuntasaliin viettämään aikaa. Itsepuolustuslajin oppiminen oli piinaavaa, kun mielessä odotti vain harjoitusten jälkeinen mestaruudenpuolustukseni haastaja ”The Saintreaperia” vastaan. Sielläkin kuvasimme, ja intomme välittyi muutamaan Han Moo Do -harrastajaan, jotka jäivät seuraamme treenien jälkeen painiheittoja kokeilemaan.

Ja sitten oli se WWE:n ensimmäinen tapahtuma Suomessa. The Undertaker ei päässyt paikalle, mutta hänen paikkansa otti Raw-ohjelman Booker T, joka haastoi WWE-mestari Brock Lesnarin. Näen edelleenkin silmissäni sen F5:n, jonka pyörteessä Booker T oli kuin oikeasti tornadon uhri. Illan pääottelu, Kurt Anglen ja Chris Benoit’n matsi Edgeä ja Rey Mysteriota vastaan, oli erittäin pitkään paras lihassa ja veressä näkemäni painimatsi koskaan – kunnes sain kunnian nähdä Sami Zaynin ja Shinsuke Nakamuran taistelun NXT TakeOver: Dallasissa.

 

Samoihin aikoihin tietokonetaitoni kehittyivät räjähdyksenomaisesti. Kiitos tästäkin kuuluu showpainille. Ensin aloin editoida videoita Windows Movie Makerilla, mutta kun se ei enää ollut riittävän hyvä ohjelma, oli siirryttävä parempiin sovelluksiin. Elettiin aikaa ennen YouTubea, joten videoita piti ladata ja jakaa hieman hitaammin, mutta ne olivat silti kotitekoisten painivideoiden kultaisia vuosia. Melkein kaikki suomalaisetkin painikeskustelijat tekivät videoita, toiset huomattavasti parempia kuin muut. Parhaimmat olivat erittäin korkealaatuisia, ja niissä oli mietitty paitsi estetiikkaa myös symboliikkaa.

Paini sai minut myös kirjoittamaan, mistä tuli myöhemmin ammattini. Olen tätä tekstiä kirjoittaessani erään paikallislehden toimittajana työskentelevä filosofian maisteri sekä tuleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja tästäkin on kiittäminen nimenomaan showpainia. Paini sai minut osallistumaan, ei vain satoihin, vaan tuhansiin keskusteluihin paitsi suomeksi myös englanniksi. Se kehitti kielitaitoani valtavasti, ja kaunokirjallisuuden pariin uppouduin fanifiktioiden myötä. Niitä muuten kirjoitan edelleen, vielä 26-vuotiaanakin, ja se on erittäin mielekästä tekemistä.

Suurimmalla kaiholla muistelen kuitenkin niitä yläasteeni kesiä, jotka vietimme erään kaverini takapihalla. Meillä oli oma ”promootiomme”, BackWood Wrestling, jonka kehä oli mikäs muukaan kuin trampoliini. Oli sisääntulokäytävä, oli monta painijaa ja oli jopa mestaruusvyö, jota minäkin pääsin kantamaan – muistaakseni useammin kuin kukaan muu; olinhan sentään kyseisen promootion buukkaaja, ja tämä on StarBuckin sanoin ”a dog-eat-dog business”.

En tahdo missään nimessä glorifioida backyard-painia, koska se on holtitonta ja erittäin vaarallista (”the hazards are real”, kuten WWE:n varoituksissa sanotaan), mutta sen silti sanon, että nuo kesät olivat kaikesta huolimatta taianomaisia ja niillä on paikkansa sydämessäni. Jälkikäteen olen toki erityisen onnellinen siitä, ettei kukaan meistä kolonut itseään milloinkaan, vaikka ottelimme ainakin satoja matseja – trampoliinilla, nurmikolla, hiekkarannalla, uima-altaassa, lumihangessa ja ties missä.

 

Olin ehkä 15-vuotias, kun paini jäi hetkellisesti taka-alalle. Mopo, murrosikä ja räiskintäpelit veivät voiton ja tuntui yhtäkkiä kiehtovammalta kuin painin maailma, johon olin korviani myöten rakastunut. Se kuitenkin muuttui jo 16-vuotiaana, kun satuin näkemään televisiosta Red Hot Chili Peppersin ”Dani California” -kappaleen musiikkivideon, joka muistutti minua jollain lailla painista.

Paluuni jälkeen olin yhtä kovassa koukussa kuin aikaisemmin, vaikka jatkoinkin lajin seuraamista enää vain tietokoneen takaa. Kiinnostukseni WWE:tä kohtaan alkoi tosin hiipua, vaikka D-Generation X:n paluu oli kiehtova juttu. (Olin tässä vaiheessa kuoriutunut jo aivan totaaliseksi Shawn Michaels -faniksi, jollainen olen edelleenkin.) TNA tuntui sen sijaan kovemmalta jutulta AJ Stylesin ja Samoa Joen kaltaisten painijoiden sekä ensimmäisen suosikkini Kurt Anglen vuoksi.

Vapaapaini.com oli kuollut ja kuopattu näihin aikoihin, joten jouduin siirtymään WrestlingAlertin puolelle. Siellä tuli käytyä lukuisia ikimuistoisia keskusteluja, ja sieltä olen myös saanut äärimmäisen hyviä ystäviä, joiden kanssa olen käynyt tässä vaiheessa jo Ruotsissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asti – painin merkeissä, tietenkin.

WrestlingAlert kuitenkin hiipui, kun sen ylläpitäjät lakkasivat huolehtimasta sivustosta. Silloin syntyi tarve uudelle suomalaiselle painimedialle, mutta kukaan ei ollut ottanut askeltakaan sellaisen perustamiseksi.

Ja niin tuli Smarkside. Parin tunnin keskustelu Kampin ostoskeskuksen Burger Kingissä johti siihen, että päätimme ystäväni Salomonin kanssa tarttua härkää sarvista. Emme tienneet, mihin Smarkside tulisi johtamaan, mutta sen me tiesimme, että me tekisimme sen.

 

Nousen ylös kanveesista ja kuulen Suomen mestarin sanat: ”Ei huono.”

Seison FCF Wrestlingin kehässä, ja jokin konkretisoituu vahvasti. Se oli äärimmäisen mitätön loikka ihmiskunnalle, mutta ikimuistoinen sellainen minulle itselleni.

Enkä edes osallistunut FCF:n tryout-viikonloppuun kokelaana, vaan toimittajana.

 

En tiedä vieläkään, mihin Smarkside tulee johtamaan, mutta jo nyt se on johtanut asioihin, joista voin olla erittäin ylpeä. Olemme keränneet ihmisiä yhteen, päässeet kantamaan oman kortemme kekoon suomalaisen showpainin hyväksi ja järjestäneet jo kymmenen showpainiteemaista saunailtaa, joissa on luotu uusia ja kestäviä kaverisuhteita. On tapahtunut aivan suunnattoman paljon muutakin hyvää, mutta se on ehkä erillisen kolumnin aihe.

Pistää vaan mietityttämään, että mitä olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt skeittaamaan sinä eräänä kesäisenä iltana – tai jos emme olisi päättäneet toteuttaa visiotamme ja tehdä Smarksidesta totta.

Sillä onneksi teimme.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Impact Wrestling on nyt GFW – Jeff Jarrett palannut johtoon

Next post

Podcast: Eläköön humpuuki! #2

1 Comment

  1. Salomon Marttila
    04.07.17 at 17:41 — Vastaa

    *fistbump*

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.