KolumnitWWE

Kolumni: Viimeinen naula arkkuun

Olen seurannut WWE:tä aktiivisesti vuodesta 2002 saakka. Matka on ollut värikäs ja pitkä, ja sen aikana on saanut kokea muun muassa Brock Lesnarin debyytin, Chris Benoit’n maailmanmestaruusvoiton, Edgen nousun painimaailman huipulle ja Daniel Bryanin eeppisen tarinan The Mizin oppilaasta WWE:n kiistattomaksi kärkinimeksi.

Toki samaan aikahaarukkaan mahtuu myös iso liuta kielteisiä kokemuksia ja skandaaleja, esimerkiksi Triple H:n tylsä mestaruuskausi, Bobby Lashleyn valitseminen ECW:n keulakuvaksi, CM Punkin käsittämätön kohtelu ja tuoreimpana ilmiönä Tyler Breezen kaltaisten NXT-tähtien totaalinen alamäki WWE:n päärosterissa eli Raw’ssa ja SmackDownissa.

Kokonaisuudessaan näitä kielteisiä kokemuksia on enemmän kuin myönteisiä, mutta silti tunnelin päässä näkyy aina valoa. Joskus sitä valoa luo Ronda Rouseyn kaltainen lahjakkuus, joskus ”The Fiend” Bray Wyattin kaltainen erinomainen hahmo. Aina sitä antaa pikkusormensa – ja menettää lopulta koko kätensä.

Nyt olen kuitenkin tullut siihen pisteeseen, etten oikeastaan jaksa enää edes katsoa WWE:n erikoistapahtumia. Syy siihen on yksinkertainen: WWE ei ole koskaan ennen ollut yhtä huono kuin juuri nyt.

Tähän joku voi nopeasti argumentoida, että WWE:n ottelut ovat tänä päivänä parempia kuin esimerkiksi 1990-luvun alussa tai kauan sitten 1980-luvulla, jolloin amerikkalainen showpaini oli huomattavasti hitaampaa kuin nykyään. Se on lopulta vain makuasia, mutta itse sanon, että WWE on juuri nyt heikoimmillaan myös ottelullisesti, ja se johtuu monestakin asiasta.

Ei ole mikään salaisuus, että WWE:n perimmäinen tämänhetkinen ongelma on herra Vincent Kennedy McMahon eli koko friikkisirkuksen johtaja, joka on jo 74-vuotias ja yhtä tiukasti vallankahvassa kiinni kuin aina ennenkin. Sama mies on johtanut WWE:n laivaa 1980-luvun alusta saakka ja raivannut firman tien – enemmän tai vähemmän kyseenalaisin keinoin – isoa liikevoittoa takovaksi pörssiyhtiöksi.

Siinä se ongelma ja täydellinen ristiriita onkin. WWE:llä ei ole koskaan aikaisemmin mennyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin juuri nyt, mikä sekin johtuu monesta asiasta, mutta laadullisesti WWE on huonompi kuin koskaan. Siitä sijoittajat eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita niin pitkään, kun WWE:n talouskäyrät ovat nousussa. Heille Vince McMahon näyttäytyy asiansa osaavana visionäärinä ja showpainimogulina, joka loi WrestleManian ja on se yksi ainoa bisnesmies, johon showpainissa kannattaa sijoittaa rahaa. Ei heitä kiinnosta silloin se, kuinka tylsiä, kulahtaneita ja kaavoihin kangistuneita otteluita WWE viikosta toiseen liukuhihnaltaan tuottaa, kunhan he tekevät voittoa.

WWE:n taloudellinen kasvu ja viime aikojen mieletön liikevoitto pohjautuu paitsi televisiosopimuksiin myös moraalisesti arveluttavaan vehkeilyyn Saudi-Arabian kanssa. WWE on tehnyt kymmenvuotisen yhteistyösopimuksen Saudi-Arabian hallinnon kanssa, ja tuo sopimus tuottaa WWE:lle enemmän rahaa kuin yksikään muu sopimus koko WWE:n historiassa. Saudi-Arabialle WWE tarjoaa kansainvälisenä viihteenmuotona mahdollisuuden levittää haluamaansa mielikuvaa valtiostaan eli sen johtajasta kruununprinssi Mohammad bin Salmanista. WWE toisin sanoen vastaanottaa Saudi-Arabialta järjettömät määrät rahaa kiillottaakseen uhkaavan diktaattorin kilpeä. Ja me fanit saamme siksi nauttia yhdentekevistä otteluista, kuten Goldbergin ja The Undertakerin kohtaamisesta, joka olisi voinut olla eri olosuhteissa yksi koko vuosikymmenen suurimmista tapauksista. Saudi-Arabiassa pilattiin myös Shawn Michaelsin uran hieno lopetus ja katseltiin nyrkkeilijätähti Tyson Furyn katastrofaalisen huono debyyttiottelu WWE:n kehässä.

Saudi-Arabia on oma lukunsa ja todellinen veritahra WWE:n historiassa, mutta se yksinään ei katkaise kamelin selkää. Kun Vince McMahon lennättää friikkisirkuksensa takaisin Yhdysvaltoihin, tuote säilyy ennallaan. Raw’ssa samat painijat ottelevat jälleen kerran samoissa matseissa samoja painijoita vastaan, eikä mikään muutu koskaan. Kyllä, esimerkiksi Ricochet on huomattavasti atleettisempi painija kuin vaikkapa vanha WWF-jyrä Earthquake, mutta minä en kerta kaikkiaan jaksa enää katsella Ricochet’n otteluita. Earthquaken otteluista jokainen oli kuitenkin eräänlainen spektaakkeli, joka sisälsi vahvan tarinan.

Syy tähän nykypäivän ongelmaan piilee niin sanotussa WWE-tyylissä, joka puolestaan johtuu WWE:n painijoiden käsittämättömästä työkalenterista, joka taas johtuu WWE:n tavoitteesta tehdä mahdollisimman paljon rahaa, vaikka WWE:n tapahtumissa on alinomaa vähemmän yleisöä ja WWE:n fanituotteet myyvät jatkuvasti huonommin. WWE:n painijat ottelevat niin usein, etteivät he saa otella kehässä yhtä intensiivisesti kuin esimerkiksi kilpailija All Elite Wrestlingin painijat, joiden kalenteri on huomattavasti armollisempi paitsi painimisen myös matkustamisen näkökulmasta. Näin WWE:n painijat ottelevat mahdollisimman turvallisesti, mutta samaan aikaan Raw’n pituus on kolme tuntia, mikä tarkoittaa sitä, että otteluiden on oltava pitkiä. Se puolestaan tarkoittaa hidastempoisia ja varovaisia otteluita, joihin ripotellaan taktisesti muutamia näyttäviä spotteja, jotka nähdään viikosta toiseen ja jotka sytyttävät hölmön yleisön kuin taikaiskusta. Spottien on puolestaan oltava näyttäviä siksi, että se on showpainin tämänhetkinen trendi, eikä WWE voi jäädä tässä esimerkiksi All Elite Wrestlingistä jälkeen, vaikka WWE:n painijat joutuvat ottelemaan aivan liian paljon.

WWE:n ottelut ovat toisin sanoen tylsiä, kaavamaisia ja liian huoliteltuja niin, ettei elintärkeälle improvisaatiolle jää tilaa. Syy tähän piilee todennäköisesti siinä, että herra Vincent Kennedy McMahon on tunnetusti kontrollifriikki, joka tahtoo mikromanageroida kaikkea sitä, mitä hänen omassa rakkaassa universumissaan tapahtuu. Toista on esimerkiksi Game Changer Wrestlingin tai kotimaisen FCF Wrestlingin tapahtumissa, joissa painijat voivat muuttaa otteluiden kulkua kesken kaiken ja reagoida vapaasti siihen, mitä yleisö huutaa. WWE:ssä ottelut ovat kuin tekoälyn ohjaamia videopelitaistoja, jotka eroavat WWE:n videopeleistä vain siinä, ettei televisiossa nähdä samoja käsittämättömiä bugeja kuin videopeleissä.

Jälleen näen tosin tunnelin päässä valoa, joka todennäköisesti jakaa mielipiteitä. En tiedä, kuulunko vähemmistöön, mutta minä pidän ”The Fiend” Bray Wyattin otteluista. Kyllä, tiedän, ne ovat kaikkea muuta kuin realistisia ja sotivat logiikkaa vastaan, mutta WWE voi itse määritellä sen, minkälaista logiikkaa sen oma universumi noudattaa. Jos WWE haluaa muistuttaa enemmän kauhuelokuvaa kuin kilpaurheilua, sen WWE voi halutessaan tehdä. Tällöin olisi tosin syytä toivoa, että sama logiikka pätisi ainakin jatkossa myös muihin kuin vain yhteen WWE-hahmoon eli Wyattiin, joka on saanut käsittämättömiä yliluonnollisia voimia vain ripustamalla irvokkaan naamion kasvoillensa. Ainakin Wyattin ottelut ovat kuitenkin erilaisia ja kaikessa elokuvallisuudessaan mielenkiintoisia ja oikeastaan jopa progressiivisia, joka on sana, jota on saanut käyttää WWE:n yhteydessä äärimmäisen harvoin.

Jos WWE:n eli Vincen on pakko rääkätä friikkisirkustaan niin, että painijat ovat käytännössä melkein aina tien päällä tai jossakin yläilmoissa lentämässä seuraavaan show’hunsa, ehkä tässä Fiend-tyylisessä elokuvallisessa kerronnassa voisi sitten olla eräs ratkaisu, joka pitäisi ottelut raikkaina. Tylsän, hidastempoisen ja muutamilla spoteilla väritetyn WWE-perunamuusin sijaan otteluissa painotettaisiin tarinaa niin kuin niissä Earthquaken otteluissa konsanaan. Tällöin ottelut voisivat jopa pitää otteessaan, koska nykyisellään ne kalpenevat kuin haamu AEW:n, Impactin, NWA:n, GCW:n ja jopa Ring of Honorin rinnalla – painimaailman kruununjalokivi New Japan Pro-Wrestlingistä puhumattakaan.

Tarinaa toki sopisi toivoa myös juonikuvioihin, jotka ovat harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta äärimmäisen tylsiä. Yksi valopilkku jälleen siellä tunnelin päässä on Rusevin ja Lanan avioerokuvio, joka on 1990-luvun lopun henkistä junakolaritelevisiota. Toki tätäkin räikeää ja shokeeraavaa kuviota varjostaa pahaenteinen ajatus siitä, josko kyseessä on vain Vince McMahonin tapa kiusata tosielämän avioparia, joka on mahdollisesti poistumassa WWE:stä. Sitä me emme voi tietää, mutta kyseessä ei olisi ensimmäinen kerta, kun McMahon pelaa tosielämän rakkaussuhteilla ohjelmissaan. Eikä Rusevin ja Lanan kuvio ole missään nimessä hyvää tarinankerrontaa, koska tarina on ollut absurdin epäuskottava ja sisältänyt aukkoja alusta saakka. Vaan ei herra Vincent Kennedy McMahon olekaan mikään korkeakoulutettu dramaturgi, vaan bisnesmiehen poika, joka jatkoi isänsä työtä ja on saanut leikkiä omalla henkilökohtaisella nukketalollaan pian jo 40 vuotta.

Kauan on kulunut siitä, kun WWE:n televisio-ohjelmissa nähtiin mieleenpainuvia kohtauksia, joita on sittemmin katseltu yhä uudestaan ja uudestaan WWE Networkin mainoksissa, jotka muistuttavat WWE:n nykyisiä katsojia firman kultaisista ajoista, joita voit katsella 9,99 dollarin hintaan maailman parhaimmasta suoratoistopalvelusta, kunhan muistat puhua WWE:tä. Kliiniset valot heijastavat Seth Rollinsin kasvot, kun entinen Universal-mestari kertoo monotonisesti olevansa valmis teurastamaan pedon. Vuorosanat Rollins on joutunut opettelemaan sanasta sanaan käsikirjoituksesta, ja hetken päästä mies kirjoittaa Twitterissä olevansa maailman huipulla.

Selostuspöydän takaa kuuluu Michael Colen kovalevylle ohjelmoitu huuto: ”It’s boss time!”

Tulisin hulluksi, jos joku pakottaisi minut katsomaan Raw’n, NXT:n ja SmackDownin joka ikinen viikko alusta loppuun saakka niin, etten saisi kelata sekuntiakaan. Niin huonoksi WWE on mennyt, että tulisin ihan oikeasti hulluksi. Eivätkä ottelut ole ainoastaan tylsiä, vaan usein aivan täysin päättömiä. Esimerkiksi SmackDownin naisten mestari Asuka saa koko WWE:n kuumimman nimen Becky Lynchin luovuttamaan puhtaasti ja häviää sen jälkeen televisiosta kuin Eric Bischoff WWE:n palkkalistoilta. Sen jälkeen Lynchin hahmo upotettiin niin syvälle suohon, ettei nainen tule enää koskaan olemaan yhtä suosittu kuin viime syksynä. Klassista WWE:tä – suunnitelmia ei ole, ja jos niitä sattuu kuin ihmeen kaupalla olemaan, niistä ei päästetä ainakaan kokonaan irti, vaan myös Charlotte Flair on saatava WrestleManian pääotteluun, koska hän oli alun perin Ronda Rouseyn vastustaja. Samalla tukahdutetaan Lynchin liekit ja jätetään 10 000 kiukkuista fania New Jerseyn kaatosateeseen, koska WWE ei ole jaksanut ilmoittaa julkiselle liikenteelle, että WrestleMania kestääkin 32 tuntia ja päättyy joskus aamuyöllä. Sori siitä, sanoo Vince McMahon rahasäiliössään samalla kun kruununprinssi bin Salman jo fantasioi seuraavan WCW-raakin eeppisellä kehäpaluulla.

Kyllä niitä adjektiiveja riittää. WWE:n tuottama showpaini on tylsää, kliinistä, rahanahnetta, kulahtanutta, sielutonta ja tekopyhää viihdettä, joka pitää kynsin ja hampain kiinni nostalgiasta, jota se myös masturboi aina, kun ”Stone Cold” Steve Austin tai Dwayne ”The Rock” Johnson pääsee tekemään lyhyen visiitin Raw’ssa tai SmackDownissa. Uusia tähtiä ei ole, ja jos niitä sattuu sattumalta syntymään, ne sammuvat ennen kuin ehtii Kanea sanoa. Kuviot, rakenteet ja kliseet ovat nekin vanhoja ja siten nostalgisia, joskin iso ero entiseen on se, ettei WWE nykyään edes rakenna erikoistapahtumiaan toisin kuin ennen, jolloin maksutelevision merkitys oli suurempi. Nykyään WWE tienaa kuukausittain mukavan summan rahaa suoratoistopalvelullaan, eikä esimerkiksi tuoreinta Hell in a Cell -tapahtumaa ollut sen takia tarvetta rakennella samalla tavalla kuin entisaikoina. On tosin huomautettava, ettei myöskään WWE Networkin luvuissa ole järin paljon iloitsemista, sillä ne ovat kaukana alkuperäisestä tavoitteestaan. Tilaajien lukumäärä näyttää vakiintuneen noin 1,5 miljoonaan ihmiseen.

Pitkä ja kivinen on WWE:n tie, vaikka yhtiöllä juuri nyt rahaa riittääkin. Seuraavan kerran WWE on selkä seinää vasten viiden vuoden päästä, kun Raw’n ja SmackDownin televisiosopimukset ovat katkolla ja Saudi-Arabia-yhteistyökin mahdollisesti jo loppumassa. Mahdollista toki on, että isoja muutoksia tapahtuu jo paljon ennen sitä. Saa esimerkiksi nähdä, lähteekö WWE enää ikinä Saudi-Arabiaan tuoreimman tapahtuman jälkilöylyjen takia. Mahdollista myös on, että FOX pettyy SmackDownin kehnoihin katsojalukuihin ja siirtää WWE:n pois perjantai-iltojen parhaimmalta paikalta. Mahdollista myös on, että Vince McMahon siirtyy syystä tai toisesta syrjään milloin tahansa.

Mutta tällä hetkellä WWE on huonompi kuin koskaan ja se firma, jonka minä voin kaikkein helpoiten pudottaa pois viikoittaisesta showpainikalenteristani, jota täyttävät tällä hetkellä ainakin NWA Powerrr, AEW Dynamite ja Impact Wrestling.

Lisää...
Eetu "Enska" Lehtinen

Eetu "Enska" Lehtinen

Smarksiden ylläpitäjä ja showpainiselostaja, joka on päivisin sanomalehden toimittaja ja öisin oman elämänsä Vince Russo. Taskusta löytyvät myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan paperit. Kaikkiruokainen painifani, joka rakastaa draamaa ja suuria tunteita mutta eritoten kultaista 80-lukua.

Previous post

Viisi pointtia: WWE Crown Jewel (31.10.2019)

Next post

Kolumni: Miksi NXT on 2010-luvun tärkein ilmiö showpainissa

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.