KolumnitWWE

Kolumni: WrestleMania 34 – paras WrestleMania pitkään aikaan

Kun kaikkien aikojen suurin showpainitapahtuma, WrestleMania 32, oli ohi, kirjoitin tänne artikkelin, jossa esitin, kuinka kyseinen spektaakkeli olisi pitänyt toteuttaa. WrestleMania 32 oli nimittäin niin paha pettymys, että siinä oli melkein kaikki pielessä.

Kun WrestleMania 34 on ohi, en sen sijaan joudu kirjoittamaan tänne samanlaista artikkelia.

En, koska kyseessä oli mielestäni paras WrestleMania sitten WrestleMania 28:n – ja se oli sentään tapahtuma, jossa nähtiin Triple H:n ja The Undertakerin kehuttu Hell in a Cell -ottelu sekä The Rockin ja John Cenan unelmakohtaaminen.


WrestleMania 34:n iskulause oli ”let the good times roll”, ja se kiteytti tapahtuman luonteen täydellisesti. Letkeä tunnelma tarttui jo show’n tunnusmusiikeista sekä itse tapahtumapaikasta eli riehakkaasta New Orleansista, ja hymy nousi katsojan huulille viimeistään silloin, kun näki John Cenan juovan yleisön seassa kaljaa. Cena oli saapunut WrestleManiaan fanina niin kuin oli luvannutkin, ja jo näin pieni joskin ennennäkemätön yksityiskohta loi tapahtumaan sitä kuuluisaa WrestleManian taikaa.

Ei tämäkään tapahtuma tosin täydellinen ollut, vaan mukaan mahtui myös niitä heikompia puolia – kuten aina. Räikein kysymysmerkki oli Brock Lesnarin ja Roman Reignsin Universal-mestaruusottelun sijoittaminen illan viimeiseksi kohtaamiseksi, koska jo edellisten WrestleMania-kokeilujen perusteella osasi ennustaa, kuinka yleisö reagoisi Roman Reignsin asemaan WrestleManian pääottelijana. Myös Daniel Bryanin kehäpaluu oli valitettavasti suurenmoinen antikliimaksi, eivätkä AJ Styles ja Shinsuke Nakamura painineet sellaista ottelua, joka olisi räjäyttänyt tajunnan.

Se, ettei muutama ottelu kyennyt lunastamaan odotuksiaan, ei kuitenkaan haitannut show’n jälkeen laisinkaan. WrestleMania 34 oli nimittäin kokonaisuudessaan erittäin hyvin toteutettu ja jaksotettu tapahtuma, joka piti mielenkiinnon yllä koko pitkän kestonsa ajan. Sitä auttoi se, että ottelut oli selvästi jaettu ikään kuin A- ja B-luokan kohtaamisiin, joilla oli erilaiset roolit: ”A-luokan otteluissa” (esim. Asuka vs. Charlotte Flair) annettiin palaa, kun taas ”B-luokan ottelut” (esim. Bobby Roode vs. Jinder Mahal vs. Randy Orton vs. Rusev) toimivat virkistävinä hengähdystaukoina A-otteluiden välissä. Ison, katarttisen ottelun jälkeen oli leppoisaa seurata rennompaa ottelua, joka maistui yhtä tutulta ja turvalliselta välipalalta kuin huoltoaseman kinkkusämpylä – eikä missään vaiheessa tullut ahmittua vatsaansa täyteen.


Tässä muutama yksittäinen ajatus, joka nousi WrestleManian jälkeen mieleeni:

1. Asuka ja Charlotte Flair todistivat, että naiset voivat ihan hyvin otella WrestleManian pääottelussa.

Kun Asuka antoi Figure-Eight Leg Lockin kynsissä periksi ja luovutti SmackDownin naistenmestaruusottelun voiton Charlottelle katkaisten samalla monivuotisen voittoputkensa, olin myytyä miestä. Olin juuri todistanut koko WrestleMania-historian parhaimman naispainijoiden välisen ottelun ja suuren luokan mestaruuskamppailun, jota voisi hetkeäkään empimättä verrata naispainin versioksi Randy Savagen ja Ricky ”The Dragon” Steamboatin legendaarisesta WrestleMania-klassikosta. Asukan ja Charlotten ottelussa oli jo sisääntuloista lähtien aivan omalaatuista WrestleMania-tunnelmaa, joka välittyi myös kehään saakka. Timantin kova kehätoiminta yhdistyi jännitykseen siitä, kumpi vie lopulta ottelun voiton, ja tuloksena oli koko WrestleManian paras ottelu, jonka ainut ongelma oli se, ettei sitä ollut sijoitettu illan viimeiseksi otteluksi. Asuka ja Charlotte nimittäin todistivat sen, että naiset voivat todellakin otella WrestleManian pääottelussa.

Hauskana knoppitietona muuten se, että juuri Charlotte oli yksi niistä naispuolisista henkilöistä, jotka esiintyivät Triple H:n kuningastuolin ympärillä ”The Gamen” WrestleMania 30 -sisääntulon aikana. Nyt Charlotte istui omalla valtaistuimellaan Mercedes-Benz Superdomessa – vain neljä vuotta myöhemmin.

2. Ronda Rousey löi kaikki ällikällä – ja teki kaikkien aikojen säväyttävimmän kehädebyytin.

Kuka olisi uskonut, että kaikista mahdollisista painijoista juuri Stephanie McMahon tulisi ottelemaan WrestleManian toiseksi parhaimmassa ottelussa? Tuskin moni, ja siitä on kiittäminen ex-vapaaottelija Ronda Rouseya. Rousey kykeni nimittäin hiljentämään joka ikisen epäilijänsä vetäisemällä hihastaan sen luokan suorituksen, jota voisi kutsua kaikkien aikojen säväyttävimmäksi kehädebyytiksi – ja vieläpä suurimmalla mahdollisella näyttämöllä, WrestleManiassa. Minä itse en edes ollut erityisen kiinnostunut Rouseysta, vaan oma mielenkiintoni kohdistui lapsuudensuosikkiini Kurt Angleen, mutta olin silti aivan täpinöissäni, kun Rousey ryhtyi haastamaan Triple H:ta tappeluun. Ei ole pitkä aika siitä, kun Triple H kommentoi eräässä haastattelussa, ettei sukupuolten välinen showpaini sovi WWE:n kaltaiseen yhtiöön, mutta niin vaan nimenomaan Triple H itse oli nyt tukkanuottasilla ”maapallon pahimman naisen” kanssa – miljoonayleisön edessä. Raikas, moderni ja kaikki mahdolliset odotuksensa ylittänyt joukkueottelu sisälsi paitsi käänteentekevää buukkausta myös aimo annoksen nostalgiaa, kun Kurt Angle näytti ja tuntui omalta itseltään pitkästä aikaa. Tämä ottelu oli ehdottomasti koko WrestleManian suurin ja myönteisin yllätys.

3. The Undertakerin ja John Cenan kuvio oli puhdasta kultaa.

Kun WrestleMania 34 alkoi, John Cena istui katsomon puolella juomassa olutta. Asukan ja Charlotten mestaruusottelun jälkeen Cena sai kuitenkin kuulla, että jotain on tekeillä. 16-kertainen WWE-mestari loikkasi silloin turva-aidan yli ja juosta kipitti sisääntuloramppia pitkin takahuoneisiin, kunnes tuli muutaman matsin päästä takaisin esiin – valmiina ottelemaan. Cena ei saanut kuitenkaan haluamaansa, vaan The Undertakerin sijaan kehään käveli trolli, joka soittaa kitaraa: Elias. ”The House of the Rising Sunin” (”there is / a house / in New Orleans”) alkusointuja näpytellyt artisti kiipesi pian kehään ja alkoi solvata Cenaa kovin sanoin, jolloin Cena päätti ”säätää” kitaristin ”asennetta”. Hetkeä myöhemmin Elias makasi maassa, ja valot sammuivat uudestaan. Kehään oli ilmestynyt The Undertakerin takki ja hattu, aseteltuna tismalleen samoin kuin vuosi sitten WrestleMania 33:ssa. Sitten niihin iski salama, ja ne olivat poissa. Pian Cenan kasvot jähmettyivät kauhusta, kun rampin sisältä nousi Undertaker kuin ihminen kuolleista.

Minä rakastin kaikkea sitä, mitä tässä segmentissä ja myös itse ottelussa tapahtui. Ei, tämä ei ollut se eepoksellinen teos, jota monet olivat John Cenan ja The Undertakerin WrestleMania-kohtaamiselta jo vuosia odottaneet, mutta väitän, että tämä oli paras mahdollinen ratkaisu, joka näillä pelimerkeillä oli mahdollista tehdä. Undertaker, joka näytti WrestleMania 33 -ottelussaan vain surulliselta, reinkarnoitui jälleen kerran ja sai kiillotettua mainettaan, ja ainakin tälle erittäin suurelle Undertaker-fanille se oli ehdottomasti hetki, joka lämmitti sydäntä. Viihdyttävä, freesi ja mieleenpainuva kokonaisuus, jota ei tule ottaa liian vakavasti. Kyllä, Cena murskattiin alle kolmessa minuutissa, mutta senhän nyt voi pistää vaikkapa sen kuuluisan kännin piikkiin.

4. Brock Lesnarin ja Roman Reignsin ottelun olisi pitänyt olla WrestleManian ensimmäinen matsi.

Se, että tämä WrestleMania päättyi Brock Lesnarin ja Roman Reignsin mestaruusotteluun, oli eittämättä yksi koko tapahtuman suurimmista virheistä – ellei jopa suurin. Ongelma oli yksinkertaisesti yleisöreaktiossa. Mercedes-Benz Superdomen väki ei antanut edes mahdollisuutta tälle ottelulle, vaan yleisö ryhtyi vastustamaan ”The Big Dogin” ja ”The Beast Incarnaten” kohtaamista heti alusta alkaen – vaikka itse ottelu todellista tykitystä olikin! Eikä se yleisön vastustaminen luonut sellaista samaa kutkuttavaa tunnelmaa kuin esimerkiksi WrestleMania 31:ssä kolme vuotta sitten, kun Lesnar ja Reigns kohtasivat toisensa ensi kerran näyttämöistä suurimmalla, vaan tällä kerralla yleisö buuasi pelkän Roman Reignsin sijaan tätä koko ottelua. Huomio kiinnittyi rajujen tällien ja näyttävien heittojen sijaan rantapalloihin, jotka leijailivat katsojien yläpuolella, ja yleisö ryhtyi huutamaan mm. CM Punkin nimeä kesken ottelun. Sama ikävä ilmiö nähtiin myös WrestleMania 32:n pääottelussa, ja juuri siksi oli harmi, että WWE päätti astua taas siihen samaan sudenkuoppaan kuin Dallasissakin.

Voinkin vain kuvitella, minkälainen mahdollisesti jopa ikimuistoinen WrestleMania-ottelu tästä olisi kehkeytynyt, jos matsi olisi nähty heti WrestleManian ensimmäisenä otteluna. The MizinFinn Bálorin ja Seth Rollinsin Intercontinental-mestaruusottelu oli niin ikään menettelevä valinta show’n avaajaksi, mutta mikään ei olisi ollut parempi vaihtoehto kuin Reignsin ja Lesnarin ”ennalta arvattava” taistelu Universal-mestaruuden herruudesta. Jos tämä olisi nimittäin nähty tapahtuman ensimmäisenä otteluna, yleisöllä ei olisi ollut yhtä suurta syytä vastustaa tätä ottelua samalla tavalla kuin show’n viimeisenä otteluna. Yleisön ongelma tätä ottelua kohtaan kulminoitui nimittäin kahteen seikkaan: 1) siihen, että vahvasti kritisoitu Roman Reigns pääsi neljännen kerran putkeen WrestleManian pääotteluun ja 2) siihen, että ottelun ennalta arvattavana pidetty lopputulos (eli Roman Reignsin voitto – tulos, joka ei sitten lopulta toteutunutkaan) tuntui antikliimaksilta WrestleManian lopussa. Jos tämä olisi nähty tapahtuman ensimmäisenä otteluna, yleisö olisi voinut jopa antaa Lesnarille ja Reignsille mahdollisuuden, ja silloin tämä – WWE-standardeilla – raju ja aggressiivinen taistelu olisi saanut arvoisensa vastaanoton katsojilta.

Enkä voi kuin kuolata ajatukselle siitä, minkälainen pommi Brock Lesnarin yllättävä voitto olisi ollut heti show’n ensimmäisessä ottelussa. Masentavan lopetuksen sijaan olisimme saaneet räjähtävän ja mahtavan alun.

5. Shinsuke Nakamuran ja AJ Stylesin ottelu oli pettymys – mutta revanssi tulee räjäyttämään tajunnan.

Shinsuke Nakamuran ja AJ Stylesin WWE-mestaruusottelua hypetettiin ja mainostettiin niin paljon, että sen odotukset nousivat väkisinkin pilviin – myös siksi, että sama kaksikko oli otellut henkeäsalpaavan taistelun New Japan Pro-Wrestlingin Wrestle Kingdom 10 -tapahtumassa kaksi vuotta takaperin. Eipä liene siksi mikään järkyttävä yllätys, että ottelu oli lopulta melkoinen pettymys. Koko ottelussa oli oikeastaan vain kaksi seikkaa, jotka nousivat WrestleMania-sfääreihin: Nakamuran huikea sisääntulo, jossa esiintyi Alice Cooperin kitaristi Nita Strauss, sekä se äärimmäisen yllättävä juonenkäänne, joka tapahtui ottelun jälkeen. Nakamura, joka oli polvistunut ojentamaan WWE-mestaruusvyön ottelun voittaneelle Stylesille, käänsi nimittäin selkänsä koko WWE-universumille iskemällä nyrkkinsä halpamaisesti AJ:n sukukalleuksiin ja ryhtymällä sen jälkeen potkimaan häntä sekopäisesti. Se olikin ehdottomasti parasta, jota Nakamuralle saattoi tapahtua, sillä hän oli alkanut kulahtaa pahemman kerran babyface-hahmossaan. Samalla se oli yksi iso WrestleMania-muisto muiden WrestleMania-muistojen sekaan – sekä ensimmäinen WrestleManiassa toteutettu iso hahmonkäännös pitkään aikaan.

On silti jännittävää ajatella, miten tähän otteluun olisi suhtauduttu ilman kyseistä juonenkäännettä. WWE hypetti ottelua ”unelmamatsina”, ja selostaja Corey Graves hehkutti heti ottelun alussa, että olemme näkemässä klassikon. Todellisuudessa matsi jäi kuitenkin pahemman kerran Wrestle Kingdom -versionsa varjoon, eikä hidastempoinen ottelu kyennyt missään vaiheessa nousemaan ns. WrestleMania-tasolle. Myös yleisö oli ehtinyt väsähtää tässä vaiheessa iltaa, mikä ei toki ole minkään sortin ihme, sillä WrestleMania on seitsemäntuntisena show’na todella pitkä spektaakkeli. Voimme kuitenkin kaikesta huolimatta lohduttautua sillä, että Stylesin ja Nakamuran revanssi tulee kaiken järjen mukaan olemaan paljon parempi koitos, paitsi tulisemman juonikuvion, myös tämän ottelun keskinkertaisuuden vuoksi. Enkä epäile, etteikö se ottelu voisi ihan oikeasti olla se tajunnanräjäyttävä unelmamatsi, jollaista tästä WrestleMania-ottelusta ei koskaan kuoriutunut.

6. Nicholas oli elintärkeä osa Braun Strowmanin hahmonkehitystä.

Kuka olisi arvannut, että Braun Strowman olisi valinnut joukkuekumppanikseen yleisön joukosta löytämänsä lapsen (eli siis WWE-tuomari John Conen pojan), Nicholasin? Ei ainakaan kukaan Smarksiden WWE-veikkauksen osallistujista. Se oli sen sijaan arvattavissa, että moinen ratkaisu saisi painipuristien pasmat sekaisin: heitä kun harmitti, että Cesaron ja Sheamuksen kaltainen joukkue häviää mestaruutensa tällaisessa huumoriottelussa. Totuus on kuitenkin se, että The Bar oli tärkeä uhrilahja Braun Strowmanin alttarilla, sillä juuri Strowmanistahan tässä ottelussa ja kuviossa oli kyse – ei joukkuemestaruudesta. Samalla Nicholas oli elintärkeä osa Braun Strowmanin hahmonkehitystä, sillä se, että Strowman valitsi joukkuetoverikseen juuri Nicholasin, kehitti Braunin hahmoa kahdella merkittävällä tavalla: 1) Strowman osoitti, ettei hän tarvitse kenenkään apua päihittääkseen Cesaron ja Sheamuksen ja 2) Strowman osoitti olevansa myös sydämellinen hirviö antaessaan Nicholasin kaltaiselle lapselle ikimuistoisen WrestleMania-hetken. Jos aiemmin Strowman tunnettiin vain yksiulotteisena monsterina, joka tuhoaa kaiken tieltään, on hänellä nyt myös sydän – ja jos yleisö rakastaa Strowmania jatkossakin yhtä paljon kuin nyt, ”The Monster Among Men” saattaa hyvinkin olla se WWE:n seuraava Hulk Hogan.

7. Daniel Bryanin paluun olisi pitänyt tapahtua vasta SummerSlamissa.

Yksi WrestleManian suurimmista pettymyksistä oli tosiaan Daniel Bryanin kehäpaluu, joka oli toteutettu oikeastaan kaikin puolin huonosti. Suurin ongelma oli toki jo juonikuviossa, joka tuntui paitsi hämmentävältä myös hätiköidyltä, enkä voi kuin pähkäillä, kuinka kauan WWE tiesi Bryanin olevan ottelukunnossa WrestleManiaan mennessä. Jos asia oli nimittäin tiedossa jo pitkään, tämä kuvio oli käsikirjoitettu yksinkertaisesti kehnosti, ja jos asia tuli ilmi vasta myöhemmin, niin tämä kuvio oli ikävä kyllä varsin epäonnistunut hätäratkaisu.

Daniel Bryanin uraa on usein verrattu, paitsi Chris Benoit’n, myös Shawn Michaelsin vastaavaan. Michaels joutui Bryanin tavoin lopettamaan uransa ennen aikojaan, kunnes palasi vuosia myöhemmin kehään vastoin kaikkien odotuksia. HBK:n paluu tapahtui SummerSlamissa vuonna 2002, ja vastaansa Michaels sai verivihollisensa Triple H:n. Ottelu, joka oli uskomattoman tunnelmallinen, ylitti kaikki odotuksensa ja jäi historiaan yhtenä WWE:n hienoimmista paluuotteluista.

Niinpä on harmi, ettei tämä Bryanin kehäpaluu voi mitenkään vetää vertoja tuolle Michaelsin paluulle. Se harmittaa etenkin siksi, että se olisi ihan hyvin voinut kyllä vetää vertoja HBK:n paluulle – jos se olisi toteutettu paremmin. Bryania ei olisi missään nimessä tarvinnut saada mahdollisimman nopeasti kehään, vaan hänen kehäpaluullaan olisi voitu kiusoitella kuukausia, kunnes se olisi viimein tapahtunut siinä samassa tapahtumassa kuin Michaelsinkin paluu: SummerSlamissa. Bryan olisi voinut otella silloin omaa nemesistään eli The Miziä vastaan, ja ottelussa olisi saattanut olla jotakin samaa kuin Michaelsin ja Triple H:n klassikossa. Sen sijaan saimme tämän kädenlämpöisen WrestleMania-matsin, joka jäi monen muun suuren hetken varjoon New Orleansin yössä. Eikä ottelua auttanut sen epäonnistunut rakenne, sillä Shane McMahonin kärsimysten tie ainoastaan söi mielenkiintoa Bryanin paluusta. Valokeilan olisi pitänyt olla alusta saakka pelkässä Bryanissa, mutta nyt paluu, joka olisi voinut tuntua liikuttavalta ja ihanalta hetkeltä, hukkui ylibuukatun sekamelskan silmään.

Se on sääli.

8. WrestleManian estetiikka oli kaikin puolin kohdallaan.

Rakastan ulkoilmastadioneita, mutta kyllä näissä suljetuissa stadioneissakin on hyvät puolensa. Jos WWE jonkin asian nimittäin osaa, se on spektaakkelimaisuus. Tässä WrestleManiassa siihen olikin panostettu näyttävine lavastuksineen ja huikeine erikoissisääntuloine kaikkineen. Jo Seth Rollinsin jäänsiniset piilolinssit, The Mizin sisääntulon 3D-efektit ja Finn Bálorin poliittinen LGBT-sisääntulo saivat tapahtuman tuntumaan globaalilta spektaakkelilta, ja myöhemmin sama tunne vahvistui mm. Charlotte Flairin, Shinsuke Nakamuran ja tietenkin The Undertakerin sisääntulojen myötä. Myös kehän sisään osoitetut laservalot toimivat hienosti sisääntulojen aikana ja toivat oman esteettisen lisäyksensä WrestleMania-henkeen. Tämä olikin kaiken kaikkiaan onnistuneesti toteutettu WrestleMania myös lavastuksen, sisääntulojen, teemamusiikkien ja yleisen tunnelman osalta. Eivätkä ne ole mitään pieniä tekijöitä, kun puhutaan vuoden suurimmasta showpainitapahtumasta, jonka pitääkin tuntua maailmanlaajuiselta ilmiöltä.


Ei niin paljon hyvää, etteikö olisi jotakin huonoakin, mutta hyvää WrestleMania 34 tarjosi yhtä kaikki huomattavasti enemmän kuin sitä huonoa. Tapahtumarikas ja värikäs kokonaisuus, joka todellakin sisälsi jokaiselle jotakin. Ennen kaikkea WrestleMania 34 oli kuitenkin hyvän mielen tapahtuma – iskulauseensa veroinen sellainen. Myös WrestleMania 33 oli hyvä tapahtuma, joten voisiko ehkä olla, että olemme vähitellen siirtymässä jonkin sortin uudelle aikakaudelle, jonka aikana WrestleMania-tapahtumat ovat onnistuneita ja mielenkiinto koko WWE:tä kohtaan kasvamassa? Ehkä jo lähitulevaisuudessa siintää aikajakso, joka on nykyajan vastine WrestleManian ”renessanssille” eli vuosille 2001–2004? Sitä me emme voi tietää, mutta toivossa on hyvä elää.

En tykkää arvioida showpainimatseja tähtiarvosanoin, koska showpainiotteluita on ongelmallista rinnastaa toisiinsa (otteluilla on erilaisia funktioita, eikä jokaisen ottelun edes kuulu tavoitella mitään painikirjoittajien keksimää viiden tähden arvosanaa). Annan nyt kuitenkin WrestleManian kolme tähteä, jotka menevät ansaitusti naispainijoille.

* * * – Charlotte Flair
* * – Ronda Rousey
* – Asuka

Ehkä ensi vuonna olisi jo aika nähdä se naispainijoiden tähdittämä WrestleManian pääottelu?

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, filosofian maisteri sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Arvio: NXT TakeOver: New Orleans

Next post

Essee: Moraalisten paniikkien ja sensuurin vaikutus WWE:n laatuun 2010-luvulla

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.