Kuinka WrestleMania 32 olisi pitänyt toteuttaa

Kukapa ei tahtoisi olla Vincent Kennedy McMahon – mies, joka tekee viimeiset päätökset siitä, mitä World Wrestling Entertainmentin ohjelmistossa tapahtuu. Eräs painifanituksen suoloista onkin se, että voi luoda mielessään omia juonikuvioita ja tarinoita, joita tahtoisi todellisuudessa nähdä. Se, mikä oikeastaan on hyvää showpainia, on tietysti täysin subjektiivista, ja juuri siksi on hauska vaihdella näkemyksiään toisten fanien kanssa. Yksi tahtoo nähdä tätä, toinen sitä, ja se on kuitenkin Vince McMahon, joka päättää, mitä me loppujen lopuksi näemme.

WrestleMania 32 on tapahtuma, jota moni on kritisoinut rankasti. Kritiikin kohteena ei useimmiten ole kukaan yksittäinen painija, ei edes pahamaineinen WWE-mestarimme Roman Reigns, vaan Vince McMahon – WrestleManian isä. Vincellä oli kädessään monta jännittävää korttia ja mahdollisuus vaikkapa kuningasvärisuoraan, mutta lopulta mies löi pöytään enintään heikon täyskäden. Matsijärjestys ja ennen muuta otteluiden voittajat oli päätetty kyseenalaisesti, ja lopulta kaikki päättyi siihen, että AT&T Stadiumin parkkialueella löntysti valtava lauma pettyneitä katsojia.

Totean tähän väliin, että oma WrestleMania-kokemukseni oli kaikesta huolimatta ilmiömäisen hieno. Se johtunee pitkälti siitä, että istuin yleisössä kyseisessä tapahtumassa ja sain olla ensimmäistä kertaa elämässäni paikan päällä WrestleManiassa (aion kirjoittaa reissustamme reportaasin, pysykää kuulolla). Vaan mikäli olisin katsonut show’n WWE Networkista, luulen, että olisin pudistellut päätäni enemmän kuin usein. ”Ei sen näin pitänyt mennä” olisi todennäköisesti ollut eniten käyttämäni lausahdus, ja tapahtuma olisi saattanut tuntua pitkälti pettymykseltä. Päätin siksi kirjoittaa tämän artikkelin, jossa tarjoan oman näkemykseni siitä, miten WrestleMania 32 olisi pitänyt toteuttaa.

Pyrin tekemään tästä mahdollisimman realistisen kirjoituksen, joka sisältää matseja ja juonenkäänteitä, joita olisimme ihan oikeasti voineet nähdä WrestleManiassa. Tarkoituksena on osoittaa nimenomaan se, että jo muutamalla muutoksella WrestleMania olisi tuntunut ainakin omasta näkövinkkelistäni huomattavasti paremmalta show’lta. Käyn ottelut ja muut kohtaukset läpi kronologisessa järjestyksessä.

1. The New Day & Apollo Crews vs. The League of Nations

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että painitapahtuma pitäisi aina aloittaa ottelulla, joka on kortin tylsin. Se johtuu puhtaasti siitä, että tapahtuman alussa yleisö innostuu ottelusta kuin ottelusta – jopa siitä tylsimmästä tapauksesta, joka oli WrestleManiassa New Dayn ja League of Nationsin välinen ottelu. Esimerkiksi Intercontinental-mestaruusmatsi oli kehno valinta show’n avaajaksi, sillä yleisö ei kertakaikkiaan jaksa kiinnostua keskikortin hidastempoisista otteluista päräyttävän tikapuutaistelun jälkeen.

New Dayn ottelu olisi siis mielestäni ollut paras ratkaisu WrestleManian ensimmäiseksi matsiksi, ja kuuman siitä olisi tehnyt se, että WrestleManian jälkeisessä Raw’ssa päärosteridebyyttinsä tehnyt Apollo Crews olisikin debytoinut täysin yllättäen jo WrestleManiassa. Näin ottelu olisi ollut kahdeksan miehen joukkuematsi, jossa New Day ja Crews olisivat ottaneet League of Nationsista puhtaan voiton. Apollo olisi saanut heti WrestleMania-hetkensä, ja New Day olisi noussut ansaitusti voittoon. Crewsin debyytti olisi lisäksi ollut niin kiva yllätys, ettei tässä vaiheessa olisi tarvinnut tuhlata Shawn Michaelsin, Mick Foleyn ja ”Stone Cold” Steve Austinin visiittejä.

2. André the Giant Memorial Battle Royal

New Dayn ottelun jälkeen olisin jatkanut show’ta tällä matsilla, joka olisi tosiaan loppunut Baron Corbinin voittoon. Näin yleisö olisi saanut kaksi maukasta ja ennen kaikkea raikasta hetkeä heti tapahtuman alkuun ja odottanut show’n muuta antia vesi kielellään. Alkukortti olisi onnistunut siinä, missä sen on myös tarkoitus onnistua – yleisön sytyttämisessä ja nälän synnyttämisessä.

3. AJ Styles vs. Chris Jericho

Eräs suurimmista šokeista WrestleManiassa oli se, että Chris Jericho voitti AJ Stylesin. Se oli mielestäni yllätys, jota ei olisi pitänyt toteuttaa. Ennalta-arvattavuus on usein kielteinen tekijä, ja moni janoaa yllätyksiä ja juonenkäänteitä, mutta tässä tapauksessa AJ Stylesin voitto olisi ollut se ainut oikea ratkaisu. Vielä paremman Stylesin voitosta olisi tehnyt se, että limanuljaskamaista Jerichoa olisi nöyryytetty oikein olan takaa. Sen olisi voinut toteuttaa siten, että Styles olisi voittanut matsin lukitsemalla Y2J:n Walls of Jerichon uhriksi. AJ olisi siis päihittänyt Jerichon tämän omalla lopetusliikkellään – ultimaattinen nöyryytys ja mieleenpainuva WrestleMania-hetki. Lisäksi tässä olisi voitu hyödyntää Shawn Michaelsin läsnäoloa niin, että HBK olisi toiminut ottelun aikana vierailevana selostajana. Michaels, Jerichon ikimuistoinen kilpakumppani, olisi voinut tehdä vielä matsin jälkeen inisevälle Jericholle Sweet Chin Musicin ja nostaa ottelun jälkeen Stylesin käden ilmaan.

4. Charlotte (c) vs. Becky Lynch vs. Sasha Banks

Tämä oli merkillinen ottelu siitä syystä, että se oli mielestäni toteutettu aivan täydellisesti. Charlotten voitto oli oikein hyvä ratkaisu, ja jokainen painija näytti ottelussa vahvalta. Olisin ainoastaan vaihtanut matsin paikkaa kortissa, joskin vain vähän.

5. Intercontinental Championship Ladder Match

Petyn aina, kun tapahtuma alkaa tikapuuottelun kaltaisella spektaakkelilla, sillä moinen mättö varastaa show’n kuin show’n. Kuinka jaksan kiinnostua hidastempoisista matseista sen jälkeen, kun olen nähnyt ilmiömäisiä voltteja ja rajuja riskejä? Tämän ottelun paikka olisi siksi pitänyt olla puolessavälissä korttia – juuri pääotteluiden kynnyksellä. Matsin olisi lisäksi suonut päättyvän joko Kevin Owensin tai Sami Zaynin voittoon, sillä vaikka Zack Ryderin yllätysvoitto oli lämminhenkinen hetki, niin Zayn ja Owens olivat ne tämän ottelun todelliset tähdet. Mieluiten olisin nähnyt Zaynin voiton, sillä WrestleMania-yleisö kannusti Samia oikein kovaan ääneen ja oli varmasti innoissaan siitä, kuinka hyvän ottelun Zayn oli otellut Shinsuke Nakamuraa vastaan WrestleManiaa edeltäneessä NXT TakeOver: Dallas -tapahtumassa.

6. Brock Lesnar vs. Dean Ambrose

Jos Charlotten, Sashan ja Beckyn ottelu oli toteutettu täydellisesti, tämä oli toteutettu täysin järkyttävästi. Lesnarin ja Ambrosen matsi oli se, jota odotin kaikista eniten ja josta jopa uskalsin povata yhtä koko WrestleMania-historian hienoimmista otteluista, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. En sano, ettenkö olisi nauttinut matsista, sillä rakastin sen joka ikistä sekuntia, mutta ongelmaksi muodostui järjetön päätös: aivan liian lyhyt kesto. Tuntui siltä kuin olisin katsellut uskomattoman hyvää elokuvaa, joka yhtäkkiä – selittämättömästi – loppuu kuin seinään.

Ei tarvitse olla mikään velho, että osaa keksiä tälle ottelulle paremman tarinan. Ottelun olisi yksinkertaisesti pitänyt vasta lähteä käyntiin siitä, mihin se nyt loppui. Kestoa olisi saanut olla ainakin varttitunnin verran enemmän, ja ottelussa olisi voinut olla useita eri WrestleMania-hetkiä. Se olisi esimerkiksi voinut olla Ambrose eikä kaiken jo saavuttanut The Rock, joka sai sisääntulossaan sytyttää nimensä liekinheittimellä tuleen. Lisäksi Mick Foley olisi voinut olla tässä samanlaisessa roolissa kuin Shawn Michaels AJ Stylesin ja Chris Jerichon skenaariossa: selostajana. Eikä Ambrosen olisi edes tarvinnut voittaa, vaan olisi riittänyt, että hän olisi ottanut muutaman järjenvastaisen riskin ja jäänyt WrestleMania-yleisön mieleen rakastettavana sekopäänä. Nyt hänestä jäi muisto pelkkänä häviäjänä, jonka Brock Lesnar kaatoi.

7. Shane McMahon vs. The Undertaker

Tämä ottelu oli mielestäni toteutettu muutoin hyvin, mutta lopetus jätti tietyllä tavalla kylmäksi. Shanen loikka oli toki aivan uskomaton ja kaiketi pelottavin hetki, jonka olen painifanina koskaan kokenut, mutta olisin siitä huolimatta toivonut loppuun jotain yllättävää juonenkäännettä. Esimerkiksi se olisi voinut toimia, että Vince McMahon olisi saapunut tekemään pilkkaa puolikuolleesta pojastaan juuri ennen kuin Undertaker oli selättämässä tätä, jolloin stadionin valot olisivat sammuneet ja uunituore Hall of Fame -jäsen Sting ilmestynyt pesäpallomailoineen kehään. Sting olisi kajauttanut Undertakeria mailallaan päähän ja nostanut Shanen elottoman ruhon Undertakerin päälle samalla kun epätoivoinen ja kauhistunut Vince olisi katsonut tätä kaikkea häkin ulkopuolelta pelko puserossaan. Näin Sting olisi tehnyt sen, minkä vuoksi hän WWE:hen tarinan mukaan saapui – syrjäyttänyt The Authorityn vallankahvasta. Se olisi ollut Vincelle tavallista suurempi järkytys siksi, että nimenomaan WCW:n kasvokuva pilasi hänen suunnitelmansa kaatamalla kaiken lisäksi juuri hänen rakkaimman luomuksensa, WWE:n kantavana voimana tunnetun The Undertakerin.

Tässä vaiheessa Steve Austin olisi voinut saapua kehään tiedottamaan uudesta WrestleManian yleisöennätyksestä ja juoda iloitsevan yleisön edessä parit kaljat. Wyatt Family olisi pysynyt poissa.

8. Triple H (c) (w/ Stephanie) vs. Roman Reigns (w/ The Rock)

Jotakuta ehkä oksettaa ajatus siitä, että WWE yrittäisi tehdä Reignsistä suositun The Rockin avulla, mutta selitys avittanee. Rock olisi yksinkertaisesti toiminut paljon paremmin tässä ottelussa kuin aivan liian pitkässä segmentissään, ja miehen läsnäolo Reignsin kulmauksessa olisi ollut kaikin puolin looginen: Rock ja Reigns ovat ystäviä, ja Rock oli riitasilla nimenomaan Triple H:n ja Stephanien kanssa viime WrestleManiassa. Rockilla olisi siis ollut selkeä syy kannustaa sukulaistaan ilkeää The Authoritya vastaan.

Vaan ottelussa olisi käynyt niin, että (tuomarin kaaduttua kanveesiin) Stephanie ja Rock olisivat nousseet kehään ja aiheuttaneet sekasorron, jonka aikana olisi sattunut kaikenlaista – Stephanie lyönyt Rockia, Rock iskenyt Hunterille Rock Bottomin, Reigns joutunut Stephanien low blow’n uhriksi, Triple H uhkaillut Rockia lekalla ja niin edelleen. Tämä dramaattinen sotku olisi lopulta johtanut siihen, että viekas veteraani Triple H olisi onnistunut jollain ilveellä nappaamaan Reignsistä yllättävän selätysvoiton ja luikertelemaan paikalta WWE:n mestarina pois.

Silloin olisi tapahtunut se, jota lähestulkoon kaikki ovat odottaneet jo vuoden päivät. Ainaisista vastoinkäymisistään ja serkkunsa menestyksestä suivaantunut Reigns olisi pimahtanut ja alkanut mukiloida Rockia maanisesti. Reignsin väkivaltaisuutta olisivat voineet ensiksi yrittää saapua pysäyttämään Jimmy ja Jey Uso, jotka olisivat kuitenkin vain saaneet kyytiä entiseltä ystävältään. Lopulta Reignsin olisi pysäyttänyt John Cena, joka olisi iskenyt Romanille Attitude Adjustmentin ja ajanut hänet pois kehästä. WrestleMania olisi päättynyt kuvaan, jossa sekopäinen ja nyt koko kansan vihaama Reigns olisi tuijottanut eläimellisesti kehään, jossa Cena yrittäisi saada entistä vihamiestään Rockia takaisin elävien kirjoihin…

Tältä olisi näyttänyt minun suunnittelemani WrestleMania 32. En koe, että WrestleManian ongelma oli kehnossa kortissa tai loukkaantuneissa painijoissa, vaan yksinkertaisesti väärissä ratkaisuissa. Jo muutamalla muutoksella WrestleMania 32 olisi voinut jäädä historiaan suorastaan eeppisenä tapahtumana, mutta nyt käteen jäi lähinnä vain keskinkertainen show – ei missään nimessä huono muttei myöskään täydellinen.