Kolumni: Kylmenneet kunnian kentät

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanoista Ring of Honor?

 

Henkilökohtaisesti mielessäni välähtää muutama kohtaus. Nigel McGuinness ja Bryan Danielson kohtaamassa Englannin maaperällä. El Generico ja Kevin Steen vuodattamassa toistensa verta. Kenta Kobashi silminnähden yllättyneenä yleisön vastaanotosta ennen kamppailuaan Samoa Joen kanssa. Mitä näillä kaikilla hetkillä on yhteistä?

 

Ne ovat kaikki muinaishistoriaa nykypäivän Ring of Honorille.

 

Taloudellisesti 2018 saattaa olla Ring of Honorin tuottoisin vuosi ikinä. Promootio rikkoi yleisöennätyksensä kirkkaasti alkuvuodesta vetämällä Supercard of Honor -tapahtumaansa yli 5000 henkeä katsomaan Cody Rhodesin ja Kenny Omegan välienselvittelyä. Katsojakeskiarvo tapahtumaa kohden on korkeammalla kuin koskaan firman historiassa, yli 1000 katsojaa tapahtumaa kohden, ainakin mikäli alkuvuoden ennusteet pitävät kutinsa. Useissa kaupungeissa vedettiin uudet ennätysyleisöt. Ensi vuonna New Japanin kanssa yhteistyössä järjestettävä G1 Supercard uhkaa vetää legendaarisen Madison Square Gardenin täyteen. ROH nauttii ennennäkemätöntä taloudellista vakautta televisioyhtiö Sinclairin omistuksessa. ROH käynnisti oman suoratoistopalvelunsa, HonorClubin, alkuvuodesta. Kierrokset Japanissa ja Englannissa olivat onnistuneita. Yhteistyö New Japanin allianssin kanssa kukoistaa.  Miksi silti tuntuu siltä, että kukaan ei puhu Ring of Honorista?

 

Ring of Honor ei yksinkertaisesti ole enää itsenäisen painin kuumin näyttämö. Eikä tälle ole mitään yksiselitteistä syytä. Niinpä tarkastelen tätä kysymystä muutamalta eri kantilta.

Mistä uudet tähdet?

Ring of Honor tuntuu tasapainoilevan kuilun reunalla lähes vuosittain. Joka vuosi aletaan hyvissä ajoin ennustaa, ketkä kärkiluokan painijoista suuntaavat tänä vuonna Floridaan. Ring of Honor on historiansa aikana menettänyt aina kykyjä joko WWE:n tai Impactin riveihin. CM Punk, AJ Styles, Samoa Joe, Bryan Danielson, Nigel McGuinness, Tyler Black ja lista jatkuu.  Viime vuosina liikenne etelään on vain ja ainoastaan kiihtynyt. Vuodesta 2014 eteenpäin Ring of Honor on menettänyt Kevin Steenin, Jimmy Jacobsin, Adam Colen, Bobby Fishin, Kyle O’Reillyn, Roderick Strongin, Cedric Alexanderin, Lio Rushin, War Machinen, Tommasso Ciampan, Moosen, Michael Elginin, Matt Sydalin, ACH:n, Mike Bennettin, Donovan Dijakin, Keith Leen ja viimeisimpänä Punishment Martinezin. Unohdin varmasti jonkun. Neljätoista WWE:n riveihin, kolme Impactiin, yhden New Japaniin ja yhden vapaaksi agentiksi. Miltä Ring of Honor voisi näyttää tänään, jos kaikki olisivat vielä palkkalistoilla?

ROH on aina pystynyt korvaamaan yläkortin pääottelijat, tavalla tai toisella. Mutta nyt nuoret ja lupaavat keskikortin taistelijat ovat lähteneet ennen nousuaan autuaammille metsästysmaille. Eikä syynä ole puhtaasti WWE:n seireenien shekkivihkot. Huhujen mukaan WWE oli yrittänyt myös sopimusten peukalointia ennen aikojaan. Moni lähti jo ennen sopimustarjouksia, yleensä tyytymättöminä kohteluunsa firman sisällä, koittaen mieluummin onneaan täysin itsenäisinä. Dalton Castlen mestaruusvoitto saattoi tuntua äkilliseltä viime vuoden Final Battlessa, mutta mies oli ainoa nuorehko nimi jäljellä. Liipaisimesta oli pakko vetää, ennen kuin oli liian myöhäistä. Jos Castle lähtisi, olisi jäljellä enää Matt Taven. Ja kuka haluaa nähdä Matt Tavenin mestarina?

Onko Ring of Honor kyennyt paikkaamaan viime vuosien exoduksen aukkoja? Flip Gordon, Marty Scurll, Chuck Taylor, Beer City Bruiser, Brian Milonas, Jonathan Gresham, Josh Woods, Scorpio Sky, TK O’Ryan ja Vinny Marseglia ovat olleet viime vuosien lisäyksiä. Kaikki pienen kaliiberin palkkauksia ehkäpä Scurllia ja Tayloria lukuun ottamatta. Suuren luokan nappauksia ovat olleet Cody Rhodes sekä hiljattain palkattu Jeff Cobb. Haluaako ja pystyykö Ring of Honor rakentamaan tästä katraasta suuria nimiä? Mutta huolestuttavinta on se, että kaikki suurempaa huomiota saaneet indytaivaan tähdet, nousivatpa he pinnalle sitten PWG:ssä, Euroopassa tai muualla Yhdysvalloissa, ovat välttäneet Ring of Honoria. Entisen ROH-buukkaajan, Gabe Sapolskyn, käskyttämä Evolve on sen sijaan onnistunut viime vuosina kaivamaan esiin timantin toisensa jälkeen. Miksi Matt Riddlen, Joey Janelan, Trevor Leen tai Walterin kaltaiset sensaatiot löydä enää tietään kunnian kentille?

Tämä ei tarkoita sitä, että Ring of Honorista ei löytyisi tasokkaita painijoita ja hyviä mikkimiehiä. Mutta kuinka paljon aikaa on jäljellä Christopher Danielsin, Kazarianin, Chris Sabinin ja Briscoen veljesten urissa? Silas Young ei ole nuori, tai edes välttämättä enää mukana ensi vuonna. Nuoria ratkaisuja tarvitaan täyttämään ikääntyvien veteraanien aukot. Matt Taven ei ole ratkaisu. Dalton Castlen tilanne loukkaantumiskurimuksen jälkeen on kysymysmerkki. Chuck Taylor ei varsinaisesti nauti buukkaajien suosiosta. Jonathan Gresham saattaa olla liian pieni. Riittävätkö Flip Gordon ja Hangman Page?

New Japanin vaikutus?

Alkuvuoden 2014 kovimpia uutisia saattoivat olla WWE Networkin käynnistyminen, CM Punkin uran päättyminen ulosmarssiin ja Ultimate Warriorin kuolema. Helmikuussa 2014 New Japan Pro Wrestling ja Ring of Honor solmivat yhteistyösopimuksen, joka toisi melkoisessa nousukiidossa olevan New Japanin tähtiä Yhdysvaltojen puolelle. Saman vuoden toukokuussa nähtiin ensimmäinen War of the Worlds -nimellä kulkenut yhteistapahtuma, toki Ring of Honorin nimen alla. Hiroshi Tanahashin, Shinsuke Nakamuran, Jushin Thunder Ligerin, Kazuchika Okadan, Kushidan ja AJ Stylesin tasoiset nimet pääsivät esiintymään legendaarisessa Hammerstein Ballroomissa. Tapahtuma oli kaikin puolin menestys.

Seuraavana vuonna War of the Worlds laajeni kahdeksi, vuonna 2016 kolmeksi ja vuonna 2017 neljäksi tapahtumaksi. Jos tänä vuonna ottaa huomioon samalla nimellä järjestetyn Iso-Britannian kiertueen, ROH:n ja New Japanin yhteistapahtumia järjestettiin jopa seitsemän kappaletta. Vuonna 2014 alkoi myös samalla teemalla kulkeva Global Wars -tapahtumien sarja. Myös näiden tapahtumien ulkopuolella New Japanin tähtikatrasta alettiin nähdä yhä useammissa suurissa Ring of Honorin tapahtumissa. Miksi ei? Sopimus näytti olevan molemmille hyödyksi. New Japan sai haluamansa jalansijan lännessä, joka johti New Japanin järjestämiin tapahtumiin länsirannikolla ilman Ring of Honorin mainittavampaa vetoapua. Lisäksi Los Angelesiin saatiin perustettua uusi dojo. Ring of Honor sai suurta huomiota ja aina New Japanin painijoiden esiintyessä veti tavallista suuremman yleisön. Yhteistyön siivittämänä myös ROH pääsi vierailemaan Tokion legendaariseen Korakuen Halliin Honor Rising -tapahtuman merkeissä vuodesta 2016 alkaen.

Mutta tärkeintä on tässä käsittää, miten New Japanin painijat esitettiin aina Ring of Honorin kehään astuessaan. Ylivertaisina. Valloittajina. Voittajina. Tanahashit ja Okadat eivät matkustaneet Tyynenmeren tuolle puolen vain tullakseen häviämään. Jos tappio tuli, niin se oli joukkueottelussa, jossa joku alakortin sankari sai niellä tappion karvasta kalkkia. Moose, Briscoen veljekset, Dalton Castle, Kyle O’Reilly ja lista jatkuu. Keitä New Japanin painijoita oli häviämässä Yhdysvalloissa? Jado, Gedo, Liger, Toru Yano, Yoshi-Hashi? Saatatte huomata eron.

Tomohiro Ishii ja Kushida onnistuivat voittamaan ROH:n TV-mestaruuden, promootion toiseksi arvokkaimman vyön. New Japanissa Ring of Honorin sankarit voittivat joukkuemestaruuksia. Joukkuedivisioonissa, jotka oli täytetty lähes pelkillä gaijineilla. Lähimmäksi yksilömenestystä pääsi Kyle O’Reilly pääsemällä Best of Super Juniors -turnauksen finaaliin. Toki Michael Elgin nousi Intercontinental-mestariksi, mutta vasta sen jälkeen, kun oli jättänyt ROH:n taakseen.

ROH on saattanut itsekin huomata näyttäneensä liian heikolta promootioiden välisissä otteluissa ja onkin yrittänyt paikkailla tilannetta viime vuosina. Codyn onnistui puolustaa ROH:n mestaruuttaan jopa Minoru Suzukin tasoista nimeä vastaan. New Japanin tähtien esiintyminen Ring of Honorin tapahtumissa ei ole enää merkkipaalu, se on pelkkää rutiinia. Onko vahinko jo tehty? Pystyykö Ring of Honor elämään ilmaan New Japanin nykyään lähes kuukausittaista vetoapua?

Bullet Club – pelastus vai maailmanloppu?

Best in the World 2017. Christopher Daniels on vihdoin noussut maailmanmestariksi pitkän uransa ehtoopuolella. Kyynelehtivä Daniels saa yleisön vankan tuen taakseen kaataessaan Bullet Clubin Adam Colen Las Vegasissa. Nyt, vain muutamaa kuukautta myöhemmin Lowellissa, vanha veteraani saa vastaansa Bullet Clubin tuoreimman syömähampaan, amerikkalaisen painajaisen, Codyn. Cody on päässyt tähän pisteeseen huijaamalla, Daniels on taistellut yli kaksikymmentä vuotta päästääkseen kukkulan huipulle.

Yleisö on täysin Codyn puolella. Cody päättää Danielsin unelman ja saa Lowellin yleisön hurraamaan.

Alkuvuodesta 2013 Prince Devitt, Bad Luck Fale, Tama Tonga ja Karl Anderson muodostivat Bullet Clubin. Joukkiosta tuli nopeasti New Japanin kuumin ryhmittymä. Perinteisiä amerikkalaisen painin heel-taktiikoita käyttänyt joukko ei totellut puroresun urheiluhenkeä vaan toi röyhkeästi mukaan liikuntaviihteen perinteisiä kikkoja. Suorastaan nWo-henkinen ryhmittymä käytti omalla pääkallologollaan varustettuja mustavalkoisia paitoja, heitti too sweet -käsimerkkiä ympäriinsä ja paisui kuin pullataikina. Devittin lähdettyä NXT:n puolelle, siirtyi johtajan valtikka AJ Stylesille ja siitä edelleen Kenny Omegalle. Omegan aikana ryhmittymä alkoi paisua myös Ring of Honorin puolelle Adam Colen, Hangman Pagen, Codyn ja Marty Scurllin liittyessä porukkaan. Kaiken aikaa joukkion suosio kasvoi eritoten amerikkalaisten fanien keskuudessa. Bullet Clubin pojat pidettiinkin usein voittajien puolella New Japanin ja ROH:n yhteistapahtumissa, syynä ehkäpä sopimukset molempien firmojen kanssa.

Vaikka joukkio oli New Japanissa tiukasti heel-joukkio, saivat jäsenet Yhdysvaltojen puolella jopa kaikista kovinta reaktiota. Eikä ihme, kun johdossa ovat olleet AJ Styles ja Kenny Omega, sukupolviensa ehkä parhaat painijat, sekä rivimiehinä The Young Bucks, kiistatta 2000-luvun innovatiivisin joukkue. Ring of Honorin yleisö alkoikin muodostua yhä suuremmalta osin ihmisistä, joilla oli päällään jonkinasteinen versio Bullet Clubin paidasta. Bullet Clubin paidat tekevätkin valtavaa tuottoa ProWrestlingTees-sivustolla. ROH toki yritti buukata BC:tä ilkeänä nWo-tyylisenä heel-joukkiona, mutta yleisö vaan jatkoi buuaamistaan. Pian Best in the Worldin jälkeen liipaisimesta vedettiin lopullisesti. Daniels käännettiin pahikseksi Codya vastaan.

Suosio räjähti lopullisesti käsiin Young Bucksien Being the Elite -videoiden myötä. Alun perin veljekset tyytyivät kuvaamaan päivittäistä elämäänsä, pitkiä matkoja, hikisiä pukuhuoneita ja illanviettoa muiden Bullet Clubin jäsenten kanssa. Pian suunta alkoi muuttua yhä absurdimpaan suuntaan. Adam Cole murhattiin. WWE:n kätyri kidnappasi Adam Pagen. Koko joukkiota lätkäistiin oikeushaasteella, joka johtui The Revival -joukkueelle kettuilusta. Kaiken tämän keskellä sarjan suosio kohosi räjähdysmäisesti ja alkoi myös vaikuttaa New Japanin ja Ring of Honorin tarinankerrontaan. Alkuvuoden välirikko Young Bucksien ja Omegan välillä rakennettiin lähes täysin Being the Eliten kautta. Kansansuosio johti DX-henkiseen WWE Raw’n ”valtaukseen” ja tänä vuonna Codyn ja Bucksien masinoimaan All In -tapahtumaan, joka myi 10 000 lippua puolessa tunnissa loppuunmyyden koko tapahtuman. Tapahtuma, jonka tuottamisessa Ring of Honor auttoi mielellään.

Nykyinen The Elite on kiistatta Ring of Honorin suosituin painijajoukko. Cody, Page, Scurll ja Bucksit keräävät suurimmat hurraukset joka ilta. Seuraavaksi suurimmat nimet, Dalton Castle ja hallitseva Ring of Honorin mestari Jay Lethal, eivät pääse edes lähelle. Being the Elite on myös antanut melkoisen suosionnousun SoCal Unlimitedille, Christopher Danielsin, Kazarianin ja Scorpio Skyn joukolle, jotka vihaavat kaikkia muita paikkakuntia paitsi kotoista Etelä-Kaliforniaansa. SCU-huudot raikuvat tapahtumasta toiseen, sankareita tervehtien. ROH on pistänyt kaikki nappulansa kiinni Eliten kovaan ytimeen. On lähes varmaa, että joukko nauttii melkoista luovaa vapautta juonikuvioidensa toteuttamisessa. Siksi vuoden alku on jälleen pelottavaa aikaa. Sopimukset päättyvät kaikilta muilta paitsi Scurllilta. Onko sittenkin mahdollista, että yksi painimaailman kuumimmista ryhmittymistä nappaa palkkashekit Floridasta? Pystyykö ROH tilkitsemään niin valtavaa aukkoa kerralla? Onko todellakin viisasta antaa pienen painijajoukon sanella lähes täysin promootion suunnan? Onko yleisönkasvu puhtaasti Bullet Clubin tuomaa väkeä? Mitä jos yleisömäärät romahtavat ilman New Japania ja Eliteä?

Miksi Sinclair istuu kädet taskussa?

Sinclair Broadcasting Group (SGB) on Yhdysvaltojen suurin paikalliskanavien omistaja. SGB omistaa maanlaajuisesti 193 eri televisiokanavaa, kattaen 40 prosenttia kotitalouksista. Yhtiö osti talousvaikeuksien kanssa kamppailleen Ring of Honorin vuonna 2011 ja on siitä asti lähettänyt Ring of Honorin viikottaista tv-ohjelmaa. Ring of Honor alkoi keskittyä yhä enemmän alueille, jossa SBG:n lähetykset näkyivät. Perinteisten New Yorkin, Philadelphian ja Chicagon lisäksi ROH suuntasi yhä useammin Carolinaan, Las Vegasiin ja Teksasiin. Ilman SBG:tä, Ring of Honor ei välttämättä olisi enää elossa.

Jos kerta Ring of Honorin omistaa Sinclairin kaltainen mediakolossi, niin miksi ROH ei ole pystynyt pitämään rahallisesti kiinni tähdistään? Ring of Honor pystyy pitämään palkkalistoillaan kokopäiväisesti valtaosan tärkeimmistä painijoistaan. Mutta kukkaronnyörit eivät avaudu tarpeeksi WWE:n kolkutellessa ovella. Eikö ROH pystynyt tarjoamaan tarpeeksi rahaa alkuvuodesta 2017 silloiselle mestarilleen Kyle O’Reillylle vai oliko O’Reilly päättänyt lähteä muista syistä? Miksi Ring of Honorissa työskentely ei ole samalla tavalla realistinen tapa ansaita hyvä elanto kuin WWE:n tai New Japanin riveissä painiminen?

Ring of Honorin lähetysaikataulu ei ole se kaikista selvin. Lähetykset on jaettu useille kanaville, usealle eri ajankohdalle ja usealle eri päivälle. TV-jaksoilla ei ole yhä selvää lähetysaikaa Fite.tv -applikaatiota lukuun ottamatta. Hirvittävän hyödylliseksi ei voi kehua jaksojen nauhoitusaikataulua. Usein suuren PPV-tapahtuman jälkeen voidaan näyttää vielä parin viikon ajan jaksoja, jotka on nauhoitettu ennen tapahtumaa.

WWE sai tänä vuonna jättimäisen televisiosopimuksen Fox-kanavan kanssa. Sopimus takaa sekä massiivisen rahasumman, että maanlaajuisen näkemyksen. Television katsojalukujen laskiessa jatkuvasti ainoat takuuvarmat yleisönkerääjät ovat olleet vielä suorana lähetettävät urheilutapahtumat, joihin myös Raw ja Smackdown kuuluvat. Vuodesta toiseen laskevista katsojaluvuista huolimatta Raw ja Smackdown ovat edelleen päiviensä kymmenen katsotuimman ohjelman joukossa viikoittain.  Urheilulähetykset ovat amerikkalaisille televisioyhtiöille arvokkaampia kuin ehkäpä koskaan. Haluaako SBG satsata samalla tavalla Ring of Honoriin? Suoriin lähetyksiin ja maanlaajuiseen lähetykseen tarvittaisiin taloudellista panostamista. ROH on ollut Sinclairille vain pieni osa bisnestä, joka pyörii omalla painollaan.

Onko turha maalailla piruja seinille?

Olen pähkäillyt tämän kolumnin kirjoittamista jo pari vuotta. Aina Ring of Honorin menettäessä suuren nimen alkavat ideat pyöriä päässä. Nytkö loppu lähestyy? Ei. Final Battle odottaa joulukuussa ja Hammerstein Ballroom tulee olemaan jälleen täynnä. Huhtikuussa 2019 yli 10 000 ihmistä tulee katsomaan Ring of Honorin tapahtumaa.

Ring of Honor on menestyneempi kuin koskaan. Tapahtumat ovat edelleen onnistuneita. Otteluiden laatu on edelleen hyvä, mistään WCW-tason mahalaskusta ei puhuta. Huippuotteluita nähdään kuitenkin vain satunnaisesti, viimeisimpänä Jay Lethalin ja Will Ospreayn kohtaaminen. Ja mitä puolta Ospreay edustaakaan?

Tarkoitus ei ole mustamaalata promootiota. Toki, buukkaus voi herättää ajoittaista kummastusta, mutta Ring of Honor on edelleen pätevä showpainipromootio. Ehkä Sinclairin oston mukana kuoli osa firman rosoisuudesta. Menneet ovat 480p -laadun DVD:t ja tummat salit tummine verhoineen. Tilalla ovat kliininen presentaatio ja virkamiesmäinen jäykkyys.

Minä haluan Ring of Honorin menestyvän. Minä haluan Ring of Honorista varteenotettavan pelurin Yhdysvaltojen painikentälle. Minä haluan Ring of Honorin löytävän ja muovaavan uusia tähtiä. Mutta haluaako Ring of Honor olla muuta kuin New Japanin lännen haaratoimisto ja muutaman rivin mittainen selvitys Sinclairin vuosikatsauksessa?