Paluun anatomiaa

Paluu on olennainen osa painin viehätystä. Kun vanha lapsuusaikojen suosikki ilmestyy yllättäen ruudulle, syntyy kokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Joskus paluut toimivat, joskus taas eivät. Kaikki riippuu vain henkilöstä ja painijan kunnosta. Royal Rumblessa näitä nostalgiapaluita yleensä viljellään, ja on ihan positiivista, että ne yleensä jäävät vain siihen yhteen iltaan – nostalgialla mehusteluun. Tai jos joku, jonka uraa on seurannut alkuvaiheista asti, päättää ripustaa saappaansa naulaan, saattaa aikuinen mieskin herkistyä kyyneliin. WWE:llä on ollut viime aikoina paha tapa mainostaa paluita vähintään viikkoa etukäteen, ja mielestäni se on vähän typerää. Toisaalta Raw’n laskevat katsojaluvut ovat tähän varmaan iso syy, ja sitten taas toisaalta laskevia katsojalukuja luultavasti piristäisi se, että show sisältäisi yllätyksiä. Ja monissa tapauksissa nämä paluut ovat yksinkertaisesti turhia. Kyllähän se vähän laskee jonkun Hulk Hoganinkin osakkeita, jos ainoa asia, jonka takia hänet kehään tuodaan, on WWE Networkin mainostaminen.

Paluun onnistunut toteuttaminen ei ole tietenkään helppo tehtävä, jos halutaan saada aikaiseksi hyvät reaktiot ja jatkaa siitä, mihin painijan kanssa aikanaan jäätiin. Vaikka Chris Jerichon paluu vuonna 2007 on yksi hienoimmista painimuistoistani, miehen myöhemmät paluut eivät ole vastaavaan yltäneet. Internetin huhusivut spoilereineen saattavat toisaalta tuhota paluun mystisyyttä, mutta toisaalta ne voivat myös luoda odotuksen tunnetta. Tähän WWE:kin varmaan pyrkii sillä, että ilmottaa paluista etukäteen. Vuonna 2007 olin jo ottanut ensimmäiset vilkaisuni huhuihin ja uutisiin, mutta silti Y2J:n paluu oli hyvin toteutettu – ja palaan sen äärelle edelleen. Jotain siinä tehtiin selvästi oikein.

Myöhempi maailmanloppuhenkinen kolmas tuleminen ei ollut yhtä näyttävä eikä edes mitenkään järkevä, ja sen WWE myöhemmin tavallaan myönsi myös itse. Jerichon viimeinen näyttävä kehäpaluu 2013-vuoden Rumblessa ja sitä seurannut Punk-feudi jäivät kyllä mieleen, mutta nämä nykyiset osa-aikapaluut eivät. Viimeiset pari vuotta Jericho on lähinnä käynyt turhia fillerifeudeja läpi ja kadonnut yhtä nopeasti kuin tullutkin. En yleensä ole se, joka kritisoi matsien laatua, mutta kyllähän niistä nyt näkyi, ettei Y2J edes halua suorittaa täysillä. Tuntuu pahalta katsella, kun alkuaikojen suursuosikki toimii näin puolitehoisesti, vaan ikä ei tule yksin. Vaikka kritisoin hänen nykykuntoaan, haluaisin vielä nähdä häntä kehässä. Ehkä jossakin vaiheessa viimeinen run ja sitten eläkkeelle? Ehkä jopa viimeinen kiitos-mestaruuskausi?

Mutta nykyroolissaan Jericho on mitä mainioin. Säännöllinen podcast-slotti WWE Networkilla on aivan oikea paikka kanukille. Vaikka hän on laiskistunut kehässä, mikrofonin varressa Jericho on edelleen yksi parhaista. Mielenkiintoisia vieraita riittää varmasti pitkäksi aikaa, ja ajan myötä vieraita voi myös kierrättää. Varmasti sekä Vince McMahonin että Triple H:n kanssa tulisi mielenkiintoista juttua.

Chris Jericho jututtaa Stephanie McMahonia. Katso keskustelu WWE Networkista!

Myös toinen alkuaikojen suursuosikkini palasi WWE:hen vuonna 2013. Alkuun homma näyttikin ihan hyvältä. Puhun siis Rob Van Damista. RVD on edelleen kymmenen kärjessä, jos puhutaan painijoista, joita olen elämäni aikana fanittanut eniten. Van Dam kärsii vielä Jerichoa enemmän laiskistumisesta kehässä, mutta se on ihan luonnollista jo siksi, että RVD:llä on rankempi tapa painia. Ihmettelin tässä taannoin, että missä hän oikein on, kun häntä ei ollut ohjelmistossa näkynyt hetkeen, ja sitten minulle selvisi hänen sopimuksensa päättyneen viime vuoden elokuussa. RVD tulee varmaan eläköitymään WWE-kehien ulkopuolella, eikä hänen poissaoloaan noteerata millään tavoin. Muutenkin ihmisten eläköitymisissä on paljon eroja. Toiset saavat laajat eläköitymisjuhlat ja oikeuden jättää hyvästit faneilleen kehässä, kun taas toiset eläköityvät vaivihkaa, ilman isoa hulinaa. Vaikka Christian itse muuta väittääkin, hän on WWE:n näkökulmasta jäänyt eläkkeelle. Tällä hetkellä näen kehässä eläköityjiksi lähinnä John Cenan, Undertakerin ja ikävä kyllä Daniel Bryanin. Kaikki muut ovat kysymysmerkkejä.

Vuonna 2011 tapahtui asia, jota monet painifanit eivät osanneet uskoa todeksi. Yksi koko bisneksen karismaattisimmista ihmisistä, The Rock, palasi WWE-kehään. Itse paluu oli todella hieno hetki ja seuraavan vuoden WrestleManian ”Once in a Lifetime” kova ottelu, mutta enää Dwaynen näkeminen ei jaksa edes yllättää tai innostaa. Voi olla, että kuulostan vähän kyyniseltä smarkilta nyt, mutta kun hän kehään asteli niin Royal Rumblessa kuin WrestleManiassakin, en reagoinut juuri mitenkään – vaikka molemmat katselin näissä ”pahamaineisissa” saunailloissa, joissa nyt yleensä innostutaan vähän kaikesta. Varmasti ensi WrestleManiaan huhuttu Triple H vs. The Rock tulee olemaan otteluna ainakin tunnelmallinen, mutta tällä kertaa toivoisin vähän erilaisempaa rakennusta ottelulle kuin aikoinaan Cenan kanssa. Tässä on kuitenkin vielä melkein vuosi aikaa, ja toivoisin feudille ripottelua ympäri vuotta eikä niin, että Royal Rumblen ja WrestleManian välissä lyödään muutamassa Raw’ssa kokoon koko paketti niin, että alakortin ottelut jäävät paitsioon.

Brock Lesnarin paluu oli pitkälti samantyylinen kuin The Rockin oma, mutta mielestäni silti merkittävästi erilainen. Iso ero tässä on hahmon luonne. The Rock on yleisöä innokkaasti kosiskeleva hyvis, kun taas Lesnar on peto, joka ei kumarra ketään. Siksi myös herrojen mestaruuskaudet olivat aivan erilaisia. Siinä missä molemmat eivät olleet mestaruuskaudellaan juurikaan fyysisesti paikalla, toteutus oli aivan toisenlainen. The Rock kertoili satelliitin välityksellä, kuinka hän ei koskaan lähde pois ja kuinka WWE-universumi on hänelle kaikki kaikessa. Lesnar puolestaan lähetti limanuljaskamaisen managerinsa kertomaan, ettei mestari ole nyt paikalla. Siinä missä ”Brahma Bullin” kiinnostuskäyrä laskee jokaisen esiintymisen myötä omalla kohdallani, ”Beast Incarnaten” kohdalla se vain nousee. Lesnar on sellainen hahmo, ettei hänen tarvitsekaan olla joka kerta paikalla, ja tässä Paul Heymanin vertaus Joulupukkiin tai WrestleManiaan osui aivan nappiin. Nyt Lesnar on taas hetken syrjässä, ja uskon, että tälläkin kertaa hänen paluunsa tulee aiheuttamaan todella hurjat reaktiot, oli vastassa kuka vain. Ainoa asia, joka nyt Lesnarin nyky-runissa WWE:ssä häiritsi, oli turhan vähäiset eri otteluparit. Brock taisteli Cenaa ja Triple H:ta vastaan ehkä vähän turhankin monta kertaa, sillä Lesnar on painija, joka kuuluu moneen unelmaottelupariin. Orton–Lesnar, Rollins–Lesnar, Bryan–Lesnar, Rusev–Lesnar… mahdollisuuksia on todella paljon, ja josko osa niistä käytettäisiin viimein seuraavan kolmen vuoden aikana.