Kolumnit

Hajonnut kilpi ei enää suojele

Sierra. Hotel. India. Echo. Lima. Delta.

The Shield oli menestystarina ja enemmän kuin osiensa summa. Tulevaisuudessa se tullaan muistamaan varmasti yhtenä 2010-luvun kulmakivistä niin videopaketein, levykokoelmin kuin mahdollisin jälleenyhdistymisinkin. Mutta mikä teki Shieldistä niin erinomaisen? Ainakin se, että se kesti niin pitkään eikä sitä hajotettu ennen maksimipotentiaalin saavuttamista, kuten WWE:llä on ollut yleensä tapana – ja myös se, että kehitys oli koko ajan loogista. Pidin lisäksi erityisen paljon siitä, että jokainen jäsenistä pääsi keskiöön, kun tilanne muuttui. Muutenkin koko tiimiä kohdeltiin tasa-arvoisena yksikkönä. Hajoaminen toteutettiin niin ikään todella mallikkaasti, vaikka joidenkin mielestä se tapahtui liian nopeasti. Mutta tässä pitää nyt ottaa faktat huomioon: pääottelujen vakiokasvoista on huutava pula. Viisi vuotta sitten otteluita tähdittäneistä ei samassa asemassa ole enää kuin John Cena ja Randy Orton. Shieldin tulikuuma puolitoistavuotinen toi tähän tarvittua muutosta.

Vaikka tiimi oli enemmän kuin osastensa summa, voisin silti käydä hajoamisen jälkeisiä uria yksi kerrallaan läpi. Aloitan Dean Ambrosesta. Deanille jäi niin sanotusti Musta Pekka käteen, vaikka voisivat asiat huonomminkin olla; hän on kuitenkin säännöllisesti mukana ohjelmistossa ja usein jopa aika korkealla kortissa. Vaikka Dean ei ihan pääottelukuvioissa olekaan mukana, hänestä saadaan helpolla uskottava pääottelija tilanteen niin vaatiessa. Tästä esimerkkinä toimii ykkösnaaman asema sinä aikana, kun Reigns oli sairaslomalla. On ihan hyvä, että Dean saa kokeilla kannuksiaan hyviksenä, sillä internetin “kaikkitietävät” fanit ajattelivat, että nimenomaan hän kääntyisi ensimmäisenä muuta ryhmää vastaan. Ikävä kyllä Dean joutui vähän tilanteen uhriksi, sillä Rollinsista tahdottiin mahdollisimman vahva nimi John Cenaa ja Brock Lesnaria vastaan, ja Bray Wyatt tarvitsi ison voiton ollakseen uhkaava vastus The Undertakerille. Intercontinental-mestaruus on ollut viime aikoina kovasti esillä ja Ambrose on yksi ennakkosuosikeista sen voittajaksi. Yhtenä vahvuutena voisin sanoa sen, että hänen nykyinen hahmonsa toimii samassa muodossa sekä hyvänä että pahana, ja jonain päivänä toivon näkeväni Ambrosen paluun pimeälle puolelle. En ole huolissani Deanin kohtalosta, vaikka asiat olisi voitu hoitaa vähän paremminkin.

Seth Rollins hyötyi ajastaan Shieldissä varmaan kaikkein eniten. Kun hänelle työnnettiin mikrofoni ensimmäisen kerran Shield-tamineissa eteen, ajattelin, että älkää nyt hyvä ihme antako hänelle yhtään enempää mikkiaikaa. Tätä nykyä Rollins onkin sitten mielestäni yksi parhaista mikrofonin varressa. Lempinimi “firman tulevaisuutena” ei ole tuulesta temmattu. Rollinsille kääntymien Authorityn puolelle oli siunaus. Hän ei luultavasti pärjännyt niin hyvin yksinään hyviksenä kuin vaikkapa Ambrose, jolla on hahmo, joka toimii kummalla puolen aitaa vaan. Ihmiset ennustelivat, että Rollins on uusi Kofi Kingston tai korkeintaan Jeff Hardy, mutta toisin kävi. Money in the Bank -salkku ei ole tuntunut näin merkittävältä vuosikausiin! Ja sitten kun Rollins joku kaunis päivä tulee Authorityn jättämään, reaktiot ovat varmasti huikeat. Ottelu Ortonin kanssa lyötiin lukkoon ehkä vähän turhan hitaalla tahdilla, mutta odotan sitä silti innolla. Tässä on sellainen sukupolvenvaihdoksen henki. Rollins ja WWE saavat Shieldin jälkeisestä ajasta minulta puhtaat paperit.

 

shield-body2-triple-2

Shieldin jäsenet ovat kukin kasvaneet omilleen yksilöinä.

 

Roman Reigns on ollut Shieldin jälkeen kaksijakoinen hahmo. Jotenkin tuntuu, että WWE ei ole tiennyt, mitä miehen kanssa oikein tehdään. Mestaruusotteluun pääseminen pomon juoman myrkyttämisellä ei ainakaan pitäisi olla se, mitä firman tulevan kasvon kuuluisi tehdä, mutta sitten toisaalta häiriökäyttäytyminen tuo hahmoon lisää syvyyttä – ja eihän kukaan ole Hulk Hoganin jälkeen firmaa harteillaan kantanut missään nimessä sieltä siisteimmästä päästä. Roman Reigns myös jakaa fanikunnan kahtia, ja selostajatiimi on pitänyt huolta siitä, että kahtiajako on huomattu. Haluan kyllä uskoa Roman Reignsiin. Harmittaa, että hän loukkaantui parhaimman nousukiitonsa aikaan, eikä näin ollen voinut myöskään kehittyä toipilaana. Toipilasaikaa seurattiin kyllä tiiviisti, mutta oliko se sitten hyvä juttu? Samaan aikaan saikulla olleen Daniel Bryanin parantumisprosessia ei seurattu mitenkään, ja se teki Bryanin paluusta paljon mielenkiintoisemman, kun kukaan ei tiennyt, mitä sieltä on tulossa. Reigns on “ihan hyvä” Rumble-voittaja, mutta siihen se jääkin. Melko harva on mennyt näin kylmiltään tähdittämään vuoden suurinta ja kauneinta tapahtumaa. Reigns tuntuu vähän pakkosyötetyltä, mutta silti hän on tavallaan aivan oikeassa paikassa. Hänen kanssaan ollaan tehty kaikki mahdollinen, mutta onko se liikaa? Shieldin ”perinnönjaossakin” Roman sai kaiken, mitä tiimistä. Biisin, asun ja sisääntulon katsomosta. Nyt tavallaan unohdettiin, että Shield on sisältänyt kolme henkilöä. Olisi ollut hyvä, jos Ambrose ja Rollins olisivat saaneet edes joksikin aikaa mukaansa jotain tavaramerkkejä. Deanin kahjolle hahmolle esimerkiksi sopisi paljon paremmin sisääntulo yleisöstä kuin yksinäiselle mörökölli-Reignsille. Ja Rollins olisi voinut pitää sisääntulobiisiä itsellään jonkin aikaa, ihan vaan omaa nilkkiyttään korottaakseen. Ja mihin Reigns tarvitsee sitä, että The Rock tulee auttamaan tai että Daniel Bryan ja Paul Heyman – siis hänen WrestleMania-vastustajansa manageri – puhuvat hänestä ylisanoja? Jos Reignsin annettaisiin toimia itse, ilman ylimääräistä työntöapua, hän voisi voittaa muutamat “ei-uskovat” puolelleen. WrestleManiassa ollaan pakko-onnistumisen edessä.

Mutta ainahan on suunnitelma B: Jos Reignsin reaktiot jatkuvat samanlaisena, jotain on pakko tehdä. Rollinsin salkunlunastus olisi hieno ratkaisu, mutta toisaalta myös Reignsin muuttaminen todella ylimieliseksi niljakkeeksi toimisi. Mitä jos se olisikin ollut Reigns, joka puukotti ystäviään selkään ja liittyi Authorityyn? Mitä siitä olisi seurannut? Jos homma olisi kirjoitettu samalla tavalla kuin Rollinsin kanssa, Romanista olisi tullut paljon vihatumpi: hänen tulevaa ykkösasemaansa pidettiin pitkään kirkossa kuulutettuna. Siihen vielä lisäksi se, että Triple H kertoisi joka viikko, kuinka hänen vierellään seisoo tulevaisuus. Reigns olisi siis noussut batistaksi Batistan paikalle. Ainahan saa spekuloida ja toivoa, mutta nykyaika on silti nykyaikaa. Toivon Reignsille, Rollinsille ja Ambroselle kaikkea hyvää ja uskon, että ainakin joku heistä poistuu WrestleManiasta mestarina.

Lisää...
Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Eräänlainen viihteen sekatyömies. Kainuulainen. WWE:n parissa vuodesta 2005. Hyvä tarina merkitsee enemmän kuin hyvä ottelu.

Previous post

Hulk Hogan vs. André the Giant (1987)

Next post

Arvio: M.U.S.C.L.E. ja Pro Wrestling

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.