FCFKolumnit

Suomen FCF kansainvälisellä mittapuulla

Kuva: Jarmo Katila

Showpaini on kaunis asia. Harmillisen harva suomalaisfani kuitenkaan tietää, kuinka mainio painifede meillä kotimaassamme onkaan. Olen moneen kertaan kuullut toitotettavan, että FCF edustaa Euroopan korkeampaa tasoa, mutta vasta tänä vuonna olen saanut testattua väitteen paikkansapitävyyttä.

Kesän lopussa tein matkan irlantilaiseen pikkukylään, jossa satuttiin yllättäen järjestämään brittiläisen Wrestling.ie:n painitapahtuma nimeltä American Wrestling Roadshow. Tämä Finn Bálorin (ent. Prince Devitt) vanhan federaation järjestämä tapahtuma oli selkeästi lapsille suunnattu. Yleisöstä arviolta 60 % oli lapsia ja loput 40 % koostui pääasiassa heidän vanhemmistaan, jotka imivät bisseä mukuloiden mesotessa. Show’ta seuratessa totesin, että fyysisestä luonteestaan huolimatta tämä viihteenmuoto toimii erinomaisesti myös koko perheelle suunnattuna, niin sanottuna pellepainina. Korkeista workrateista tai sulavuudesta ei sinänsä voinut puhua, mutta kokonaisuus toimi tunnelman ja meteliä pitävän yleisön vuoksi erinomaisesti.

Irlantilaisen spektaakkelin lisäksi kävin tänä vuonna myös Smarksiden mukana seuraamassa Tukholmassa järjestettyä Sthlm:n painitapahtumaa. Ruotsalainen meno tuntui kuitenkin paikoittain jopa puuduttavalta – eikä vähiten siksi, että tapahtumapaikaksi valittu venue oli tupaten täynnä ja istumistilaa ei juuri ollut. Dramatiikkaa ja show-elementtejä tuotteesta löytyi yllin kyllin, mutta kehätoiminta näytti paria matsia lukuun ottamatta kankealta ja aneemiselta, vaikka tapahtuman nimi olikin There Will Be Blood. Kehällisistä puutteista huolimatta porukka tuntui poistuvan paikalta pääosin tyytyväisenä.

Vaan miten tässä valossa kiteyttäisin vuodesta 2007 asti seuraamani suomalaisen skenen?

Mielestäni Suomessa tehdään oikein kaikki se, mikä on näkemäni perusteella puutteellista näissä kahdessa muussa esittelemässäni federaatiossa. Meillä matsit toimittavat lähes poikkeuksetta, eikä kehään päästetä nousemaan henkilöitä, jotka otteillaan veisivät lajilta uskottavuutta. Siinä missä Ruotsissa ja Irlannissa alakortti koostui jokseenkin kankeista ja hidastempoisista otteluista ja ottelijoista, Suomessa vähemmänkin kokeneet painijat laitetaan viihdyttävään rooliin, joka ei paljasta heidän mahdollisia heikkouksiaan. Debytoijat tavallisesti jobbailevat ja bumppailevat isommille tähdille ennen nousuaan korkeammalle korttiin. Toki täälläkin aloittelijoiden liikkuminen kalpenee veteraanien vastaavaan verrattuna, mutta se nyt on väistämätöntä ja istuu ongelmitta tarinaankin. Niinhän sen pitääkin olla.

Kaikessa FCF ei kuitenkaan irlantilaisia ja ruotsalaisia verrokkejaan jyrää. Itse asiassa meillä Suomessa tehdään heikoimmin nimenomaan ne asiat, jotka taas toisaalla ovat parhaiten kunnossa. Kaikkein eniten meillä on ongelmia show-elementeissä ja oletettavasti juuri sitä kautta brändin suosiossa.

FCF Wrestling keskittyy kehätuotteeseen, mikä on mielestäni tärkeää, mutta sen ei silti pitäisi viedä pois tarinallisesta puolesta. Laji ei ole Suomessa niin suuri, että meidän täytyisi olla huolissaan skenen viemisestä liian tarinankerronnalliseen suuntaan. Esimerkiksi WWE:ssähän tuntuu välillä olevan tai vähintäänkin olleen juuri niin, että show’n aloittavat promot ja lässytys ovat kiilanneet kehätoiminnasta ohi. Pahimmillaan tämä näkyy ylihypetettyinä otteluina, joiden osallistujat eivät kykene tarjoamaan tarinoilleen tarvittavaa huipennusta kehässä. Hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta on se, kun karismansa vuoksi ylipushattu The Miz kohtasi kehäkonkari John Cenan Wrestlemania 27:n pääottelussa. Tuohon aikaan The Miz oli kehässä vielä kokematon ja tylsä, mutta juuri karismansa vuoksi hän paini vuoden suurimmassa ottelussa. Matsi ei tästä syystä ollut kovinkaan kummoinen.

Kuten sanottua, FCF:n ei tarvitse huolia tällaisesta tilanteesta, sillä skene ja rosteri on Suomessa pieni, ja sen buukkaaminen on oletettavasti vain parin henkilön käsissä. Jos esimerkiksi Teuvo ei ole tarpeeksi kehittynyt kehässä tai on itse epävarma otteistaan, on hänen viimeaikainen buukkaamisensa komediakevennyksenä ja aikaisena Rumble-putoajana täysin perusteltua, vaikka muutamat fanit tahtoisivatkin nähdä miehen otteita lisää.

Henkilökohtaisesti toivoisin, että FCF alkaisi antaa tapahtumissaan ja nettipäivityksissään enemmän sijaa storylineille. Rosterista löytyy sen verran kehätaitoa, että hahmoille soisi annettavan enemmän kosketuspintaa. Käyttääkö Vili Luupää happoja? Onko Jake Luupää pannut veljensä tyttöystävän paksuksi? Liimaako Make Smooth häpykarvoitustaan rintaansa näyttääkseen kovemmalta jätkältä? Kykeneekö Tohtori Ioni huumata Heimo Ukonselän auttamaan häntä? Onko Reginalla ja Juhana Karhulalla yllättäen sama isä? Entä onko Leo Lemmetyllä vihanhallintaongelma?

Kreisit juonikuviot ja hahmojen syventäminen loisivat kamppailuihin lisää mielenkiintoa ja jatkuvuutta. Sen sijaan, että katsojat tulisivat seuraamaan HC Andersenin ja Jami Aallon urheilullista ottelua, saattaisivat he mieluummin maksaa nähdäkseen, kuinka ”Lapin luchadore” kostaa perheensä porotilan tuhopolton.

Niin sanottuihin älyttömyyksiinkin menevät, ylivedetyt tarinat tekisivät lajista kiinnostavamman sekä faneille että potentiaalisille uusille katsojille. Otteluista tulisi jännittävämpiä ja ainutkertaisempia, eikä tapahtumia ja uusia episodeja tahtoisi jättää välistä. Lisäksi ainaisen ”eihän se oo oikeeta” -argumentin voisi viimein jättää omaan arvoonsa, koska jutun juju ei piilisikään enää ainoastaan realismia simuloivassa kamppailu-urheilussa, vaan myös viihdyttävissä ja hullunkurisissa juonikuvioissa. Saisivatpa uutismediatkin uutta kirjoitettavaa ja tätä kautta koko Suomi-skene lisää koukkuja vesille.

Ruotsissa nähtiin ristiinnaulitsemisottelu – vastustaja piti saada kehäköysiin jumiin ja asettaa tämän päähän laakeriseppele – kahden keskiverron painijan, Dödenin (Kuolema) sekä ristiä kantavan Levi Petruksen välillä. Suomalaisesiintyjillä tämäkin paperilla kiinnostava ottelu olisi ollut paljon parempi.

Lisää...
Jouni Hakkarainen

Jouni Hakkarainen

Previous post

Ennakko: Wrestling Show Live! December Rumble

Next post

WWE-veikkaus 2016: Roadblock: End of the Line

1 Comment

  1. reima
    11.01.17 at 14:12 — Vastaa

    Suomalaiset ovat liian tosissaan – painijatkin. Pelleily on stigmatisoitu ja kaiken kanssa pitää olla hampaat irvessä. Mitä synkempää ja realistisempaa sen parempaa.

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.