Kolumnit

Voitot ja tappiot – mitä niillä on merkitystä?

Pro wrestling on laji, jossa otellaan voitoista ja mestaruuksista, mutta mikä on showpainotteisessa viihdemuodossa voittojen ja häviöiden merkitys?

Perinteisessä urheilussa atleettien ansaintalogiikka on ymmärtääkseni varsin monimuotoinen. En ole tutkinut asiaa lähemmin, mutta todennäköisesti iso osa rahoista tulee sponsoreilta, jotka maksusta saavat näkyvyyttä urheilijoiden varusteissa. Mitä paremmin urheilija menestyy, sitä enemmän hän voi veloittaa sponssipaikoistaan. Näiden palkkioiden lisäksi erinäisissä kisoissa varmastikin jaetaan menestyjille rahapalkintoja. Oli miten oli, yksi asia huippu-urheilussa on selviö: mitä paremmin pärjää, sitä enemmän lyö rahoiksi ja sitä enemmän tilaisuuksia saa. Eihän esimerkiksi Suomen lätkäjoukkueeseenkaan ketä vain C-sarjalaista kelpuuteta.

Showpainijoiden ansaintalogiikka poikkeaa paljon huippu-urheilijoista. Paras painija on sellainen, joka vetää eniten perseitä penkkiin – ei sellainen, joka voittaa eniten. Niin sanotut indypainijat ovat usein itsenäisiä esiintyjiä, joita voi kuka tahansa maksua vastaan bookata omaan show’hunsa heidän suostumuksellaan. Kun suomalainen FCF bookkaa jonkun ulkomaalaisen painimaan Suomeen, eivät he pääasiassa ole kiinnostuneita siitä, kenelle on käsikirjoitettu eniten voittoja, vaan ketä on bookattu paljon ja ketä yleisesti pidetään hyvänä esiintyjänä – eli taas henkilönä, joka vetää mahdollisimman paljon perseitä penkkiin.

Niin sanotun kayfaben aikakautena yleisöä yritettiin pitää ajatuksessa, että showpaini olisi käsikirjoittamatonta. Tänä aikana voitoilla ja häviöillä oli suurempi merkitys, sillä ne sanelivat painijoiden välisen nokkimisjärjestyksen loogisuuden. Reality-eralla lopputulokset eivät kuitenkaan merkitse niin paljon. Kayfabe on kuollut ja iso osa yleisöstä perillä asioista, joten annetuilla/päätetyillä/sovituilla voitoilla ja häviöillä on vähäinen merkitys. Modernissa WWE:n urheiluviihteessä kyseessä ei siis ole elämän ja kuoleman asia, vaan lopputulokset toimivat lähinnä tarinankerronnallisina elementteinä.

Kun Rusev hävisi WWE:n Payback-tapahtumassa I Quit -ottelussa Cenalle, manasivat jotkut, ettei Cena hyötynyt voitostaan mitenkään ja Rusev haudattiin. Oikeasti ottelun lopputulos kuitenkin toimi nimenomaan tarinankerronnallisena elementtinä, joka toisaalta vahvisti kuvaa Cenasta väkivahvana veteraanina ja toisaalta tarjoaa mahdollisuuden Ruseville viedä pahuuttaan ja hahmoaan seuraavalle tasolle – esimerkiksi turhautumalla Lanaan.

Raw’ssa Dean Ambrose otteli Bray Wyattia vastaan ja hävisi Seth Rollinsin kätyreiden sekaannuttua otteluun. Ilta puolestaan päättyi siihen, että Ambrosesta tehtiin seuraava päämestaruushaastaja. Kyseessä oli jälleen vain tarinankerronnallinen elementti, jonka tehtävänä oli kasvattaa eripuraa Deanin ja Sethin välille.

Voittojen ja häviöiden vähenevissä oleva merkitys näkyy myös katsojien ja WWE:n välisessä suhteessa. Yleisö saattaa hyvinkin hurrata painijoille huolimatta siitä, että WWE käsikirjoittaa heidät jatkuvasti häviämään. Koska katsojat menettelevät näin, on vain järkeenkäypää, että WWE:kin menettelee miten menettelee. Onhan absurdia hurrata ottelijalle jatkuvasti hänen hyvyydestään ja toisaalta valittaa, kuinka hän häviää koko ajan.

Jos yleisö hurraa painijalle joka tapauksessa, niin mihin tämä edes tarvitsee voittoja? Kaikki eivät voi olla mestareita samaan aikaan, eikä ole syytä, miksi jonkun pitäisi voittaa jatkuvasti, ellei se sitten ole hänen hahmonsa – ja mikäpä on kehäactionia ajatellen sen tylsempi hahmo kuin sellainen, jonka tietää aina voittavan? Samalla tavalla altavastaajan rooliin sopii parhaiten painija, joka häviää ison osan otteluistaan, mutta pysyy silti hahmoltaan relevanttina ja mielenkiintoisena. Voisi sanoa, että Rusevin ja Cenan ottelussa Cena tarvitsi voittoa enemmän – Cenan rooli taustalla olevana dominoivana midcard-mestaruuden vartijana toimii, kun taas pitkään paikallaan pysynyt Rusev kaipasi hahmoonsa uutta särmää. Rusevin voitto olisi vain ylläpitänyt bulgarialaisen status quoa ja nostanut nimenomaan uuden hahmon saavan John Cenan tapetille.

Voittojen ja häviöiden sijasta kannattaa keskittyä siihen, kuinka paljon tv-aikaa ja kiintoisia kuvioita atleetit saavat, sillä nykymaailmassa tv-aika = rahaa ja kuviot = mielenkiintoa. Siihen nähden, että Rusev vasta haudattiin vajaan 30 minuutin eeppisessä matsissa, tuntuisi korsto olevan yllättävänkin pinnalla juuri nyt.

Lisää...
Jouni Hakkarainen

Jouni Hakkarainen

Previous post

Arvio: WWF SummerSlam 1996

Next post

Arvio: WCW Fall Brawl 1996

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.