Vuoden 2024 viisikymmentä kovinta ottelua
Vuosi on taas vierähtänyt niin että hujahti. Olen aika varma, että olen aloittanut jokaisen näistä top 50 -listauksistani aivan samaan tyyliin, mutta minkäs teet. Aloitus ei ole yhtä napakka, jos päätyy vaan toteamaan, että onpas ilmoja pidellyt. Älkää missään nimessä kyseenalaistako, miksi Smarksiden podcastit aloitetaan lähes poikkeuksetta jonkinasteisella sääkatsauksella.
AEW jatkoi kamppailuaan identiteettinsä kanssa, pääsääntöisesti kuitenkin jatkaen tasokasta PPV-linjaansa. TNA:ssa alkuvuoden myllerrykset eivät venettä kaataneet. MLW:n maailma ei vieläkään pysähtynyt. Indyjen puolella nähtiin valonpilkahduksia silloin tällöin. Japanissa lähes jokainen promootio on nuorennusleikkauksen edessä tai keskellä. NJPW sekoili alkuvuodesta oikein urakalla, mutta suoristi selkäänsä loppuvuodesta, vaikka Gedon muistivihon töherrykset muuttuvat vuosi vuodelta abstrakteimmiksi. AJPW ei ollut enää täysi Miyahara-show, DDT hiihti omilla laduillaan, joshimyllerrykset eivät kaataneet kenenkään laivaa, Dragongaten taso oli totutun kova ja NOAH kulki laidasta laitaan. Meksikossa CMLL:n pöhinä pysyi korkealla kehujen sadellessa Arena Mexicon pyhättöön. Kilpailijaorganisaatio AAA hukkui yhä syvemmälle nostalgiatrippailuun Vampiron päättymättömän eläkekiertueen merkeissä. Euroopassa RevPro himmailee eteenpäin ja muut seuraavat jossain perässä.
Klassinen lainaus myös tähän väliin:
Lista edustaa puhtaasti henkilökohtaista mielipidettäni. Eli siis omat mieltymykseni showpainin saralta nousevat pintaan. Minulla ei ole myöskään ollut aikaa (tai kiinnostusta) katsoa jokaisen promootion jokaista tapahtumaa. Ja pyydän, älkää ottako tätä liian vakavasti. Jokainen listalla oleva ottelu on mielestäni huippuluokan ottelu, joten energiaa on turha tuhlata tietyn ottelun sijoituksesta inisemiseen.
Tämän listan esitystyyli säilyy samana kuin edellisinäkin vuosina. Ottelut esitellään kronologisessa järjestyksessä ja ne lokeroidaan top 3, top 10, top 25 tai top 50 -sijoille.
Edeltävien vuosien listaukset löydät täältä: 2023, 2022, 2021, 2020, 2019 ja 2018.
Vuoden aktiiviseuranta jatkoi samaa kaavaa kuin edellisetkin vuodet. Alkuvuodesta pieni ryhtiliike, kun jaksaa etsiä vielä käsiinsä useamman eri promootion tuotoksia ja ottelusuosituksia ties ja mistä. Loppuvuodesta kaamos iskee ja yhtäkkiä ei ole enää aikaa katsoa muuta kuin kahta ja puolta promootiota ja niidenkin osalla pään sisäinen rima on nostettu yllättävän korkealle alkuvuoden kultaisten muistojen vuoksi. Ja kyllä, kokonainen STARDOM-tapahtuma jäi taas katsomatta. Okei, yritin saada vuoden viimeisen shown pakettiin, mutta uuden vuoden painitulva vei voiton.
Nokka siis takaisin kohti menneen vuoden tammikuuta pikaisen kunniamaininta-koukkauksen kautta.
Mustafa Ali vs Aigle Blanc (APC 20th Anniversary, 6.1.)
TT Suosalo vs Artur Arder (SLAM Superslam, 10.2)
Daisy Monkey (Suzume & Arisu Endo) vs Ryo Mizunami & Yuki Aino (TJPW Grand Princess, 31.3.)
Bryan Danielson vs Blue Panther (CMLL Viernes Espectacular, 5.4.)
Roderick Strong vs Timothy Thatcher (Prestige Combat Clash PDX, 12.7.)
Xelhua vs Hechicero (Lucha Memes Hechicero vs. Xelhua, 28.7.)
Masaaki Mochizuki vs Stalker Ichikawa (Dragongate Gate of Victory – Day 1, 4.10.)
Jay White vs Hangman Page (AEW WrestleDream, 12.10.)
Calvin Tankman vs Jake Something (DPW Super Battle, 13.10.)
Fuminori Abe & Yuki Ishikawa vs Takuya Nomura & Kazunari Murakami (Fighting Detectives II, 26.10.)
TJPW Princess of Princess Championship
Miyu Yamashita vs Masha Slamovich
(TJPW Tokyo Joshi Pro ‘24, 4.1.)
Uusi vuosi käynnistyi tuttuun tyyliin Tokion tapahtumatulvalla. Suurin huomio on toki aina Tokyo Domessa, mutta Korakuen Hallin painipyhätössäkin nähtiin jälleen tapahtuma poikineen. Ennen saman illan perinteistä Dome-juhlaa oli vielä aika piipahtaa TJPW:n parissa. Promootion ässä, Miyu Yamashita oli aloittanut syksyllä jo neljännen kautensa Princess of Princess -mestarina ja kaatanut jo kaksi haastajaa ulkomailta: Regina Rosendahlin lokakuussa ja Delmi Exon MLW:ssä. Nyt haastaja oli aivan toista maata, kun kyläilemään saapui TNA-tähti Masha Slamovich.
En ole koskaan aivan rakastanut Slamovichin TNA-tuotantoa, vaikka Jordynne Gracea vastaan käydyt ottelut ovat hyviä olleetkin. Itselleni nuo kohtaamiset ovat jääneet aavistuksen verran yleisestä hypetyksestä. Nyt vieraammalla maaperällä kaikki klikkasi yhteen. Ottelu Yamashitaa vastaan oli odotetun kovaotteinen ja eritoten kovapotkuinen. Kovat TJPW-fanit varmasti arvostavat enemmän mestaruusotteluita oman vakirosterin kesken, joissa löytyy tunteellista latausta vuosien ajalta, mutta tällaiselle suoraan kylmäaltaaseen hyppäävälle vierailijalle riitti vakuuttavan stiffi meno päädystä päätyyn. Karmea voimapommi kehänreunustalle määritti alkutahdit, joista ei enää lähdetty luistamaan. Slamovich saattoi viettää ehkäpä uransa parasta iltaa, mutta kiitokset on hyvä esittää myös Yamashitan suuntaan. Ässän jämäkkyydellä reviiriään puolustanut pinkki potkuautomaatti oli jälleen ilo silmille.
Komea lähtölaukaus hienolle joshi-vuodelle. Tammikuun neljännen päivän paras päämestaruusottelu.
Sijoitus: Top 50
Kazuchika Okada vs Bryan Danielson
(NJPW Wrestle Kingdom, 4.1.)
Kun Bryan Danielson ja Kazuchika Okada kohtasivat ensimmäisen kerran yksilöottelussa kesällä 2023 oli ilmassa taikaa. Valitettavasti taikavoimat eivät estäneet Danielsonin käden murtumista kyseisessä ottelussa. Voiton Danielson naarasi itselleen hammasta purren, mutta ottelu itsessään oli vain hyvä ennustetun vuosisadan kohtaamisen sijaan. Danielson suuntasi sairaslomalle, Okada kohti G1 Climaxia, joten revanssin aika sai odottaa. Syksyllä Danielson kuitenkin heitti satelliitin välityksellä terveiset Okadalle kesken Destruction-tapahtuman. Kesäkuun kohtaaminen mursi Danielsonin käden, syksyinen joukkueottelu puolestaan vei silmästä verot, nyt oli tullut koston aika. Sille oli sopiva vain yksi näyttämö. Tokyo Dome sai kunnian toimia uusintaottelun kohtaamispaikkana tammikuun neljäntenä päivänä.
Pahat kielet internetin ihmeellisessä maailmassa tuhahtelivat katsoessaan Wrestle Kingdomin korttia. Okada/Danielson, pyh ja pah! Se oli jo kerran pettymys, sitä ei toinen yrittämä muuta!
Te senkin reppulit! Te tolvanat! Te vääräuskoiset! Jos maailman parhaaseen painijaan ei voi luottaa, niin kehen sitten?
Okada ja Danielson ottivat ensimmäisestä kohtaamisesta parhaat palat ja tällä kertaa täydellä neljällä kädellä kasasivat kasaan legendaarisessa pesäpallopyhätössä sen arvoisen väännön. Kun Forbidden Doorin ensikohtaaminen oli selkeästi enemmän Okadan käsialaa, niin nyt mentiin Danielsonin kaiken kokeneen tahtipuikon johdossa. Danielson otti tähtäimeensä Okadan käden kosto mielessään, mutta kaikkien suureksi onneksi myös sateentekijä oli vaihtanut mulkerovaihteelle. Vaikka Danielson ottelussa selkeästi antagonisti olikin, niin Okada ei ollut mikään puhdas pulmunen vaan keskitti iskunsa valtaosin Danielsonin silmälaputetun silmän suuntaan. Sen pohjalta sitten rakennettiin kohtaaminen, joka piti Domen yleisön penkkiensä reunoilla alusta loppuun.
Olihan se lisäksi kaiken oikeuden mukaista, että maailman paras painija pääsi vielä kertaalleen yhdelle showpainin pyhimmistä näyttämöistä. Kaksi mestaria iski heti vuoden alkajaisiksi jättipotin pöytään. Tammikuun neljäntenä nähtiin taas jotain niin kaunista, että vaadittaisiin jotain todella kovaa kaatamaan se valtaistuimeltaan.
Danielson lupasi viimeisen vuotensa täysipäiväisenä showpainijana olevansa uransa eeppisin. Tokyo Domessa lähdettiin oikealla jalalla liikenteeseen eikä takaisinpäin enää turhia vilkuiltu. Vuoden paras Dome-ottelu.
Sijoitus: Top 3
Sareee vs Chihiro Hashimoto
(Sareee-ISM Chapter III, 16.1.)
Sareee ei tyytynyt olemaan kuumin vapaa agentti joshipiireissä ja hypetetty vierailija ympäri Japania, vaan siinä sivussa kyhäsi kasaan omia tapahtumiaan. Sareee-ISM nimillä kulkevat tapahtumat keräsivät yhteen painijoita eri promootioiden väliltä, muodostaen paikoittain uniikkeja otteluita. Sareeen ja Chihiro Hashimoton kohtaaminen ei ollut uniikki, olivathan naiset kohdanneet useampaan otteeseen jo vuodesta 2018 alkaen. Ensimmäisen Sareee-ISMin pääottelu kaksikon kesken edeltävänä vuonna oli päättynyt Hashimoton voittoon, repäisten pesäeron keskinäisissä yksilöotteluissa (kolme voittoa Hashimotolle, yksi Sareeelle, kaksi tasapeliä). Nyt olisi mahdollisuus tasoitella puntteja.
Jos uutinen ei ole ehtinyt vielä kaikkien aivolohkojen perukoille asti, niin toistettakoon se vielä muutamaan otteeseen: Sareee on kevyesti maailman paras naispainija. Kyllä, missasin jälleen lähes kaiken Stardom-tuotannon vuoden ajalta, joten lausuntoni uskottavuus lienee jossain “just trust me bro” -tasolla. Kun huippuvireessä olevaa Sareeeta vastaan viskaistaan oma joshisuosikkini Chihiro Hashimoto, voiko lopputulos olla mitään muuta kuin timanttinen?
Kun kättelyt korvataan välittömällä tukistusotteella ja raivoisalla maihinviennillä, on viha ottelun kantava teema. Vaikka mikään ei enää aivan ylläkään ottelun raivoisien ensisekuntien tunteen tasolle, niin yrittämisestä se ei jää ainakaan kiinni, kun Sareee yrittää murskata Hashimoton sisuskalut sarjalla raivoisia tallauksia ympäri Shinjuku FACEa. Hashimoto ei tyydy silittelemään kilpasiskonsa päätä, vaan pyrkii viskaisemaan tämän kehon tuolirivistöistä lävitse, oli tiellä katsojia tai ei. Isompikokoisempi Hashimoto pääsi viskomaan Sareeeta ympäri kehää, mutta Sareee vastasi hulluuteen omalla tyylillään. Lopussa niskanikamat saavat kyytiä, kun kumpainenkin yrittää saada ottelun loppumaan toinen toistaan kauhistuttavimmilla heitoilla.
Sareee asetti oman rimansa niin korkealle heti vuoden alussa, että ylittävää loikkaa ei enää nähty. Parikin kertaa päästiin kuitenkin pelottavan lähelle. Vuoden paras naisten ottelu nähtiin siis jo tammikuussa.
Sijoitus: Top 25
Josh Alexander vs Will Ospreay
(TNA Impact, 18.1.)
Impact on taas TNA, mutta nimenvaihdosta ja uutta aikakautta ei juhlistettu suurella sekoilulla vaan huippuottelulla. Will Ospreay oli piipahtanut edeltävän vuoden aikana Impactissa muutamaan otteeseen ja saalistanut muutaman kovan päänahan, napaten voiton myös Impactin viime vuosien ehdottomasta kärkihevosesta Josh Alexanderista. Ospreay tahtoi vielä ennen uusien seikkailujen alkamista visiteerata virallisesti TNA:n puolella ja Alexander halusi tasoittaa puntit.
Miten tässä taas kävi näin? Will Ospreay kävi piipahtamassa TNA:ssa paikalla muutaman shown ajan ja paukautti kasaan jälleen firman vuoden ehdottoman kohokohdan. On se vaan kumma ukko.
Ospreayta saanee suitsuttaa ihan tarpeeksi vielä myöhemmin, joten annetaan kukkasia Josh Alexanderin suuntaan. Tulta ja tappuraa täynnä oleva painikone ei paini vaan itsensä puolesta, vaan myös todistaakseen jotain Ospreaylle ja koko maailmalle. TNA on vielä täällä ja voimissaan. Etenkin miehen pääsuojauksen viskauksesta alkanut comeback on jäänyt hyvin mieleen.
Lopputaistelu on niin tulinen kuin vaan voi odottaa, kun kaksikon kemiat natsaavat näin hyvin yhteen. On myös hauskaa (tai “hauskaa”) muistella, että vielä alkuvuodesta Ospreaylla ei ollut mitään ongelmia käyttää Tiger Driveria ihan ketä tahansa vastaan eikä se edes koskaan lopettanut ottelua. Sitä se tarinankerronta teettää.
Vuoden paras TNA-ottelu.
Sijoitus: Top 50
Osaka Light Heavyweight Championship
Billy Ken Kid vs Ryuya Matsufusa
(Osaka Pro New Year Special, 7.1.)
Alkuvuosi on aina herkullista aikaa. Muistilista on vielä tyhjää täynnä, kiinnostus uuden löytämiseen on taas pinnassa laiskojen joulupyhien jälkeen ja mielenkiintoisen oloisiin matsisuosituksiin tarttuu innolla. Ehkä juuri siksi nämä listat ovat aina niin kovin alkuvuosipainotteisia. Niinpä loikkasin mielenkiinnolla Osaka Pron suuntaan tammikuussa villien MOTYC-huhujen kantautuessa yllättävästä suunnasta. Kuten nimi vihjaa, Osaka Pro pitää majaa Osakassa ja irtautui aikanaan Michinoku Prosta tarjoten siis junioripainotteista painia alueella. Otteluun haastajana saapunut veteraani Billy Ken Kid oli ollut Osaka Pron vakiokalustoa jo 2000-luvun alkupuolesta lähtien (väliin mahtui useamman vuoden pätkä Dotonbori Prossa) ja muutenkin pyörinyt Japanin indyissä. Kid oli nimeltä huomattavasti tutumpi kuin hallitseva mestari, 26-vuotias Ryuya Matsufusa. Matsufusa oli tuoreen Light Heavyweight -mestaruuden toinen kantaja ja oli vastikään päihittänyt Tigers Maskin (ei tule sekoittaa Tiger Maskiin).
Onneksi tuli tutkimusmatkalle lähdettyä, sillä Kidin ja Matsufusan koitos oli oikein menevä mestaruustaisto. Kid oli oikein mainio veteraanin roolissaan, joka näin 50-vuotiaana jahtasi vielä viimeistä kruunua pitkälle uralleen. Matsufusa oli vielä verrattainen märkäkorva, jolla oli paljon todistettavaa ennen kuin saisi voitettua ottelun tahi vastustajansa kunnioituksen. Ottelun alkaessa vielä luulee, että edessä on Kidin epätoivoinen taisto nuorempaansa vastaan rapistuvan kehon kanssa, mutta mitä vielä. Tästähän kuoriutui Matsufusan oma selviytymiskamppailu Kidin työstäessä miehen polvea tavoitteenaan jättää jäljelle pelkkä lumpio. Vähäisestä kokemuksestaan huolimatta moni kokeneempi kolli voisi ottaa mallia Matsufusan tuskaisan näköisestä kokemuksesta, kun jopa uloslasku saadaan vaikuttamaan mahdolliselta ratkaisulta. Matsufusan erinomainen myyminen kantaakin ottelun niinkin muistettavaksi. Vaikka lopulta sorrutaankin pakolliseen junioritykitykseen, niin alkupuolen polvityö ei koskaan täysin unohdu. Ovatko Matsufusan avainliikkeet silti polvi-iskuja? Valitettavasti, mutta ainakin irvistys on aina hirmuinen epätoivoisen comebackin hetkellä.
Yleisö on myös oikein äänessä läpi ottelun, joskus jopa negatiivisuuteen asti. Jos korvasi eivät kestä minuuttitolkulla kimeää Billy/Ryuya-huutelua, niin joutunet käyttämään korvatulppia tai mykistys-toimintoa tästä nauttiaksesi.
Vuoden paras polveen keskittynyt ottelu.
Sijoitus: Top 50
Dog Collar Match
One Called Manders vs Mad Dog Connelly
(SLA Gateway To Anarchy, 26.1.)
One Called Manders ja Mad Dog Connelly eivät tosiaan olleet ventovieraita toisilleen, kun tuomari iski kehäsoturit toisiinsa kiinni teräsketjulla. Keskinäisiä kohtaamisia oli takana jo useampi, mutta välit selvitettäisiin toden teolla vasta nyt. Connelly oli ehtinyt kerätä mainetta Yhdysvaltojen keskilännessä Dog Collar -ottelun erikoismiehenä. Ei Manderskaan ollut verikekkereiden ensikertalainen, olihan mies kiertänyt GCW:n matkassa jo useamman vuoden.
Kaipaatko elämääsi hikisyyttä, ähinää, verta ja rähinää? Siihen kaipuuseen vastasivat Connelly ja Manders mitä mainioimmalla tavalla. Kyseessä oli kieltämättä hikisin tappelu, joka sattui koko vuonna vastaan, eikä sitä kokemusta riittäneet tylsyttämään edes verrattain vaisu yleisö, piskuiset tuotantoarvot ja paikoin raastava selostus. Ottelun kova ydin, itse kehän sisä- ja ulkopuolella nähty mätkintä oli kuitenkin kaikessa likaisuudessaan niin kaunista, että siinä pystyi jopa armahtamaan yleisön, joka ei aivan täysin käsittänyt edessään avautuvaa mestariteosta.
Kun Manders alkaa lyödä Connellyn paljaita varpaita ketjuun käärityllä nyrkillä, tietää viimeistään katsovansa ryönäistä rämistelyä, jonka rujon ulkokuoren alle kätkeytyy väkivallasta sykkivä sydän. Eihän tämä varmastikaan ollut vuoden verisin koitos, mutta väkivallan henki sai homman tuntumaan plasmaisemmalta kuin se oikeasti oli. Connelly pongahti tämän myötä oikeastaan esiin uusien silmien esiin ja vakuutti heti keskiverrosta indyjanarista erottuvalla menollaan. Maanisesti kaikkea liikkuvaa lyövä Connelly oli tuore raudan tuoksuinen tuulahdus. Manders on myös tällaisessa menossa kuin kotonaan. Ei Manders mikään Stan Hansen nyt ole, mutta cowboyhattu ja kova lariat tekevät kaverista ehdottomasti seuraamisen arvoisen.
Vuoden alusta näytti, että yksi mies vie nimiinsä melkein kaikki sijoitukset kymmenen parhaan joukossa. Metallin maku suussa väännetty ketjuottelu ei kuitenkaan suostunut hievahtamaan paikaltaan millään ilveellä. Vuoden paras ketjuottelu.
Sijoitus: Top 10
NEVER Openweight Six-Man Tag Team Championship
The Dream Team (Kazuchika Okada, Hiroshi Tanahashi & Tomohiro Ishii) vs TMDK (Shane Haste, Mikey Nicholls & Kosei Fujita)
(NJPW Road to The New Beginning Day 3, 31.1.)
New Japanin maailma järkkyi tammikuussa, kun Kazuchika Okada ilmoitti yllättäen jättävänsä promootion yli 15 vuoden yhteisen taivalluksen jälkeen. Rainmakerin sopimus päättyisi tammikuun loppuun, mutta helmikuulle oli sovittu vielä New Beginning -kiertueen päätöspäiville osallistumisesta. Tammikuun loppu kuitenkin merkitsi Okadan viimeistä ottelua Korakuen Hallissa ja New Japanin painijana. Harteilla oli vielä viimeisenä riippakivenä NEVER Openweight Six Man Tag Team -mestaruus, sillä kukaan taho ei ollut vielä Okadan, Tomohiro Ishiin ja Hiroshi Tanahashin muodostamaa “Dream Teamia” pystynyt päihittämään. Viimeisen mahdollisuuden mestaruuden viemiseen ja samalla Okadan kaatamiseen sai TMDK-kolmikko. Alkuperäiskaksikko Shane Haste ja Mikey Nicholls pääsivät edustamaan oranssia osastoa, mutta kolmas mies ei ollut nokkamies Zack Sabre Jr, vaan tallin nuorin jäsen, Sabren henkilökohtaisesti skouttaama ja viimeisen vuoden siipiensä suojassa marinoitunut juniorilupaus Kosei Fujita.
Voi kunpa Okada olisi jäänyt taistelemaan NJPW:n uutta sukupolvea vastaan. Ottelun sydän oli kieltämättä Fujitan taistelu kolmea elävää legendaa vastaan ja siinä roolissa hän todellakin loisti. Haste ja Nicholls, vaikka pätevä joukkue ovatkin, jäivät ihan tarkoituksella sivuhenkilöiksi. Samaan tapaan Ishii ja Tanahashi, vaikka ottivatkin osaa nuorisokaartin kurinpalautukseen, antoivat valokeilan suosiolla Okadalle viimeistä kertaa. Fujita oli uuden sukupolven viimeinen ja ainoa toivo, sillä ne muut eivät olleet oikeastaan edes saaneet kunnon mahdollisuutta kohdata Okadaa. Karu fakta oli kuitenkin se, että Fujita oli väärässä painoluokassa ja vielä lisäksi vielä raakile karaistuneiden veteraanien edessä. Okada nautti täysillä nuorukaisen nöyryyttämisestä, vaikka ei ottanutkaan kaikkea iloa irti samaan tapaan kuin Kaito Kiyomiyaa vastaan vajaata vuotta aiemmin.
Kosei Fujitan todellinen esiinmarssi ja todiste, että taistelutahdon sielu kulkee vielä seuraavassakin polvessa. Okadalle kyseessä oli ehkä viimeinen kerta Korakuenin legendaarisessa pyhätössä, kun taas Fujitalle kyseessä oli toivottavasti yksi monista uraa määrittävistä hetkistä. Vuoden kovin nuoren lupauksen kohottamiseen tähdännyt ottelu.
Sijoitus: Top 50
Hechicero vs Bryan Danielson
(AEW Collision, 3.2.)
Tuore CMLL-yhteistyö toi AEW:n tapahtumiin tuoretta väriloistoa ja Blackpool Combat Club oli etunenässä ottamassa maskipäistä mittaa. Viimeistä aktiivivuottaan viettävä Bryan Danielson ei turhaan vitkutellut. Tämä vuosi täytettäisiin niin monella toiveottelulla kuin olisi vaan mahdollista. Edeltävällä viikolla Danielson oli saanut otella Yuji Nagatan kanssa. Tällä viikolla luchanörtit huokaisivat onnesta ja tekniikkapainin fanit korkkasivat juomat valmiiksi, kun Hechicero saapui kaupunkiin. ”El Alquimista del Ring” oli kierrellyt kehiä jo yli 20 vuoden ajan ja löytänyt paikkansa CMLL:stä vuosikymmen takaperin ja noussut hiljalleen yhdeksi koko firman arvostetuimmista painijoista. Mattomaagikko oli pompannut esiin kotimaansa ulkopuolella vain kourallisen kertoja, pääasiassa FantasticaMania-kiertueiden aikana, joten nyt oli paikka tehdä vaikutus lähes neitseelliseen yleisöön maailman parasta painijaa vastapäätä.
Ai että, oi että ja voi että. Nyt sai makeaa koko mahan täydeltä. Tämä on tasan sitä, mitä kaksikolta nyt pystyi odottamaan. Unelmaottelu on paikoin ehkä ylikäytetty mainoslause, mutta tähän se osui kuin nenä päähän.
Ottelu ei ole virheetön, sillä kumpikin on askeleen verran epämukavuusalueellaan. Mutta täydellistä ottelua ei ole olemassa ja lähes kaikki muu on puhdasta rakkautta. Danielson on nauttinut viimeiset kaksikymmentä vuotta maailman parhaan tekniikkapainijan viitasta. Hän voi lähes aina dominoida vastustajaansa matossa. Ja he harvat kerrat, kun joku vertainen löytyy, niin vääntö pysyy tasaväkisenä.
Mutta nyt Danielson löytää akilleen kantapäänsä. Hän on kiertänyt maailmaa ja kokenut Japanin, Englannin ja Yhdysvaltojen tyylierot ja sopeutunut niihin jokaiseen. Kosketus lucha libreen ja eritoten llave-tekniikkapainiin on jäänyt vähäiseksi. Niinpä kun Hechicero veivaa itsensä irti jokaisesta lukosta ja suurinpiirtein keksii uusia kesken ottelun, on Danielson yhtäkkiä hätää kärsimässä. Onko Danielson löytänyt parempansa? Ei välttämättä, mutta hän on löytänyt itselleen vastaparin, jonka tyyliin on ollut mahdotonta varautua etukäteen ilman omakohtaista kokemusta Meksikon kehistä. Jopa La Yestica on hyödytön alkemistia vastaan, joka on kokenut ja löytänyt vastalääkkeen alkuperäiseen La Misticaan jo vuosia sitten.
Paini on kaunista kahden maestron kynsissä. Vuoden paras TV-ottelu.
Sijoitus: Top 10
Henare vs Gabe Kidd
(NJPW Road to the New Beginning – Day 6, 4.2.)
United Empire ja War Dogs olivat olleet hippasilla jo ennen Wrestle Kingdomia, mutta New Year’s Dashissa tunteet ryöpsähtivät yli, kun joukkueottelu päättyi veriseen mähinään. Tallien johtajat Will Ospreay ja David Finlay haastoivat toisensa New Beginningissä isoon War Games -henkiseen häkkiotteluun, mutta sitä ennen nähtiin kuitenkin sarja yksilöotteluita tallien välillä. Nuoret NEVER-toiveikkaat Gabe Kidd ja Henare asettuivat näin siis toisiaan vastaan ja yrittivät napata omalle puoliskolleen momentumin ennen suurta häkkikoitosta viikkoa myöhemmin.
Vuoden G1-ennakossani povasin tälle kaksikolle roolia omien lohkojensa Ishiinä ja tämä ottelu on ehkä suurin osasyy tuolle mietelauseelle. Kidd ja Henare tekivät parhaansa kanavoidakseen edellisen aikakauden NEVER-magiaa, esikuvinaan tietysti Ishii ja Katsuyori Shibata. Esikuvien klassikoiden tasolla ei liikuta, mutta vuonna 2024 vähempikin riittää tänne asti. Kursailematon turpaanveto oli siis homman nimi, kun läpsyt, potkut ja kyynärpäät kaikuivat nuoruuden innolla ja typeryydellä Korakuen Hallin pyhässä ilmassa. Niskanikamia ei turhaan säästellä, kun parinkymmenen minuutin ajan kaasua jaksetaan höllätä ehkä hengähdystauon ajaksi. Henare on uransa parhaassa iskussa (ennen kuin viikkoa myöhemmin kärsitty kallon halkeama katkaisee tämän lennon ennen alkujaan) ja sopii tähän paikkaan hienosti. Mutta Kidd on se koitoksen todellinen sydän. Mies kanavoi parhaansa mukaan strong stylea aivan kuin Inokin veri virtaisi hänen suonissaan. Mies kantaa leijonalogoa sielussaan niin näkyvästi (mutta ei vielä pöksyissään), että yleisö ei voi muuta kuin rakastaa suulasta brittihuligaania.
Itse feudin huipentanut häkkiottelu on vastaajasta riippuen joko vuoden karsein autokolari tai vuoden kaunein autokolari, mutta onneksi matkan varrella nähtiin rehtiä turpaanvetoa. Yksinkertaista mättöä yksinkertaiselle miehelle. Vuoden paras Ishii-ottelu ilman nimimiestä itseään.
Sijoitus: Top 25
Zack Sabre Jr. vs Bryan Danielson
(NJPW New Beginning in Osaka, 11.2.)
Kun Bryan Danielsonin ja Zack Sabre Jr:n ensimmäinen kohtaaminen yli vuosikymmeneen päättyi täpärään Danielsonin voittoon tämän kotimaaperällä, painikansalle (tai ainakin itselleni) jäi elämään nälkä revanssista. Myös Sabre haki heti ottelun päätyttyä revanssia, sillä eihän aikakautensa tekniikkapainin mestareiden kohtaaminen voi nyt loppua mihinkään hikiseen yllätysselätykseen. Tälle miehelle kelpaisi vain luovutus. Onneksi aikaa ei turhemmin hassattu, kun NJPW tarjosi jo sitä kuuluisaa hyvää. New Year’s Dash asetti tekniikkavelhot jo vastakkain joukkueottelussa, joten oli ilmiselvää, että yksilöottelua ei kauaa tarvitsisi odotella. Osaka saisi toimia koitoksen näyttämönä. Ratkottaisiinko tällä kerralla lopullinen paremmuus?
Asetelmat on tällä kertaa käännetty edeltävän vuoteen otteluun verrattuna, sillä Sabre on tällä kertaa kotiyleisön suosikki ja Danielson vieraileva viheliäinen vihulainen. Ottelusta nauttimiseen vaikuttaa oleellisesti se, sietääkö Sabrea nimenomaan sankarin roolissa, jossa hän ei ole yhtä luonteva kuin koppavana tekniikkapainin mestarina.
Homman nimi on suurilta osin sama kuin viimeksikin ja juuri sitä, mitä miesten nimet otsikossa antavat ymmärtää. Puhdasta, virheetöntä ja sulavaa tekniikkapainia tarjoillaan kaikelle kansalle hopealautasella. Niin usein etenkin NJPW:ssä alun “pakollinen mattopainiosuus” on vain pakollinen paha, joka nyt vaan kuuluu talon tapoihin ja on saatava pois alta, jotta päästään käsiksi varsinaiseen strong style -pihviin. Mutta kahden tyylin mestarin käsissä tuo osuus on sulaa taidetta ja oleellinen osa kokonaisuutta. Yksikään lukko ei tunnu turhalta ja huvin vuoksi tehdyltä, vaan tarkoittaa jotain joko hetkessä (siirtyminen parempiin asemiin, vastustajan yrityksen neutralisointi) tai koko ottelun skaalalla (ruumiinosan työstäminen, siementen kylväminen myöhempää käännettä varten). Danielson ja Sabre osaavat loihtia keskenään ottelun, joka pääsee oikeuksiinsa myös suurella areenalla. Tasaväkinen kamppailu loistaa erityisesti kun meno on vielä kohtuullisen urheiluhenkistä ja puhdasta otteiden vaihtoa ja vastaiskun paikkojen hakemista, mutta ei kyllä kalpene yhtään kun tahti kiihtyy ja mukaan esitellään myös iskuarsenaalia.
Samalla saadaan rakennettua myös edellisen ottelun luomille perustoille mahtava jatko. Edellinen kamppailu on omissa kirjoissani mestariteos, vuoden 2023 paras ottelu, mutta jatko-osa voi olla jopa paikoin sitäkin parempi. Tämän ja Danielson/Okadan jälkeen olin valmis jo julistamaan vuoden 2024 revanssien suureksi vuodeksi.
Lohikäärmeen vuoden kirkkain kruunu. Mutta jotenkin, hämmästyttävästi, yllättäen kyseessä ei ole edes vuoden ottelu.
Sijoitus: Top 3
Mascara Dorada vs Stuka Jr.
(NJPW FantasticaMania – Day 7, 19.2.)
FantasticaMania toi jälleen CMLL:n joukot Japaniin muutamaksi viikoksi kaikkien suureksi iloksi. Stuka Jr. on ollut reissussa mukana jo useamman kerran, mutta vuoden 2023 kovimpiin läpimurtajiin kuulunut Mascara Dorada (2.0) oli päässyt reissuun ensimmäistä kertaa. Eikä näytönpaikkakaan ollut mikään helpoin mahdollinen, sillä kaksikon harteille jätettiin kiertueen viimeinen pääottelu ja luonnollisesti Korakuen Hallissa.
Tämä toinen Dorada oli kerännyt roppakaupalla kehuja vuoden 2023 aikana, mutta itse en ollut vielä aivan myyty. Temput ja voltit toki vakuuttivat, mutta tietty virheherkkyys vielä paistoi läpi. Ottelut Rocky Romeron kanssa saivat arvostamaan enemmän Romeron mainioita rudo-vetoja kuin Doradan hiomatonta potentiaalia. Tekikö vuoden vaihtuminen yhtäkkiä Doradasta virheettömän superluchadorin? No ei, mutta Korakuenin kirkkaissa valoissa nähtiin ehjä yksilöesitys, joka hurmasi katsojat. Hienot temput yhdistyivät vihdoin odottamaani varmuuteen ja hienoon tecnicon rooliin omaksumiseen. Paljon sopii kiittää myös Stukaa, joka naamionsa menettämisen jälkeen toimii yrmynä rudona ja erinomaisena pohjana kaiken maailman mahdollisille ja mahdottomille volteille, jota Dorada kaivaa viittansa takataskuista. Stuka ehti myös oman kuvankauniin loikkansa heittää, jotta Dorada ei aivan kaikkia otsikoita päässyt varastamaan.
Olin vähän kintaalla, että kumman FantasticaManian päätöspäivän otteluista luikahtaa mukaan tänä vuonna. Kuten tätä lukiessa ehkä tajuatte, niin Dorada ja Stuka voittivat tämän kilvan, mutta voin silti sivulauseessa mainostaa, että alakortissa Atlantis Jr. ja Hechicero vetivät suorastaan oppikirjamaisen esityksen lucha librestä. Maskinnyörän erolla Dorada ja Stuka ottivat tarvittavan pesäeron. Tänä vuonna FantasticaManiassa ei sentään kilvoiteltu vuoden lucha-ottelun kunniasta, joten saavat tyytyä vaan vuoden parhaaseen luchaotteluun Japanin maaperällä.
Sijoitus: Top 50
Yuki Ueno, Shunma Katsumata & Kaisei Takechi vs Hideki Okatani, Tetsuya Endo & Takeshi Masada
(DDT Into the Fight, 25.2.)
Kuten oikeastaan kaikki muutkin puropromootiot, myös DDT oli kamppaillut yleisöongelmien kanssa koronan aikana ja sen jälkimainingeissa. Nuoret jannut olivat kyllä taitavia, mutta jopa ennen vahva Tokion markkina-alueella kansa ei ollut palannut tuttuun tapaan lehtereille. Niinpä promoottoripussista oli kaivettava esiin jotain vanhaa tuttua eli julkkisesiintyminen. Kaisei Takechi oli ollut THE RAMPAGE -tanssi- ja lauluryhmän jäsen vuodesta 2014 ja toiminut myös näyttelijänä. Tätä kautta Takechi oli päätynyt painin pariin Fukumen D -draamasarjan kautta. Showpainiaiheisen draaman taustajoukoissa oli ollut juurikin DDT, jonka riveissä nähtiin nyt virallinen painidebyytti.
Mainostus toimi, sillä Korakuenin yleisö ei ollut tällä kertaa sitä tavallista painikansaa, vaan DDT möi hallin ensimmäistä kertaa loppuun sitten pandemian alun. Lehtereillä kiljui siis leegio Takechin fanikuntaa, joten tunnelma oli tavallista sähköisempi kun valtaosa yleisöstä mylvi idolinsa puolesta. Takechin onneksi hänellä oli mukanaan viisi muuta kovaa luuta. Tetsuya Endo saattaa vanheta vuoden aikana viisi vuotta, mutta on edelleen taidokas. Takeshi Masada on DDT:n tuoreimpia supertulokkaita. Ibushi-tehtaasta putkahtanut Yuki Ueno on hallitseva KO-D Openweight -mestari ja nuoriso- ja saunakaartin johtaja. Shunma Katsumata ja Hideki Okatani täydentävät taitavaa nuorisokaartia.
Takechin käsin kosketeltavan yleisökontaksin vuoksi tämä on yksi vuoden muistettavimpia otteluita, mutta kyllähän se kehätoimintakin maistui. Takechi oli saanut tarpeeksi tunteja DDT:n dojossa mittariin, jotta ei näyttänyt kehässä aivan orvolta (vaikkakin oli hauskaa, että pyykkilautavatsalihaksilla varustettu kovakuntoinen tanssija näytti paikoin kukkakepiltä sikaniskaisten painiskelijoiden rinnalla). Parasta olikin vastakkainasettelu Okatanin kanssa, kun vakavahenkinen purovääntäjä potki Takechin kehästä mäelle kerta toisensa jälkeen. Showpaini on siitä hienoa, että Okatanin ei tarvinnut huutaa, että Takechi ei kuulu kehään oikeiden painiskelijoiden kanssa, vaan tarina tuotiin esille ihan fyysisen painin kautta. Hassua, eikö.
Takechin seikkailuiden ohella muu kaarti väläytti lähinnä tavallisen viihdyttävän “vakavan” DDT-ottelun, mutta siinäkin kaikki toimi vaan niin erinomaisesti. Okatani sai komean valokeilan, mutta myös muu nelikko oli elementissään. Heel-rooliin ujutettu trio sai toki yleisöstä eniten irti, mutta toivottavasti muutama paikalle vääntäytynyt idolifani sai uutta ihailtavaa komeista pojista, jotka luovat taidetta muksimalla toisiaan. Vuoden julkkisottelu.
Sijoitus: Top 50
Open the Triangle Gate Championship
Z-Brats (Shun Skywalker, KAI & ISHIN) vs D’Courage (Madoka Kikuta, Dragon Dia & Ryoya Tanaka)
(Dragongate Champion Gate, 3.3.)
Dragongaten trios-mestaruutena toimiva Open the Triangle Gate oli (jälleen) vakatoitu, tällä kertaa Yoshiki Katon polvivamman vuoksi. Dragongaten talliherruutta symboloiva mestaruus on tässä tilanteessa harmillisen usein (kahdesti pelkästään vuoden 2024 aikana), ja vaihtaa muutenkin käsiä useammin kuin mikään muu promootion vyö. Entinen mestarijoukkue Z-Brats valitsi Katon paikalle tallin johtajan Shun Skywalkerin liittymään entisen Dream Gate -mestari KAIn ja entisen Brave Gate -mestari ISHINin rinnalle. Vastaan asettui koko ehjänä oleva D’Courage-joukko, kun joulukuussa Dream Gaten menettänyt Madoka Kikuta, hymypoika Dragon Dia ja firman tuorein tulokas Ryoya Tanaka havittelivat ensimmäistä trios-vyötään D’Couragen lipun alla.
Vaikka Dragongate onkin monen hengen joukkuematsien luvattu maa ja Korakuenin tapahtumissa on yleensä yksi tai kaksi päräyttävää trios-koitosta, niin jos muistini ei minua jälleen petä, on tämä vasta ensimmäinen Triangle Gate -ottelu, joka näihin muisteloihin yltää. Jokin tämän vuoden tarjonnassa sitten yllätti. Oliko kyseessä KAIn maaginen kosketus, kun jollain ilveellä mies ilmeilee itsensä jälleen mukaan paikalle? Epäilen.
Tutun, toimivan ja vauhdikkaan trios-toiminnan sydän oli tällä kertaa ottelun kahdessa tuoreimmassa osallistujassa. Kyllähän Skywalker ja Kikuta toimittivat jälleen keskenään, Dia oli toimiva itsensä ja onhan se pitkin hampain myönnettävä, että KAI on parhaillaan monen hengen otteluiden mörssärinä, mutta valokeila ei ollut heissä. ISHIN ja Tanaka olivat kohdanneet jo Brave Gate -kuvioiden merkeissä edellisenä vuotena Tanakan ensimmäisessä todellisessa näytönpaikassa, mutta nyt kaksikko sai vetää urut auki ja näyttää että tulevaisuus on edelleen valoisa. ISHIN täytti virallisesti ilmoittautumislomakkeensa vuoden kehittynein -kisaan tämän ottelun aikana, sen verta vakuuttava sumomittoihin paisuva brawleri oli koko ottelun moottorina.
Nähtiinkö vuoden aikana vielä parempia monen miehen mättöjä? Varmasti, sillä tämä ottelu jätti niin lämpimät muistot, että esimerkiksi joulukuun erittäin tasokas THIS IS DRAGONGATE -tykitys jäi nuolemaan näppejään.
Sijoitus: Top 50
AEW Continental Crown Championship
Eddie Kingston vs Bryan Danielson
(AEW Revolution, 3.3.)
Eddie Kingston oli pistänyt kaiken peliin ja uhkapeli oli kaikkia todennäköisyyksiä vastaan myös kannattanut. Kingston pisti Continental Classic -turnauksessa panokseksi sekä Ring of Honorin maailmanmestaruuden sekä NJPW Strong Openweight -vyön. Kahdesta avaustappiosta huolimatta Kingston raivasi itsensä jatkoon, loppuotteluun ja lopulta voittoon asti, muodostaen “amerikkalaisen modernin Triple Crownin” lisäten kahden mestaruutensa jatkoksi vielä upouuden Continental-vyön. Yksi tappio jäi kuitenkin vielä kalvamaan miestä. Bryan Danielson, kukapa muu, oli napannut Kingstonista lohkovaiheessa voiton. Vaikka Kingston oli maksanut kalavelat pudostuspelivaiheessa, niin Danielson piti Kingstonia edelleen potentiaalinsa haaskanneena pummina. Piikittely jatkui siihen vaiheeseen, että Danielsonin vetäessä unelmaottelukiertuettaan alkuvuodesta, hän päätti hyökätä yhden Kingstonin esikuvan, Jun Akiyaman kimppuun vielä ottelun jälkeen. Paremmuus, kunnioitus ja mestaruuden kohtalo ratkaistaisiin vielä kolmannessa ottelussa.
Eddie Kingstonilla on paha tapa tuoda enemmän tunnetta peliin kuin lähes kuka tahansa muu. Vaikka ne kaksi edeltävää Danielson-ottelua olivatkin hyviä, niin tämä kolmas kohtaaminen nousee niiden pohjalta omiin lukemiinsa. Yleisö on virittäytynyt oikealla aaltopituudelle, kun tarjolla on painia isolla P-kirjaimella. Kingstonin käsi päätyy sellaiseen mankeliin, että ei ihme että mies myy kättään kuin ammuttuna. Yksinkertaisen käden työstämisen ympärillä saadaan kasattua kaunis koitos. Danielsonin ei enää tarvitse härnätä Kingstonia tekemään virheitä, vaan nyt keskittyminen on millintarkasti Kingstonin paremmassa kädessä. Vaikka Okada suoriutui Wrestle Kingdomissa samasta käden myymisestä ansiokkaasti, on Kingston näissä hommissa aivan omaa laatuaan. Kaikki näyttää ja tuntuu niin tuskaiselta, että yleisöllä ei ole mitään ongelmia tajuta kenen puolella tässä oikein pitäisi olla.
Maailman paras painija kohtaa maailman suurimman tahtotilan ja tulos on sen mukaista. Vuoden eniten Eddie Kingstonin tuntuinen ottelu.
Jälleen vuoden aivan absoluuttiseen parhaimmistoon eksyy ottelu, jonka tasokkuutta en vaan osaa oikein kuvailla oikeilla sanoilla. Pitäisiköhän tällä osa-alueella vihdoin yrittää petrata?
Sijoitus: Top 10
Will Ospreay vs Konosuke Takeshita
(AEW Revolution, 3.3.)
Will Ospreay liittyi virallisesti AEW:n tähtisikermään alkuvuodesta. Vielä Ospreayn managerina itseään pitävällä Don Calliksella oli mahtava idea Ospreayn virallista debyyttiä varten. Kaksi Calliksen perheen jäsentä mies miestä vastaan. Painikansa saisi vihdoin rahoillensa vastinetta, kun Ospreay ja Konosuke Takeshita iskisivät kallonsa yhteen. Muuta ei enää tarvittu, mitä nyt kaksikko vaihteli muutamia merkitseviä katseita. Ospreay oli nostettu kaikkien toimesta AEW:n seuraavaksi suureksi tähdeksi ja maailman parhaaksi painijaksi. Takeshita katsoi, että tuo kunnia kuuluisi hänelle.
Ospreay ja Takeshita ovat epäilemättä planeetan kaksi offensiivisesti kovatasoisinta painijaa. On vaikea löytää muita ehdokkaita, jotka kykenevät yhdistämään kovia iskuja, lennokkaita manöövereitä, valtavia heittoja ja mielenvikaisia hetkiä sillä tahdilla, intensiteetillä, ajoituksella ja tarkkuudella, mihin Ospreay ja Takeshita pystyvät. Tässä on tulos.
Tätä on hyvä verrata kovaan blockbuster-toimintaleffaan. Räjähdyksiä riittää liukuhihnalta ja narratiivi jää toissijaiseksi. Jokaisen ottelun ei kuitenkaan tarvitse olla syvällinen kehäpsykologian mestariteos. Joskus riittää, että heittää aivot narikkaan ja antaa kahden pommikoneen täyttää näyttämö toinen toistaan spektaakkelimaisilla stunteilla.
Ospreay on luonnollisesti valokeilassa, onhan kyseessä virallinen debyytti AEW:n rivistössä. Hurjissa bumpeissa ei säästellä puolin eikä toisin, kun kaksikko painii kuin viimeistä päivää. Mutta samalla tämä on Takeshitalle se hetki, jolloin kovakalloisinkin katsoja ymmärtää kuinka kovatasoinen kaveri on kyseessä. Tai ei välttämättä, minulla on tapana aliarvioida ihmisten kallojen kovuutta.
Jos Ospreay/Speedball oli sinulle vuoden kovin ottelu vuonna 2023, niin Takeshita/Ospreay on sitä kaikkea, mutta vielä hiukan enemmän, korkeammalta ja kovemmin, mutta ilman yhtä sympaattista sankaria.
Vuoden kovin ilotulitenäytös.
Sijoitus: Top 25
AEW Tag Team Championship – Street Fight
Sting & Darby Allin vs The Young Bucks (Matthew & Nicholas Jackson)
(STING Final Bye-Bye – AEW Revolution, 3.3.)
Sting oli noussut eläväksi legendaksi ja lempinimensä “Ikonin” arvoiseksi yli 30-vuotisen uransa aikana. Mies oli nähnyt WCW:n nousun ja tuhon, TNA:n villit vuodet, New Yorkin sieluttoman koneiston sekä viimeisimpänä AEW:n mielipiteitä jakavan haastajapromootion. Heikkojakin hetkiä uran varrelle löytyy (Juuson klassikkoarvioissa ei aina sanan säilää säästelty), mutta viime vuodet olivat kuluneet positiivisella nuotilla. Joukkue Darby Allinin kanssa peitti Stingin vuosien mukanaan tuomat kankeudet parhaansa mukaan ja eläke-ikää lähestyvä ukko villitsi yleisöjä hurjilla loikillaan ja halukkuudellaan pistää kroppaansa likoon vielä kerran. Syksyllä 2023 Sting kuitenkin kertoi uransa olevan pian tiensä päässä ja ottelevansa viimeisen ottelunsa Revolution-tapahtumassa. Tappioitta sujunut AEW-ura oli huipentua joukkuemestaruusvoittoon Allinin kanssa ja juhlaan omien poikien kanssa, mutta toisin kävi. EVP-valtansa potentiaalin tajunneet Matt ja Nick Jackson hyökkäsivät brutaalisti Stingin, Allinin ja poikien kimppuun, tahraten omat valkoiset pukunsa vereen ja haastaen samalla tuoreet mestarit otteluun.
Vuodatin alkuvuodesta minuuttitolkulla päällimmäisiä ajatuksia Stingin viimeisestä ottelusta ääninauhalle Revolutionin Jälkipyykkinarussa, enkä usko että tämä jälkikäteen kirjoittamani tekstiseinä onnistuu enää kaappaamaan samaa tunteen paloa. Suosittelen siis kuuntelemaan sen, siinä on vähän tuoreempaa tunnelmaa.
Mutta yritetään saada nyt jotain aikaan.
Jacksonin velikullat tuovat mukaan Guerilla Warfaren hengen ja vaikka areena onkin hiukkasen isompi kuin vanha Resedan hikilaatikko, niin tunnelma on parhaillaan sama kuin aikanaan PWG:n kehässä. Bucksit bumppaavat ympäri kehää ja lattiaa siihen tahtiin kuin huomenna ei tarvitsisi enää nousta sängystä ja kuin että nyt olisi elämän tärkein ottelu kyseessä. Sitähän se tavallaan onkin, sillä vanhan Stingin heikkouksien tehokkaaseen peittämiseen tarvitaan juuri tällaisia suorituksia. Kaksikko on koko ottelun ajan niin halveksuttavia konnia, että vaikka kaikki logiikka määrää, että Bucksien pitäisi voittaa, niin sydän huutaa täysillä vastaan.
Darby Allin on valmis ottamaan minkä tahansa bumpin mikä vaan mieleen juolahtaa, oli idea kuinka mielenvikainen tahansa. Tälläkin kertaa Allin sukeltaa, loikkaa ja pomppii kaikkea mahdollista kohti ja lävitse. Kohokohtana on tietysti hurja lasibumppi, joka toimii ottelun käännekohtana.
Kaikki muu esillepano on parasta A-luokkaa. Harvemmin näissä kuivissa ottelulistauksissa jaksan välittää jostain sisääntuloista ja vastaavista, mutta nyt on hattua erikseen nostettava tapahtumaa edeltäneelle videopaketille sekä tietysti itse Stingin erikoissisääntulolle videopaketin ja Stingin poikien kera.
Sting itse vetää vielä kerran maalit naamaan ja rallivaihteen silmään. Hurjien tällien lisäksi Stingin suorastaan yli-inhimillinen vastustajien kurmuutus alussa ja myöhemmin dramaattinen selviytymistaistelu ovat ottelun suuri sydän.
Vaikka tätä ottelua yrittäisi kuinka purkaa mekaanisiin osiin ja yrittää perustella sen mahtavuutta, niin tässä on mentävä puhtaasti tunteet edellä. Mikään muu ottelu vuonna 2024 ei saanut minua tuntemaan samalla tavalla. Ei yksikään tekninen mestariteos, ei yksikään villi nyrkkitappelu, ei yksikään moderni eepos eikä edes yksikään ripaus tuttua Dragongate-magiaa. Kun Sting nousi kerta toisensa jälkeen, niin minusta kuoriutui puhdas lapsi kasvomaaleissa nojaamassa metallikaidetta vasten ja katsomassa elämää suuremman sankarin taistelua. Minä nauran, minä itken ja minä välitän.
Showpainiurat eivät pääty voitokkaasti. Tuhannet urat päättyvät ilman suuria juhlia. Sadat ovat päättyneet tragedioihin ilman edes mahdollisuutta loppuun omilla ehdoilla. Kun jätät kehän viimeistä kertaa, jätät sen aina kattovaloja tuijottaen. Vaikka kuinka toivomme toista, niin kaava harvoin muuttuu.
Tämä on yksi niitä kertoja.
Sankari saa ratsastaa auringonlaskuun voitokkaana ja mikään ei ole tuntunut pitkään aikaan niin oikealta.
Jollain ilveellä lohikäärmeen vuonna vuoden kovin ottelu kuului ikonille.
Sijoitus: Top 3
Katsuyori Shibata vs Bryan Danielson
(AEW Collision, 16.3.)
Danielsonin kalenteri täyttyi unelmakohtaamisista kovaa vauhtia. Alkuvuodesta oltiin oteltu jo Yuji Nagataa, Jun Akiyamaa ja Hechiceroa vastaan ja siihen päälle vielä kovat revanssit Okadaa, Sabrea ja Kingstonia vastaan. Edessäpäin olisi vielä Blue Panther Arena Mexicon pyhätössä, mutta sitä ennen saatiin vielä muutama vuosi sitten mahdottomalta kuulostanut koitos. Danielsonin ura oli päättynyt hetkellisesti loukkaantumisiin ja Tyynenmeren toisella puolella Katsuyori Shibatan ura kärsi saman kolauksen, toki vielä astetta vakavamman vamman kanssa. Molemmat paluut kuitenkin lopulta nähtiin. Shibata kuitenkin janosi vielä enemmän kuin NJPW oli valmis tarjoamaan viisiminuuttisten lämmittelyotteluiden muodossa. Niinpä mies tarttui AEW:n syöttiin ja pääsi jälleen toteuttamaan itseään. Mahdoton ottelu oli sittenkin mahdollinen ja se saatiin maaliskuussa.
Kun Danielson kohtasi Minoru Suzukin loppuvuodesta 2021, harmittelin mitä ottelu olisi voinut olla joitain vuosia aiemmin. Sama pätee myös tähän. Mitä jos Shibata ja Danielson olisivat olleet vastakkain jo joskus 2013, kun molemmat olivat vielä voimiensa tunnoissa? Nyt loukkaantumiset olivat vieneet jotain molemmilta miehiltä.
Kymmenen vuotta sitten tämä olisi voinut olla vuoden ottelu ja kevyesti.
Nyt se on vain yksi vuoden parhaista otteluista.
Tämä on lähimmäs, mitä Shibata on päässyt sitä kuuluisia vanhoja loiston päiviään. Otteluissa Sabrea ja Naritaa vastaan nähtiin kaikuja menneisyydestä, mutta nyt oltiin jo kosketusetäisyydellä.
Vaikka nyt ei ole kyse samanlaisesta teknisen painin mestariteoksesta kuten Sabrea tai Hechiceroa vastaan, niin Danielsonin mattovääntö Shibataa vastaan nojaa enemmän tuttuun purohenkiseen nuhjaukseen, kuin värikkääseen llaveen tai näyttävään brittimenoon. Tällä kertaa Danielson haluaa pitää ottelun matossa, sillä puhdas iskujenvaihto Shibatan kanssa on sulaa hulluutta. Mutta kun hulluuden linjalle lähdetään, niin onhan se mättö taas vaan niin ihanaa. Potkut läsähtävät rintaan sellaisella tömähdyksellä, että luulisi itsekin istuvan eturivissä todistamassa legendojen ensimmäistä (ja ehkä viimeistä) kohtaamista.
Mahdoton ottelu oli myös mahdottoman hyvä. Rakkauskirje showpainille.
Sijoitus: Top 10
Sanshiro Takagi vs Ken Ohka
(DDT Judgment, 17.3.)
Vuonna 2013 perustettu Ganbare Pro Wrestling oli ollut DDT:n sisarpromootio koko olemassaolonsa ajan. Myös Ganbare siirtyi siis Cyberfight-organisaation omistukseen DDT-kaupan myötä. Alkuvuodesta Ganbare päätti kuitenkin irtautua sekä DDT:stä että Cyberfightista. DDT:n omistaja Sanshiro Takagi ei aivan noin vain antanut promootion lipua erilleen, vaan Ganbaren omistajan Ken Ohkan olisi ensin kohdattava hänet ottelussa ja ansaittava moinen kunnia. Olisi vain sopivaa, että kyseinen promoottoreiden taisto (joista molemmat kyllä ovat aktiivipainijoita, huoli pois) nähtäisiin DDT:n vuosipäivätapahtumassa.
On pieni ihme, että Judgmentin kortilta juuri Takagin ja Ohkan välienselvittely istuu tällä listalla. Nähtiinhän samassa tapahtumassa paperilla omaan makuuni enemmän maistuvat Konosuke Takeshitan ja Yuma Aoyagin sekä Yuki Uenon ja HARASHIMAn väliset ottelut. Vaikka mainittu ottelukaksikko kova olikin ja muistilistalla läpi vuoden, niin kehämeiningin kovuudesta huolimatta niissä ei ollut samaa sydäntä kuin Ganbaren Pron itsenäisyyden puolesta käydyssä taistelussa.
Kun koko Ganbaren pieni ja pippurinen kokoonpano saattelee Ohkan kehään B’zn BAD COMMUNICATION -kappaleen tahdissa, on ilmassa heti svengaavaa taikaa. Ohkassa on jotain maagista altavastaajan karismaa, kun hän taistelee tuulimyllyjä vastaan. Takagi ei ole ainoastaan hänen vastustajaansa ja pitkäaikainen pomonsa vaan edustaa samalla suurta korporaatiota. Takagi antaa suurelle ja kasvottomalle organisaatiolle kasvot, joihin kohdistaa energia ja viha. Tuhansien ihmisten muodostamaa monoliittia vastaan on hankala taistella, mutta yhden ihmisen ruumillistumaa on huomattavasti helpompi vastustaa. Ohkan taipale ei kuitenkaan ole ruusuinen, vaan Takagi antaa palaa voimalla niskoittelevaa alaistaan vastaan.
Yksinkertaisesti ilmaistuna tässä oli kyseessä vuoden puhtain face/heel-kohtaaminen. Kymmenessä minuutissa saatiin enemmän tunteen paloa kuin monissa pidemmissä ja monimutkaisimmissa otteluissa. Suurin spotti taitaa olla Superplex, joten jos luulitte kaikkien näiden vuosien jälkeen että viisariani väräyttävät vain ja ainoastaan spotfestit ja rannelukot, niin olitte väärässä.
Minulla on ollut vuosien aikana kaikenlaisia outoja nostoja näille listoille, jopa ihan kärkikymmenikköön asti. Ohka ja Takagi onnistuivat saamaan aikaan jotain selittämättömän hyvää. Joskus yksinkertainen on kaunista. Vuoden klassinen ylisuorittaja.
Sijoitus: Top 25
New Japan Cup Final
Hirooki Goto vs Yota Tsuji
(NJPW New Japan Cup – Day 12, 20.3.)
Yota Tsuji oli jatkanut marssiaan kohti New Japanin huippua. Vaikka mestaruudet vielä puuttuivat ja ensimmäinen Dome-visiitti oli päättynyt tappioon dojotoveri Yuya Uemuraa vastaan, niin Tsuji oli määrätietoisesti raivannut tiensä New Japan Cupin loppuotteluun asti. Tieltä olivat kaatuneet Jeff Cobb, El Phantasmo, Ren Narita ja EVIL. Vastapuolelle asteli yksi kultaisen ajan viimeisistä sotureista. Hirooki Goton matka oli ollut astetta helpompi, sillä ensimmäisen kierroksen ohittanut mies niitti tieltään vain Chase Owensin ja SANADAn, sillä David Finlay joutui jättämään turnauksen kesken sairauden vuoksi, jonka avulla Goto selvisi puolivälieristä eteenpäin luovutuksen turvin.
Tsuji on New Japanin tulevaisuuden yksi tärkeimmistä palasista ja antoi jälleen näytteen siitä, että leijona on hyvissä käsissä myös tulevaisuudessa. Tämä oli näyte siitä, että Tsuji onnistuu myös perinteisemmässä purotyylin pääottelussa, eikä pelkästään yllätyslaatikkona SANADAa vastaan tai tykittelyssä Ospreayta vastaan. Mutta siitä huolimatta tämä ei ollut Tsujin ottelu.
Hirooki Goto on “Mr. New Japan Cup” kolmella voitollaan ja silti traaginen epäonnen soturi, joka ei ole koskaan onnistunut turnausmenestystään kääntämään IWGP (World) Heavyweight -mestaruuskaudeksi. Niinpä yleisö oli vielä menneisyyden puolella, kun vanhaa korpisoturia yritettiin kannustaa voittoon. Eikä Goto turhaan antanut aihetta hurrauksiin, sillä myös otteet olivat sitä tasoa, että vanhat toiveet mestaruuskaudesta ansioituneen palveluksen vuoksi nousivat jälleen pintaan.
Tämä ottelu voitti myös Tokyo Sportsin jakaman vuoden ottelu -palkinnon. Omissa kirjoissani ei sinne asti ylletä, mutta kyseessä on silti erinomainen turnauksen päätös uuden ja vanhan polven välillä.
The G in the New Japan Cup stands for Goto.
Sijoitus: Top 50
2/3 Falls – Captain’s Fall Rules
Mistico, Volador Jr, Ultimo Guerrero & Blue Panther vs Bryan Danielson, Jon Moxley, Claudio Castagnoli & Matt Sydal
(CMLL Homenaje a Dos Leyendas, 29.3.)
AEW ja CMLL löysivät vihdoin toisensa vuonna 2024 yhteistyödiilin myötä AAA:n suureksi harmiksi. Molempien promootioiden painijat matkasivat siis rajan puolelta toiselle (ennen kuin kevään viisumisekoilut CMLL:n painijoiden osalta heittivät kapuloita tehokkaasti rattaisiin). Tähän mennessä CMLL:n sankarit olivat kilvoitelleet AEW:n kehässä, mutta nyt AEW:n delegaatio saapui paikalle täysin voimin. Blackpool Combat Club oli ollut luchador-joukkojen päävastus Yhdysvaltojen puolella, joten oli luonnollista että konkkaronkka saapui haastamaan riitaa myös Meksikon puolelle. Vastapuolelle asettui tähtivoimalla ladattu tiimi: Mistico oli noussut kiistatta jälleen koko maan suurimmaksi tähdeksi, Ultimo Guerrero ja Volador Jr olivat olleet CMLL:n suurimpia tähtiä jo vuosikausien ajan ja vaikka Blue Panther ei enää muun kolmikon tasoinen tähti ollut, oli maestro elävä legenda ja yksi Bryan Danielsonin idoleista. BCC:n matkalaukussa paikalle pääsi myös Matt Sydal, sillä Wheeler Yuta tyytyi kamppailemaan loukkaantumisten kanssa. Luchaturistien aivot solmuun veti vielä hieman tavallisuudesta poikkeavat säännöt. Ottelu päättyisi paras kolmesta -ratkaisusuorituksesta, mutta joukkueen kapteenin päihittäminen olisi kahden ratkaisusuorituksen arvoinen joka riittäisi katkaisemaan ottelun kertaheitolla. CMLL:n kapteenina toimi itseoikeutetusti Mistico, kun taas AEW:n kapteeninnatsat osuivat Matt Sydalin käsivarteen. Lainatakseni Salomonin ikonista kysymystä Valentinelle ennen arkkuottelua: “Oliko tämä nyt spoileri?”
Vuoden paras tunnelma löytyi Arena Mexicosta, kun AEW:n tähtinelikko saapui kaupunkiin. Yleisö on aivan liekeissä läpi ottelun, mikä nostaa ehdottomasti tämän ottelun osakkeita kohti taivaita. Meteli oli melkoinen, kun ilkeä ulkomaalaisnelikko pieksi sankareita ja vielä korvia huumaavampi kuin legendat pistivät vastaan. Rudotuomariksi pikakasteen saanut Bryce Remsburg sai loistaa katsoen normaalia enemmän sormien lävitse petkutusten ja huiputusten jatkuvaa sarjaa. Danielson nautti Arena Mexicosta ehkä vielä enemmän kuin Tokyo Domesta, kun sai villitä meksikolaisyleisöä Misticon kanssa ja täyttää unelmansa painimalla maestro Pantheria vastaan. Danielson näytti vuoden aikana iloisemmalta vain kahteen otteeseen: Wembleyllä ja yksilöottelussa Pantheria vastaan viikkoa myöhemmin. Panther itse, yli 60-vuotias pappa, oli niin notkea kuin noilta ikävuosilta voi nyt olettaa, mutta painiskeli menemään Danielsonin kanssa kuin olisi ainakin kymmenen vuotta nuorempi. Claudio Castagnoli sai loistaa jälleen luchaympäristössä erinomaisena lentureiden pohjana. Sydal oli joukon pienin nimi, mutta sai omat hetkensä loistaa. Jon Moxley tuntui joukon mustalta lampaalta, joka olisi ollut huomattavasti enemmän kotonaan jos olisi päässyt ryönäisesti vuodattamaan verta, mutta nyt oli tyydyttävä Ultimo Guerreron kanssa brawlaamiseen. Volador, Guerrero, Mistico ja Panther olivat tämän(kin) illan ajan jumalia kansansa edessä ja lucha libren suuria sankereita.
Kokonaisuus on jälleen enemmän kuin yksittäisten osiensa summa, vaan CMLL vastaan AEW oli pelkkää biletunnelmaa alusta loppuun. Painin kuuluu olla kivaa. CMLL vastaan AEW oli vuonna 2024 sanonnan ruumiillistuma.
Sijoitus: Top 10
Dog Collar Match
Demus vs Mad Dog Connelly
(Action DEAN~, 4.4.)
Action Wrestlingin DEAN~ oli etukäteen Bloodsport-viikonlopun mielenkiintoisin tapaus nimikkotapahtuman ohella. AEW kokeili lanseerata “for the sickos” termiä vaihtelevin tuloksin vuoden aikana, mutta DEAN~ oli sitä sairaille nörteille suunnattua pienen piirin rinkirunkkausta. Jopa indyjä jotakuinkin seuraava voi olla ymmällään, miksi Adam Priest vastaan Slim J tai Dr. Cerebro vastaan Gringo Loco voivat jättää jo etukäteen kuolan valumaan suupielistä. Mad Dog Connelly vastaan Demus edustaa juuri tätä kategoriaa. Connelly oli pompannut esiin ketjuotteluiden erikoismiehenä, joten on vaan oikein ja kunnollista että mies pääsee ottamaan mittaa Meksikon ketjuottelun erikoismiehestä Demuksesta. Muuta ei tarvita kuin lupaus väkivallasta ja sekuntikello laskemaan aikaa ensimmäiseen veripisaraan.
Jos Connellyn ja Mandersin ketjumättö oli vuoden hikisin tappelu, niin Connellyn ja Demusin vastaava oli lähinnä vuoden likaisin mättö. Eikä vaan sen takia, että Demus käytti roskapönttöä aseena. Eikä edes varmaan sen takia, että ensimmäinen asia mitä ottelussa tapahtuu, on ketjun ruoskaisu suoraan huuleen. Brawlaaminen oli vaan ylipäätänsä niin ryönäistä alusta loppuun, että jopa kirjaimellisella kaatopaikalla tapahtumia järjestävä Zona 23 -promootio olisi ollut kateellinen. Myöskään yleisö ei ole turvassa, kun Demus rymyää suoraan eturivin väistöliikkeitä yrittäviä poloisia katsojaparkoja päin. Ketjulle riittää töitä ja veri lentää, mitäpä muuta sitä tappelultaan haluaa.
Tämä ei ole kaunis ottelu. Tämä ei ole salonkikelpoinen ottelu.
Tämä on Mähinä.
Elävä todiste siitä, että showpainikehässä väkivalta on todellakin ratkaisu.
Sijoitus: Top 50
Daniel Makabe vs Timothy Thatcher
(Action DEAN~, 4.4.)
Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Niin on myös Daniel Makabe, jonka hiljainen puurtaminen indyskenessä vuosien ajan ei jäänyt huomaamatta. Pienen piirin kulttisuosiota tekniikkavelhona nauttinut Makabe oli kuitenkin päättänyt eläköityä lähes 20 vuoden puurtamisen jälkeen. Jäähyväiskiertueelle sattui monenkirjavaa vastustajaa, joista yksi oli ylitse muiden. Juuri Timothy Thatcheria vastaan käyty ottelusarja oli nostanut Makaben aikanaan esiin, joten oli kaksikolle oli vain luontevaa kohdata vielä viimeisen kerran.
Jos Danielsonin ja Sabren kohtaaminen oli mattopainin näytöstä sen sulavimmillaan ja näyttävimmillään ja Danielsonin ja Hechiceron ottelu puolestaan kahden koulukunnan kaunis yhteentörmäys, niin Makabe ja Thatcher loistivat aivan omalla tyylillään. Tämä jos jokin on sitä mattovääntöä hikisimmillään, kun pienet vastaliikkeet, ilkeät koukerot ja yllättävän nerokkaat konnankoukut saivat hymyn huulille. Tämä on juuri sellainen tekniikkapainin näytös, joka soveltuu vain pieneen saliin. Yhtään suuremmalle joukolle esiintyessä takarivissä istuvilla menee varmasti puolet hienoista detaljeista ohi silmien.
Makabe ja Thatcher ovat toisilleen tuttuja veikkoja, joten vanhasta on hyvä ammentaa. Itsekin olen missannut vuosien takaisin matsisarjan, joten jos callbackeja vanhoihin vääntöihin matseihin nähtiin, niin ne menivät minulta yli hilseen. Mutta tiedättekö, että ottelu ei kärsi yhtään siitä, että edellisiä kohtaamisia ei ole tallennettu harmaiden aivosolujen kaitafilmille.
Jos Danielson/ZSJ on tekniikkapainin stadionrokkia, Makabe/Thatcher on tekniikkapainin karheaa grungea hämärässä baarissa.
Sijoitus: Top 25
ROH World Championship
Eddie Kingston vs Mark Briscoe
(ROH Supercard of Honor, 5.4.)
Eddie Kingston oli toteuttanut yhden unelmansa nousemalla maailmanmestariksi syksyllä 2023, mutta nyt perässä oli vanha ystävä, joka havitteli samaa saavutusta. Mark Briscoe oli voittanut joukkuemestaruuden 13 kertaa ja TV-mestaruuden vielä siihen päälle. Se kaikista suurin oli kuitenkin miestä vältellyt. Nyt oli mahdollisuus täyttää aukko palkintokaapissa. Päivä olisi merkityksellinen, sillä tasan 11 vuotta aiemmin Markin edesmennyt veli Jay oli voittanut shokeeraavasti Kevin Steenin ja voittanut samaisen mestaruuden.
Briscoe ja Kingston ovat kaksi miestä, jotka todellakin tuovat sydämensä esiin, joka kerta kun isossa ottelussa kehään astuvat. Ja usein myös tarpeeksi sydänvertaan otsasuoniensa kautta. Mark on pitkään ollut se Briscoen veljeskaksikosta aliarvostetumpi, pitkälti isoveljensä suuremman yksilömenestyksen ja astetta vakavamman hahmon ansiosta. Punaniska-kungfun mestari on saanut yleisön lopullisen sympatian puolelleen vasta veljensä traagisen kuoleman myötä. Ei ole siis epäilystäkään kenen puolelle yleisö lopulta asettuu. Taistelu on intensiivistä, kovaotteista ja veristä, juuri sitä mitä voi olettaa nähdessään nämä kaksi nimeä illan huipentavassa ottelussa.
Khan-aikakauden ROH jatkaa elämistään päättymättömässä limbossa, mutta aina välillä eetteriin karkaa tällainen helmi.
Tämä on taistelu, jossa vain yhden miehen unelma voi olla totta.
Viimeistele tarina? Ehei.
Man Up.
Sijoitus: Top 50
Daniel Makabe vs Zack Sabre Jr.
(Prestige Roseland 8, 14.4.)
Tekniikkapainin vuosi jatkui kauniissa merkeissä. Makaben eläköitymiskiertueen yksi viimeisistä pysäkeistä nähtiin Prestigessä, jossa promootion vuosikertatapahtumaa varten oli paikalle lennätetty useampi isomman profiilin nimi. Näistä kuumin oli tietysti Zack Sabre Jr, joka asettui shakkilaudan toiselle puolelle Makabea vastaan illan pääottelussa. Makabe sai vielä kerran testata itseään maailman ehdotonta kärkeä vastaan.
Jälleen kerran saa vain ihailla molempien miesten mattotaituruutta. Otteesta toiseen soljutaan sulvasti ja järkevästi. Siinä sivussa jää aikaa myös keskinäiseen huulenheittoon. Tämä on kahden artistin jammailusessio. Valtaosa mattopainista menee kuin siivillä ja ennen kuin huomaakaan on ottelu hujahtanut jo ohitse.
Tämä ei ole vuoden muiden mestarillisten varvaslukkovääntöjen tasolla, sillä kyseessä ei ole taisto maailman parhaan tittelistä, kahden pitkäaikaisen vastustajan viimeinen taisto tai edes kahden eri tyylin riemastuttava kohtaaminen. Kyseessä on puhtaasti helvetin toimiva paketti. Suurin sääli lienee se, että Makabe saa ruusunsa vasta nyt ja kaiken puurtamisen jälkeen. Omassa eläköitymispromossaan muutamaa kuukautta myöhemmin Makabe sanoi, että vain yksi ottelu saa hänet enää takaisin ja se olisi kohtaaminen Bryan Danielsonin kanssa. Sormet ja varpaat ristiin.
Kuten jossain internetin syvyyksissä oli joskus tapana sanoa:
ARMBARS EVERYWHERE
Sijoitus: Top 50
Will Ospreay vs Bryan Danielson
(AEW Dynasty, 21.4.)
Kun Will Ospreay siirtyi AEW:n nimekkääseen rivistöön, oli yksi ottelu korvamerkitty pakolliseksi suoritteeksi. Tapahtuisiko se Wembleyllä? Aikaa ei kuitenkaan tuhlattu, kun heti Revolutionin jälkeen Bryan Danielson kohtasi Ospreayn kehässä ja ottelu oli melkein siltä istumalta sovittu. Loukkaantumisten kanssa tuskailleen Danielsonin kanssa ei otettaisi riskejä, jotta unelmaottelu ei jäisi näkemättä. Dynastya edeltävät viikot kuluivat hillitysti, sillä nimet paperilla kertoivat kaiken oleellisen. Maailmaan mahtuisi vain yksi parhaan viittaa kantava kerrallaan.
Minussa on jotain vialla. Ei siis pelkästään siksi, että showpaini on valikoitunut hartaaksi penkkiurheilulajikseni. Ei pelkästään siksi, että yritän jotenkin luokitella vuoden aikana otteluiden herättämiä tunteita vaihtelevan hämärien muistikuvien avulla. Eikä myöskään siksi, että kirjoitan seitsemättä (teknisesti kahdeksatta) kertaa listausta vuoden parhaista showpainiotteluista, minkä lukijakunta lasketaan ehkä kymmenissä, joista puolet ihmettelee miksi raiskaajapromootion otteluita ei ole mukana.
Minun pitäisi kaiken järjen mukaan rakastaa Danielsonin ja Ospreayn kohtaamista. Maailman paras vastaan yksi maailman parhaista. Danielson on ollut maailman ehdotonta eliittiä lähes kahden vuosikymmenen ajan (vaikka väliin mahtuikin useamman vuoden tauko painimisesta). Ospreayn matkaa olen puolestaan seurannut melkein alkutekijöistä, brittiläpimurron, PWG-debyytin ja Japanin valloituksen kautta äärimmäisen kehutuksi (ja samalla myös polarisoivaksi) huippuluokan talentiksi. Numerot eivät valehtele, ja vuoden 2022 vastaavan top 50 -listauksen jälkeen tekemieni laskujen mukaan Ospreayn nimi esiintyi näillä listoilla useammin kuin kenenkään toisen.
Mutta ei.
Fiilikset ovat tavallaan hieman samat kuin edeltävän vuoden Kenny Omegan ja Ospreayn kolmannessa kohtaamisessa. Tai vaikka vuoden 2016 Chris Heron ja Roderick Strongin PWG-ottelussa. Tämä on oletettavasti ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun pääsen vertaamaan tätä ottelukolmikkoa keskenään. Maailman kaksi parasta painijaa, olosuhteet ovat optimaaliset ja silti se kuuluisa jokin jää hiertämään ja erinomaisuudestaan huolimatta ei nouse aivan sinne missä sen pitäisi olla. Hiertääkö sitten Ospreayn puutteet myymisen puolella vai hoopohko lopetus, en osaa itsekään sanoa.
Ja silti minä kirjoitan tästä kohtaamisesta. Koska sen jälkeen, kun olen kappaletolkulla nillittänyt tämän kohtaamisen pikkuvioista, niin onhan se edelleen sangen päräyttävä kohtaaminen tulikuuman yleisön edessä. Ospreay on parhaillaan magneettinen ollessaan hyökkäyskannalla, olivat kyseessä sitten oman atleettisuuden esittely tai sairaiden liikkeiden ketjutus liukuhihnalla. Danielson on tuttu mestarillinen itsensä ja maustaa tämän kaliiberin ottelua myös Cattle Mutilationin ja Tiger Suplexin kaltaisilla metkuilla. Ja kun Ospreay ja Danielson todella aloittavat keskinäisen tykityksen ja momentum heittelee villisti, ollaan taas siellä Laurin lanseeraamassa painitaivaassa.
Ei tämä nyt syyttä saanut tähtisadetta niskaansa eikä ihan turhaan voittane jokusen vuoden ottelu -pokaalin. Ylisuurien odotuksien uhrina on ehdottomasti paikkansa arvoinen, mutta ei edes Danielsonin vuoden viiden parhaan ottelun joukossa. Tuokaa oma risti ja naulat, oma vanha lahosi jo viime kerralla.
Vuoden paras Ospreay-ottelu.
Sijoitus: Top 25
Open the Triangle Gate Championship
Z-Brats (Shun Skywalker, KAI & ISHIN) vs Natural Vibes (Strong Machine J, BIG BOSS Shimizu & U-T)
(Dragongate Hopeful Gate – Day 1, 9.5.)
Ilkeä Z-Brats kolmikko oli napannut Triangle Gate -vyöt vyötäröilleen, mutta vyön voittamista vaikeampaa on vain sen säilyttäminen. Haastajaksi päätyivät lievästi uudistunut Natural Vibes -kokoonpano. Dead or Alive -tapahtuman häkkiottelun vaiheiden vuoksi Jacky Kamei oli siirtynyt Big Hugin riveihin ja pitkään lähtökuopissa ollut Strong Machine J päätti jäädä osaksi tanssikoneistoa. Nyt edessä oli edessä mestaruushaasto lähes välittömästi näiden dramaattisten vaiheiden jälkeen. Toisen sukupolven tanssikone J:n rinnalle asettuivat BIG BOSS Shimizu ja U-T, tallin johtaja Kzy tyytyi kannustamaan joukkoja kehäalueella.
Maaliskuinen Triangle Gate -ottelu oli Tanakan ja ISHINin esiinmarssi. Kesän versiossa sankarin viitta aseteltiin paperilla Strong Machine J:n harteille, mutta todellisuus oli toinen. Onhan J toki kehittynyt ja paikka Reiwa-aikakauden kuuden suuren joukossa ei tunnu enää aivan yhtä absurdilta kuin vielä vuotta aiemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ottelunsa, vaikka aikakirjat tulevat merkitsemään tämän yhdeksi Strong Machinen uran merkkihetkistä. En nyt ihan turhaan antanut tälle kohtaamiselle liikanimeä “PASSION OF THE U-T.”
U-T on ollut lähes koko uransa ajan epäonnen soturi. Vuonna 2013 debytoinut U-T on tunnettu pääasiassa lasisuudestaan, sillä pitkiä pätkiä urasta on vietetty lasaretin puolella erinäisistä murtumista toipuessa. Vielä kuusi vuotta debyyttinsä jälkeen mies oli niin merkityksetön, että hänet heivattiin osaksi tulokasturnausta, jossa osa osallistujista oli paininut vasta noin vuoden päivät. Kun U-T vihdoin pääsi osaksi Natural Vibesin toista tulemista vuonna 2021 alkoivat asiat näyttää rahtusen valoisimmilta. Loukkaantumiset toki vaivasivat edelleen, mutta U-T:sta tuli johtaja Kzyn sympaattinen joukkuepari ja pippurinen altavastaaja.
Niinpä U-T:n kaikki vahvuudet ovat esillä, kun hirviömäinen Z-Brats kolmikko (ja koko lopputalli kehän ulkopuolella) kiusaa pienempäänsä armottomalla mentaliteetilla minuuttitolkulla. Jonain muuna iltana U-T olisi jo piesty ja päivän puhde olisi jo takanapäin.
Mutta tämä on U-T:n ilta.
Shun Skywalker on jälleen yksi Dragongaten kokonaisvaltaisimpia painijoita, ISHIN on jälleen sangen mainio nyrkinheiluttaja, KAI ammentaa vanhasta U-T -historiastaan, Shimizu mörssää voimalla ja J tuo mukaan tulista karismaa. Mutta kaiken tämän keskellä U-T loistaa koko ottelun sydämenä ja kipinänä.
Koska tämä ei ole Z-Bratsin ilta eikä tämä ole edes Natural Vibesin ilta.
Yhden illan ajan altavastaaja on valokeilassa ja ottaa siitä kaiken irti.
Katkerien kyynelten läpi KAI saa nimensä jälleen mukaan, ei tätä voi vaan käsittää.
Sijoitus: Top 25
Shuji Ishikawa vs Kazusada Higuchi
(DDT King Of DDT 2024 ~ 20th Anniversary ~ Second Round, 11.5.)
Turnaukset ovat tuttua huttua puropiireissä ja niin on asian laita myös DDT:ssä. King of DDT -turnaus juhlisti jo 20-vuotispäiviään, joten sen kunniaksi turnaus oli ladattu täyteen tähtivoimaa, kun 16 osallistujasta jopa yhdeksän oli voittanut turnauksen aiemmin tai selvinnyt loppuotteluun asti. Kaksi entistä voittajaa ja entistä KO-D Openweight -mestaria oli näin vastakkain jo toisella kierroksella, kun “THE BIG DAWG” Shuji Ishikawa ja Kazusada Higuchi kolauttivat kookkaat kallonsa yhteen.
Kun aloitin tämän artikkelin kirjoittamisen, niin yritin kovasti muistella, että oltiinko tänä vuonna nähty yhtään klassista “BIG MEATY MEN SLAPPING MEAT” -genren ottelua. Kidd ja Henare toki läpsivät toisiaan oikein olan takaa, mutta siinä on henki enemmän strong stylea kuin isojen poikien mättöä. Tomohiro Ishiin ja Masa Kitamiyan NOAH-koitokset jäivät myös välistä. Sitten muistikirjaa selatessa vastaan tuli tämä ja kuvitteellinen hehkulamppu syttyi pään päällä. Ai tämäkin tapahtui tänä vuonna!
Kookkaat karpaasit kolauttalemassa kalloja keskenään, siinäpä se on taas pähkinänkuoressa. Aivojen lisäksi myös liha tummuu, sillä tuttuun tapaan läpsyt ja lariatit saavat ansaitsemaansa ruutuaikaa. Iso koira näyttää vielä vanhallakin iällä todelliselta hirviöltä mätkiessään lähes yhtä isokokoista mörköä kuin vierasta sikaa. On hieman paradoksaalista, että Higuchin kokoinen peikko on alakynnessä, mutta jössikkä on oiva myös siinä roolissa.
Isoja miehiä, isoa lihaa, isoja iskuja, ugh, olen puhunut.
Sijoitus: Top 50
KUSHIDA vs Hiromu Takahashi
(NJPW Best of Super Juniors Day 1, 11.5.)
Ah, Best of Super Juniors, tuo G1 Climaxin vähemmälle huomiolle jäävä pikkuveli. Ei junioripuoli laadussa paljoa raskaan sarjan kalustolle häviä, mutta kevään turnauskarkeloissa ei ole aivan samaa tunnelmaa ja huumaa kuin kesän kovimmissa karkeloissa. Silti vuosi toisensa jälkeen BOSJ tarjoaa jonkun ehdottoman huippuottelun ja tällä kertaa asialla olivat vanhat kilpakumppanit. KUSHIDA, divisioonan entinen ässä ja Hiromu Takahashi, mies joka riisti tuon viitan, päätyivät jälleen hippasille. Ottelu nähtiin jälleen ensimmäisenä päivänä, mutta vannon, että kyllä katsoin (melkein) koko turnauksen!
Tämä oli KUSHIDAn vuoden tärkein ottelu. Tämä divisioona oli häviävän hetken ajan ollut KUSHIDAn, sitten näyttämölle räjähti karismapommi Takahashi ja pian KUSHIDA saikin heiluttaa vanhalle statukselleen hyvästit. Sitten seurasi tapahtumaköyhä turistireissu Floridaan, jonka jälkeen oli kotiinpaluun aika. Mutta jokin oli muuttunut. Vuoden 2023 piti olla loistokas paluu kärkikamppailuihin BOSJ-turnauksen myötä. KUSHIDA saalisti vain vaivaiset kaksi voittoa koko turnauksen aikana. Entinen kaksinkertainen turnausvoittaja ei ollut koskaan menestynyt niin huonosti, edes debyyttiyrityksessään vuonna 2010 edustaen vielä SMASH-promootiota. Mikä kirvelevintä, hän hävisi jälleen Takahashille. Vuosi 2024 olisi revanssin paikka. Viime vuoden floppi ei saisi toistua.
Tämä koko edellisen kappaleen höpötyksen merkitys oli täysin omaa mutuiluani, mutta vaikka syvempi narratiivi lymyileekin lähinnä vaan pääkoppani sisällä, niin se ei poista sitä asiaa, että kaksikko käänsi kelloja jokusen vuoden taaksepäin toimittaessaan lautaselle jälleen laatuannoksen. Takahashi ei ole enää se sekopää, joka pommitti KUSHIDAn mattoon kahdessa minuutissa vuonna 2017. KUSHIDA ei ole enää se yleisön lellikki. Keskinäinen kemia ei ole kadonnut mihinkään seitsemän vuoden aikana ja historiasta osataan ammentaa aivan tarpeeksi. Ratkaisevaksi tekeijäksi nousee KUSHIDAn puolella oleva epätoivo, jota Takahashin ei ole vielä tarvinnut kohdata.
Suurimmat loiston päivät ovat jo takana, mutta juniorivääntö onnistuu sangen mainiosti ilman suurempia stuntteja ja järisyttäviä pommeja.
Sijoitus: Top 50
Roderick Strong vs Fuminori Abe
(DPW Limit Break, 19.5.)
Deadlock Pro Wrestling on noussut indykentän uudeksi kirkkaaksi tulokkaaksi. Vaikka Youtube-vaikuttajien käyntiin polkaisemista painipromootioista ei tule ensimmäisenä mieleen mitään positiivisia mielleyhtymiä, niin DPW on kolmivuotisen olemassaolonsa aikana ehtinyt kerätä kehuja sekä tuotteensa että tuotantoarvojensa puolesta. Alkujaan Carolinan alueen tuntemattomampia kykyjä esitellyt promootio oli hiljalleen liukunut tarjoamaan myös astetta tunnetumpien nimien kohtaamisia. Mikä houkuttelisikaan paremmin painifriikkejä lähemmäksi kuin ensikohtaaminen kahden arvostetun kehäkurittajan kesken. Roderick Strong palasi indyihin ryminällä ja vastassa oli stiffi BatiBati-tyylin maisteri Fuminori Abe. Jos pelkästään nuo nimet eivät saa sormia tanssimaan näppäimistöllä ottelun jäljittämistä varten, niin et välttämättä ole oikeaa kohderyhmää.
Roderick Strong ei ole maailman paras, kuten noin vuosina 2014–2016 PWG:ssä. Hän on vaan helvetin hyvä. Strongin vuosi kehässä on ollut pirun vahva, kun katalogiin mahtuu kourallinen kovia TV-otteluita ja muutama erittäin tasokas PPV-koitos siihen päälle ja lisukkeeksi vielä indyseikkailut. Aben vuosi ei yhtä tasokas ole ollut, mutta näytönpaikatkin ovat olleet hieman harvemmassa. Nyt saatiin urut auki oikein kunnolla, sillä kaksikko väänsi sellaisella fyysisyydellä ja intensiteetillä, että ei tähän mitään kummempaa taustaa keskinäisen paremmuuden selvittämisen lisäksi tarvinnut.
Vaikka muutamasta häviävästä hetkestä huomasikin, että nyt oltiin ensi kertaa vastakkain, niin kovat iskut, tehokas mattovääntö ja kivuliaat selänmurtajat pitivät huolen siitä, että aika kului kuin siivillä.
Vuoden paras keskikortin ottelu Ring of Honorin kultaisilta vuosilta.
Sijoitus: Top 50
Giulia & Utami Hayashishita vs Sareee & Bozilla
(Marigold Fields Forever, 20.5.)
Joshirintamalla kuohui alkuvuodesta, kun Stardomin perustaja Rossy Ogawa sai promootiostaan kenkää alkuvuodesta. Uuden promootion pystyyn pykäämiseen ei kauaa aikaa haaskattu, sillä huhtikuussa oli kasassa jo muutamasta Stardom-loikkarista, ActWres-kaappauksesta ja parista freelancerista koottu nippu sekä taskussa WrestleUniverse-sopimus. Avajaistapahtuman pääottelussa annettiin kukkien kukoistaa, kun kaksi isointa Stardom-loikkaajaa, Utami Hayashishita ja Giulia kohtasivat skenen kuumimman freelancerin Sareeen ja lähes tuntemattoman saksalaisen möhkäleen Bozillan.
Ottelusta kirjoitinkin tapahtuman arvion merkeissä, mutta eihän niitä kukaan lue, joten nyt hieman eri muodossa samat kehut!
Bozilla otti heti ensimmäisessä esiintymisessään niskalenkin haltioituneesta Korakuenin yleisöstä ja mörssäsi menemään kuin kasarin AJPW:ssä ikään. Täysin pystymetsästä revitty Bozilla oli toki vihreä kokeneisiin kilpasiskoihin verrattuna, mutta oli niin vakuuttava että vuoden suurimman läpimurtajan pysti odotti jo pukuhuoneessa ottelun jälkeen. Koko, näkö, Moonsault, näillä opeilla jo Vader valloitti nousevan auringon maan. Bozillan hirviö-auran ympärille rakennettu ottelu oli myös muuten sangen erinomainen. Sareee ja Hayashishita olivat maagisia keskenään, eikä ihme kun naiskaksikon lahjoja miettii. Myös heti lähtökuopissa lätäkön taakse ollut Giulia loisti sentään karismallaan.
Neljä huippusuoritusta yhdistettynä tuliseen yleisöön ja vieläpä merkittävän tapahtuman pääottelussa, ai että. Tämä sai Marigold-hypen heti raiteilleen ja vaikka en uhittelustani huolimatta kelkassa koko vuotta pysynyt, niin oli hienoa polkaista uusi joshipromootio pystyyn oikealla jalalla.
Koska Stardom jäi taas johonkin häpeälistalle ja Daisy Monkey vastaan Mizunami & Aino ylsi vaan kunniamainintoihin asti, nousi Marigoldin ensilennon huipentuma vuoden parhaaksi naisten joukkueotteluksi.
Sijoitus: Top 25
AJPW Triple Crown
Kento Miyahara vs Yuma Anzai
(AJPW Super Power Series – Day 1, 29.5.)
AJPW:llä on uusi pelastaja. Supertulokas, molskilla kannuksensa ansainnut Yuma Anzai oli rekrytoitu All Japanin dojoon SUWAMAn toimesta ja myös New Japan oli kuolannut miehen perään lähes avoimesti. Debyytti nähtiin syksyllä 2022 ja jo kesällä 2023 oli tilillä jo ensimmäinen haasto Triple Crownista. Mutta silti maaliskuussa tapahtui shokki. Yuma Anzai nousi historian nuorimmaksi Triple Crown -mestariksi päihittämällä Katsuhiko Nakajiman. Nyt oli tullut aika hypätä suoraan syvään päähän. Ensimmäinen Champion Carnival mestaruus harteilla oli ollut vaikeuksia täynnä ja loppuottelu jäi haaveeksi. Nyt haastajaksi asettui mies, joka voitti tuon turnauksen. Mies, joka on ollut yhtä kuin All Japan viimeisen vuosikymmenen ajan. Mies, joka on ässänä kantanut firmaa harteillaan. Mies, jonka hallussa pitämän ennätyksen Anzai juuri rikkoi kaatamalla Nakajiman. Kento Miyahara haluaa omansa takaisin. Nuori mestari oli kyennyt pitämään brutaalin Nakajiman juuri ja juuri maassa kolmeen asti. Olisiko hänellä toivoa Miyaharaa vastaan?
Arvostan AJPW:n kilpaveljiinsä verrattuna maltillisempaa kehätyyliä. Rauhallinen rakentelu ei huipennu sairaisiin vertikaalisiin pudotuksiin tai vastaliikevalssiin, vaan perinteitä kunnioittaen saavutaan lopulliseen kliimaksiin paikoin jopa retrolta vaikuttavan liikerepertuaarin kautta. Anzai tuntuu tuoreelta tuulahdukselta suoraan menneiltä vuosikymmeneltä. Perusteet ovat rautaisesti hallussa jo tässä vaiheessa uraa ja eritoten miehen sympaattinen myyminen ottelun aikana sai allekirjoittaneen hyppäämään mukaan kehuarmeijaan. Vertaukset nuoreen Jumbo Tsurutaan kuulostavat ehkä vielä ylihypetykseltä, mutta juuri Jumbomaisia värähtelyjä havitellaan perimätietona siirtyneen polvi-iskun muodossa.
Anzai toi tulta ja tappuraa yrittäessään todistaa ässälle, että tosiaan kuuluu tälle paikalle kukkulan kuninkaana ja ansaitsee johtaa laivaa.
Ässästä puheen ollen, Miyaharaa pitää aina kehua. Karismapommi on kehässä myös aivan kurko, edelleen, vaikka tahtipuikko siirtyi selkeästi vuoden 2024 aikana vihdoin muihiin kouriin, ainakin hetkeksi. Anzai oli hyvä, sitä ei käy kiistäminen, mutta ottelu ei olisi lähestulkoon yhtä vakuuttava kokonaisuus ilman Miyaharaa. Kentomania pitää Korakuenia otteessaan vanhaan tuttuun malliin, joten mökätasoissa ei ollut mitään ongelmaa.
All Japanin tulevaisuus kohtasi sen nykyisyyden ja viesti on selvä. Miyaharan aikakausi huipulla ei ole vielä ohi, mutta tulevaisuus kuuluu Anzaille ja seuraavalle sukupolvelle. Kokonaisuudessaan merkittävämpi yhden firman tulevaisuudelle kuin moni tämän listan muista otteluista.
Sijoitus: Top 50
GHC Heavyweight Championship
Kaito Kiyomiya vs Gabe Kidd
(NOAH Grand Ship 2024 in Yokohama, 16.6.)
Kaito Kiyomiya oli jälleen arkin kapteenin pallilla vuoden tauon jälkeen kaadettuaan El Hijo Del Dr. Wagner Jr:n (yritä sanoa nimi kolme kertaa nopeasti) toukokuussa. Kauaa ei ehditty laakereilla lepäämään, kun ensimmäistä haastajaa jo pukkasi uunista ulos. Edeltävän vuoden G1 Climaxissa Kiyomiya oli ottanut New Japanin tulevaisuuden miehistä mittaa, mutta vain yhden kanssa homma oli äitynyt väkivaltaiseksi mähinäksi läpi yleisön. Gabe Kidd oli repinyt ja raastanut Kiyomiyan tuplauloslaskuun asti, joten lähtemätön vaikutus oli jätetty. Hyökkäys Kiyomiyan selkäpuolelta lähetti vihreän liiton miehelle viestin siitä, että kalavelat olisi vielä maksettava.
Kaito Kiyomiya on kyllä melkoinen kameleontti. Sama blondi osaa loksahtaa moneen eri palapeliin osuvasti paikoilleen. Oli sitten kyseessä vieraileva tähti Dragongatessa, nöyryytettävä nousukas Kazuchika Okadan mankelissa tai sitten ylpeänä kotikenttäänsä puolustava kansan sankari, niin mies osaa kaiken. Vaikka Keiji Muton haamu leijuukin ikävästi miehen yllä kuin etova löyhkä, niin siitä huolimatta Kiyomiya on edelleen maailman parhaimmistoa, kun kello soi. Kun kerta kotikenttä on NOAH, niin Kiyomiya on tottunut saamaan köniinsä Takashi Sugiuran ja Go Shiozakin kaltaisilta körmyiltä. Mutta nyt vastassa ei ole edellä mainittuja miehiä, joiden suonissa virtaa vihreä veri. Ei, nyt Kiyomiyan tehtävä on puolustaa valtakuntaansa brutaalia valloittajaa vastaan ensimmäistä kertaa.
Kaksikko jatkaa siitä, mihin jäätiin G1-karkeloissa ja antaa pieksämisen puhua puolestaan eikä keskinäinen kemia ole kadonnut mihinkään vaan päin vastoin. Tämä ottaa edellisen kohtaamisen ja vääntää intensiteettiä vielä asteen kovemmalle. Ja mikä tärkeintä, veri saadaan vuotamaan. Kiyomiyan punaiseksi tahraantunut tukka on jo mainio näky, mutta otsasuoni pulputen raivoava Kidd vie tässäkin erävoiton. Kidd on suorastaan mainio lätkiessään turpaa rullalle ja siinä samalla soittaen suutaan.
Tämä on kaiken puolin NOAH-ottelu, luoden ihan komean peilikuvan tuossa edellä nostetulle paikoin minimalistiselle AJPW-ottelulle. Eli huikeissa pommeissa, niskabumpeissa ja no-sellauksissa ei tosiaan säästellä vastustajan kestävyyttä eikä myöskään nojatuolipsykologistien aivosoluja.
Kun kahden purofirman (tulevat) tähdet kohtaavat, on tulos parhaillaan erinomainen.
Sijoitus: Top 50
IRON FIST Tag Team Championship
Harimao (Ryota Nakatsu & Kazusada Higuchi) vs Astronauts (Fuminori Abe & Takuya Nomura)
(BASARA 251 ~ Utage, 21.6.)
Pro Wrestling BASARA on jälleen yksi DDT:n satoonvarjon alta ponnistaneista pikkufirmoista, joka pitää majaa Tokiossa. Aiempaa kosketuspintaa promootion meininkeihin ei allekirjoittaneella ole, mutta jälleen matsisuositukset vievät yhä hämärimpiin paikkoihin vuodesta toiseen. Onneksi mukana oli sentään tuttuja naamoja. Mahtavan nimen omaavaa IRON FIST -joukkuemestaruutta oli puolustamassa DDT:stä tuttu kivikasvo Kazusada Higuchi ja BASARAn vakiokalustoa edustava Ryota Nakatsu. Haastajan asemassa oli maailman parhaaksi joukkueeksi tituleerattu astronauttiparivaljakko eli velmut Battlearts-pojat Fuminori Abe ja Takuya Nomura.
Komedia on vaikea laji, etenkin kun sitä yrittää sulauttaa vakavamman väännön sekaan. Etenkin Abe osaa kuitenkin mainiosti ripotella kevyempiäkin hetkiä väkivaltaisen mättämisen sekaan, oli sitten kyseessä ilmeily tai koomisemmat bumpit oikealla hetkellä. Lisäksi Astronautsien yhteistyö on vaan niin sulavaa seurattavaa, etenkin kun ovat tämänkaltaisessa vireessä. Higuchi tulee aivan oikeasta ympäristössä, sillä DDT:ssä hän on nähnyt kaiken mahdollisen ja mahdottoman sekoilun, joten mikään ei enää suuremmin järkytä. Higuchi on jälleen mainio vakavakatseisena tuhokoneena, joka pelastaa joukkuetoveriaan ja aiheuttaa vastustajilleen painajaisia pelkällä katseellaan.
Nakatsu on ottelun ruma ankanpoikanen, kun ei ole saavuttanut samaa mainetta kuin muu kolmikko. Eihän hän samalla tasolla ole muiden kanssa, mutta T-paidassa vääntävä indyjanari sopii ottelun yleiseen ilmeeseen ja pääsee yllättämään muutenkin positiivisella tavalla muutamaankin otteeseen.
Kun jotkut kovatkin eepokset kärsivät tyhjistä hetkistä ja venyttämisestä, niin tässä ottelussa ei tunnu olevan hukkaan heitetty sekunteja juuri laisinkaan. Pieneen ja tiiviiseen pakettiin kääritty vuoden helmi.
Sijoitus: Top 25
2/3 Falls
Hechicero vs Zack Sabre Jr.
(CMLL Sabadao de Coliseo, 22.6.)
Vuoden kovimpien tekniikkavelhojen kolmen hengen epävirallinen round robin -turnaus sai viimeisen osansa Meksikossa. On tavallaan hienoa, että kukin showpainin suurista markkina-alueista sai oman versionsa, kun ZSJ/Danielson tapahtui Japanissa, Danielson/Hechicero Yhdysvalloissa ja nyt viimeisimpänä ZSJ/Hechicero Meksikossa (ja myös Englanti sai oman osansa ZSJ:n ja Hechiceron revanssin merkeissä). Sen suurempaa legendaa ei kilvoittelun taustalla ollut, mitä nyt Sabre oli saapunut muutaman tapahtuman ajaksi Meksikoon NJPW-yhteistyön kautta, nöyryytti pikaisesti viikkoa aikaisemmin mattomaestro Virusta eikä aikaa enää turhaa haaskattu, vaan iskettiin nilkanväännön piirinmestaruusmiehet hippasille.
Kun ZSJ ja Hechicero kohtasivat aikanaan PWG:ssä vuonna 2018, niin olin vielä sokea. Tai sitten ensikohtaamisessa askelmerkit eivät vielä olleet täysin kohdallaan, sillä uniikki mattotaikureiden ottelu ei päässyt hyötymään edes Resedan vanhasta magiasta uuden tapahtumapaikan vuoksi. Joka tapauksessa, irralliselta tuntuneiden lukkoleikkien jälkeen ensikosketukseni Hechiceroon oli tasoa “kiva, mutta ei nyt mitenkään erikoinen.”
On aina hienoa todeta jälkikäteen, miten väärässä voi ihminen olla.
Kuutta vuotta myöhemmin Arena Coliseon yleisö sai nauttia mattotaitureiden välisestä nokittelusta koko rahan edestä. Lähes koko ottelu kulkee lukosta toiseen molempien hakiessa temppua, jolla yllättää vastustajansa tai pienen pientä mahdollisuutta, jota hyödyntää. ZSJ saa olla taas tuttu mulkeromaisempi itsensä ja Hechicero saa olla lähes tecnicon saappaissa. Jos olet allerginen villeille llave-metkuille ja kieroille brittikiemuroille, tämä(kään) ei ole sinun ottelusi. Jos olet aiemmin lukenut näitä listauksia, niin luulisi jo tietävän että vapaalipulla pääsee mukaan jos osaa vähintään 13 eri variaatiota rannelukosta.
Vaikka loppupuolella päädytäänkin myös pystypainin pariin, niin tämä oli jälleen yksi timanttinen lisäys tekniikkapainin hienoon vuoteen.
ZSJ/Danielson/Hechicero-trilogian jälkeen mieleen nousee vielä yksi kysymys.
Olisiko ollut liikaa pyydetty saada Makabe ja Thatcher samaan rinkiin mukaan kaikkien aikojen tekniikkapainin kiertoturnaukseen?
Sijoitus: Top 25
PAC vs Bryan Danielson
(AEW Dynamite, 3.7.)
Owen Hart Memorial -turnauksessa oli tällä kertaa isot panokset pelissä. Voittaja ei saisi ainoastaan palkintovyötä kaappiinsa vaan myös matkalipun Wembleyn päämestaruusotteluun. Välierässä kohtasivat kaksi miestä, joiden edeltävän vuoden matka historiallisen suureen All Iniin oli jäänyt välistä loukkaantumisen vuoksi. Bryan Danielson halusi hakea vielä viimeisen kruununsa loppusuoraa lähestyvälle aktiiviuralleen. PAC puolestaan janosi uralleen todellista huippuhetkeä kotimaansa legendaarisimmalla areenalla.
Ihanteellinen TV-ottelu. Siinäpä se on pähkinänkuoressa. Tavallaan hassua, sillä kyseessä ei ole edes Danielsonin vuoden paras TV-ottelu, mutta loogisuus ei ole koskaan ollut vahvuuksiani.
Danielson alkaa olla lähestyä hajoamispistettään, mutta taistelee silti kaikella sillä liekillä, mitä miehen pohjattomasta sielusta irtoaa. PACin ei tarvitse edes esittää kaikkia kovimpia temppujaan, vaan vastustajan armoton mukilointi riittää. Danielson ei ole sataprosenttisessa kunnossa, eikä tule enää koskaan olemaan ja molemmat miehet tietävät sen.
Ottelu, joka rakentuu yksinkertaisesti ja luontevasti huipennukseensa asti. Kaksi kovaa luuta vastakkain vasta kolmatta kertaa pitkien uriensa aikana. Kolikkoa heittämällä räjähtävämpi ja verisempi Danielsonin ja Hangman Pagen kohtaaminen samalta kuulta voisi olla tällä tontilla, mutta tällä kertaa aivoni vakuuttuivat tästä vielä astetta enemmän.
Sijoitus: Top 50
Masaaki Mochizuki vs Mochizuki Junior
(Dragongate Aggressive Gate – Day 2, 5.7.)
Kun kesällä 2022 Masaaki Mochizuki nimitti Masaharu Eton yhden illan tuuraajaksi legendaarisen M2K-tallin otteluun Toryumonin vuosikertatapahtumassa, ei kenelläkään ollut käryä että edessä olisi historiallinen Dragongate-debyytti. Tapahtuman alkajaisiksi vielä suunsa pakosti supussa pitävä yleisö kohahti, kun salaisuuden verho repäistiin sivuun. Eto oli vaan peitenimi, sillä oikeasti kyseessä oli Ryoto Mochizuki, Masaakin poika ja ensimmäinen toisen polven Dragongate-painija. Ultimo Dragonin mahtipäätöksellä pojan kehänimeksi tuli heti ottelun jälkeen Mochizuki Junior. Kun isä on koko promootion suurimpia legendoja, olivat Juniorilla paineet niskassaan. Paineessa syntyi tällä kertaa timanttia, sillä loukkaantumishuolista huolimatta Junior oli noussut Dragongaten nuorisokaartissa jatkuvasti yhä ylemmäs ja lahjat näyttivät kiistattomilta. Oli luonnollista, että poika haluaisi jossain vaiheessa isänsä varjosta pois. Jälleen yksi loukkaantuminen vei toivon juhlavasta kohtaamisesta isän uran 30-vuotispäivän kunniaksi, mutta uusi mahdollisuus siunautui puoli vuotta myöhemmin.
Päällisin puolin tämä on jälleen yksi puro-ottelu, jossa potkitaan kovaa. Hoh hoijaa, keksi jo jotain uutta kehuttavaa, kuulen jo kuvitteellisen lukijan haukottelevan. Tämä ei ole vain yksi sellainen ottelu, sinä senkin mielikuvitukseni tuottama kuvatus, tämä on paljon enemmän.
Junior on ollut koko uransa isänsä siipiensä suojissa ja hänen massiivisen uransa varjossa. Hän ei saanut edes pitää omaa etunimeään, vaan hän on Junior, isänsä poika. Tämä on nuoren miehen uran tärkein ottelu. Ottelu ei vain mahdollisuus nousta isänsä rinnalle ja ohi, vaan seniorin päänahka on lähes pakkomielle. Monelle muulle painijalle Masaaki Mochizukin voittaminen on merkkipaalu. Juniorille se on vielä paljon enemmän.
Isäukko on nähnyt monen nuoren painijan tulevan ja menevän kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta oma poika on eri asia. Mochizuki on viettänyt jo vuosikymmeniä kiusaamassa tulokkaita, mutta omalle pojalle annettiin lähes pumpulimainen lasku syvään päähän. Mutta pojankin on joskus kasvettava mieheksi ja Mochin on annettava pojalleen vielä viimeinen oppitunti.
Jos sen kaiken kontekstin ja olemassa olevaan taustaan jättää huomioimatta, niin silti meillä on käsissämme aivan mainio ottelu.
Miksi?
Koska kaiken kuorruutteen alla on ydin, jossa potkitaan kovaa. Ytimessä kyseessä on jälleen virheettömästi ja tappavalla tarkkuudella maaliin saatettu ehta Dragongate-tykitys. Koska Mochizukit tuntevat toistensa taskut läpikotaisin ja se näkyy kaikessa. Koska todella suurten otteluiden arvo mitataan kehässä kerrotulla tarinalla.
Vuosikymmenen paras isän ja pojan välinen ottelu.
Sijoitus: Top 10
Utami Hayashishita vs Io Shirai
(Marigold Summer Destiny, 13.7.)
Utami Hayashishita debytoi vuonna 2018 ja hänen suurin toiveensa oli kohdata Io Shirai. Shirai oli yksi Stardomin suurimmista, ellei suurin tähti ja yksi maailman parhaimpia painijoita. Hayashishitan suureksi epäonneksi Shirai otteli viimeisen Stardom-ottelunsa noin kaksi kuukautta ennen Hayashishitan debyyttiä. Supertulokkaaksi nimitetty Hayashishita ampaisi kohti tähtiä ja voitti ensimmäisen mestaruutensa vain kolme kuukautta debyyttinsä jälkeen. Sitä seurasi päämestaruusvoitto muutamaa vuotta myöhemmin, kehuttu ottelusarja Syuria vastaan ja nousu naispainin huipulle. Vuonna 2024 Stardom sai jäädä taakse ja tuoreen Marigoldin tulevaisuus lepäisi Hayashishitan harteilla. Kesän suuri Ryokogu-tapahtuma olisi Marigoldin suuri näytönpaikka. Lehterit eivät täyty itsestään, joten esiin oli vedettävä villi kortti. Hayashishita saisi unelmansa, kun Shirai palasi Japaniin painimaan ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen.
Io Shirai hipsii takaisin Japaniin, pyörähtää kehässä parinkymmenen minuutin ajan ja saa minut toteamaan, että on siinä edelleen yksi maailman parhaista painijoista. Sen verta vakuuttava oli Shirai paluussaan, kun koneen sai vetäistä vaihteelle, mitä ei ollut käytetty kuuteen vuoteen. Yleisö söi luonnollisesti kädestä, mutta en olisi ihan aavistanut, että vuodet eivät ole vielä puraisseet Shirain taitopaketista palasia pois. Jos Danielson Arena Mexicossa oli vuoden iloisimman näköinen painija, niin ei Shirai paluussaan kauas jäänyt.
Tähtivoima oli niin säkenöivä, että Hayashishita jäi omassa ottelussaan paikoin statistin rooliin. Mutta onneksi vaan paikoin. Vaikka valokeila olikin luonnollisesti vastustajassa, niin Hayashishita näytti että kuuluu samaan kehään Shirain kanssa.
Nuori voimanpesä ja kokenut ilmojen valtijatar antoivat palaa unelmiensa puolesta.
Sijoitus: Top 50
Open the Twin Gate Championship – Elimination Match
Team No Hug (Dragon Kid & Naruki Doi) vs Big Hug (Jacky Kamei & Luis Mante) vs Natural Vibes (Flamita & Kzy) vs Z-Brats (Jason Lee & Shun Skywalker)
(Dragongate Kobe Pro Wrestling Festival, 21.7.)
Open the Twin Gate -joukkuemestaruudella on pitkät perinteet Kobe Pro Wrestling Festivalissa. Dragongaten vuoden suurin tapahtuma on se paikka, missä Twin Gate varastaa shown (ks. esim vuodet 2019 ja 2022). Niinpä vuoden 2024 kattaus vaikutti jo etukäteen herkulliselta. Veteraanikaksikko Naruki Doi ja Dragon Kid saapuivat paikalle mestareina. Haastajiksi olivat päätyneet heel-talli Z-Bratsin piällysmies Shun Skywalker ja alkuvuodesta shokeeraavan käännöksen tehnyt Jason Lee, tuoreimman tallin Big Hugin Luis “se toinen Diamante” Mante ja Jacky “ei enää Funky” Kamei sekä maailman parhaan tallin Natural Vibesin edustus Kzyn ja Dragongateen palanneen Flamitan muodossa. Eliminointisäännöillä homma jatkuisi, kunnes vain yksi joukkue olisi pystyssä.
Mikään muu promootio ei osaa monen joukkueen mättöä kuin Dragongate. Tämä ottelu on vain yksi lisäys pitkään ja rikkaaseen litaniaan. Jokainen kahdeksikosta on vireessä lentäessään ympäri kehää ja sen välitöntä lähistöä millintarkkuudella ja huikaisevalla vauhdilla. Kukaan ei ole statisti, vaan jokainen yksilö ja joukkue tuovat oman panoksensa mukaan kehään.
Doi ja Kid olivat jakaneet saman kehän jo yli 20 vuoden ajan, mutta nyt joukkuepainin spesialistit oli ensi kertaa nakitettu kaksistaan Doin suureksi harmiksi. Halittomien keskinäinen kemia oli niin toimiva, että on suuri ihme, että miten kesti näin kauan saada parivaljakko yhteen. Tämä on vain kruunu No Hugin vuodelle, jonka pitäisi siivittää joukkue jokaiseen mahdolliseen vuoden joukkue -pystiin, mutta koska elämme synkässä ja julmassa maailmassa, on tyytyminen yhteen Ludvig-ääneen ja Observer-jämäsijoihin. Doi on kuin viini ja tuntuu vain paranevan vanhetessaan ja ikinuori Kid ansaitsee kaikki mahdolliset kehut.
Skywalker, Lee, Mante ja Kamei olivat mukana hieman eri joukkuejaoilla tuossa vuoden 2022 ottelussa, ja vaikka sen tasolle ei nyt ylletäkään, on nelikko jälleen uskomattomassa vireessä. Kamei sähköistää jokaisen ottelun jossa on mukana, Mante on parhaillaan erinomainen palanen monen hengen mätöissä, Leen heel-turn sai minut kovin skeptiseksi alkuvuodesta, mutta mies on asettunut uomiinsa uudessa roolissaan ja kaupan päälle Skywalker sitoo koko paketin kasaan suorastaan maanisella heel-työskentelyllään ja räjähtävillä liikkeillä.
Eikä tässä voi jättää mainitsematta vuoden comeback-painijaa Flamitaa, joka kaikkien demonisten vuosien jälkeen on palannut takaisin kotiin, jossa kymmenen vuotta sitten ponnisti maailman tietoisuuteen lähes teininä. Vieläkin alle kolmekymppinen Flamita tuo mukaan ne loisteliaat lucha-temput ja kauniit loikat. Ja kaiken tämän lisäksi mukana on vielä Kzy, se firman varmaan oikeasti paras painija, Natural Vibesin sykkivä sydän ja kaikkien janoisten sankari.
Huh huh. Joukkuepaini on parhaillaan parasta mitä maailmasta löytyy, etenkin kun Dragongate-vaihde vedetään silmään.
Sijoitus: Top 25
G1 Climax Final
Yota Tsuji vs Zack Sabre Jr.
(NJPW G1 Climax 34 – Day 19, 18.8.)
Vuoden suurin ja kaunein turnaus oli jälleen saapunut päätepisteeseensä. Kuukauden kestänyt G1 Climax oli enää huipennusta vailla, kun Tokion pätsissä kehään astelivat kaksi miestä. Zack Sabre Jr oli vihdoin murtautunut NJPW:n huipulle saavuttamalla G1-loppuottelun ja vieläpä voittamalla lohkonsa. Yota Tsuji puolestaan pyrki tekemään historiaa ja voittamaan New Japan Cupin ja G1 Climaxin saman kalenterivuoden aikana. Historian havinaa oli ilmassa jo ennen kellonsoittoa. Kyseessä oli vasta historian viides loppuottelu kahden ensikertalaisfinalistin kesken ja ensimmäinen sitten vuoden 2012.
Oliko se nyt vuosi takaperin, kun esitin villin profetian siitä, miten Sabre tulee kantamaan kaikki kolme musketööriä alku-uriensa kovimpiin otteluihin? Tsuji jäi silloin kolmikosta puuttumaan, mutta nyt sekin sitten nähtiin, toki sillä poikkeuksella, että kyseessä ei ollut Tsujin uran ottelu eikä edes oikeastaan vuoden paras turnausfinaalikaan.
Onhan tämä jälleen tuttu NJPW-eepos niin hyvässä kuin pahassa, mutta minkäs minä sille mahdan että vanha kaava uppoaa allekirjoittaneeseen edelleen kuin kuuma veitsi voihin. Sabre ei loista ainoastaan muita mattovirtuooseja vastaan, vaan on jopa kiinnostavampi antagonisti, kun saa kiusata vastustajansa raajoja lähes miten haluaa. Vastustajan tehtävä on löytää vastalääke, Tsujin tapauksessa yhdistelmä voimaa, räjähtävyyttä ja täysin tilanteen vaatimaan vakavuuteen sopimattomia lucha-vaikutteisia voltteja. Dynamiikka kultaisen sukupolven aliarvostetun puurtajan taistellessa mahdollisesti ainoan G1-mahdollisuutensa edestä vääjäämätöntä tulevaisuutta ja nuoruuden voimaa vastaa oli äärimmäisen kiehtova ottelun hitaudesta huolimatta.
Ei välttämättä kellonlyönnistä toiseen se absoluuttisesti paras G1-ottelu tässä turnauksessa, mutta kuitenkin se, joka jätti kaikista pysyvimmän jäljen suoraan sydämeen. Tunteella, mutta myös taidolla.
Sijoitus: Top 50
Tsukasa Fujimoto & Arisa Nakajima vs Hiroyo Matsumoto & Hanako Nakamori
(SEAdLINNNG 9th Anniversary, 23.8.)
Sting ei suinkaan ollut vuoden ainoa painieläköityminen, vaikka luonnollisesti kokoluokassa hieman eri tasoa kuin tämä. Väkivallan kuningatar Arisa Nakajima päätyi jättämään kehät jo 35-vuotiaana loukkaantumisten vuoksi. Pienemmissä joshifirmoissa koko lähes 20-vuotisen uransa raatanut Nakajima teki leipätyönsä pääsääntöisesti SEAdLINNNG:ssä, jossa sai myös virallisesti iskeä saappaansa naulaan. Pariksi saatiin Tsukasa Fujimoto, jonka kanssa Nakajima muodosti Best Friends -joukkueen jo vuonna 2015, ainakin joshifanien mielestä sen paremman Best Friends -joukkueen. Vastassa olivat samaa sukupolvea edustavat Hiroyo Matsumoto ja Hanako Nakamori, jotka olivat olleet vakituisesti hippasilla Nakajiman kanssa jo vuosien ajan.
En ole tosiaankaan oikea kaveri purkamaan tätä ottelua. Tämän lauseen voi tarpeen mukaan asettaa minkä tahansa ottelun kohdalle, mutta tässä tapauksessa se pätee paikkaansa erityisen hyvin. Vaikka Nakajimasta olenkin ollut tietoinen (ja nostanut aiemminkin mukaan tänne vuosimuisteloihin), niin en ole tarpeeksi valveutunut joshiekspertti pystyäkseni arvostamaan monien muiden tuntemaa tunnekuohua tämän ottelun tiimoilta. Siitä huolimatta tässä on sitä kuuluisaa lisäpotkua, kun Korakuenin uskolliset kannustavat Nakajimaa vielä viimeistä kertaa. Nakajima toi vielä viimeistä kertaa tavaramerkiksi muodostuneen väkivallan estradille, kun toimitti luita särkeviä tallauksia yleisön iloksi ja kauhuksi.
Nakajima oli itseoikeutetusti tähti, mutta muu kolmikko toi oman tärkeän lisänsä. Fujimoto on energiapakkaus myös omien välivuosiensa jälkeen, Nakamori ei anna pienimmän profiilinsa hidastaa ja Matsumoto on voimanpesänä Nakajiman tärkein vastapeluri. SEAdLINNNG tarjoaa lähes aina vielä astetta messevämpää iskujenvaihtoa, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus edes kaiken tunnekuohun keskellä. Heikommat saavat jälleen kurkistella menoa sormien takaa ja toivoa, että sormet taipuvat korviin asti peittämään karmeiden kolahdusten äänet lyöntien tehdessä tuhoaa.
Arisa Nakajima saattaa jäädä jälleen yhdeksi unohdetuksi sankariksi monen muun suuruuden varjoon, mutta tänne jätettiin ainakin jälki, jota on vaikea unohtaa. Jälki jätettiin myös moneen muuhun, sillä kaikkien mustelmien vastalahjaksi Nakajima lähti Korakuenista sylikaupalla kukkakimppuja mukanaan.
Sijoitus: Top 50
KO-D Openweight Championship
Yuki Ueno vs Shinya Aoki
(DDT Summer Vacation Memories, 25.8.)
Yuki Ueno oli kohonnut ensimmäistä kertaa urallaan KO-D Openweight -mestariksi loppuvuodesta 2023 ja oli pitänyt DDT:n nuorijaoston lippua korkealla siitä hetkestä lähtien. Matkalla olivat kaatuneet jo DDT-legendat HARASHIMA, Danshoku Dino, Sanshiro Takagi ja Antonio Honda. Nyt vastassa oli sitä kuuluisaa jotain aivan muuta, kun haastajaksi saapui MMA-konkari ja vakituinen DDT-kasvo Shinya Aoki.
Hei, muistatteko kun viime vuonna ihmettelin miten kukaan nostaisi Shinya Aokin ottelun vuoden kovimpien joukkoon ja olin huojentunut, kun suositeltava ottelu käsittelikin sukunimikaimaa Yuya Aokia?
Niin.
Saisiko näiden omien sanojen kanssa vähän suolaa, kiitos. Vesilasikin kelpaisi.
Todellinen tyylien yhteentörmäys, kun Ueno turhautuu pikaisesti siihen helppouteen, millä Aoki suorastaan dominoi nuorempaansa matossa heti kättelyssä. Harvoin on lock-upista tai yksinkertasesta niskalenkistä saatu revittyä näin paljon draamaa. Niinpä yleensä kauniiseen lentämiseen yhdistyy Uenolle epätyypillistä ja epätoivosta kumpuavaa brawlaamista kehän ulkopuolella, jolla puntit saadaan tasoitettua edes hetkeksi. Yleisö oli aina penkin reunalla, kun Aoki sai hivutettua jotain lukkoa kiinni ja Ueno joutui taistelemaan henkensä edestä.
Minulla on edelleen vaikeuksia uskoa, että pidin tästä tosiaankin näin paljon. Alkaako tämä inokismin aivopesu toimia vähän jälkijunassa?
Sijoitus: Top 50
AEW Championship
Swerve Strickland vs Bryan Danielson
(AEW All In, 25.8.)
Bryan Danielson oli kuin ihmeen kaupalla veivannut itsensä Owen Hart -turnauksen voittajaksi ja netonnut itselleen päämestaruusottelun All Iniin. Mestarina vaan sattui olemaan uransa suurimmassa nosteessa ollut Swerve Strickland, joka oli pistänyt pakettiin kärkitason äijää toisensa perään, viimeisimpänä Will Ospreayn. Danielson korotti panoksia vielä kertaalleen ja pisti kaiken peliin. Ura oli panoksena, joten Stricklandilla oli mahdollisuus napata vyötäisilleen vielä jotain mestaruuttakin arvokkaampaa.
Tiedättekö, että joidenkin otteluiden jälkeen voi yhtäkkiä hengittää taas vapaasti, kun edeltävät minuutit ovat menneet jännityksessä, henkeä pidätellen, huutaen tai muuten vaan tunnekuohussa. Se kaikki tunnelataus purkautuu uloshengityksen ja kliinisen “huh huh” -tason letkautuksen myötä. Sen jälkeen voi vaan silmät kosteana todeta vielä kertaalleen absoluuttisen, kiistämättömän totuuden.
Bryan Danielson on maailman paras.
Danielson astelee vielä kertaalleen massiiviselle areenalle ja saa 50 000 ihmistä uskomaan. Heti alkuhetkistä ja yleisön jylisemästä Europen ikivihreästä alkaen on ilmassa sitä kuuluisaa taikaa ja suuruuden tuntua. Danielson taistelee perheensä edessä eikä epäröi vuodattaa verta repiäkseen tilaisuudesta jokaisen pisaran tunnetta irti. Wembley uskoo, laulaa ja huutaa sankarinsa puolesta ja kotikatsomossakin on vaikea pysyä paikallaan.
Vaikka Danielsonia tässä kehunkin maasta taivaisiin, on vastapuoli myös uransa huipulla. Strickland vetää uransa suurimmassa paikassa uransa kovimman esityksen, eikä tarvitse tällä kertaa piikkilankaa vetoavuksi. Lähes pysäyttämättömältä vaikuttava mestari on massiivinen muuri Danielsonin unelmien tiellä. Kehtaapa miekkonen käyttää Danielsonin omia muulipotkuja tätä vastaan. Strickland dominoi ottelua ja vaikka Busaiku Kneen no-sellaaminen onkin hiukkasen korni hetki, se imaisee yleisön ja Danielsonin toivonkipinän niin tehokkaasti, että on sitä nyt sen verran kehuttava.
Ja kun Danielson verissäpäin katsoo eturivissä istuvaan perheeseensä, ottaa potkuja vastaan ja nousee hetki hetkeltä yhä enemmän pystyyn, kunnes läpsäisee Stricklandin nenän poskelle ja räjäyttää Wembleyn. Magiaa, puhdasta magiaa.
Kerran vielä ja tunteella. Stadionipainia parhaimmillaan. Edes Hangman Pagen sekaantuminen loppuhetkillä ei ole tarpeeksi vesittääkseen yhtä vuoden kohokohdista.
It’s the final countdown.
Sijoitus: Top 10
Mayu Iwatani & Sareee vs Chihiro Hashimoto & VENY
(Sareee-ISM Chapter IV, 2.9.)
Kun kerta PWG on pitänyt sapattivapaata, niin jonkun on pitänyt ottaa Super Dragonin tontti indyhittien buukkaajana. Sareee on tarttunut omalla tavallaan toimeen. Ei ollut varmaan kenenkään bingolapussa, että Stardomin ja Marigoldin mestarit painisivat samassa tapahtumassa ja vielä joukkueena, mutta näin pääsi käymään. Sareee ja Mayu Iwatani muodostivat todellisen unelmajoukkueen, kun taas vastapuolelle asettui isompaa rouvashenkilöä vastaan, kun Chihiro Hashimoto ja VENY (ent. ASUKA) iskettiin samalle puolelle.
Minä toki ehdin nimittää Marigoldissa nähdyn Sareee-ottelun vuoden naisten joukkueotteluksi, mutta nyt kun pääsin tänne asti, niin tulikohan sitä taas kirjoitettua ohi suuni.
Tässäkin oli sitä kuuluisaa menoa ja meininkiä ainakin ihan riittämiin. Sareee ja Hashimoto eivät jatkaneet siitä mihin viimeksi jäivät, sillä Shinjuku FACEssa olivat vielä seinät pystyssä ottelun jälkeen, mutta kaksikon keskinäiset osuudet olivat jälleen vähintään kovaotteisia. Iwatani on vuodesta toiseen “vakiovalinta” Stardomin parhaaksi painijaksi ja oli suuri ilo nähdä häntä myös kotipromootionsa ulkopuolella vähän harvinaisempia vastuksia vastaan. Hashimoto ainakin otti ilon irti räsynukkemaisen Iwatanin pöllyttämisestä. VENY ei nyt valitettavasti ole maailman absoluuttista kärkeä kuten muu kolmikko eikä valitettavasti tuonut IPPON Light Tube -magiaa mukanaan, mutta iski kovaa ja lensi korkealta pysyäkseen kilpasiskojensa tahdissa.
Lisäpisteet ottelu saa vielä vuoden parhaasta tahattomasta komediaspotista, kun Iwatani yritti pelastaa lukossa kituvaa Sareeeta potkaisemalla vahingossa omaa joukkuepariaan.
Jos ei vuoden ottelu -pystiä voi Sareeelle antaa, niin vuoden naispainijan mitalin lisäksi on hyvä lähettää postissa vaikka parhaan buukkaajan ansiolaatta.
Sijoitus: Top 25
AEW International Championship
Will Ospreay vs PAC
(AEW All Out, 7.9.)
Will Ospreay jatkoi kauttaan International-mestarina pienen MJF-teemaisen harha-askeleen jälkeen. Vain muutamaa viikkoa All Inin jälkeen oli vasta aika päästää britit vastakkain. Omien sukupolviensa brittipainin lippua heiluttaneiden Ospreayn ja PACin keskinäinen kahina oltiin nähty jo vuosia aiemmin RevProssa, jolloin oli päädytty tasapeliin. Miten kävisi tällä kertaa, kun Ospreay oli noussut painoluokkaa ylemmäksi ja PAC oli aivan yhtä ilkeä kuin ennenkin.
Minä pidin kaksikon edeltävästä ottelusta jo todella paljon, mutta tässä tuotiin sama energia York Hallista astetta isommalle lavalle ja vielä millä tavalla. Jos Ospreay ja Takeshita tykittelivät menemään alkuvuodesta, niin ei tanssiparin vaihto PACiin tilannetta ainakaan pahentanut.
Kun PAC vielä tämän listan aiemmassa TV-matsissa otti verrattain rauhallisesti, niin tässä nyt oli hyvä paikka avata kikkapurkki. Nyt ei ole kyse vaan pelkästä mestaruudesta, vaan taistelusta maineen ja kunnian puolesta. Kumpi on lopulta se tätä vuosituhatta määrittävä suurempi englantilainen lenturi Dynamite Kidin jalanjäljissä? Niinpä myös PAC saa tavallisen murjovan kehätyylinsä lisäksi lentää ilmojen halki. Otteluhan on puhdasta nokittelua puolin ja toisin. Ai sinä osaat tuon, no minäpä osaan saman ja vielä astetta paremmin. PAC haluaa murtaa Ospreayn, jota pitää vielä jäljittelijänään. Ospreay haluaa taas näyttää olevansa jälleen maailman paras ja että PAC ei kuulu samaan keskusteluun hänen kanssaan. Keskinäinen kemia on ehkä jopa parempi kuin Ospreaylla ja Takeshitalla.
Onhan se nyt taas spotfesti, mutta aika lailla virheetön sellainen ja vieläpä oikein oivalla tarinalla.
Ja henkilönä, jolla ei ollut laisinkaan tunnontuskia nostaa Alex Zaynen ja Blake Christianin spottailu tänne asti, niin en tunne tippaakaan häpeää sanoessani jälleen, että minä rakastan spotfestejä.
Sijoitus: Top 50
Mascara contra mascara
Hechicero vs Esfinge vs Euforia vs Valiente
(CMLL 91. Aniversario, 13.9.)
Maailman vanhimman promootion vuosipäivänä joku painija menettää naamionsa tai hiuksensa, näin on vanhassa Wrestlahmentissa määrätty. Tällä kertaa neljä miestä kamppaili kunniasta voittaa vastustajan naamio omaan hyllyyn, sillä tässä nelinottelussa kaksi ensimmäistä eliminoitua eivät menettäisi muuta kuin mahdollisuuden kirjoittaa nimensä historiankirjoihin, kun kaksi viimeistä ratkaisevat identiteettiensä kohtalon. Ottelun kuopus Esginge oli tehnyt nousua CMLL:n keskikortissa, veteraani Valiente oli tehnyt paluun polvivamman jälkeen, Hechicero oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa ja Euforia oli noussut trios-joukkueiden kolmannesta pyörästä uransa suurimpaan mahdollisuuteen vielä vanhoilla päivillään. Yksi heistä jättäisi naamionsa kehään ja paljastaisi maailmalle nimensä.
Mikään ei aivan vedä vertoja Aniversarion luchas de apuestas -ottelulle, etenkin kun pelissä on naamio. Vaikka alkuvuoden CMLL/AEW-ottelu oli tunnelmaltaan vielä astetta kuumempi, oli ilmassa aivan oma magiansa kun jonkun koko identiteetti on pelissä. Puhtaasti paperilla ottelun ainoa CMLL:n aivan kärkitasoa edustava ukko on tietysti Hechicero, mutta tilaisuus tekee ilmeisesti lähes kenestä tahansa suorastaan sankarin. Valiente nuortuu silmissä, Euforia vetää ison miehen voltteja ja kukaan ei halua nähdä Esfingen voittavan.
Koko nelikko painaa aivan hurmoksessa ottelun alkumetrit ja yleisö mylvii “tämä on luchaa” -huutoa jo lähes välittömästi. Nyt ei himmailla, nyt ollaan helvetti Aniversarion henkisessä pääottelussa. Kun kaksi eliminointia on saatu pois päiväjärjestyksestä, niin itse ottelunkin tunnelma muuttuu. Vielä hetki sitten kyseessä oli luonnollisesti soljuva, suoranainen näytösottelu. Nyt panokset ovat niin korkeat kuin ne voivat Arena Mexicon pyhätössä olla. Naamion repimistä, suuria spotteja, suurempia tunteita, selkäpiitä sykäyttäviä near-falleja, siitä on luchas de apuestas tehty.
Voi kunpa tämä olisi ollut vielä virallinen pääottelu.
Sijoitus: Top 25
Bryan Danielson vs Nigel McGuinness
(AEW Dynamite: Grand Slam, 25.9.)
Olipa kerran vuosi 2006. Lordi voitti euroviisut, Nintendo Wii julkaistiin ja Ring of Honor eli kultaisia vuosiaan. Yksi taistelupari kuvaa noita aikoja paremmin kuin mikään toinen: Bryan Danielson vastaan Nigel McGuinness. Kaksikon väliset sodat ovat nousseet ROH-katalogin kirkkaimmiksi timanteiksi. Kaksi maailman parasta kohtasi kerta toisensa jälkeen ja jälki oli aina sen mukaista. Vuonna 2009 Danielsonin ja McGuinnessin tiet erkanivat ja suunnan piti osoittaa tähtiin.
Toisen tarinasta tuli yhtä satua. Stadionjuhlia, maailmanlaajuista menestystä ja lopullinen nousu todelliseksi laji-ikoniksi. Danielson sai lähes kaiken, mitä hänen taidoillaan siunattu painija vaan pystyi saavuttamaan.
Kolikon kääntöpuoli on masentavampi. McGuinness kertoi lääkärintarkastuksessa totuuden eikä saanut sopimusta. Tie vei TNA:n puolelle, jossa lupaavan alun jälkeen seinä nousi vastaan Hogan-hullutuksen ottaessa vallan. TNA:ssa McGuinness myös sairastui hepatiitti B -tulehdukseen. TNA:n jälkeen oli jäljellä enää pienimuotoinen eläköitymismiertue pienissä saleissa ja kaukana ROH-vuosien loistosta. McGuinness siirtyi selostuspöydän puolelle, joissa hommissa hän päätyi myös AEW:n ohjelmistoon. Kuinkas ollakaan, pian McGuinness pääsikin selostamaan myös vanhan kilpakumppaninsa Danielsonin otteluita. Katkeruus menetetyistä vuosista ei ollut kadonnut mihinkään, vaan McGuinnessin piikit lensivät viikosta toiseen.
All In, Wembley. Nigel McGuinness astuu kehään ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen, samalla stadiumilla, joka sytytti hänen kipinänsä ryhtyä painijaksi kolmekymmentä vuotta takaperin.
Muutamaa viikkoa myöhemmin McGuinness näkee tilaisuutensa tulleen. Danielson on poissa pelistä Jon Moxleyn shokeeraavan turnin jälkeen. McGuinness heittää haasteen. Vielä viimeisen kerran. Danielson, McGuinness, New York, lähes päivälleen viisitoista vuotta edellisen ottelun jälkeen.
Nostalgia on helvetillistä huumetta. Eihän Danielson/McGuinness voi olla enää lähes kahta vuosikymmentä myöhemmin enää sama ottelu kun ikoninen kohtaaminen Liverpoolin illassa vuonna 2006 tai mikään muista useista huippukohtaamisista. Mutta silti vanhat kehäketut loihtivat kasaan jotain kaunista.
Rehellisesti McGuinnessin kehäruoste näkyy etenkin alkumetreillä, sillä britin heittämät iskut saisivat spagettikätisimmätkin hyppypavut häpeämään. Mutta sitten jokin napsahtaa McGuinnessin päässä ja homma alkaa soljua kuin vanhaan malliin. Onhan toki vastassa maailman paras ja paljon saa nojata vanhojen otteluiden viittauksiin, mutta niidenkin tekijöiden ulkopuolella viimeinen tanssi saa seistä omilla jaloilleen. Kehäpsykologit ihastelevat innosta hönkien McGuinnessin käden murjomisen taktiikoita. Taistelu on hektistä viimeiseen hengenvetoon asti. Ja kun viimeiset kirosanat karkaavat McGuinnessin huulilta, on paketissa osuva viimeinen luku yhdelle vuosituhannen suurista taistelupareista.
Vaikka AEW olikin entistä turhauttavampi promootio kuin ennen, niin ilman AEW:ta myös tämä ottelu olisi ollut mahdottomuus.
Aika entinen ei koskaan palaa, mutta häviävän hetken ajan Danielson ja McGuinness veivät katsojat takaisin kunnian kehän kultaisiin vuosiin.
Sijoitus: Top 50
AEW World Championship
Bryan Danielson vs Jon Moxley
(AEW WrestleDream, 12.10.)
Bryan Danielson oli huipulla, mutta aikaa oli jäljellä enää rajallisesti. Loukkaantumiset olivat raastaneet miehestä palasia toisensa perään, niska alkoi olla jo lunastuskunnossa ja leikkausjonoon oli jo lippukin varattuna, mutta Danielson ei luopuisi aktiiviurastaan ennen kuin AEW:n mestaruus olisi revitty hänen kuolevista käsistään. Ja Jon Moxley otti tämän tosissaan. All Outissa Moxley oli tarjonnut shokkihoitoa tallitoverilleen ja yrittänyt murhata tämän muovipussilla Claudio Castagnolin ja PACin pitäessä itkevää Wheeler Yutaa loitolla. Moxley manipuloi kaupan päälle Darby Allinin pistämään ykköshaastajuutensa panokseksi ja pisti sen jälkeen rääpäleen pakettiin. Danielson palasi ruutuun ja lupasi kostoa.
Kaikki hyvä kuolee aikanaan.
Danielson on läpi vuoden kerännyt enemmän teippiä vartaloonsa ja irvistänyt astetta enemmän ottelu ottelulta. Lento riitti vielä läpi kesän satukirjamaisesti Lontooseen asti. Mutta valmiiksi murtunut mies on helpompi rikkoa, etenkin kun vastassa on mies, joka ei tunne sääliä edes AEW-uransa läheisintä liittolaista kohtaan. Moxley aikoo tuhota entisen ystävänsä systemaattisesti.
Danielson taistelee vielä kerran kotiosavaltionsa yleisön edessä. Final Countdown raikaa kaksikon brawlatessa. Moxley pääsee niskan päälle, mutta kaiken aikaa takaraivossa kytee ajatus. Mitä jos vielä kerran. Mitä jos vielä yksi ihme. Mitä jos tämä ei ole vielä loppu.
Bryan Danielson jätti lähtemättömän jäljen painimaailmaan. Moxley pyrkii pyyhkimään tuon jäljen pois.
Ottelun, jonka tehtävä on sammuttaa lohikäärmeen liekki kuuluukin tuntua pahalta.
Synkkyyden keskelle jää elämään pieni toivon kipinä. Kaikki ei ole vielä ohitse.
See you later, space cowboy.
Sijoitus: Top 25
Super Jr. Tag League Final
TMDK (Kosei Fujita & Robbie Eagles) vs Catch 22 (TJP & Francesco Akira)
(NJPW Power Struggle, 4.11.)
Super Jr. Tag League oli se vuoden toinen NJPW:n junioriturnaus, joka jää vielä BOSJ:a vähemmälle palstatilalle New Japanin hiljaisen syksyn keskellä. Loppuotteluun asti päätyivät edellisvuoden voittajat, United Empirea edustavat TJP ja Francesco Akira sekä TMDK:n junioriosasto Robbie Eagles ja Kosei Fujita. Voittajalle olisi varmasti luvassa turnauskunnian lisäksi joukkuemestaruusottelu Tokyo Domessa.
Kyllähän tästä tiesi etukäteen, että tämä on hyvä, mutta että näin hyvä? New Japanin junioreiden joukkuemestaruusmatsit ovat yleensä keskikortin taattua laatua, mutta harvemmin pomppaavat esiin kaivaessa muistilokeroista vuoden parhaimmistoa. Ja tässä sitä ollaan. Homma vaan yksinkertaisesti toimi. Voittajasta ei ollut mitään käryä, joten lähes jokainen near-fall erittäin toimivan loppuosuuden aikana sai minut ja yleisön puremaan.
Kosei Fujita on eittämättä junioridivisioonan tulevaisuus ja tämä ottelu oli jälleen yksi lisä kasvavaan määrään todistusaineistoa. Francesco Akira saattaa hyvinkin olla hänen vastaparinsa, sillä ikää on vielä hävyttömän vähän kokemukseen nähden. Catch 22 ylipäätänsä joukkueensa ansaitsee kehut, sillä kaksikko on ollut erinomainen siitä hetkestä alkaen kun heidät yhteen heitettiin, kunhan jätetään unholaan TJP:n ASSWANG-sekoilut. TJP:stä puheen ollen, nokkela väkkärä on veteraanipäivinään yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Eagles toimitti myös veteraanivastaparina.
Joukkuepaini on parhaimmillaan parasta. Paras New Japanin juniorijoukkueottelu sitten Bucksien päivien.
Sijoitus: Top 50
Mochizuki Jr. vs ISHIN
(Dragongate King of Gate – Day 1)
Puropromootio, turnaus, te olette kuulleet nämä höpinät ennenkin. Lohkomuotoon palannut King of Gate iski avauspäivänä vastakkain kaksi nuorta kollia. ISHIN ja Mochizuki Jr. edustivat molemmat Dragongaten toisen sukupolven osastoa, sillä Junior oli (vähemmän yllättäen) isänsä Masaaki Mochizukin poika, kun taas molemmat ISHINin vanhemmista olivat painijoita 90-luvulla. Nokat olivat ennenkin olleet nokikkain, sillä ISHIN oli pettänyt juuri Juniorin liittyessään Z-Brats-talliin ja kaksikon keskinäiset ottelut olivat menneet tasan 1-1.
Ne kaksi edellistä keskinäistä ottelua olivat olleet jo hyviä, mutta vielä selkeästi kahden kokemattoman kaverin ensimmäisiä hapuiluja keskenään ja dynamiikan hakemista. Nyt se dynamiikka löytyi. Helppoahan se oli, ei tarvinnut muuta kuin pistää VHS-nauhuriin pyörimään vanhemman Mochizukin ja Don Fujiin keskinäisiä mähinöitä vuosien varrelta ja iskeä mukaan tarpeeksi omaa ettei veteraaneilta tule kurinpalautusta plagioinnin vuoksi. Vitsailen, mutta vain vähän.
Dragongate saattaa olla tuttu lennokkaasta, sulavasta ja taidokkaasta menosta. Olihan tämäkin sulavaa ja taidokasta, mutta nojasi enemmän stiffiin tykitykseen volttien sijaan. NOAHin dojolla ihmetellään, mitä omaan hanaveteen pitäisi lisätä saadakseen aikaan näin näyttäviä lariateja ja polvi-iskuja.
Junior oli jo kova isäänsä vastaan, mutta pappa-Mochi saa paljon irti kirjaimellisista vastavalmistuneista märkäkorvista, Takashi “Cyber Kong” Yoshidasta, laudanpätkistä ja Stalker Ichikawasta. Ilman isällistä avustusta nuorempi kanavoi perheen nimeä tiukkojen potkujen kautta. ISHIN sai osan kehuista jo alkuvuodesta, mutta nyt tulevat loput. Mies on paisunut kivasta joukkuepainijasta jo potentiaaliseksi tulevaksi kärkinimeksi asti ja vertauskuvat lentävät jo Don Fujiin ja Michinoku-vuosien Dick Togon suuntaan, eikä syyttä.
Ennen tätä ottelua uskoin, että ennemmin tai myöhemmin kaksikko tulee olemaan Twin Gate -divisioonan kulmakiviä joko keskenään tai vastakkain. Tämän jälkeen uskon, että kaksikko tulee ottelemaan Dream Gatesta keskenään jossain suuressa tapahtumassa, ellei jokin mene katastrofaalisesti pieleen (ks. Takuma Fujiwara, SB Kento, Takehiro Yamamura ja TN Revolucion). Tulevaisuus on hyvissä käsissä.
Sijoitus: Top 25
Konomama Ichikawa vs Hiroshi Tanahashi
(Dragongate Fantastic Gate Day 4, 17.12.)
Kaikki kaunis loppuu aikanaan ja niin myös maailman parhaan komediapainija “Hollywood” Konomama “Stalker” Ichikawan ura. Toryumon-originaaleihin kuuluvan Ichikawan vuosi oli kulunut valtaosin lasaretissa eikä ollut lopulta suuri yllätys, että loppusyksystä tuli ilmoitus miehen eläköitymisestä. Useamman ottelun mittaiseksi kaavailtu viimeinen Bosou Series Revival jäi lopulta neljään otteluun eli viimeiseen Mochizuki-revanssiin, Keno-kössitykseen ja mainstream-huomion tavoitteluyritykseen Dump Matsumotoa vastaan. Stalkerin viimeisessä taistossa ratkaistaisiin lopullisesti Gifun prefektuurin paremmuus, sillä viimeiseksi vastustajaksi asettui Gifun “toiseksi paras painija” Ichikawan jälkeen, legendaarinen Hiroshi Tanahashi. Stalker on kohdannut lähes kaikki Japanin suurimmat legendat urallaan ja ottanut nöyryyttävästi turpaan heiltä kaikilta, valloittaen samalla katsojien sydämet. Nyt jäljellä on enää yksi. Jälleen kerran ohjaan teitä lukemaan itseäni parempien kirjoittajien tuotoksia, sillä Mike Spearsin jäähyväiset tekevät miehen uralle paremmin kunniaa kuin minä voisin.
Toryumon-ajan tähdet alkavat tippua yksi kerrallaan pois ja kerta toisensa jälkeen sydämeni on murskana. Masato Yoshinon ja K-Nessin omat eläköitymiset olivat kahden veteraanin viimeiset iltahuudot. Yoshino halusi lopettaa vielä kun perfektionisti sai ruumiistaan hyväksyttävän suorituksen irti. K-Ness tiesi olleensa hajalla viimeiset 20 vuotta, mutta tiesi ystävänsä Susumu Mochizukin avulla pystyvänsä vielä yhteen ihmetekoon. Ichikawalla ei ollut tukenaan joukkueottelua, vaan omaa eläköitymistään lähestyvä Tanahashi, jonka painikunto oli romahtanut korkealta ja kovaa. Mutta mestareiden käsissä oli vielä yksi klassikko.
Kyyneleiden lävitse Ichikawa tarjosi vielä viimeiset naurut ja ensimmäistä kertaa vuosiin Dragongaten loppuunmyyty Korakuen oli viimeiseen asti luuserinsa takana. Tanahashi sai vielä viimeistä kertaa revitellä lurjuksen roolissa. Kaikki vielä aktiiviset Toryumon-veteraanit seisovat Ichikawan kulmauksessa kannustaen toveriaan vielä kerran.
Loppu oli se ainoa oikea. Tai no, kaksi loppua. En muista milloin olen painin parissa nauranut niin makeasti kuin ensimmäisen ottelun lopussa, mutta meidän kaikkien onneksi Stalker sai anottua vielä uuden yrityksen itselleen.
Maailman paras komediapainija jättää valtaistuimensa. Muistelkaamme hänen valtakauttaan lämmöllä ja ilolla.
Komediamestarin viimeinen sketsi ansaitsee tulla nähdyksi.
Sijoitus: Top 50
Eniten otteluita painijoittain:
- Bryan Danielson (11 ottelua)
- Will Ospreay, Zack Sabre Jr. (4 ottelua)
- Sareee, Hechicero, Shun Skywalker, ISHIN (3 ottelua)
- Mad Dog Connelly, Daniel Makabe, Fuminori Abe, KAI, Mochizuki Junior, Gabe Kidd, Yota Tsuji, Utami Hayashihita, PAC, Chihiro Hashimoto, Eddie Kingston, Kosei Fujita, Hiroshi Tanahashi, Yuki Ueno, Kazusada Higuchi, Kazuchika Okada, Jon Moxley (2 ottelua)
Vuosia sitä piti odotella, mutta Walterin ennätyksen päihittäjä löytyi vihdoin ja vieläpä kovin ennalta-arvattavasta osoitteesta. Bryan Danielsonin alkuvuosi oli jo niin väkivahva, että koko top kympin valtaaminen yhden miehen toimesta kolisteli jo mahdollisuutena takaraivossa. Näin ei kuitenkaan lopulta aivan käynyt, mutta seitsemän ottelua pelkästään top 10 -sijoilla on sellainen saavutus, johon en usko kenenkään muun yltävän ihan hetkeen, puhumattakaan järisyttävästä 11 eri ottelusta koko listalla.
Danielsonia seuraa tuttu brittikaksikko, sillä ZSJ ja Ospreay olivat jälleen liekeissä ja enempäänkin olisi ollut rahkeita. Muista kärkihevosista on syytä nostaa esiin Sareee, joka aika lailla peri ns. “Miyahara-paikan.” Periaatteessa aina kun kehuttu Sareeen matsi osui tutkaan, niin se myös listalle asti lennähti. Hechicero hiippaili paikalle, varasti sydämeni ja lucha-otsikot siinä sivussa. Skywalker ja ISHIN ovat yllättäen Dragongaten vuoden kärkihepat, kiitos muutaman mainion joukkueottelun.
Eniten otteluita promootioittain:
- AEW (11 ottelua)
- NJPW (9 ottelua)
- Dragongate (6 ottelua)
- DDT (4 ottelua)
- CMLL (3 ottelua)
- Action, Marigold, Sareee-ISM (2 ottelua)
- TNA, Prestige, DPW, AJPW, NOAH, St. Louis Anarchy, BASARA, ROH, Osaka Pro, TJPW, SEAdLINNNG (1 ottelu)
Vaikka Dragongate oli kohtuullisen kirkkaasti vuoden promootio ja CMLL olisi ollut kovempi haastaja, jos se olisi allekirjoittaneen aktiiviseurannassa ollut, niin promootioittain jakaudutaan jälleen tutun näköisesti. Danielsonin murskavuosi siivitti AEW:n jälleen kärkeen ja NJPW omista ongelmistaan huolimatta pysyi tiukasti iskuetäisyydellä. DDT yllätti, sillä en vuoden aikana tajunnut että näin monta matsia hiipi mukaan. Yhden ottelun listalle saaneiden promootioiden jakauma oli jälleen kerran sangen kiitettävä, varsinkin kun aina loppuvuodesta (ja vuodesta toiseen) tuntuu että oma katsomisskaala vain kaventuu ja kaventuu. Eurooppa veti kokonaisuutena lyhimmän tikun ja jäi toista kertaa ilman yhtäkään ottelua.
Kiitokset kaikille päätyyn asti päässeille ja ensi vuoteen!
No Comment