EsineetMuseo

WWE Hardcore Championship

Terästuoli, tikapuut, pöytä, liikennemerkki, kendokeppi, keilapallo, roskatynnyri, veri, ramppi, ja ostoskärryt…

Kun Mr. McMahon lahjoitti sekopäiselle Mankindille säkin, jonka sisältä paljastui jeesusteipillä koristeltu mestaruusvyö, moni silloinen seuraaja varmasti ajatteli, ettei kyseinen vyö pyörisi kuvioissa viikkoa tai kahta kauemmin. Huhupuheiden mukaan myös WWE itse oli samoilla linjoilla; ”mestaruuden” oli tarkoitus esiintyä vain komediasegmenteissä ja nimenomaan Mankindin omaisuutena. Tilanne kuitenkin kääntyi päälaelleen, kun sekä hardcore-paini että Mankind nousivat yllättävän kovaan suosioon. Johtoporras totesi, että Mankindin on muututtava sivuhenkilöstä päähenkilöksi ja hänen mestaruutensa vapaaksi riistaksi. Niinpä Mankindin (tasan neljä viikkoa kestänyt) mestaruuskausi sai karun lopun, kun mies hävisi vyönsä pahamaineiselle Big Boss Manille, joka sai apua Mankindin senhetkiseltä arkkiviholliselta, WWE-mestari The Rockilta. Elettiin marraskuuta 1998, ja WWE Hardcore Championship -vyön erikoinen tarina oli vasta alkamassa.

Showpainissa – eritoten WWE:ssä – jokaisella mestaruusvyöllä on yleensä selkeä paikkansa hierarkiassa. Heavyweight-mestaruus on kuin kenraalin arvo, Intercontinental-mestaruus luutnantin arvo, Cruiserweight-mestaruus alikersantin arvo ja niin edelleen. Hierarkkisen paikan lisäksi vöillä on normaalisti oma identiteettinsä: Divas-mestaruus on naispainijoiden vyö, Tag Team -mestaruus joukkuevyö, United States -mestaruus (tämän kirjoituksen hetkellä) patrioottien vyö. Hardcore-mestaruus edustaa tässä todellista poikkeusta, jota on hankala luokitella tietynlaiseksi vyöksi.

Jos on tottunut siihen, että vöitä käsitellään varovaisesti, Hardcore-mestaruus voi tuntua varsin kaoottiselta konseptilta. Jotain kertonee jo vyön mestaruushistoria, josta löytää mm. Gerald Briscon, Kurt Anglen, Trish Stratuksen ja The Undertakerin kaltaisia nimiä rinta rinnan. Jos jo tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei koko mestaruudessa ollut järjen häivää, pää kiertynee vielä pahemmin pyörälle, kun kuulee myös naishaastattelija Terrin, 59-vuotiaan Pat Pattersonin ja The Godfatherin muuan ”huoran” nousseen aikanaan ko. vyön haltijoiksi.

Mestaruushistoria on ylipäätään kaikin puolin kummallinen, mistä kielii esimerkiksi se, että Raven voitti vyön yhteensä 27 kertaa. Myös Stevie Richards (22 mestaruuskautta), Crash Holly (21 mestaruuskautta) ja Bradshaw (18 mestaruuskautta) nousivat eräänlaisiksi Hardcore-mestaruuden ikoneiksi. Kiehtova fakta lienee sekin, ettei painijoista yksikään pysynyt mestarina edes sataa päivää. Lähimmäksi sadan päivän merkkipaalua pääsi kolminkertainen mestari Big Boss Man, jonka pisin kausi kesti 97 vuorokautta. Kaikista lyhimmän mestaruuskauden ”saavutti” puolestaan The Mean Street Posse -yhteisön Rodney, joka ehti kantaa vyötä vain 24 sekunnin verran.

Hardcore1

Crash Holly on tarinan mukaan se mies, jota saamme kiittää Hardcore-mestaruuden legendaarisesta 24/7-säännöstä. Sääntö otettiin käyttöön SmackDownissa 24.2.2000 ja tarkoitti sitä, että kuka tahansa sai haastaa hallitsevan mestarin (kirjaimellisesti) missä tahansa. Tämä oli muutos, joka ikään kuin irrotti pullosta tulpan; vielä ennen 24/7-sääntöä Hardcore-mestaruus oli hieman vakavampi vyö, jonka vain kahdeksan eri ottelijaa oli onnistunut voittamaan itselleen 2.11.1998–24.2.2000 välisenä aikana. 24/7-säännön täytäntöönpanon jälkeen kesti vain vähän yli kuukauden verran, kun kahdeksan täysin uutta nimeä oli jo onnistunut tekemään saman.

24/7-sääntö paitsi lisäsi mestareiden määrää myös muokkasi vyöstä koomisen. Koska kuka tahansa saattoi haastaa mestarin missä tahansa, vyöstä taisteltiin usein varsin absurdeissa tiloissa, kuten pysäköintialueilla, hotellihuoneissa, lasten leikkipaikoissa ja jopa vesistöissä. Vyön identiteetti (tai pikemmin sen täydellinen puute) mahdollisti puolestaan sen, että kuka tahansa saattoi todella myös nousta mestariksi. Esimerkkinä sellaisesta hahmosta toimii silloinen ”Renee Young”, Terri, joka selätti haastattelemansa Stevie Richardsin sen jälkeen, kun Big Boss Man ja Shawn Stasiak olivat hyökänneet mestari Richardsin kimppuun haastattelun aikana. Kaikki tämä johti vyön inflaatioon ja inflaatio taasen esim. sellaiseen huumoriotteluun, jossa 53-vuotias Gerald Brisco puolusti mestaruuttaan 59-vuotiasta Pat Pattersonia vastaan – molemmat peruukkeihin ja naisten yöasuihin sonnustautuneina.

Vaan vaikka moni mestaruusottelu oli silkka vitsi, mukaan mahtuu myös kovatasoisia matseja. Esimerkiksi v. 2001 Vengeancessä nähtiin pitkähkö taistelu, jossa Rob Van Dam puolusti mestaruuttaan pahikseksi muuttunutta The Undertakeria vastaan. Toinen RVD:n ikimuistoinen Hardcore-mestaruusottelu on saman vuoden SummerSlamissa nähty tikapuumatsi, josta ECW:n ja WWF:n fanit olivat unelmoineet jo pitkään: RVD vs. Jeff Hardy. Myös vuotta aikaisemmin SummerSlamissa oteltiin liki ikimuistoinen taistelu, kun Steve Blackman haastoi Shane McMahonin mestaruusmatsiin: ottelu on juuri se, jossa Shane tippui sisääntulolavasteista alas – ja Blackman perässä. Näiden lisäksi 27-kertainen Hardcore-mestari Raven on ollut monessa mukana. Ravenin parhaimmistoon lukeutuvat ottelu Rhynoa vastaan v. 2001 Backlashissa ja kolminottelu Big Show’ta ja Kanea vastaan WrestleMania X-Sevenissä.

Hardcore2

Mitä Hardcore-mestaruudelle sitten tapahtui? Vastaus on simppeli: invaasio. Kun Vince McMahon osti World Championship Wrestlingin ja toi WCW:n painijoita ja mestaruusvöitä organisaatioonsa, WWF:n johtoporras ajautui tilanteeseen, jossa erilaisia mestaruuksia oli yksinkertaisesti liian paljon. Ratkaisu oli se, että samanarvoisia vöitä yhdistettiin toisiinsa, jolloin kahdesta eri vyöstä tuli yksi ja sama vyö. Hardcore-mestaruuden kohtalo oli alistua Intercontinental-mestaruudelle, kun Hardcore-mestari Tommy Dreamer hävisi Intercontinental-mestari Rob Van Damille Raw’ssa 26.8.2002. RVD:n voitto sinetöi Hardcore-mestaruuden tarun, mutta ainakin se tapahtui runollisesti; jos joku, niin ECW-legenda Rob Van Dam oli sopiva vaihtoehto WWE:n historian viimeiseksi Hardcore-mestariksi.

Konservatiivinen fani voisi sanoa, että Hardcore-mestaruus oli turha vyö, joka teki koomisena ja arvottomana saavutuksena vain hallaa sen omistajalle. Sama fani todennäköisesti toteaa, että oli oikea päätös siirtää mokoma esine eläkkeelle. Itse olen sitä mieltä, että Hardcore-mestaruus oli mielenkiintoinen vyö, joka loi televisiojaksoihin kutkuttavaa jännitystä. Mielestäni esimerkiksi tämänhetkinen WWE on juuri jotain Hardcore-mestaruuden kaltaista kapinetta vailla. Samalla kuitenkin myönnän, että Hardcore-mestaruuden elinkaari oli sopivan mittainen. Jos seuraa viikosta toiseen hardcore-mättöjä, joissa samat painijat rankaisevat toisiaan samoin asein, hardcore-paini itsessään kokee Hardcore-mestaruuden kaltaisen inflaation. Paras ratkaisu olisi näkövinkkelistäni se, että mestaruus olisi aktiivinen vain tietyn aikaa vuodesta, esimerkiksi Extreme Rulesista SummerSlamiin. Tällöin WWE-universumi saisi myös kesäisin makeaa, vaan ei mahan täydeltä.

Hardcore-mestaruus on kuin koko attituden symboli: sensationalistinen mutta eittämättä viihdyttävä. Sen kaoottisuus ja vapaus peilautuvat silloiseen aikakauteen eli vuosituhannen vaihteeseen ylipäänsä – ei sääntöjä, ei esteitä, ei byrokratiaa. Jo se on riittävä syy muistella kyseistä vyötä lämmöllä etenkin tällä hetkellä, kun sääntöjä ja konventioita noudatetaan suorastaan raadollisesti. Tekisi siis ainoastaan hyvää, jos WWE muuttuisi taas hivenen vähemmän konservatiiviseksi ja uskaltaisi luoda Hardcore-mestaruuden kaltaisia innovaatioita.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Ennakko: Extreme Rules 2015

Next post

Videoennakko: Extreme Rules 2015

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.