ArviotNJPWPuroresu

Arvio: Wrestle Kingdom 16 – Jotain puuttuu

Tämä arvio käsittelee vain Wrestle Kingdomin kaksi ensimmäistä iltaa Tokyo Domessa. Tapahtuman kolmas ilta, yhteistyössä Pro Wrestling NOAHin kanssa Yokohama Arenalla järjestetty tapahtuma ei ole vielä kirjoitushetkellä New Japan Worldissa tai Wrestle Universessä katsottavissa. Kolmas ilta lähetettiin Japanissa PPV-lähetyksenä ja tulee viiveellä molempiin suoratoistopalveluihin.


Wrestle Kingdom 16 – illat 1 ja 2: ***1/4 


Tokyo Dome ei ole pitkään aikaan tuntunut näin masentavalta.

Menneinä vuosina tammikuun neljättä päivää on odotettu kuin kuuta nousevaa. Vuoden parasta painia heti uuden vuoden jälkeen monien nauttiessa vielä talvilomista.

Tänä vuonna kaikki hype oli tiessään.

NJPW on ottanut kolauksia koronapandemian aikana, eikä kaksi iltaa Tokyo Domessa etukäteen innostanut juuri ketään.

Lopputuloksena irtosi kuitenkin jotain hyvääkin. Kaiken PAHAN keskellä.


Asia on varmaan kaikille selvä, mutta toistettakoon se ainakin vielä kertaalleen.

Kaksi iltaa on liikaa.

Ratkaisu on taloudellisesti ymmärrettävä, etenkin näin korona-aikana, mutta katsojakokemus kärsii. Yhden timanttisen kortin sijaan molempiin iltoihin tungetaan enemmän tai vähemmän fillereiltä tuntuvia otteluita. Lisäksi jälleen kerran päämestaruus on kiedottu kuvioon, joka takaa mestaruusottelun molempien iltojen huipennukseksi. Kuvio on kieltämättä vähemmän tyhmä kuin parina edellisenä vuotena, mutta kulunut se oli jo viime vuonna.

Toivottavasti ensi vuonna edessä olisi jo paluu normaaliin, mutta ei toistella tuota mantraa yhtään enempää.


Avausilta oli harmillisesti se heikompi kahdesta päivästä.

Aloitetaan niistä huonoista puolista.

House of Torture.

Ja eteenpäin.

Selvä, ei jätetä selitystä puhtaasti siihen.

Ensimmäisen illan kirkkaasti kauheimmasta osuudesta vastasi EVIL. Nimensä mukaisesti otteleva Bullet Clubin alajaostoksi luokiteltavan House of Torturen nokkamies ei enää tee kehässä muuta kuin huijaa. Enkä edes liioittele, paljoa. Yleisö ottaa EVILin sekoilut vastaan olemalla täysin hiljaa. Vangitsevaa kaikin puolin näin katsojan näkökulmasta. Tähän hiljaisuuden päättymättömään pyörteeseen imaistiin tällä kertaa Tomohiro Ishii. Niskaton ärjy olisi normaalisti Tokyo Domen yksi kohokohtia, mutta ei EVIL-versumissa. NEVER-mestaruudesta oteltu hikinen iltapuhde aiheutti lähinnä kärsimystä. Joskus buukkaus vaan tulee painijoiden tielle ja tässä nähtiin malliesimerkki juuri siitä.

Toinen HoT-nimi on viime vuonna joukkuepariaan vastaan kääntynyt SHO. Juniorijoukkuedivisioonan kulmakivi on alkanut kanavoida Kenny Omegaa vähän liiankin kanssa ja muuttunut ilkeäksi videopelaajaksi. Uhkaavan kuusitoistabittisen pimputuksen lisäksi SHO painii kuin EVIL, kaikkien suureksi riemuksi. Ottelu sitä entistä joukkueparia YOHia vastaan ei ollut kaksikon välirikon suuri ratkaisu vaan lähinnä lyhyt välipyykki, jolla ei saavutettu oikeastaan yhtään mitään. Muistoissani ovat vielä SHOn hienot kohtaamiset Shingo Takagin kanssa, miksi emme voisi saada sitä versiota miehestä? Dick Togo, vastaa minulle!

Lisäksi alakortissa oli kaksi joukkueottelua, jotka rakensivat seuraavan illan yksilökohtaamisia. En muista niistä yhtään mitään. Ei siis Wrestle Kingdomia parhaimmillaan.


Oikeasti huonoista puolista päästään vihdoin niihin astetta parempiin osiin. Pre-shown jo perinteeksi muodostunut New Japan Rumble ei kummempaa painijuhlaa tarjonnut. Mutta ryminästä tuli välittömästi pakkokatsottavaa, kun Dragon Gate -legenda CIMA ilmaantui paikalle. Muita shokkeja ei nähty, mitä nyt sai harmitella Minoru Suzukin pientä roolia. Pancrase-pappa sai sentään murhata New Japanin kolme tuoreinta dojokasvattia perinteiden mukaisesti.

Eikä kukaan ole varmaan villeimmissä kuvitelmissaan ajatellut, että CIMA selättäisi NJPW-legenda Tatsumi Fujinamin keskellä Tokyo Domea, mutta niin vaan sattui käymään.

Niistä pääkortin otteluista puhtailla papereilla selviävät myös Jr. Heavyweight ja Heavyweight Tag Team -mestaruusottelut. Yoshi-Hashin mukanaolo joukkuemestaruusottelussa toki kertonee kaiken tarvittavan NJPW:n joukkuedivisioonan nykytilasta. Noh, ainakaan ei tarvinnut katsella Guerillas of Destinya viidettätoista kertaa Domen mestaruusottelussa. Joukkuekohtaamisesta tuli kuitenkin yksi illan valopilkkuja. Dangerous Tekkers (“Vaaralliset Koputtajat”) eli Taichi ja Zack Sabre Jr ovat kovin selkeästi NJPW:n paras joukkue. Jopa kaiken momentuminsa vuosikausia sitten menettänyt Hirooki Goto näytti ihan pirteältä. Ja vaikka Yoshi-Hashi ei ehkä ole statukseltaan tai taidoiltaan ykkösketjun miehiä, niin hän on kumminkin pandemian näytönpaikoissaan pistänyt aina parastaan.

Myös juniorimestaruuskilvoittelu oli täysin pätevä ottelu. El Desperadolla ja Hiromu Takahashilla on takanaan pitkä ja hikinen historia. Kaksikon välinen Best of Super Juniors -finaali toissavuodelta oli ehdoton huippuottelu. Tässä ei edes lähdetty tavoittelemaan kolmivarttista eeposta (onneksi), vaan tahti pidettiin kiivaana. Takahashi ei ole enää se junioridivisioonaa järisyttänyt luonnonvoima useiden loukkaantumisten jälkeen. Vammoista huolimatta punatukkainen dynamo on yhä ohentuneen divisioonan kärkikykyjä. Desperado on noussut pandemian siivellä aivan uudelle tasolle joukkuedivisioonan kulmakivestä aivan divisioonan kärkikyvyksi. Takahashin ja Desperadon välillä klikkasi jälleen ja kohtaaminen piristi taas tapahtumaa kivikkoisen keskiosan jälkeen.

Kumpikaan näistä otteluista ei kuitenkaan herättänyt sen suurempaa kiimaa. Kumpikaan ottelu ei tuntunut siltä, että nyt olisi tosiaan kyseessä Wrestle Kingdom, vuoden suurin ja kaunein tapahtuma. Ensimmäisenä iltana vain kaksi ottelua tuntui siltä, että ne kuuluivat painitemppelin keskiöön.


Katsuyori Shibatan paluu kehään oli kaksi-iltaisen juhlan yksi tärkeimmistä myyntivalteista. Syksyllä nähty viisiminuuttinen näytösottelu oli esimakua pääruokaa varten. Sitten ilmoitettiin, että ottelu käytäisiin jälleen Catch-säännöillä, ilman iskuja. Eihän se olisi haitannut, mutta onneksi Shibata tarttui mikkiin kertoakseen ottelevansa ihan perinteisillä säännöillä. Dave Meltzerin mukaan Shibatan ilmoitus olisi ollut täysi shoot, lupia kyselemättä tehty päätös kehässä. Toisaalta Meltzer myös kertoi melkein samassa kappaleessa, että Shibatan aivot olisi poistettu tämän kallosta vuoden 2017 aivoverenvuodon aikana, joten ehkä suhtaudun tähän raporttiin hieman skeptisesti.

Aivoista ja kalloista viis, Shibata näytti jälleen hyvältä. Vastustajaksi oli valikoitunut Shibatan opeissa marinoitunut Ren Narita, joka teki ainakin väliaikaisen paluun Yhdysvaltojen oppimatkaltaan tätä kohtaamista varten. Narita toki selkeästi varoi opettajansa kanssa, mutta Shibatalla ei samoja ongelmia ollut. Hetkittäin näytti siltä, että vanha Shibata oli todellakin palannut. Tulevaisuus näyttää, minkälaisessa kapasiteetissa Shibata pystyy kehään palaamaan, mutta ainakin saimme kaksi hienoa ottelua vielä irti.

Shibatan ja Naritan tekninen mähinä olisi jäänyt illan kohokohdaksi ilman pääottelua. Kazuchika Okada ja Shingo Takagi olivat kohdanneet jo muutamaan otteeseen kovissa otteluissa, mutta Tokyo Domessa kaikki on suurempaa. Kaksi Toyumonin perinnön kantajaa (Okada sai alkukoulutuksensa Ultimo Dragonilta, Takagi on Dragon Gaten dojon kasvatti) pisti kaiken peliin. Voin toki sanoa, että Okadalle tyypilliseen tapaan ottelun alkupuolisko oli sangen unohdettava. Mutta kun vaihdeaskistossa päästiin viimein kolmosvaihteelta pois, niin sitten lasketeltiin kevyesti huippuotteluksi asti.

Fyysisestä kamppailusta ei draamaa puuttunut. Takagi osasi välttää peljätyn ja parjatun Money Clip -lukon, joten Okadan oli löydettävä keino saada Rainmaker toimitettua perille.

Hieno tapa päättää pääosin kylmäksi jättänyt tapahtuma.

Ja voittajan piti vaan kyetä samaan heti seuraavana iltana Will Ospreayta vastaan.


Seuraava ilta oli yleisilmeeltään hieman pirteämpi, mutta Wrestle Kingdomiksi tätäkin oli vaikea kutsua. Puhtaan lannoitteen sijaan pääkortti oli kyllä hyvä, vaan kovin kädenlämpöinen.

Ishii kommentoi ensimmäisen illan tunnelmia. Kuva: NJPW

House of Torturen sekoilut oli tällä kertaa onneksi rajattu yhteen otteluun, mitä nyt pre-shown puolella joutui vähän muusta Bullet Clubista myös kärsimään. Kaikki yhdentekevät joukkueottelut oli siivottu pre-shown puolelle. Toki Master Waton suuri voitto jäi siten monelta näkemättä, mutta se oli tarpeeksi halpa hinta maksettavaksi.

Illan avannut KOPW 2022 -pokaalista kilvoittelu olisi ehdottomasti ollut ohitettavaa kamaa, elleivät mukana olisi olleet Minoru Suzuki ja CIMA. Valitettavasti mukana olivat myös Chase Owens ja Toru Yano. Kaksijakoiset fiiliksethän se lopulta jätti, vaikka voittaja herättää toiveita hupimestaruuden kolmatta vuosikertaa kohtaan. Vähemmän toiveita herättää ilmeisesti lähitulevaisuudessa odottava Suzukin ja Yanon ikuisuusfeudin kertauskurssi.

House of Torturen ja CHAOS-ryhmän välinen mittelö oli ainoa kelausnäppäintä kaipaava kokemus pääkortin puolella, edellisiltana mainituista syistä. Muut ottelut pääosin toimittivat roolissaan. Pääkortin avannut kolmen joukkueen kilvoittelu junioreiden joukkuevöistä oli ihan hauska, mutta ei lähellekään samaa tasoa takavuosien Young Bucks/Roppongi Vice/ReDragon/Time Splitters -kaliiberin joukkueiden tähdittämistä spottailuista. Joitain saattoi myös hiertää El Phantasmon diskaus ottelusta, kun tämän vuoden päivät käyttämä rautavahviste kengässä vihdoin paljastui. Kiva avaus illalle, mutta ei mitään sen kummempaa.

Kortin ainoa muu ottelu, joka ei väräyttänyt minkäänlaisia viisareita oli SANADAn ja Great O-Khanin kohtaaminen. NJPW:n raskassarjalaisten nuorempaa ydinosastoa edustanut kaksikko ei päässyt missään vaiheessa kunnolla käyntiin. Kohokohdiksi jäivät O-Khanin yritykset matkia vastustajansa räväkkäimpiä liikkeitä. Ottelu sietääkin jäädä unohdettavaksi kaikista aikakirjoista. Illan toinen LIJ:n ja United Empiren edustajien ottelu oli onneksi toista maata, kun Tetsuya Naito ja Jeff Cobb pääsivät mähisemään keskenään. Miesten taisto osui kaikkiin oikeisiin nuotteihin Cobbin esitellessä kehää ravisuttavia heittojaan Naiton pitäytyessä toimivaksi todetussa polven työstämisen strategiassa. Ei tämäkään ehdoton huippuottelu ollut, mutta erottui edukseen tasapaksun kaksipäiväisen aikana.


Toisen päivän todelliset kohokohdat voidaan tiivistää kahteen ja puoleen otteluun. Ja Keiji Muto käväisi ottamassa selfien kehässä NOAHin painijoiden kanssa.

Stardomin edustajat olivat päässeet esiintymään Tokyo Domessa jo kahtena edellisenä vuonna, mutta vain pre-shown puolella. NJPW:n ja Stardomin risteävien televisiosopimuksien vuoksi nuo ottelut oli jätetty kokonaan pois NJPW:n lähetyksestä. Nyt oli tupakansavuisissa kokoushuoneissa hiottu diilit kuntoon kuin Ed Nordholm konsanaan ja Stardomin painijat pääsivät pääshown puolelle ja ihan lähetykseen asti.

Eipä siinä erityisempää rakentelua tarvittu, kun neljän eri joukkion edustajat (STARSin Mayu Iwatani, Oedo Tain Starlight Kid, Queen’s Questin Saya Kamitani ja Cosmic Angelsin Tam Nakano) iskivät kaasupolkimen pohjaan heti alkuminuuteista lähtien. Ihan syystä, sillä ihan hirveästi ei ottelulle aikaa siunaantunut. Nelikko siis kaasutti hetkestä toiseen sukkelasti, joten nopea ketjupaini, komeat loikat ja tiukat iskujenvaihdot tapahtuivat kuin ottelua olisi katsonut pikakelauksella. Jokainen sai väläyttää kykyjään, mutta jos täyttä potentiaalia haluaa nähdä, niin kannattaa suunnata Stardomin tapahtumien pariin. Tällaisenaan kyseessä oli oiva alkupala promootioon ensi kertaan tutustuville ja toivottavasti tarpeeksi iso koukku houkuttelemaan uusia silmiä Stardomin pariin.

Yläkortissa aivan tarpeeksi aikaa suotiin puolestaan Hiroshi Tanahashin ja KENTAn HC-rymistelylle. Kyllä, luitte oikein. Universumin ässä oli tosiaankin heitetty tuolien, pöytien ja tikkaiden ihanaan maailmaan. Mitään roskapainin innovaatioita oli turha odotella, sillä ottelussa pidättäydyttiin kohtuullisen normaalissa asekattauksessa. Brutaaliudelta ei siltikään vältytty.

On totta, että suuri osa ottelusta on hidasta jolkottelua, aseiden noutamista ja seuraavan spotin pystyttämistä. Pahimpana KENTAn kohtaaminen jättimäisten tikkaiden kanssa, joiden pystyttämiseen kului melkein yhtä paljon aikaa kuin Ikean kokoamisohjeiden ymmärtämiseen. Onneksi ne spotit olivat sentään ihan odottamisen arvoisia. Pahamaineisista japanilaisista pöydistä tosiaan päästiin läpi, tuoleja käytettiin tarpeeksi mielenkiintoisesti, Tanahashi kanavoi sisäistä Jeff Jarrettiaan ja kaiken kruunasivat valtavat tikasbumpit ottelun loppuun. KENTAn kauhistuttava tipahdus tikkailta suoraan roskapönttöön ja Tanahashin hurmaava High Fly Flow yläilmoista paloivat kyllä verkkokalvoille pariksi päiväksi.

Kokonaisuus ei varmasti kolahda kaikkiin, eikä ottelua voi täydeksi napakympiksi kutsua. Eikö Tanahashia olisi voitu käyttää ihan perinteisen painiottelun merkeissä?

Pääottelun harteilla lepäsi taas paljon. Onneksi Kazuchika Okada ja Will Ospreay olivat jo pariin otteeseen kykenevänsä keskenään huippuotteluihin. Okada käänsi kelloa pari vuotta taaksepäin ja oli jälleen lähes elämänsä iskussa. Ospreay saattaa olla täysi torvelo, joka aiheuttaa kuvotusrefleksin pelkällä naamallaan (tai tässä tapauksessa karsealla hiuspehkollaan), mutta vaikeahan tässä olisi kiistää osallisuus huippuottelun tärkeänä palasena.

Ospreayn hullusta valaistustornin Moonsaultista käynnistynyt tykittely ei meinannut hellittää hetkeksikään. Innovatiiviset vastaiskut, viime hetken pelastumiset surman suusta sekä rajut tällit pitivät kiinnostuksen yllä päätyyn asti. Voittajasta ei toki missään vaiheessa ollut epäselvyyttä, sillä vain toinen painijoista oli buukattu Wrestle Kingdomin viimeiseen iltaan NOAHin kanssa hippasille.

Rainmaker on palannut valtaistuimelleen. Valtakunta vaan näyttää astetta rapistuneemmalta kuin muutama vuosi sitten.

Oliko tämä viikonloppu myrskyvaroitus Okadan paluusta legendaarisen mestaruuskauden tasolle? Siihen saadaan vastaus kuluvan vuoden aikana ja jo ensi kuussa revanssissa Tetsuya Naitoa vastaan.


Wrestle Kingdomin kaksi iltaa olivat kokonaisuudessaan katsottavia, mutta eivät sitä mitä firmalta toivoisi. Samat ongelmat ovat edelleen läsnä kuin viime vuosina. Bullet Clubin huijausta täynnä olevien otteluiden dynamiikka on päin prinkkalaa, kun yleisö ei voi reagoida. Nuoriso nousee esiin hitaasti tai ei lainkaan muun rosterin vanhetessa käsiin. Pöhinä on tiessään, sillä luvanhaltijat jahtaavat pelottavan aktiivisesti kaikkia sosiaalisen median tilejä, jotka edes kehtaavat julkaista kuvankaappauksia tapahtumista, gif-tiedoistoista puhumattakaan.

Huippulahjakkaita painijoita toki edelleen löytyy, mutta aallonhuippu on jo ohitettu.

Katsotaan missä vaiheessa tulee pohja vastaan.

Ottelusuositukset:

Ilta 1:

Katsuyori Shibata vs Ren Narita
Kazuchika Okada vs Shingo Takagi

Ilta 2:

Mayu Iwatani & Starlight Kid vs Saya Kamitani & Tam Nakano
Jeff Cobb vs Tetsuya Naito
Hiroshi Tanahashi vs KENTA
Kazuchika Okada vs Will Ospreay

Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

Jälkipyykkinaru #109: Impact Hard to Kill 2022

Next post

Arvio: The WRLD on GCW - Bileet Hammersteinissa olivat GCW:tä niin hyvässä kuin pahassa

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.