Reportaasit

Ei mikä tahansa saunailta

WrestleMania 31:n alkuvideossa LL Cool J toteaa: ”The world has become a lot smaller. We’ve all been connected.”

Minä totean: ”Suomen showpainiskene on tullut lähemmäksi. Me tunnemme toisemme.”

 

2002

Ensin oli televisio. SubTV:ltä tuli sellainen omituinen ohjelma, jokin ihmeen ”SmackDown”. Pian löysin itseni ystäväni huoneesta, ruudulla käveli värikäs äijä. ”Hän on legendaarinen Hulk Hogan”, kaverini isä sanoi. Kohta sormeni painelivat näppäimiä: äksästä löi, kolmiosta juoksi ja ympyrästä teki kuulemma heiton. Loin hahmon, jolle annoin nimen Tyrant; kaverini hahmon nimi oli Cutthroat, toisen Bomber. Joku puhui ECW:stä ja työnsi uuden levyn konsoliin. Veri lensi, ja painijoita pystyi kiduttamaan jopa piikkilangalla. Välitunnilla voitin mestaruuden, kunnes hammaskalustoni sai maistaa nurmikkoa. ”Pedigree on liian vaarallinen”, todettiin, mutta meno jatkui. Opin takaperinvoltin, sitten Shooting Star Pressin. Muistan yhä, kuinka hyppäsin leikkimökin katolta trampoliinille ja yläilmoista ystäväni päälle. ”WWE tulee muuten Suomeen”, kaverini sanoi. Kotityöt, koiranpentuilme ja pääsylippu, jota puristin kädessäni stressilelun lailla.

Brock Lesnar nostaa Booker T:n hartioilleen. Näkyy vain ääriviivoja – kuin pyörremyrskyä katselisi.

poks

Pienen pojan pää räjähtää.

Tajuan, että olen rakastunut.

 

2015

Kaksikymmentä aikuista miestä istuu tamperelaisessa baarissa juomassa kaljaa. ”Joko mennään?” joku kysyy innoissaan, mutta saunatilaan saa astua vasta tunnin kuluttua. Arkisista asioista ei jauheta, vaihde on nyt vapaalla. ”Toivottavasti Seth Rollins voittaa WWE-mestaruuden”, moni toivoo, ja välillä muistellaan menneitä. Jos joku kasvo on uusi, kättely ja tutustuminen tekevät hänestä vanhan. Kuppikuntia ei ole; jokaiselle puhutaan ja jokainen myös puhuu.

”We’ve all been connected”, niin kuin LL Cool J sanoo. Katselen ympärilleni ja totean sen olevan totta. Vielä tovi sitten nämä näkemäni naamat olivat korkeintaan pikseliolioita, jotka olivat olemassa vain virtuaalitodellisuudessa – jos sielläkään. Nyt pikseli on muuttunut lihaksi ja teksti puheeksi.

Ja se, mikä meitä niin vahvasti yhdistää, on tuo pikkupoikamainen palo showpainia kohtaan.

WWE-tähti Dean Ambrose sanoo aina, että ”wrestling’s supposed to be fun” – painin pitäisi olla hauskaa. Toisinaan paini herättää kuitenkin aivan toisenlaisia tuntemuksia: surua, epätoivoa, jopa puhdasta vihaa. Pitkän, ärsyttävän päivän jälkeen ei järin naurata, jos erinomaiset nuoret atleetit joutuvat tekemään Big Show’lle ja Kanelle tilaa kuin tammikuisessa Royal Rumblessa konsanaan.

WrestleMania-saunaillassa fiilis on toinen:

 

wmsauna-body1

 

Osasyy on olut ja toinen sellainen booli, mutta hitto vie jos perimmäinen syy ei ole puhdasverinen bondaaminen! Emme itke emmekä valita, vaan muutamme ”tuskan” ironian kautta iloksi. André the Giant -pokaalia ei voittanut ikäloppu Big Show, joka joutaisi jo eläkkeelle, vaan koominen olento, jota on kaljapäissään ilo kannustaa sydämensä pohjasta. ”Big Show ja Kane! Big Show ja Kane! Big Show ja Kane!” kaikuu huuto mantralauseen lailla, ja se, mikä herättää netissä raivoa, saa iloisen sakin nauramaan. ”Ja sitten nopeasti saunaan”, sanoo joku, joka tahtoo nauttia viimeisistä löylyistä ennen kuin varsinainen WrestleMania alkaa.

Siinä piilee showpaini-saunailtojen taika. Kun katsoo lähetyksiä yksin, vajoaa helposti suonsilmään; vain paras paini viihdyttää. Saunailloissa olo on sen sijaan kuin pikkupojalla. Ei ole loppujen lopuksi merkitystä, kuka voittaa ja millä tavalla – tärkeintä on yksinkertaisesti se, että on hauskaa. Jos jokin ottelu tai kohtaus tökkii, voi kääntyä ympäri ja ryhtyä keskustelemaan vierustoverinsa kanssa esimerkiksi Renee Youngin kauneudesta tai vaikkapa The Yetin ikimuistoisesta debyytistä. Fokus WrestleManiaan palatkoon vasta sitten, kun valkokankaalla sattuu jotakin kiehtovaa.

Tämän alustuksen perusteella uskaltanee olettaa, että WrestleMania 31 tuntui erinomaiselta tapahtumalta. Oletus on oikea. Jo ensimmäinen ottelu sai saunojat sekaisin: erityisesti Dean Ambrosen hurja kohtalo oli kollektiivinen hetki (synnyttäen Fight Club Finlandista tutun chäntin ”Ai saatana!”). Kaveriporukassa – ja nousuhumalassa – noteeraa myös sen, että kaikenlainen interaktiivinen toiminta toimii. Esimerkiksi R-Truthin sisääntulo on tavallisesti varsin mitäänsanomaton elämys, mutta saunaillassa on suuri ilo yhtyä ”What’s up!” -huutoihin, Daniel Bryanin ”YES!” -chäntistä puhumattakaan. Ja auta armias, kun naispainijat, eritoten Paige, astelevat estradille. Silloin joku saattaa jopa polvistua valkokankaan alle ja kajauttaa kitalaestaan ulos jotain likaista, joka tulee suoraan sydämestä – syvältä sieltä.

 

wmsauna-body4

 

Ja sitten ne toverilliset sanasodat. Jos samalla sohvalla istuu Randy Ortonin ja Seth Rollinsin fani, tunnelma on kuin Hakametsässä Ilves–Tappara-matsin aikana. ”Tee se!” vaatii Orton-fani, joka toivoo RKO:ta. ”Väistä, perkele – väistä!” karjuu puolestaan Rollins-fani, joka pelkää pahinta. Phoenix Splash… ei. RKO… ei. Curb Stomp… ei. RKO… jep! 1… 2… 3! ”Kyllä! Kyllä!” ulvoo yksi, ”Ei! Ei!” toinen. Lippis lentää päästä pois ja saa pian kyytiä kahta kauheammin. ”Kyllä!” jatkaa Orton-fani päin Rollins-fanin naamaa, ja kymmenen sekunnin kuluttua sama kaksikko jo livahtaa boolikulholle jatkamaan hauskanpitoa.

Mediatutkimuksen opiskelijana rakastan mediatutkimusta. Se tarkoittaa sitä, että rakastan analysoida elokuvia, televisiosarjoja ja, kyllä, myös showpainia. Saunaillassa en kuitenkaan ole mediatutkijan saappaissa. Saunaillassa olen pieni, showpainia antaumuksella fanittava poika, joka ei suhtaudu näkemäänsä järjellä vaan tunteella. En välitä virheistä tai vääränlaisista päätöksistä, vaan otan kaiken mahdollisen ilon irti ja nautin siitä, että saan jakaa WrestleManian kaltaisen ilmiön yli 20 samanhenkisen ihmisen kanssa. Nautin siitä, että koen taas olevani se 11-vuotias poika, joka alun perin showpainiin ja sen ainutlaatuiseen maailmaan rakastui. Nautin siis showpainista ja teen sen niin kuin Ambrose sanoo: it is supposed to be fun.

 

 

WrestleMania 31 oli uskomaton spektaakkeli, jossa fanittamani Seth Rollins nousi WWE World Heavyweight -mestariksi, Brock Lesnar oli liekeissä, The Undertaker otti historiallisen voiton, Daniel Bryan nousi Intercontinental-mestariksi, Rusev otteli elämänsä ottelun, The Rock teki visiitin, WCW-legenda Sting nousi ensimmäistä kertaa WWE:n kehään ja Triple H järjesti kerrassaan eeppisen sisääntulon. Minun ensimmäinen mielikuvani ko. tapahtumasta ei kuitenkaan liity yhteenkään näistä seikoista.

Se liittyy LL Cool J:n lausahdukseen ”We’ve all been connected”. En muista enkä toisaalta edes tiedä tahdonko muistaa, mitä kaikissa otteluissa tarkalleen ottaen tapahtui, mutta sen minä muistan, kuinka minä nauroin ja iloitsin koko pitkän illan ajan. Toivon (ja uskon), että Smarkside liittää suomalaisia painifaneja entistä paremmin yhteen. Se johtaa paitsi suurempaan verkostoon myös lajin eräänlaiseen renessanssiin. Ympyrä sulkeutuu, ja palaa fanina lähtöruutuun, takaisin naiiviksi pikkupojaksi. Löytää vanhan tulen, jota ei ole enää osannut lämmittää.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Videoarvio: WrestleMania 31

Next post

WrestleMania Goes Sauna: reaktiot ja lopputunnelmat

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.