FCFReportaasit

Rockfight 2018 – Ihmisromurallia Leppävirralla

TEKSTI: Ville Vuohtoniemi

KUVAT: Marko Simonen


Mitä helevettiä työ tiällä tiette?

Paksun murteen ja rankan humalatilan sävyttämä kysymys purskahtaa ilmoille kun rikkinäisen biljardipöydän ääressä paljastamme olevamme Helsingistä. Paikallisen alkuasukkaan etelän vetelille kohdistettu utelu ei kuitenkaan vaikuta pahansuovalta, enemminkin vilpittömän hämmästyneeltä. Juttua paikallisella herrasmiehellä riittää muutenkin, mutta keskittymistä haittaa olutlasin suojeleminen hänen suun pielestä roikkuvan paksun kuolajojon kosketukselta. Keskustelu jää lopulta melko hedelmättömäksi sillä tanakan perjantaikuosin ansiosta hän ei tunnu ymmärtävän meitä, ja useamman promillen voimalla artikuloitu Savon murre on liian rankkaa koodikieltä meidän prosessoreille. Pian tämä joviaali seuramies siirtyykin kimpoilemaan muutaman paikalla istuvan seurueen pöytien väliä kuin flipperin kuula. Henkilökunta ei tunnu hänelle korvaansa lotkauttavan, joten kyseessä lienee yksi paikallisista harvoista nähtävyyksistä.

Tapahtumien sijainti on hotellikylpylä Vesileppiksen baari, Pohjois-Savon maakunnassa Leppävirralla. Ja mitä helvettiä me tosiaan siellä teimme?

Maakuntamatkalle oli lähdetty tietysti showpainin perässä. Aiemmin Tukholmassa painituristeina viihtyneestä “likaisesta tusinasta” Pohjois-Savon ekskursiolle oli lähtenyt kolmannes. Nelikkomme körötteli vitostietä paikalle jo hyvissä ajoin tapahtumaa edeltävänä iltana, aikeina ladata akut täyteen kylpylän altaissa ja kurkistaa paikalliseen yöelämään. Neljään pekkaan jaettu huone ei tehnyt lompakkoon isoa vahinkoa, ja hintaan sisältyneet kylpylän palvelut sekä aamiainen eivät ansaitse moitteita ainakaan allekirjoittaneelta. Myös Leppävirran pizzeria/yökerho/karaokekuppila/ainoa valopilkku, ravintola Virranpoika oli hauska kulttuurielämys, jossa perjantai-iltaa vaikutti viettävän lähes koko kylä. Vaikka saimmekin osaksemme muutamia vieroksuvia katseita, vältyttiin myös väkivaltaisilta välikohtauksilta joita oltiin matkalla puoliksi tosissaan kuumoteltu, eli ilta oli kaikinpuolin onnistut.

Lauantai-illan häämöttäessä oli aika suunnata kohti Vesileppis Areenaa ja siellä järjestettävää Rockfight -nimistä spektaakkelia. Showpainia ja livemusiikkia yhdistänyt tapahtuma marssitti hallin lauteille paitsi FCF Wrestlingin painijat, myös rääväsuisen Petri Nygårdin ja keski-ikäistyneen punk-kvartetin Klamydian. Illan musiikkitarjonta ei ollut lähelläkään omia mieltymyksiäni, mutta ajatuksena ja konseptina livekeikkojen ja showpainin yhdistäminen on mielestäni oikein toimiva ja helposti markkinoitavissa. Samanlaista meininkiä on aikoinaan kokeiltu myös Helsingin Nosturissa jossa en itse ollut paikalla, mutta näkisin mielelläni tällaista yritettävän uudestaakin pääkaupunkiseudulla.

Vaikka show’n painiosuudesta vastasikin FCF Wrestling, ei tapahtumaa luettu mukaan FCF:n piakkoin päättyvän kauden viralliseen kaanoniin. Rockfight oli itsenäinen tapahtuma jonka koneistossa isona osasena oli itse suomipainin isähahmo StarBuck, jolta löytyi aiempia kytköksiä Vesileppikseen ainakin mainoshommien merkeissä. Tapahtuma ei tästä johtuen kuljettanut eteenpäin FCF:n juonikuvioita, vaan ottelut olivat pikemminkin näytösluontoisia. Halusi Rockfightia luonnehtia sitten “house show’ksi” tai FCF:n rinnakkaistodellisuuden tapahtumaksi, oli mielestäni järkevä veto lähteä tapahtumaan puhtaalta pöydältä ilman aktiivisia juonikuvioita – FCF:n fokus on kuitenkin pääkaupunkiseudun yleisössä, josta vain kourallinen oli matkustanut paikalle. Tästä huolimatta Rockfightiin oli kasattu monipuolinen ottelukortti, joka vaikutti ennakkoon oikein mielenkiintoiselta.

Vesileppis Areenan uumenissa odotteli melkoinen vastaanottokomitea, sillä hallin permannolle vievässä aulassa olivat lähes kaikki tapahtumaan tuodut painijat toivottamassa katsojat tervetulleeksi ja kaupittelemassa oheistuotteitaan. Saapuessamme paikalle hallissa ei vielä paljon vipinää ollut, mutta onneksi lisää lappasi sisään tasaiseen tahtiin ja show’n pyörähtäessä käyntiin väkeä oli paikalla ihan mukavasti.

Rockfightin saapui avaamaan itse tapahtuman puuhamies StarBuck, seuranaan Vesileppiksen leppäkerttumaskotti. Avajaispuhe sai kuitenkin pian synkän käänteen, kun tapahtuman pääottelussa StarBuckin Valhalla Nordic -mestaruutta tavoitellut saksalainen Demolition Davies könysi kehään pilaamaan tunnelman. Jäätävän kokoinen kolossi antoi myrskyvaroituksen niittaamalla Vesileppiksen leppäkertun mattoon ja jysäytti ruhonsa tämän päälle, liiskaten maskotin kuin, noh, ötökän. Segmentti oli mielestäni oikein toimiva pohjustus showpainin maailmaan, mutta ikävä kyllä paikallisyleisö oli kiusallisen hiljainen meidän muutaman painifanin buuatessa Daviesin törkeälle tempulle.

 

Demolition Davies ei pidä hyönteisistä.

 

Kun leppäkertun jäänteet oli saatu siivottua pois kehästä, oli aika illan ensimmäisen ottelun jossa Mustan Aukon tuhokone Möykky kohtasi lennokkaan “Lapin luchadoren” Jami Aallon. Molempia tästä kaksikosta on kanavillamme kehuttu moneen otteeseen, ja samalla linjalla voidaan jatkaa myös tämän ottelun myötä. Molemmat pistivät parastaan, ja klassinen “Daavid vastaan Goljat” asetelma toi matsiin sitä kuuluisaa dynamiikkaa. Tapahtuman kortti oli mielestäni ylipäätään hyvä leikkaus showpainin eri tyyleistä, ja tämä matsi oli malliesimerkki pienemmän ja vauhdikkaamman sankarin kiirastulesta isompaa ja voimakkaampaa ilkimystä vastaan. Kun tähän lisätään vielä Möykyn pahis-karisma ja mainio huulenheitto yleisölle, oli Rockfightin avausottelu oikein nautinnollinen. Ainakin meille painifaneille.

 

Möykyn ja Jami Aallon ottelussa nähtiin näyttäviä liikkeitä.

 

Toisena otteluna oli vuorossa kuuden miehen joukkuottelu, jossa Mikko Maestron, Make Smoothin ja Johnny McMetalin tehotrio sai vastaansa Salomon Stridin, Tammisen Tonin sekä Pyöveli Petrovia tuuraamaan saapuneen Teuvon. Viimeksi mainittu saikin hyviä reaktioita kehän vierustalla Petri Nygårdin keikkaa odottaneilta hepuilta – jos totta puhutaan niin Teuvoa tuskin olisi erottanut heidän joukostaan ilman painiasua.

Itse ottelu oli perusvarma mutta toimiva joukkuemättö. Pidin kovasti molempien joukkueiden koostumuksesta – Maestron, McMetalin ja Smoothin jengi oli sympaattinen värikkäiden persoonien koalitio, jossa varsinkin Smooth pääsi loistamaan pahisten kurituksessa. “Suomipainin messiaan” Stridin johtaman porukan dynamiikka (ota huikka) oli myös mainio, kokeneemman päällikön käskyttäessä koomisia alamaisiaan. Tästä asetelmasta voitaisiin mielestäni jatkossa ottaa enemmänkin irti, sillä Strid sopisi mainiosti johtamaan jonkinlaista Suomi-teemaista tallia. Kotiseuturakkautta pursuava Tamminen ja oluen turvottama Teuvo sopisivat jengiin loistavasti, ja näin saisivat myös itselleen jonkinlaista suuntaa ja tekemistä.

 

Teuvo, Tamminen ja Strid joutuivat ahtaalle kun Smooth, McMetal ja Maestro jakelivat luuvitosia.

 

Show’n ensimmäiseen puoliskoon mahtui vielä teknistä taituruutta, kun yksi suomipainin pitkän linjan puurtajista sai haastajan itärajan takaa. Savosta kotoisin oleva Stark Adder nousi kehään Kuopion palloseuran pelipaidassa, ja tämä olikin yleisön mieleen – mielestäni tässä myös korostui tapahtuman house show’mainen luonne, sillä enpä usko Adderin saapuvan Pressaan piakkoin KuPsin paidassa. Siinä missä Stark Adder on kovassa tikissä, “Venäjän ahma” Vladimir Kulakov oli myös varsin vaikuttava ilmestys. Pituudella hän ei ehkä pääse rehvastelemaan, mutta varteen oli pumpattu komea määrä lihasta – jos vertauskohtia lähtee hakemaan, Lucha Undergroundissa Son of Havocina tunnettu Matt Cross tulee ensimmäisenä mieleen.

 

Tässä ei ole alkamassa rituaalitanssi, vaan tarkka ja tekninen ihmisshakki.

 

Kuten illan aiemmat kaksi matsia, myös Suomi vastaan Venäjä maaottelu oli varsinkin mukava koitos – ainakin omaan makuuni. Adder ja Kulakov esittelivät taitavaa mattopainia sekä näyttäviä ja kovia iskuja, ja vaikka itse tällaisista matseista pidänkin oli tämä tietyllä tapaa kortin musta lammas. Showpainista tietämättömille, joita paikalla olleista valtaosa kuitenkin oli, tämä saattoi olla hieman liian “kuiva” ottelu, ja koenkin että selkeästi viihteellisimmät matsit upposivat Leppävirran yleisöön parhaiten. Toisaalta tietysti oli hyvä asia että showpainia esiteltiin ummikoille monipuolisella kattauksella, mutta itselleni jäi fiilis että matsi oli väärässä paikassa ja helmet menivät sioille – Pressassa tämä matsi olisi varmasti räjäyttänyt yleisön ja noussut uusiin sfääreihin, ja toivonkin että Kulakovia nähtäisiin joskus tulevaisuudessa myös pääkaupungissamme.

Kun kolme ottelua oli painittu, oli aika siirtyä illan musiikkitarjonnan pariin. Otteluiden välissä lavalle hyppäsi Petri Nygård vetämään bileräppiään, ja viimeistään tässä kohtaa kyllä valitettavasti huomasi että illan artistit olivat savolaisten keskuudessa kovempaa huutoa kuin painijat. Siinä missä otteluiden aikana tunnelma oli ollut kuin jumalanpalveluksessa, nyt lavan edustalla alkoivat suorastaan riehakkaat bileet. Kuten aiemmin totesin ei Nygård ole omaan makuuni, mutta koska pakoonkaan ei päässyt oli vain purtava hammasta ja istuttava noin tunnin kestäneen setin läpi. Keikkaa oli sinänsä ihan hauska ryhtyä analysoimaan, sillä rutiininomaisesta vedosta huomasi kuinka taivasti Nygård on itsensä brändännyt. Mies lavalla oli aivan selkeä hahmo joka elää omassa viinan ja irtosuhteiden kyllästämässä kayfabessaan – oli mielenkiintoista huomata että artisti jonka lyriikat käsittelevät valtaosin ryyppäämistä ei ottanut lavalla tippaakaan edes keskiolutta.

Kun “pillumagneetin” keikasta oli selvitty, oli aika ottaa kehään neljä miestä hardcore-ottelun merkeissä. Sadistisen Vili Raadon, tohtorileikit jättäneen Ionin ja “Karjalan aaveen” Shemeikan sekaan saatiin neljänneksi pyöräksi Heimo Ukonselkä, joka palasi tositoimiin pitkän tauon jälkeen.

 

Shemeikka osui napakymppiin ja sai kendosauvasta kaupan päälle.

 

Neljä mainiota persoonaa ja taitavaa painijaa vieläpä hardcore-stipulaatiolla höystettynä on resepti jolla on hankala mennä metsään. Ottelu oli myös selkeästi illan huumoripainotteisin, sillä Ukonselkä viskeli kehään arsenaalin aseita jossa oli perinteisten tuolien ja pöytien lisäksi myös jotain hieman erikoisempaa. Kehään ilmestyi mm. saunakiulu ja -vihta, tikkataulu sekä hupaisat ylisuuret nyrkkeilyhanskat. Painijat rymysivät myös yleisön joukossa siihen malliin että hieman hirvitti puuttuuko joku lajista tietämätön katsoja ottelun kulkuun tai jääkö joku alle kun ei tajua väistää, mutta välikohtauksilta onneksi säästyttiin. Sen sijaan nähtiin komea loikka, kun Vesileppis Areenan lehtereille kiivennyt Shemeikka heittäytyi vastustajiensa niskaan. Kritiikkiä voisi antaa siitä että ottelun tuoksinassa oli paikoitellen hankalaa seurata kaikkea mitä tapahtuu, vaikka toisaalta se onkin tällaisten matsien kohdalla tavallista ja hankalasti vältettävissä – varsinkin jos ottelu leviää yleisön puolelle. Joka tapauksessa nautin tästäkin ottelusta, joka jatkoi tapahtuman teema eli showpainin erilaisten vaikutteiden esittelemistä mainiolla hc-meiningillä ja ripauksella komediaa.

Ja mitäpä olisikaan painishow ilman naisten ottelua? Harmillisesti FCF:n omat naispainijat eivät kuitenkaan olleet kortissa mukana, vaan Leppävirralle oli tuota kaksi ulkomaalaisvahvistusta kohtaamaan toisensa. Ruotsalainen Helena Sixt ja venäläinen, aiemminkin Suomessa paininut Natalia Markova ottivat kehän haltuun vielä ennen tapahtuman pääottelua. Olimme ennen tapahtumaa ehtineet hieman spekuloida millaisen vastaanoton kahden ulkomaalaisen kohtaaminen saa, mutta Sixtin ja Markovan roolit loksahtivat paikalleen luontevasti. Markova veti vaivattomasti osansa pahana venäläisenä, ja Sixt oli todella hyvä alakynnessä taistelevana sympaattisena sankarina. Valtaosa matsista menikin Markovan komennossa, kun tämä kuritti Sixtiä likaisin keinoin ja huuteli buuaaville katsojille törkeyksiä. Kelpo setti tämäkin, mutta henkilökohtaisesti jäi minulle tapahtuman heikompaan päähän.

 

”Två?” ”Två.”

 

“Eikö vieläkään päästä kuuntelemaan Klamydiaa” kuului jostain lähettyviltä kun kehäkuuluttaja Koopra hyppäsi kehään hoitamaan illan pääottelun seremoniat. Kuten jo alussa kerroinkin, tapahtuman kruunasi suomipainin pioneerin StarBuckin ja saksalaisen Demolition Daviesin kohtaaminen, jossa panoksena oli pohjoismaiden Valhalla Nordic -mestaruus. Aiemmin “King Kong” Karhulan epäonnistuneesti FCF:n mestaruudesta haastaneen Daviesin paluu Suomeen oli jo itsessään kiinnostava, mutta matsissa oli vielä toinenkin vetonaula – erikoistuomarina toimi StarBuckin vanha ystävä, moninkertainen kehonrakennuksen Suomen mestari Jari “Boogie” Mustonen.

Koska nyt tosiaan oltiin FCF:n rinnakkaistodellisuudessa oli StarBuck sankarin roolissa isoa pahaa körmyä vastaan, ja oli kieltämättä melko outoa nähdä hänet jälleen tepastelemassa Eye of the Tigerin tahtiin kehään. Itse ottelu kulki myös melko pitkälti hyvis-StarBuckin otteluiden kaavan mukaan. Davies hallitsi ottelua koollaan ja voimallaan suurimman osan, StarBuckin tsempatessa yleisöä kannustamaan häntä. Ainakin yksi humalainen herra lähti leikkiin mukaan ja yllytti muitakin pitämään mekkalaa, mutta huudellessaan StarBuckin nimeä lisäsi hän perään yhden ylimääräisen s-kirjaimen. Ehkäpä hän olikin vain amerikkalaisen ketjukahvilan suuri ystävä.

 

Ovimiehenä työskentelevä ”Boogie” Mustonen piti yllä kuria ja järjestystä Valhalla Nordic -mestaruusottelussa.

 

Ja kuten arvata saattoi, ottelun loppupuolella myös “Boogie” pisti näppinsä peliin. Davies protestoi tämän laskua kävi raitapaitaan käsiksi, jolloin Mustonen tiputti tämän komealla heijarilla joita yleensä näkee vain nakkikioskin jonossa valomerkin jälkeen. Tämän myötä StarBuckille aukesi ikkuna hoitaa ottelu nimiinsä, ja näin illan painit päättyivät edelleen hallitsevan Pohjoismaiden mestarin voitonjuhliin.

 

Pohjoismaiden mestari säilytti tittelinsä rankan matsin päätteeksi.

 

Ottelu oli kuin tuulahdus jostain 80-luvulta, sillä mukana oli runsaasti rosoista ja raisua vanhan liiton meininkiä. Siinä missä StarBuck ja Davies hoitivat tonttinsa mallikkaasti, kaikella kunnioituksella täytyy sanoa että “Boogie” Mustonen oli aivan järkyttävän huono tuomarin roolissa. Laskut menivät jatkuvasti miten sattuu, mikä ainakin omalta osaltani nakersi ottelun tarinaan ja flow’hun uppoutumista. Vaikka eipä siinä, tuskinpa sitä itsekään saisi juuri mitään aikaan jos kehään sattuisi päätymään raitapaidassa ilman koulutusta. “Boogien” tuominen tapahtumaan oli kuitenkin ymmärrettävä markkinointikikka, sillä asuuhan mies nykyään juuri Leppävirralla.

Kokonaisuudessa Rockfight oli mielestäni erittäin hyvä painishow väärässä paikassa. Laji ei vain valitettavasti tuntunut uppoavan paikalliseen yleisöön, jota Nygårdin ja Klamydian perässä oli paikalle saapunut loppujen lopuksi reilusti. Hiljainen ja flegmaattinen yleisö nakersi otteluiden tunnelmaa, ja olisikin mielenkiintoista jos jollain keinolla pääsisi näkemään tismalleen saman tapahtuman erilaisen yleisön kanssa. Rohkeasta yrityksestä lähteä valloittamaan Pohjois-Savoa täytyy kuitenkin nostaa hattua StarBuckille ja FCF:lle, ja kieltämättä oli varsin hauskaa tehdä pieni irtiotto arjesta ja lähteä reissuun painin perässä (kiitokset matkaseuralle vielä tätäkin kautta). Kiinnostavaa olisi myös nähdä millaisen vastaanoton suomipaini nykyään saisi jossain hieman suuremmassa kaupungissa Helsingin ulkopuolella – ehkäpä ensi kaudella voitaisiin suunnata Turkuun, Tampereelle tai vaikkapa Ouluun viikonloppulomalle?

 

Lisää...
Ville Vuohtoniemi

Ville Vuohtoniemi

Rauha, rakkaus, showpaini.

Previous post

#MaanantainMatsi - Erik Isaksen vs Juhana Karhula (2016)

Next post

Late Night Wrestling Show Live: Talviklassikko

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.