Reportaasit

Sukulaisissa vapaaottelun luona

Pesunkestävä painifani Enska menetti pitkään varjelemansa vapaaottelupoikuutensa, kun historian yhdeksäs Fight Night Finland -tapahtuma valtasi Turun Kupittaan urheiluhallin lauantaina 25.4.2015. Minkälaiselta vapaaottelu näytti teatraalista showpainia fanittavan ihmisen silmin – ja kuinka paljon lajit eroavat toisistaan ja toisaalta taas muistuttavat toisiaan? Onko painifani kykeneväinen nauttimaan vapaaottelusta ja sen tarjoamasta draamasta? Kokemus opetti paljon urheilusta ja viihteestä sekä niiden välisestä suhteesta.

Kello lähestyi kahta, kun tein ratkaisun. Päätin ostaa pääsylipun neljän tunnin päästä alkavaan vapaaottelutapahtuma Fight Night Finland 9:ään. ”Kerrankos sitä”, ajattelin ja lisäsin tiketin ostoskoriin, vaikken tiennyt illan kortista tai ottelijoista oikeastaan yhtään mitään – ja tietämykseni lajista ylipäänsä oli varsin minimaalinen. WWE-tähti Brock Lesnarin UFC-matsit olin toki aikanaan katsellut ja niistä muistaakseni diggaillut, mutta muutoin olin todellinen keltanokka. Fight Night Finland 9 yhtä kaikki houkutteli minua, koska ajattelin, että eiköhän kaltaiseni showpainifanaatikko viihtyisi myös vapaaottelun maailmassa. Jos showpaini nappaa, niin kyllä varmasti vapaaottelukin – vai?

Kun löysin istumapaikkani ja aloin katsella ympärilleni, ensimmäinen huomioni oli pelkästään positiivinen. Havaitsin asioita, jotka herättivät kiinnostusta: kehä – ja eritoten häkki – näytti hienolta, hallin tunnelmavalaistus oli toteutettu hyvin ja tila kuhisi ihmisiä, joista paistoi intohimo lajia kohtaan. Viimeistään tapahtuman varsinainen avaus näyttävine liekkisuihkuineen ja äänekkäine ilotulituksineen kaikkineen teki showpainin vuoksi spektaakkelinomaiseen urheiluviihteeseen tottuneeseen katsojaan syvän vaikutuksen. ”Juuri näin tällainen ilta pitää aloittaa”, pohdin, ja pian ensimmäinen ottelija jo käveli häkkiä kohti sisääntulokappaleensa soidessa.

Sitten iskivät koti-ikävä ja kulttuurišokki. Kehässä seisoi kahden hahmon sijasta kaksi kilpailijaa, jotka toivottivat toisilleen onnea ennen ottelun alkua ja hikoilivat pian yksitoikkoisesti kanveesissa. ”Hyvä! Just noin!” kannusti joku, joka tajusi tilanteen päälle, mutta minä olin sormi suussa. ”Tästäkö minä todella maksoin 30 euroa?” kysyin itseltäni, kun ottelu jo loppui ikään kuin kesken kaiken ”tekniseen tyrmäykseen”. Aloin pelätä, etten yksinkertaisesti ymmärrä vapaaottelusta tarpeeksi. Miten voi nauttia tunnelmasta tai osata jännittää, jos ei lainkaan tiedä, milloin ottelu on lähellä loppuaan?

 

Tapahtumaa oli katsomassa silmämääräisesti arvioituna 400–500 ihmistä.

Tapahtumaa oli katsomassa silmämääräisesti arvioituna 400–500 ihmistä.

 

Jos on seurannut showpainia jo ala-asteelta saakka, on ”vaarana” alkaa lähestyä kaikkea urheilua viihteen näkökulmasta. Monessa urheilulajissa tai ainakin -lähetyksessä itse asiassa on runsaasti erilaisia show-elementtejä läsnä; ne vain sattuvat kytemään kannen alla, jolloin niitä ei tunnista helposti. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin tai Suomen ja Venäjän väliset jääkiekkomaaottelut kietoutuvat aina tietynlaiseen kertomukseen, jonka media ja retrospektio ovat meille opettaneet. Nämä kertomukset ovat tarinankerronnallisia stereotyyppejä täynnä: Ruotsin ”tuurihaukoilla” käy aina uskomaton munkki, ja ”veli venäläinen” se huijaa turnauksesta toiseen. Tällöin studiojuontaja ja ottelun selostaja kertovat televisiokansalle tarinaa, jossa Suomi on showpainitermein ”babyface” ja Ruotsi tai Venäjä puolestaan ”heel”. Myös tuomaritoiminnan – vähintään vihjaileva – kritisointi on osa tätä jääkiekko-ottelun ”käsikirjoitusta”: jos tuomari viheltää tavalla, joka haittaa Suomea, häntä pidetään vihollisena. Silloin tuomari on Suomen vastustajan tavoin ”heel”, jota vastaan sympaattinen altavastaaja Suomi taistelee kuin Hollywood-hahmo Rocky Balboa konsanaan.

Vapaaottelua oli kaikesta huolimatta vaikea viihteellistää. Erilaisia käsikirjoituksia skriivailevana tarinankertojana koetin kyllä parhaani mukaan luoda urheilijoihin ja otteluihin syvyyttä, mutten yksinkertaisesti saanut lajista kiinni. Jokin vääntö saattoi loppua pitkäkestoiseen ja täysin draamattomaan kuristukseen, toinen sen sijaan todelliseen antikliimaksiin – time limitiin. ”Hukkareissu”, totesin ja aloin jo miettiä, mitä muuta olisin voinut lauantai-iltana tehdä. Käynnissä oli vasta neljäs koitos, ja matseja tapahtumassa yhteensä yhdeksän. Ajatukseni kulkivat välillä jo ulko-ovea, Kupittaanpuistoa ja kotimatkaa kohti.

Vaan silloin se tapahtui. Sanoin kuin selkäytimestä viihteelle sayonara ja aloin kohdella lajia sen sijaan urheiluna – eli oikein. En ajatellut enää, että jommankumman ottelijoista pitäisi olla ”babyface” ja toisen taas ”heel” enkä myöskään vaatinut matseilta draaman kaarta, joka kulkee systemaattisesti kohti tarinan kliimaksia, vaan suhtauduin nyt vapaaotteluun vapaaotteluna. Kilpailijat, joista olin yrittänyt luoda karikatyyrisiä hahmoja, olivat nyt ihmisiä, jotka ottelivat oikeasti toisiaan vastaan – ja draama, jota olin vaatinut sen ikiaikaiselta kaarelta, piili nyt tilanteen aitoudessa; yksikin väärä liike tai teko eli inhimillinen virhe voi ratkaista matsin kuin matsin. Se saattaa parhaimmillaan johtaa dramaattisempaan tulokseen kuin yksikään matemaattisesti laskelmoitu ja nerokas käsikirjoitus.

 

Pääottelija Juho Valamaa valmistautuu koitokseensa.

Pääottelija Juho Valamaa valmistautuu koitokseensa.

 

Aluksi ajattelin, että oli onni, kun kykenin muuttamaan asennoitumistani; siinä olisi mennyt koko ilta hukkaan, jos olisin toivonut jokaiselta matsilta vain viihdettä eli hyviksiä, pahiksia, draamaa, lyöntejä, potkuja ja heittoja, jotka sytyttävät yleisön liekkeihin. Myöhemmin oivalsin, että kyse oli paljon suuremmasta asiasta kuin yhdestä hassusta lauantai-illasta – kyvystä oppia arvostamaan erilaista genreä, siis erilaisuutta. Olen varma, että showpainiorganisaatio Fight Club Finlandin show’hun ensimmäistä kertaa eksyvä vapaaottelufanaatikko on yhtä vaikean dilemman edessä kuin allekirjoittanut vapaaotteluiltamassa. Kestää aikansa ennen kuin pääsee erilaiseen maailmaan sisään. Täytyy vain osata antaa mahdollisuus, jotta voi onnistua siinä.

Pidän kokemustani erittäin avartavana siksi, etten enää pillastu, jos joku mollaa showpainia tajuamatta sen erikoisista nyansseista sen enempää – siis suostumatta hyväksymään sitä, että myös urheilu voi olla viihdettä, urheiluviihdettä. Voin silloin muistella, kuinka istuin kerran Kupittaalla ja yritin itse katsella vapaaottelua showpainina eli urheilua urheiluviihteenä. En ole siis itse ollut yhtään sen parempi ihminen kuin se showpainia sokeasti kritisoiva henkilö. Tapaamme yksinkertaisesti lähestyä asioita sen perusteella, mitä olemme oppineet: showpainifani urheilua urheiluviihteenä, vapaaottelufani kenties urheiluviihdettä urheiluna. Tärkeintä olisi olla ennakkoluuloton ja irtautua kahleista, jotka tekevät yksilöstä ”genreuskovaisen”. On rikkaus osata nauttia monenlaisista asioista.

Mitä pidemmälle ilta kului, sitä paremmaksi koko elämykseni kehittyi. Olin vihdoin päästänyt showpainista irti ja tykästynyt arvaamattoman kilpaurheilun viehätysvoimaan. Samalla tapahtui jotain sellaista, mitä olin odottanut alkuillasta lähtien: matseissa ja kilpailijoissa alkoi näkyä niitä show-elementtejä, joita olin alinomaa kaivannut. Erityisesti Teemu Packalén erottui joukosta todella karismaattisena persoonana, joka otti yleisön showpainijan lailla haltuunsa. Myös hänen ottelussaan oli selkeä tarina, joka toi mieleeni termit ”babyface” ja ”heel”: Packalén (hyvis), koti- eli turkulaisyleisön lellikki, otteli Ranskan kansalaiseksi siirtynyttä algerialaismies Suleiman Bouhataa (pahis) vastaan. Kyseessä oli siis maaottelu, jota vahvisti se, että Bouhata kantoi Algerian lippua käsissään sisääntulonsa aikana. Ja mitä sitten tapahtui? Packalén pyöritti Bouhatan pakettiin alle puolessa minuutissa; ottelu oli siis varsinainen ”squash match”. Show jatkui matsin jälkeen, kun Packalén kiipesi häkistä ulos ja ryntäsi suu korvissaan kunniakierrokselle. Bouhata sen sijaan vastasi draamasta: mies löi raivoissaan häkkiä ja heitti hammassuojansa voimalla kanveesiin.

 

Myös niin kutsutussa co-main eventissä otellut Janne ”Jamba” Elonen-Kulmala ja pääottelija Juho Valamaa vakuuttivat jo pelkillä presensseillään. Jamba oli sympaattinen altavastaaja, joka kykeni sankarillisesti lyömään brittiottelija James Penningtonille luun kurkkuun, ja Valamaa taasen uhkaava kaappi, jolle tapahtuman toinen ranskalaisvahvistus Davy Gallon ei mahtanut mitään. Näissä otteluissa – kuten myös Packalénin matsissa – oli sopiva sekoitus urheilua ja viihdettä, joka sai hallin kuumaksi ja tapahtuman tuntumaan silkan kamppailuiltaman sijaan spektaakkelilta.

Kokonaisuudessaan Fight Night Finland 9 (tai ainakin sen kolme viimeistä ottelua) oli pääsylippunsa väärti jopa kaltaiselleni ”maallikolle”, joka ei ottelijoita tai heidän ominaisuuksiaan tuntenut. Iso kiitos siitä kuuluu ihmisille, jotka kyseisen tapahtuman järjestivät ja mahdollistivat: mallikkaasti toteutettu äänentoisto ja pyrotekniikka toivat iltamaan rokkikonsertin tuntua. Myös kehäkuuluttaja oli hyvä työssään ja hoiti hommansa kiitettävästi. Tapahtuma oli siis organisoitu toimivasti ja järkevästi; illan kulku (kolme ottelua, tauko, kolme ottelua, tauko, kolme ottelua) oli rytmitetty niin, ettei katsojalle tullut missään vaiheessa ähky.

Kaikista kiitollisin olen kuitenkin siitä, mitä kokemus minulle opetti. Minkä tähden identifioitua ”kendojanariksi” tai ”potkupallofaniksi” ja sotia keskenään, jos on mahdollista olla molemman lajin ystävä? Sama pätee vapaaotteluun ja showpainiin. En enää yritä verrata lajeja toisiinsa tai mieti, kumpi niistä on parempi, vaan nautin molemmista täysin rinnoin: vapaaottelusta urheiluna, showpainista urheiluviihteenä. Tärkeintä on loppujen lopuksi se, että ymmärtää, mitä katsoo.

Tapahtumaa oli seuraamassa myös UFC-asiantuntijamme Juho, jonka kanssa oli ilo rupatella vapaaottelusta. Lue Juhon kirjoittama kolumni WWE:stä tutun Phil ”CM Punk” Brooksin UFC-tulevaisuudesta!

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Tulossa WWE Networkiin 2015

Next post

Tulokset: Extreme Rules 2015

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.