AEWViisi pointtia

Viisi pointtia: AEW Fight For The Fallen (13.7.2019)

Päivämäärä: 13.7.2019

Paikka: Jacksonville, Florida (Daily’s Place)

Yleisömäärä: 5 000


All Elite Wrestlingin kolmas tapahtuma toimi viimeisenä pysäkkinä ennen All Outia, keräten samalla varoja hyvään tarkoitukseen. Tapahtuman lipputulot lahjoitettiin aseväkivallan uhreille. Itse kehässäkin tapahtui pitkän illan aikana yhtä sun toista. 


1. Toimivin buy-in tähän mennessä

AEW:n pre-showna toimivat “buy init” ovat olleet kovan kritiikin kohteena. Jos kutsuisin Double or Nothingin battle royalia kontroversiaaliseksi, niin vähättelisin. Myös Fyter Festissä nähdyt Allien ja kirjastotäti Leva Batesin, sekä Michael Nakazawan Hardcore-ottelu esports-julkkista Alex Jebaileyta vastaan saivat nihkeän vastaanoton.

Fight for the Fallenin buy inistä en kuitenkaan keksi mitään, mikä olisi ollut heikkoa. Vaikka tämä kirjastogimmick olisikin mielestäni saanut jäädä Being The Elite-hupsutteluksi, niin Peter Avalonin ja Sonny Kissin ottelu oli oikein mainio pikainen pyristys – luultavasti suurimmaksi osaksi Sonny Kissin takia. Sonny Kiss oli yksi harvoja isoja valopilkkuja Lucha Undergroundin neljännellä ja toistaiseksi viimeisellä kaudella ja rakastuin täysin siemauksin tähän 2010-luvulle päivitettyyn versioon exoticosta. Sonny Kiss tekee gimmickilleen tyypillisiä feminiinisiä temppuja, mutta hänellä on hyvin uniikki atleettinen tyyli tehdä niitä. Lentävä spagaati ja Surra de Bunda eli latinostripparien keksimä “perse naamaan” on melko uniikkeja temppuja painimaailmassa, missä luulee jo nähneen kaiken.

Toinen kickoffissa nähty ottelu oli Bea Priestleyn ja Shoko Nakajiman, sekä Dr. Britt Bakerin ja Rihon välinen naisten tag-ottelu. Itseltäni on jäänyt valitettavan vähälle nykyjoshiskenen seuraaminen, joten on mahtavaa, että AEW tuo näitä Japanin salaisuuksia isolle areenalle. Tämäkin ottelu oli oikein mallikas esiintyminen naisilta – erityisesti japsitytöiltä. Ikävä kyllä melko varhaisessa vaiheessa ottelua Baker sai aivotärähdyksen Priestleyn kovasta potkusta päähän, mutta ainoa hetki, missä tämän huomasi oli, kun Priestley yritti vaihtaa vastapuolen joshipainijan sisään. Valitettavasti tämä hetki oli luultavasti ottelun muistettavin kohta, vaikka taustalla olikin vallan pätevä naisten tag-ottelu.


2. Tuotannossa on vielä rutkasti petrattavaa – mutta parannusta on jo tapahtunut

En odota, että AEW saisi kaikkia tuotannollisia ongelmiaan kuriin vielä hetkeen. Jopa WWE:llä, joka on järjestänyt suoria lähetyksiä lähemmäs 40 vuotta, on yhä rutkasti tuotannollisia ongelmia tapahtumissaan. Olen kuitenkin yllättynyt, kuinka ihmeellisiä AEW:n tuotannolliset virheet ovat. Kesken buy-inin naisten tag-ottelun lähetykseen ilmestyi closed captioning eli kuuroille suunnattu automaattisesti generoitu teksti taustalla kuuluvasta puheesta, mikä oli ruudussa noin viisi minuuttia, kunnes joku huomasi korjata asian.

Samoin aivan tapahtuman päätteeksi The Eliten jäsenet kävivät juttelemassa yleisölle kuvitellen, että lähetys oli jo päättynyt. En ole täysin varma, että missä vaiheessa tapahtuman olisi pitänyt päättyä ja vain yleisölle tarkoitetun post-shown alkaa, mutta oletan sen olleen niillä tienoilla, kun Kenny Omega ja kumppanit toivat massiivisen shekin ruutuun ja julistivat keränneensä $150 000 aseväkivallan uhreille. Lähetystä oli kuitenkin vielä noin 5 minuuttia jäljellä, joten Omegan “since we’re off the air” julistus hupsutellessaan yleisön hyvästelyissä tuntui amatöörimaiselta.

Samalla on kuitenkin myönnettävä, että parannusta on tapahtunut. Double or Nothingissa musiikit olivat täyttä puuroa, mutta nyt niistä sai hyvin selvää. Samoin kameratyöskentely ei ollut läheskään yhtä raivostuttavaa, kuin edellisissä tapahtumissa. Suurin kehu on kuitenkin annettava itse venuelle. WWE:tä katsoessa on tottunut, että vain WrestleMania ja Sauditapahtumat saavat erityisen hienon lavan, mutta AEW on osoittanut, että ei lavasteisiin tarvi törsätä sen kummemmin, jos itse venue on persoonallinen ja upea. Tämäkin monessa eri kerroksessa ollut tapahtumapaikka toi mieleen monet vanhat WCW-tapahtumat – hyvällä tavalla.


3. Vahva keskikortti on hyvän tuotteen perusta ja AEW on jo nyt rakentanut sellaisen

Varsinaisen tapahtuman ensimmäinen ottelu oli kuuden miehen tag-ottelu, missä MJF, Sammy Guevara ja Shawn Spears kohtasivat Darby Allinin, Jimmy Havocin ja Joey Janelan. Aistin, että tässä on AEW:n lähitulevaisuuden keskikortin ydin – ja se on hyvä. Vahva keskikortti on aliarvostettu osa showpainia. Monet rakastetuista hahmoista 80- ja 90-luvuilta olivat vain vahvoja midcardereita, mutta he ovat silti jääneet historiaan unohtumattomina hahmoina. Rick Rude, Jake Roberts ja Mr. Perfect olivat kaikki midcardereita ja he olivat silti aikansa suosituimpia hahmoja.

En luonnollisestikaan usko, että kyseisessä ottelussa otelleet painijat jäisivät jumiin keskikorttiin, mutta oletan, että he tulevat olemaan ainakin jonkin aikaa iso palanen sitä. Jimmy Havoc, Joey Janela ja Darby Allin ovat kaikki hardcore-tyylisiä painijoita, joten uskon, että AEW:n keskikorttiin tulee jonkinlainen hardcore-divisioona. MJF on liki täydellinen paketti, joka on jo nyt puhjennut AEW:n mahdollisesti parhaaksi osaksi. Sammy Guevara jää tästä kuusikosta hieman varjoon, vaikka onkin taitava painija. Hänessä ei ole toistaiseksi mitään, mistä ottaa hirveästi kiinni. Jopa hänen heel-työskentely on kovin vaniljan makuista.

Ottelussa oli myös Shawn Spears eli WWE:stä tuttu Tye Dillinger (ja Stan, jota muuan HBK potkaisi muinoin). Olen itse vakaasti sitä mieltä, että Shawn Spears on äärimmäisen keskinkertainen painija. Ei huono puhumaan tai painimaan, mutta ei myöskään mitenkään merkittävän hyvä kummassakaan roolissa. Sen sijaan jos jobbereille annettaisiin Hall of Fame, hän olisi menossa ensimmäisten joukossa sisään, sillä hän on mielestäni yksi parhaista jobbereista ikinä. Jostain kumman syystä AEW on kuitenkin päättänyt antaa Spearsille kunnon pushia ja pestannut jopa Tully Blanchardin Spearsin manageriksi. Ehkä AEW ja Spears todistavat minut vääräksi ja hänestä tulee timanttia, mutta toistaiseksi hän ei ole tehnyt mitään henkeäsalpaavan hienoa. Tätä asiaa alleviivasi se, että tämän kuuden hengen joukkueottelun jälkeen nähdyssä ottelun highlight-paketissa Spears esiintyi tasan ottelun lopussa iskemällä Death Valley Driverin Darby Allenille – mikä oli huvittavaa ottaen huomioon, että aiemmin ottelussa oli nähty Janelan Death Valley Driver apronille.

4. Tag-divisioona on luultavasti painiskenen paras juuri nyt

Olen äärimmäisen ilahtunut, että AEW on satsannut tag-divisioonaan mahtavilla joukkueilla. Ei ole sinällään ihme, sillä The Young Bucks on ollut yksi viimeisen vuosikymmenen menestyksekkäimmistä joukkueista kautta maailman ja luonnollisesti he tarvitsevat varteenotettavia joukkueita vastustajikseen.

Kortin keskivaiheilla nähty erittäin mahtava ottelu Angelicon & Jack Evansin, Jungle Boyn & Luchasauruksen ja The Dark Orderin välillä oli mahdollisesti koko tapahtuman varastanut koitos. The Dark Orderia on rakennettu hienosti katastrofaalisen debyytin (“Who are ya?! Who are ya?!”) jälkeen ja he vaikuttavat uhalta vankeineen. Tässä ottelussa he kuitenkin jäivät vähiten mieleen. Angelico on hidastunut paljon sitten viime näkemän, sillä vielä Lucha Undergroundissa olisin kutsunut häntä high flyeriksi (mikä noin pitkältä mieheltä on saavutus), mutta ilmeisesti loukkaantumiset ovat hidastaneet miestä sen verran, että komeimpia loikkia ei enää nähdä. Tag-divisioona taitaakin olla paras paikka Angelicolle, enkä yhtään pane pahitteeksi, että hänen joukkueparinaan on Jack Evans. Evans ei ole koskaan jättänyt minua kylmäksi ja tuntuukin, että hän vain paranee vuosi vuodelta, mikä on uskomatonta, sillä hän on paininut lähes 20 vuotta.

Ottelun yllättäjä oli kuitenkin A Boy and his Dinosaur eli Jungle Boy ja Luchasaurus. Luchasaurus oli toki itselle tuttu jo Lucha Undergroundista, mutta siellä hän oli lähinnä mörssäri, joka ei huippuotteluita otellut, vaan monsterimaisesti no-sellasi ja näytti isolta. Sen sijaan tässä ottelussa hän liikkui ketterästi ja yllätti hetki toisensa jälkeen. Luchasauruksen tarvii toki tehdä vielä hommia, jotta saisi esimerkiksi kierrepotkunsa näyttämään siltä, että ne eivät olisi hidastettuja. Niistä huolimatta Luchasaurus oli tapahtuman positiivisin yllättäjä.

Hieman myöhemmin tapahtumassa nähtiin Lucha Brothersin (Pentagon Jr. ja Rey Fenix) ja SCU:n (Kazarian & Scorpio Sky) välinen ottelu. Olen suuri Pentagonin ja Fenixin fani, mutta on silti myönnettävä, että en kauheasti välitä miesten joukkueesta – vaikka ovatkin veljiä. Lucha Undergroundia alusta asti uskollisena seuranneena tiedän, että molemmat ovat huippuluokan painijoita yksinään ja toivoisinkin heidän ottelevan lähinnä singles-otteluita, kunhan AEW pääsee kunnolla vauhtiin. SCU sen sijaan on mahtava joukkue, joka toimii yhdessä upeasti. Silti tämä ottelu jäi vähän valjummaksi, kuin hieman aiemmin tapahtumassa nähty kolmen joukkueen yllättäjä.

Kun tähän lisätään vielä muut rosterin joukkueet (Young Bucks, Brotherhood, CIMA & kaverit, Best Friends, Private Party) niin voin kuvitella, että AEW:n joukkuedivarista voi tulla yksi parhaista asioista nykypäivän painissa.

5. Yllättävää kyllä, yläkortti on AEW:n tylsin osuus

On hämmentävää, että AEW:lla on koko muu kortti mahtavassa kunnossa, mutta silti ne tapahtuman viimeiset ottelut jättävät kylmäksi. Ehkä se johtuu siitä, että AEW yrittää rakentaa näistä otteluista jotain isompaa kuin ne ovat pitkittämällä niitä turhaan, mutta silti en ole äärimmäisen innoissani oikein mistään AEW:n main event-tasolla.

“Hangman” Adam Pagen takamukseen on ammuttu raketti ja hänen pitäisi olla yksi AEW:n kirkkaimmista tähdistä, mutta en silti voi kuin haukotella hänen astuessa ruutuun. Tämä saattaa johtua siitä, että en kovinkaan tarkkaan tunne miehen historiaa ja sen takia en ymmärrä hänen gimmickiään, mutta ehkä hänen olisi pitänyt olla ilkeä heel myös AEW:n ruudussa, jotta tämä Hangman-gimmick aukeaisi myös minun kaltaisille katsojille, jotka eivät esimerkiksi BTE:tä, ROH:ia tai NJPW:tä seuraa. Pagen ulkonäöstä ja olemuksesta tulee sellainen olo, kuin hänestä rakennettaisiin jonkinlaista Austinia, mutta hänen tekonsa ja ottelunsa muistuttavat enemmän tylsää face-Seth Rollinsia. Asiaa ei auta lainkaan, että hän otteli mukaeeppisen liki 20 minuuttisen ottelun Kip Sabiania vastaan, mikä ainoastaan laski Pagen osakkeita silmissäni. Tästä ottelusta olisi pitänyt leikata vähintään puolet pois (ehkä jopa enemmän) ja tämä olisi ollut paljon parempi, kun Page olisi vain kävellyt Sabianin ylitse nopeasti.

Pagen ja Sabianin ottelun jälkeen Chris Jericho teki jälleen sen mitä hän on tehnyt jo ihan liian monta kertaa: pisti maskin päähänsä ja “yllätti” kaikki hyökkäämällä Pagen kimppuun. Outoa, miten nopeasti tämä WWE:n ulkopuolinen “Painmaker” on kulahtanut, sillä Jericho tekee joka esiintymisessään samat asiat. Toivottavasti asiaan saadaan muutos viimeistään All Outissa.

Illan toiseksi viimeisenä otteluna oli Kenny Omegan ja CIMAn välinen myös 20-minuuttinen ottelu, missä Omega potkaisi irti noin miljoonasta Meteorasta ja ainakin yhdestä Schweinista. Vaikka ottelu oli hyvä, niin valitettavasti tätäkin on kutsuttava sanoilla mukaeeppinen. Itseeni ei ainakaan yhtään toimi tämä nykypäivänä turhan usein nähty kickoutsirkus, missä kaikesta päästään irti ja mikään ei tehoa – ja Omega on yksi pahimmista tähän rikkeeseen syyllistyjistä. Tämäntyyppiset kliiniset kickoutfestarit olisivat paikallaan pitkän feudin päätteeksi, mutta ei satunnaiseen matsiin tapahtuman toiseksiviimeisessä ottelussa. Tästäkin ottelusta olisi saanut leikata puolet pois ja ottelu olisi ollut paljon parempi.

Pitkän illan päättäjänä oli sitten vielä 30-minuuttinen Young Bucksien ja Rhodesin veljien ottelu. Arvostan Young Buckseja syvästi, sillä he ovat tehneet paljon töitä tehdäkseen joukkuepainista jälleen varteenotettavaa. Jostain syystä en vain koskaan ole kummemmin välittänyt heidän painistaan. Sen sijaan Rhodesin veljekset ovat aina mahtavia. Cody varasti show’n veljensä kanssa Double or Nothingissa ja jälleen Darby Allinia vastaan Fyter Festissä, mutta tällä kertaa jäi vain puuduttamaan. Siihen on vain ja ainoastaan yksi syy: ottelun pituus. Puoli tuntia on aivan liikaa nelituntisen tapahtuman loppuun ja vaikka painijat selvästi tekivät parhaansa, niin tästä ottelusta jos jostain olisi pitänyt leikata vähintään puolet pois.


Tulokset:

  1. Sonny Kiss voitti Peter Avalonin ajassa 5:10. Arvosana: 7/10.
  2. Bea Priestley ja Shoko Nakajima voittivat Dr. Britt Baker, D.M.D.:n ja Rihon ajassa 15:40. Arvosana: 5/10.
  3. MJF, Sammy Guevara ja Shawn Spears voittivat Darby Allinin, Jimmy Havocin ja Joey Janelan ajassa 13:15. Arvosana: 9/10.
  4. Brandi Rhodes voitti Allien ajassa 11:00. Arvosana: 2/10.
  5. The Dark Order voitti Angelicon & Jack Evansin, sekä A Boy & His Dinosauruksen ajassa 15:15. Arvosana: 9/10.
  6. Adam Page voitti Kip Sabianin ajassa 19:05. Arvosana: 1/10.
  7. Lucha Brothers voitti SoCal Uncensoredin ajassa 15:10. Arvosana: 5/10.
  8. Kenny Omega voitti Ciman ajassa 22:30. Arvosana: 6/10.
  9. The Young Bucks voitti The Brotherhoodin ajassa 31:25. Arvosana: 4/10.

AEW Fight for the Fallenin kokonaisarvosana: 7/10

Lisää...
Pauli K.

Pauli K.

Mystinen P-alkuinen herrasmies Pirkanmaalta, jonka sydäntä lähellä on showpainin laaja historia ja unohduksiin jääneet triviatiedot.

Previous post

Jälkipyykkinaru #50: AEW Fight for the Fallen

Next post

Eläköön humpuuki! #15 - Heyman ja Bischoff puikkoihin, Callihan vs. Blanchard Slammiversaryn pääottelussa, GCW-psykoosit

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.