EsseetWWE

Essee: Moraalisten paniikkien ja sensuurin vaikutus WWE:n laatuun 2010-luvulla

Tämä artikkeli on essee, jonka olen kirjoittanut Turun yliopistossa mediatutkimuksen aineopinnoissa. Kurssin aiheena oli median tuotanto ja vastaanotto. Kirjoitin esseen kesäkuussa 2016, ja se sai kiitettävän arvosanan. Essee on muutoin alkuperäisessä muodossaan, mutta kuvat olen lisännyt jälkikäteen.


Tarkastelen tässä esseessäni sensuurin, moraalisten paniikkien ja modernien mediamarkkinoiden vaikutusta viihteellistä showpainia tuottavan WWE:n (World Wrestling Entertainment, Inc.) mediatekstien laatuun. Keskityn erityisesti WWE:n pitkäkestoisimpaan viikoittaiseen televisio-ohjelmaan Monday Night Raw’hon (USA 1993–), jota on lähetetty Yhdysvaltain televisiossa vuodesta 1993 lähtien ja joka on siten kokenut vuosien saatossa merkittäviä muutoksia aina sensuurin sääntelystä kansainvälistymisen vaikutuksiin saakka. Pyrkimyksenäni on osoittaa, miten mm. moraalisista paniikeista ja sensuurista syntyvät mediamarkkinoiden muutokset mediatekstejä muuttavat, ja vertaan niin ollen 2010-luvun Monday Night Raw’ta 1990-luvun ja 2000-luvun Monday Night Raw’hon. Olen seurannut WWE:tä ja sen erilaisia faniyhteisöjä reaaliaikaisesti ja intensiivisesti jo vuodesta 2002 saakka, joten ammennan tietämystäni omasta kokemuksestani ja tiiviistä paneutumisesta yhtiön tuotantoon ja toimintatapoihin.

WWE on jo siinä mielessä äärimmäisen mielenkiintoinen tutkimuskohde, että sitä johtaa monellakin tapaa mediamoguli Rupert Murdochin kaltainen puheenjohtaja Vince McMahon, joka perusti yhtiönsä helmikuussa 1980 ja on yhä edelleen 70-vuotiaana se ylin auktoriteetti, joka päättää, mitä WWE:n monenlaisissa mediateksteissä tapahtuu. McMahonin valta oli erityisen vahva vuosina 1980–1999, jolloin WWE (aluksi Titan Sport, Inc., myöhemmin World Wrestling Federation, Inc. ja World Wrestling Federation Entertainment, Inc.) ei vielä ollut pörssiyhtiö, mutta lokakuussa 1999 se listautui pörssiin ja muuttui julkiseksi osakeyhtiöksi. (Wikipedia 29.6.2016, History of WWE.) McMahon pysyi tästä huolimatta yhtiön puheenjohtajana ja toimitusjohtajana, mutta WWE:n oli jatkossa tuotettava sellaista sisältöä, joka piti osakkeenomistajat tyytyväisinä. Samalla monet muut tekijät, kuten nimenomaan moraaliset paniikit ja yhtiön kasvusta koitunut kansainvälistyminen ja sen vahva sivuvaikutus eli mahdollisimman monipuolisen massayleisön kosiminen, aiheuttivat räikeitä muutoksia WWE:n mediatekstien laadussa.

Showpaini oli vielä 1980-luvun alussa genre, jossa yksikään yhtiö ei ollut monopoliasemassa, vaan kilpailijoita oli useita, ja mm. Hulk Hoganin tai André the Giantin kaltaiset kansainväliset painijatähdet kiertelivät esiintymässä ympäri maailmaa. Vince McMahonin WWE (silloin WWF eli World Wrestling Federation; nimi muutettiin WWE:ksi toukokuussa 2002, kun World Wide Fund for Nature eli Maailman luonnonsäätiö haastoi WWE:n oikeuteen akronyymitaistelun vuoksi) nousi kuitenkin ylitse muiden palkkaamalla nimenomaan Hoganin ja Andrén kaltaisia supertähtiä listoillensa eksklusiivisin kontrahdein, jolloin McMahon ikään kuin ”ryöväsi” painijoita yhtiöönsä. Samalla McMahon kasvatti WWE:stä kansallisen yhtiön, joka – toisin kuin sen kilpailijat – ei enää vaikuttanut vain yhdellä alueella, kuten Yhdysvaltain itärannikolla, vaan lähetti ohjelmistoaan ympäri Yhdysvaltoja mm. maksulähetyksin. Niinpä WWE:stä tuli Pohjois-Amerikan johtava showpainiyhtiö, ja viimeinen silaus oli WWE:n ensimmäisen valtavan mediatapahtuman, WrestleManian, lanseeraaminen ja tuottaminen vuonna 1985. Cross-over-markkinointia soveltanut WrestleMania hyödynsi synergiaetua – showpainin saralla – ennennäkemättömällä tavalla sisältäen Tiikerinsilmä – Rocky III -elokuvasta (Rocky III, USA 1982) tutun Mr. T:n, nyrkkeilijälegenda Muhammad Alin ja pop-laulaja Cyndi Lauperin kaltaisia julkisuuden henkilöitä lähetyksessään ja tehden yhteistyötä televisiokanava MTV:n eli silloisen Music Televisionin kanssa. (Wikipedia 29.6.2016, History of WWE.) Resepti osoittautui menestyksekkääksi, ja pian WWE sai monopoliasemassaan tuottaa juuri sellaista showpainia, joka oli kaupallisesti kannattavinta. Kohdeyleisöksi valikoituivat niin ollen lapset ja perheet, mikä vaikutti WWE:n mediatekstien laatuun siten, että särmikkäämpiä ja ristiriitaisempia aineksia sisältäviä esityksiä ei tuotettu.

 

Näyttelijä Mr. T otteli WWF-mestari Hulk Hoganin joukkuekumppanina historian ensimmäisen WrestleManian pääottelussa. Kuva: WWE Network.

 

WWE:n monopoliasema kuitenkin järkkyi, kun mediamoguli Ted Turner osti WWE:n talousvaikeuksissa olleen kilpailijan, WCW:n (World Championship Wrestling), 1980-luvun lopussa. Alkuun WCW kasvoi hitaasti, mutta 1990-luvulla sattui muutoksia, jotka kiihdyttivät yhtiön kasvua runsaasti. Merkittävin näistä muutoksista oli se, että WWE:n entinen luottotähti Hulk Hogan päätti siirtyä WCW:n riveihin Ted Turnerin tarjoaman muhkean sopimuksen vuoksi. Hoganin – ja myöhemmin monen muunkin 1980-luvun supertähden, kuten ”Macho Man” Randy Savagen – siirtyminen WCW:hen kasvatti yhtiön suosiota niin, että Turner rohkeni tekemään järisyttävän liikkeen perustamalla WCW:hen uuden viikoittaisen televisio-ohjelman, Monday Nitron, joka lähetettiin tismalleen samaan aikaan WWE:n Monday Night Raw’n kanssa. Syttyi sota (ns. Monday Night War), jossa Turner taisteli McMahonia vastaan katsojaluvuista ja jossa molemmat mogulit olivat valmiina käyttämään likaisiakin konsteja taisteluita voittaakseen (ks. esimerkki 1). Se puolestaan johti siihen, että McMahon päätti luopua WWE:n lapsiystävällisestä suuntauksesta ja turvautua särmikkäämpään sisältöön, jonka kohdeyleisöksi valikoituivat nuoret aikuiset (ks. esimerkki 2). Samalla Monday Night Raw’n ikärajoitus, joka oli Amerikkalaisen elokuvateollisuuden edunvalvontajärjestö MPAA:n (Motion Picture Association of America) kirjoissa alkuun PG, muutettiin asetukseen TV-14, mikä tarkoitti sitä, että WWE hölläsi itsesensuuriaan merkittävästi. (Wikipedia 29.6.2016, Monday Night Wars.) Se vaikutti WWE:n mediatekstien laatuun siten, että sisällöstä tuli huomattavasti verisempää, väkivaltaisempaa ja šokeeraavampaa kuin aiemmin, ja samalla esim. naispuolisia painijoita alettiin esittää silkkoina seksiobjekteina.

McMahonin resepti osoittautui jälleen menestyksekkääksi, ja lopulta WWE – joka oli ollut WCW:n parhaimman kasvun aikaan eli vuosina 1996–1997 jo pahassa ahdingossa – ajoi WCW:n konkurssiin vuonna 2001 ja osti yhtiön nimiinsä. WWE oli siis jälleen noussut showpainimaailmassa monopoliasemaan, ja yhtiö oli nyt suurempi kuin koskaan aikaisemmin. (Wikipedia 29.6.2016, Monday Night Wars.) Samalla WWE:n vakaa asema vaikutti yhtiön mediateksteihin siten, ettei niiden ollut enää pakko šokeerata katsojia yhtä rajusti kuin ennen, vaan fokus siirtyi jälleen massayleisöihin ja merkittävän kasvun myötä kansainvälisille markkinoille entistä intensiivisemmin. Muutos ei kuitenkaan sujunut sulavasti, sillä särmikkäämmästä viihteestä syttynyt entinen kohdeyleisö vastusti WWE:n kapitalistista suuntausta ja vaati samanlaista vahvasti seksuaalista ja väkivaltaista sisältöä, johon oli ehtinyt 1990-luvun lopulla jo tottua. McMahon ajautui silloin tilanteeseen, jossa hänen oli kuunneltava joko kuluttajiaan tai osakkeenomistajiaan ja muita taloudellisesti merkittäviä tahoja, kuten mainostajia ja sponsoreita, jotka painottivat yhtiön globalisoitumista ja sen valttikortteja eli Hannu Niemisen ja Mervi Pantin (2012, 125) mainitsemia ”helposti sulavia” esityksiä. Tilannetta hankaloitti entisestään se, että WWE:n särmikäs vaihe (nk. The Attitude Era) oli vahingoittanut yhtiön mainetta mainostajien silmissä niin, että WWE:n ohjelmisto yhdistettiin kielteisiin seikkoihin, kuten seksiin, väkivaltaan ja vulgaariin kielenkäyttöön, joita ei ole helppo markkinoida lapsille tai lapsiperheille. Syntyi ristiriita, jossa yleisö ja tuotanto hankasivat vastakarvaan. McMahon pyrki siksi toteuttamaan muutoksen hiljalleen, niin ettei kahden vastavoiman välinen törmäys tapahtuisi liian nopeasti. Se kuitenkin hankaloitui äärimmäisesti, kun WWE:n painija ja entinen ”päähenkilö” Chris Benoit murhasi vaimonsa, lapsensa ja itsensä kesäkuussa 2007 (Wikipedia 29.6.2016, Chris Benoit double-murder and suicide). Benoit’n käsittämätön murhateko aiheutti valtavan mediaskandaalin ja moraalisen paniikin, jossa WWE ajautui erittäin kielteiseen valoon; monet epäilivät, että WWE oli vähintään osasyyllinen Benoit’n sekoamiseen, sillä WWE-painijat joutuvat ottelemaan useita satoja otteluita vuosittain ja kärsivät äärimmäisestä stressistä ja rasituksesta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eräs uskomus oli, että rankkana painijana tunnettu Benoit oli kokenut niin useita päähän kohdistuneita iskuja kehässä, että hän oli kärsinyt lukuisista aivotärähdyksistä ja joutunut turvautumaan mm. kipulääkkeisiin, steroideihin ja alkoholiin pystyäkseen työskentelemään WWE:n vaatimalla tavalla. WWE päätti silloin muuttaa linjauksiaan merkittävästi, ja ensimmäisenä se konkretisoitui siten, etteivät WWE:n painijat saaneet enää lyödä toisiaan terästuolilla päähän. Lopulta tämä moraalinen paniikki johti siihen, että McMahon päätti kiihdyttää WWE:n muutosta lapsiystävällisempään suuntaan, ja jo vuonna 2008 WWE:n ohjelmien – kuten Monday Night Raw’n – ikärajoitus vaihdettiin takaisin PG-asetukseen. Se aloitti WWE:n ”pehmeän” aikakauden, jota alettiin kutsua nimellä PG Era.

 

Chris Benoit nousi painimaailman huipulle voitettuaan WWE:n Royal Rumble -ottelun vuonna 2004. Kolme vuotta myöhemmin hän tappoi vaimonsa, lapsensa ja itsensä aiheuttaen WWE:n historian suurimman skandaalin. Kuva: WWE Network.

 

Uusi aikakausi aiheutti konfliktin, joka koski moraalisen paniikin ja sensuurin kielteistä vaikutusta WWE:n mediateksteihin. Katsojat, joille showpaini oli ollut seksikästä, veristä ja väkivaltaista viihdettä, kapinoivat nyt lapsiystävällistä suuntausta vastaan ja haikailivat ”vanhojen hyvien aikojen” perään. Pehmeämpi linjaus realisoitui esim. siten, että mikäli painija sai haavan ja alkoi vuotaa verta kehässä, lääkintähenkilökuntaan kuuluva työntekijä tyrehdytti painijan verenvuodon välittömästi. Se johti erittäin kielteiseen vastaanottoon katsojilta, sillä verenvuodon tyrehdyttäminen paitsi symboloi WWE:n lapsiystävällistä suuntaa myös keskeytti ottelun kulun ja vaikeutti katsojan uppoutumista painiottelun immersioon; oli ikään kuin toimintaelokuvan jännittävä takaa-ajokohtaus olisi yhtäkkiä keskeytetty siksi, että sankarin täytyi tankata autonsa kesken kaiken. WWE:n mediateksteistä tuli siis vähemmän särmikkäitä, eivätkä 2010-luvun ottelut voineet ylittää 1990-luvun lopun asettamaa rimaa väkivaltaisuudessa. Muutos ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan otteluihin, sillä myös juonikuviot, hahmot ja hahmojen repliikit muuttuivat kaikkea muuta kuin ristiriitaisiksi. Jos vielä 1990-luvulla WWE:n johtotähtenä oli ollut kaljoitteleva, kiroileva ja sadistinen antisankari ”Stone Cold” Steve Austin, 2010-luvulla päähenkilönä oli – ja on yhä – kiiltokuvapoikamainen John Cena, joka edustaa pelkästään positiivisia arvoja ja taistelee karikatyyrimäisiä konnia vastaan urhoollisesti kuin Teräsmies konsanaan. Se ei kuitenkaan toteudu televisiossa toivotulla tavalla, sillä vaikka Cena on eittämättä WWE:n tunnetuin painija ja lasten suurin suosikki, niin painiotteluissa (aikuiset) yleisöt vastustavat häntä rajusti. Cena ei kuitenkaan ole vihattu painija tai hahmo siksi, että katsojat inhoaisivat häntä ihmisenä tai esiintyjänä, vaan viha on pikemminkin aikuisen yleisön kapinaa WWE:n lapsiystävällistä suuntausta ja sen lieveilmiöitä, kuten sensuuria, vastaan. Mielenkiintoisen tilanteesta tekee se, että Cena – joka esiintyi WWE:n televisiossa ensimmäisen kerran jo vuonna 2002 – oli alkuun aikuisen yleisön suuri suosikki pahasuisena ja kovaotteisena räppärinä, joka oli antagonisti ja solvasi vastustajiaan räväkällä kielenkäytöllään. Cena kuitenkin kadotti kannatuksensa keväällä 2005, kun McMahon päätti tehdä hänestä seuraavan johtotähtensä ja muutti hänen hahmoaan totaalisesti – ja Benoit-skandaalin jälkeen entistä enemmän. Moraalinen paniikki eli turvautuminen mustavalkoisesti hyvään ja vain positiivisia arvoja niin televisiossa kuin sen ulkopuolellakin edustavaan protagonistiin ja sensuuri eli kyseisen protagonistin hahmon räväkän kielenkäytön ja käyttäytymisen vahva sääntely synnyttivät siis vastarinnan, jonka lähtökohtana oli huoli sensuurin ja moraalisten paniikkien kielteisestä vaikutuksesta WWE:n ohjelmiston laatuun.

WWE:n kaltaisessa yhtiössä tuotannon ja vastaanottajan välinen suhde on erityisen läheinen siksi, että WWE:n televisio-ohjelmat ovat suoria ja interaktiivisia lähetyksiä, jotka esitetään show’hun osallistuvan yleisön edessä. Monday Night Raw on siis ikään kuin jääkiekko-ottelu tai jokin muu iso urheilutapahtuma, joka esitettäisiin The Jerry Springer Show’ssa. Se erottaa showpainin esimerkiksi Hollywood-elokuvasta, jonka tuotantoon – ja siten laatuun – yksittäiset kuluttajat eivät voi vaikuttaa vastaavanlaisella tavalla; kuluttaja voi toki kritisoida tai ylistää elokuvaa tai vaikkapa osoittaa mieltään olemalla ostamatta pääsylippua elokuvan näytökseen, mutta suoran palautteen antaminen on liki mahdotonta, ja vain harvojen yksilöiden kannanotot leviävät (sosiaalisessa) mediassa laajalti. Monday Night Raw’n kaltaisessa ohjelmassa tilanne on kuitenkin erilainen, sillä juonikuviot – jotka useimmiten kestävät vähintään kuukauden – etenevät aina jokaisessa jaksossa askeleella eteenpäin täysin erilaisen yleisön edessä. Esimerkiksi New Yorkin liberaali ja lajityyppiä jo vuosikymmeniä fanaattisesti seurannut yleisö suhtautuu hahmoihin ja tarinoihin todennäköisesti aivan eri tavalla kuin vaikkapa jonkin pienehkön teksasilaiskaupungin konservatiivinen yleisö. WWE:n on otettava tällaiset seikat huomioon, sillä Monday Night Raw järjestetään joka viikko eri osavaltiossa tai jopa maassa tai maanosassa, kuten Euroopassa. WWE:n ohjelmiston on siksi oltava mahdollisimman standardisoitua eli yhdenmukaista, jotta jokainen yleisö voisi suhtautua hahmoihin ja tarinoihin halutulla tavalla ja jotta yhtiö välttäisi ottamasta vaarallisia riskejä. Tällainen yhdenmukaistaminen johtaa kuitenkin siihen, ettei WWE:n ohjelmisto ole kovin monipuolista, ja se nähdään seikkana, joka laskee mediatekstien laatua. Se saattaa siten närkästyttää televisioruudussa näkyvää ja show’hun voimakkaasti osallistuvaa yleisöä, joka voi interaktiivisena tekijänä vaikuttaa WWE:n tarinankerrontaan kuin lapsi, joka kuuntelee iltasatua ja vaatii siihen erilaista sisältöä. Näin käy nimenomaan John Cenan tapauksessa, kun yleisö osoittaa mieltään vastustamalla hahmoa, joka on arvoiltaan ja teoiltaan vain ja ainoastaan hyvyyden ruumiillistuma.

 

WWE-mestari John Cenaa vastustettiin vahvasti ECW One Night Stand 2006 -tapahtumassa, vaikka Cena oli tarinankerronnan mukaan protagonisti. Kuva: WWE Network.

 

Tilanne on kuitenkin McMahonin näkökulmasta hankala, sillä vaikka äänekäs ja aktiivinen yleisö vastustaisi Cenan kaltaisia yksiulotteisia hahmoja, joiden juonikuviot ovat tylsiä ja ennalta arvattavia, niin passiivinen ja eritoten kansainvälinen yleisö pitää siitä huolimatta Cenaa sankarinaan ja on valmis kuluttamaan rahaa ostaakseen hänen oheistuotteitaan, kuten t-paitoja tai lippalakkeja. WWE joutuu siis aikaisemmista skandaaleistaan ja moraalisista paniikeistaan johtuvan sensuurin vuoksi tuottamaan sisältöä, joka viehättää satunnaiskatsojia ja on vientituotteena turvallinen mutta joka saa yhtiön – tai ainakin lajityypin – intohimoisimmat fanit vihamielisiksi. WWE on siitä syystä yrittänyt rajoittaa katsojiensa sananvapautta mm. takavarikoimalla sellaisia fanikylttejä, joita yhtiö pitää syystä tai toisesta haitallisina WWE:ssä vallitsevalle järjestykselle. Tällainen sensuuri ja sananvapauden rajoittaminen näkyy myös siinä, minkälaisia fanikylttejä esim. Monday Night Raw’ssa taltioidaan kameralle: WWE ei ikinä näytä televisiossa sellaisia kylttejä, jotka kritisoivat yhtiötä tai sen tuotantoa. Myös selostajat – jotka eivät suinkaan ole urheiluselostajien tai -toimittajien kaltaisia objektiivisia journalisteja, vaan pikemmin karikatyyrisiä hahmoja – osallistuvat omalla tavallaan sensuuriin kielentämällä tapahtumia WWE:n tarinankerronnan mukaisesti eivätkä siis välttämättä totuudenmukaisesti, vaikka he olisivat olevinaan objektiivisia. WWE on myös vaimentanut yleisön ääntä, jos yleisöreaktio ei ole ollut ideaalinen. Näin kävi viimeksi tämän kevään WrestleManiassa, jossa WWE:n uusi, suurin protagonisti nimeltään Roman Reigns sai myrskyisän eli siis WWE:n kannalta katastrofaalisen vastaanoton. Tilanne suorastaan siis muistuttaa paikoitellen sellaista maata, jossa on tiukka (poliittinen) sensuuri ja jossa lehdistöä pidetään ”vankilasensuurin” avulla kurissa (Nieminen & Pantti 2012, 58–59).

Sensuuri, moraaliset paniikit ja globalisoitumisen paineet ovat siis ajaneet McMahonin selkä seinää vasten. Fanaatikot, jotka haikailevat yhä 1990-luvun särmikkäämmän viihteen perään, vastustavat WWE:n lapsiystävällistä suuntausta ja sen vaikutuksia yhtiön juonikuvioihin. Kapina ei konkretisoidu ainoastaan verbaalisena mielenosoituksena, vaan esim. Monday Night Raw’n katsojaluvut ovat laskeneet merkittävästi viime vuosien aikana. Esimerkiksi neljä vuotta sitten kesäkuussa 2012 Monday Night Raw’n korkein katsojaluku oli Nielsenin asteikolla 3,4 – ja nyt kesäkuussa 2016 ainoastaan 2,4. Tämä tarkoittaa sitä, että Monday Night Raw’ta katsoo enää noin tai vähän alle kolme miljoonaa yhdysvaltalaista viikoittain siinä missä aikaisemmin katsojia oli reilusti enemmän. Esimerkiksi juuri 1990-luvun lopulla, nk. The Attitude Eran aikana, Monday Night Raw saavutti parhaimmillaan Nielsen-katsojaluvun 8,1. (Gerweck.net 29.6.2016, TV Ratings.) Toisaalta vielä 1990-luvulla WWE keskittyi lähinnä Pohjois-Amerikan markkinoihin, kun taas nykypäivänä yhtiö tavoittaa kuluttajia maapallon jokaisesta kolkasta suoratoistopalvelu WWE Networkin avulla. WWE on myös ryhtynyt kiertämään maailmaa ahkerammin ja monipuolistamaan eri etnisyyksien edustajia ohjelmistossaan . Juonikuvioiden fokus on siitä huolimatta yhä edelleen kovin yhdysvaltalaiskeskeinen, ja ulkomaisen painijan rooli on yleensä olla antagonisti, joka nojaa johonkin stereotypiaan – sellaisesta hahmosta esimerkkinä toimii Vladimir Putinia ylistävä venäläismielinen bulgarialaispainija Rusev, joka ”vihaa Pohjois-Amerikkaa ja sen kansalaisia”.

 

Kesällä 2016 WWE Raw’n kantava juonikuvio oli yleisön rakastaman The Shield -ryhmän hajoaminen. Kuva: WWE Network.

 

On siis toisin sanoen ongelmallista väittää, että mitä ilmeisimmin sensuurista ja lapsiystävällisestä suuntauksesta johtuva Monday Night Raw’n katsojalukujen putoaminen kielisi suoraan WWE:n alamäestä, sillä vaikka yhtiö menettäisi niitä yhdysvaltalaisia kuluttajia, jotka katsovat Monday Night Raw’n suorana lähetyksenä, niin WWE:n suoratoistopalvelussa on jo yli miljoona kuukausittaistilaajaa – ja sosiaalisessa mediassa seuraajia miljoonittain. Esimerkiksi WWE:n Twitter-tilillä on tällä hetkellä 7,4 miljoonaa seuraajaa, YouTube-tilillä 11,8 miljoonaa tilaajaa ja Facebook-sivulla yli 32 miljoonaa tykkääjää. Lisäksi on huomioitava yleisön fragmentoitumisen vaikutus televisio-ohjelman katsojalukuihin, sillä vielä 1990-luvulla Monday Night Raw oli – muutaman muun WWE:n televisio-ohjelman, kuten SmackDownin, ohella – ainut ja kahlitseva tapa seurata WWE:tä, kun taas nykypäivän WWE-fani voi katsella esimerkiksi suoratoistopalvelu WWE Networkista tai WWE:n YouTube-tililtä minkälaista sisältöä hyvänsä – kellonaikaan katsomatta. Myös mediakonvergenssi eli eri medialaitteiden yhdistyminen on vaikuttanut siihen, miten ja milloin televisiota katsotaan. Tämä kaikki johtaa siihen, ettei McMahonin ole pakko kuunnella intohimoista ja äänekästä fanikantaansa, joka vallankumouksellisesti vaatii parempia hahmoja, juonikuvioita ja mediatapahtumia eli siis parempia mediatekstejä, vaan hän voi jatkaa ns. high concept -elokuvien kaltaista tyyliään, joka perustuu tähtinäyttelijöihin ja yksinkertaiseen juoneen (Nieminen & Pantti 2012, 126).

Toisaalta on myös syytä miettiä, uppoaisiko 1990-luvun särmikkäämpi ja ristiriitaisempia aineksia sisältävä viihde ylipäätään 2010-luvun yleisöön tai nuorisoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa käydään tällä hetkellä keskustelua tiukemmasta valvonnasta ja sensuurista (Nieminen ja Pantti 2012, 62), minkä vaikutukset näkyvät omasta näkökulmastani siinä, että mediaesityksistä on tullut mahdollisimman neutraaleja ja poliittisesti korrekteja. Sellaiseen sensuuriin tottunut katsoja saattaisi järkyttyä ja loukkaantua siitä ristiriitaisesta ja šokeeraavasta sisällöstä, jota Monday Night Raw’ssa on nähty historian saatossa. Esimerkiksi groteski verenvuodatus, seksuaalivähemmistöjen pilkkaaminen, naiseen kohdistuva väkivalta tai ylenpalttinen kiduttaminen saattaisi nostattaa – ja todennäköisesti nostattaisikin – nykypäivänä kohun ja moraalisen paniikin, jolloin WWE saisi haitallista julkisuutta ja mahdollisesti menettäisi paitsi yhteistyökumppaneitaan ja osakkeenomistajiaan myös maksavia asiakkaitaan. Perimmäinen syy WWE:n mediatekstien ajoittaisesti kehnoon laatuun ei mielestäni olekaan sensuuri tai yhtiön lapsiystävällinen suuntaus, vaan globalisoitumisesta johtuva ja mediamarkkinoiden sanelema taloudellinen paine, joka pakottaa ison mediatalon yhdenmukaistamaan tuotantoaan ja pelaamaan niin sanotusti varman päälle.

WWE:ssä jos jossain se varman päälle pelaaminen on elintärkeää, sillä McMahonin on oltava erittäin tarkkana sen suhteen, kenet hän yhtiön huipulle ylentää. Esimerkiksi NHL:n kaltaisen urheiluliigan päättäjien on mitä todennäköisimmin mahdotonta tai ainakin äärimmäisen vaikeata vaikuttaa siihen, minkälainen urheilija eli persoona nousee liigan huipulle ja on siten eräällä tavalla NHL:n ”kasvot”. WWE:ssä taas sen valinnan tekee vain ja ainoastaan McMahon, ja yhtiön edustajaksi valikoituu siksi sellainen henkilö, joka edustaa – mediamarkkinoita ajatellen – sopivanlaisia arvoja niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Esimerkiksi John Cena, jota lajityypin fanaatikot vastustavat, on tästä syystä ollut onnistunut valinta WWE:n ”kansikuvapojaksi”, sillä Cena on välttynyt skandaaleilta koko 14-vuotisen WWE-uransa ajan ja on fiksuna, karismaattisena ja ulkonäöllisesti ihanteellisena henkilönä valmis esiintymään esimerkiksi Jimmy Kimmel Live! -ohjelman kaltaisissa lähetyksissä WWE:n ”sanansaattajana”. Chris Benoit, joka murhasi perheensä ja itsensä, on puolestaan päinvastainen esimerkki sopivanlaisesta kansikuvapojasta. Myös Hulk Hogan, jota moni pitää kaikkien aikojen tunnetuimpana showpainijana ja oikeastaan koko lajityypin kasvoina, osoittautui kehnoksi valinnaksi heinäkuussa 2015, kun verkkoon levisi kymmenisen vuotta vanha video, jossa hän käyttää rasistista ja homofobista kieltä. Syntyi moraalinen paniikki, johon WWE reagoi irtisanomalla Hoganin sopimuksestaan ja poistamalla verkkosivuiltaan kaiken Hoganiin viittaavan sisällön. WWE ei kuitenkaan ollut ainut yhtiö, joka reagoi Hoganin skandaaliin voimakkaasti, vaan myös leluja valmistava Mattel lakkasi tekemästä Hogan-nukkeja ja kauppaketjut Target, Toys ”R” Us ja Walmart poistivat kaiken Hogan-teemaisen tavaran myymälöistään. (Wikipedia 29.6.2016, Hulk Hogan.) Painija, joka ajautuu 2010-luvulla skandaaliin, ei siis ainoastaan vahingoita WWE:n mainetta, vaan myös WWE:n ja sen yhteistyökumppaneiden välisiä suhteita.

 

WWE:n johtaja Vince McMahon on nähty usein myös painiotteluissa. McMahonin viimeisin ottelu on vuodelta 2012. Kuva: WWE Network.

 

Tämä kaikki kietoutuu WWE:n mediatekstien laatuun. Esimerkiksi juuri Roman Reigns – joka siis sai tämän kevään WrestleManiassa katastrofaalisen vastaanoton, vaikka oli WWE:n tarinankerronnan mukaan kertomuksen suurin sankari – on nähty henkilönä, joka ei ole riittävän taitava tai atleettinen painija ansaitakseen paikkaansa yhtiön huipulla. Reigns on kuitenkin nuoren ja naispuolisen yleisön mieleen pitkähiuksisena ja lihaksikkaana miehenä, jonka ulkonäköä on helppo markkinoida. Vain jokin suuri skandaali voi siis vahingoittaa Reignsin tulevaisuutta, ja hän on itse asiassa ajautunut juuri tällä hetkellä moiseen tilanteeseen jäätyään kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä: WWE hyllytti Reignsin kuukaudeksi 21. kesäkuuta 2016 (WWE.com 29.6.2016). On siksi erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka vahvasti McMahon reagoi tähän pienimuotoiseen skandaaliin heinäkuussa, kun Reigns palaa takaisin televisioon. Voi olla, että McMahon rankaisee tai jopa nöyryyttää Reignsiä koko yleisön edessä antaakseen mainostajilleen ja yhteistyökumppaneilleen kuvan, ettei WWE palkitse kiellettyjen aineiden käyttäjiä, mutta yhtä hyvin voi olla, että McMahon painaa asian villaisella ja jatkaa Reignsin markkinoimista yhtä aggressiivisesti kuin ennenkin. Huomionarvoista on, että WWE ryhtyi hyllyttämään steroidien, huumeiden ja muiden kiellettyjen aineiden, kuten epämääräisten lääkkeiden, käyttäjiä vasta helmikuussa 2006 (Wikipedia 29.6.2016, WWE); sekin siis sijoittuu sille aikavälille, kun McMahon alkoi kohentaa WWE:n mainetta 1990-luvun lopun alatyylisestä ”roskatelevisiosta” lapsiystävälliseksi koko perheen viihteeksi, jota on helpompi kaupitella nykypäivän poliittisesti korrekteille mainostajille ja kansainvälisille markkinoille.

Tästä esseestäni huomaa, että nykypäivän moraaliset paniikit ja tiukentunut sensuuri ovat muuttaneet WWE:n mediatekstejä merkittävästi viime vuosikymmenen aikana. 2010-luvun Monday Night Raw on sisällöllisesti lapsiystävällisempi ja neutraalimpi kuin 2000-luvun tai eritoten 1990-luvun lopun Monday Night Raw. Toisaalta 2010-luvun Monday Night Raw muistuttaa jonkin verran 1990-luvun alun Monday Night Raw’ta, joka oli niin ikään lapsiystävällistä viihdettä – ennen kuin McMahon ajautui televisiosotaan mediamoguli Ted Turnerin kanssa. 1990-luvun alun ja 2010-luvun sisällössä on kuitenkin eroavaisuuksia, joita selittävät kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset. 1990-luvun alun Monday Night Raw on nimittäin täynnä stereotyyppisiä (etnisiä) hahmoja, kuten afrikkalaisia alkuasukkaita, intiaaneja ja japanilaisia sumopainijoita, ja mahtuupa mukaan myös yhdysvaltalaisia vihaava ilkeä suomalainen Ludvig Borga eli Tony Halme (ks. esimerkki 3). Stereotypioita on olemassa vielä tämänkin päivän Monday Night Raw’ssa (kuten edellä mainitsemani Rusev), mutta nykyään niihin suhtaudutaan kriittisemmin, enkä usko, että esimerkiksi alkukantaista alkuasukasta esittävä tummaihoinen mies saisi hahmona myönteistä vastaanottoa enää tämän päivän yleisöltä. Sama ilmiö on nähtävissä eri mediateksteissä ylipäänsä 2010-luvulla. Pyrkimyksenä on tuottaa sisältöä, joka ei loukkaa tai syrji ketään, vaan jota jokainen voi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, kansallisuuteen, uskontoon tai muuhun vastaavaan tekijään katsomatta kuluttaa. Se on sidoksissa mediamarkkinoiden globalisoitumiseen, joka johtaa yhdenmukaistamiseen. Se puolestaan johtaa tiukempaan sensuuriin ja ennen kaikkea itsesensuuriin, sillä jo pienellä virheellä voi olla 2010-luvun mediamarkkinoilla suuret seuraukset. Sensuuria ja itsesensuuria on kuitenkin hankala kontrolloida, sillä uusia mediakanavoita syntyy jatkuvasti, ja ainakin alkuun uusi mediakanava voi aiheuttaa helposti moraalisen paniikin (Nieminen & Pantti 2012, 63). Eräs esimerkki sellaisesta kanavasta on suoratoistopalvelu Periscope, jossa kuka tahansa voi lähettää itsestään videokuvaa koko maailmalle. Sellaista palvelua on äärimmäisen vaikea valvoa tai sensuroida, sillä parhaimmillaan Periscope on oiva sovellus, joka tarjoaa ainutlaatuisia ja sivistäviä elämyksiä, kun taas kauheimmillaan sovelluksen käyttäjä saattaa tehdä esimerkiksi jonkinlaisen rikoksen. Uusi mediasovellus on siis ikään kuin yhtä arvaamaton kuin WWE:n uusi soihdunkantaja, joka saattaa milloin tahansa jäädä kielletyistä aineista kiinni tai ajautua mediaskandaaliin lauottuaan vaikkapa rasistisia kommentteja videokameralle.

 

Lähteet:

Gerweck: TV Ratings. http://www.gerweck.net/tv-ratings/. Linkki tarkistettu 29.6.2016.

Nieminen, Hannu – Pantti, Mervi (2012) Media markkinoilla: Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere.

Wikipedia: Chris Benoit double-murder and suicide. https://en.wikipedia.org/wiki/Chris_Benoit_double-murder_and_suicide. Linkki tarkistettu 29.6.2016.

Wikipedia: History of WWE. https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_WWE. Linkki tarkistettu 29.6.2016.

Wikipedia: Hulk Hogan. Scandal and departure. https://en.wikipedia.org/wiki/Hulk_Hogan#Scandal_and_departure. Linkki tarkistettu 29.6.2016.

Wikipedia: Monday Night Wars. https://en.wikipedia.org/wiki/Monday_Night_Wars. Linkki tarkistettu 29.6.2016.

Wikipedia: WWE. https://en.wikipedia.org/wiki/WWE#Wellness_Program. Linkki tarkistettu 30.6.2016.

WWE: Roman Reigns suspended. http://www.wwe.com/article/roman-reigns-suspended Linkki tarkistettu 30.6.2016.

 

Esimerkit:

Esimerkki 1. Monday Night War: Embracing Attitude. http://network.wwe.com/video/v36133965

Esimerkki 2: Mr. McMahon ushers in the Attitude Era. https://www.youtube.com/watch?v=PjBeCwz2fXg

Esimerkki 3: Ludvig Borga – Tatanka Feud Promo. https://www.youtube.com/watch?v=bTv9gLt-IbY

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, filosofian maisteri sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Kolumni: WrestleMania 34 – paras WrestleMania pitkään aikaan

Next post

#MaanantainMatsi – Damian Dunne vs. Pete Dunne vs. Ryan Smile vs. Chris Brookes (2014)

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.