AEWArviot

Arvio: AEW Full Gear 2021 – Hieno päivä olla showpainifani

AEW Full Gear (13.11.2021) – ****½


Helsinki, 20.11.2021.

Hetki siinä oli taas kerennyt vierähtää, mutta perinteinen Smark Night (eli Smarksiden oma saunailta) oli taas saatu järjestettyä. Vanhoja tuttuja pääsi näkemään pitkästä aikaa ja muutamia uusiakin naamoja saapui paikalle antamaan kasvot tutuille nimimerkeille.

Lopulta hikisessä saunatilassa iskettiin tulille All Elite Wrestlingin viikkoa aiemmin järjestämä Full Gear -tapahtuma. Seuraavat nelisen tuntia täyttyivät kannustuksesta, buuauksesta, huudosta, naurusta ja kaikesta siltä väliltä.

Ja olihan se tapahtuma, joka teki lähtemättömän vaikutuksen.

En voi kertoa jokaisesta hengästyttävästä hetkestä tai eriskummallisesta nilkkalukosta, sillä tästä tapahtumasta jäi päällimmäisenä pinnalle se fiilis.

En uskonut, että muutamaa kuukautta aiemmin nähtyä AEW:n All Outia ylitetään vuoden parhaana tapahtumana.

Full Gear saattoi hyvinkin päästä rinnalle ja jopa ohitse.


Tapahtuman Buy-Inissä nähty joukkuekohtaaminen Hikaru Shidan ja Thunder Rosan sekä Jamie Hayterin ja Nyla Rosen välillä saattoi mennä ohitse vähän puolella silmällä katsottuna. Tai sitten loppuillan tykitys vaan karisti mielestä nelikon täysin pätevän ottelun, jossa rakennettiin onnistuneesti käynnissä olevan TBS-mestaruusturnauksen kuvioita. Nähtiin Buy-Inissä toki muutakin sen yhden pakollisen ottelun ja videopakettihöykytyksen lisäksi. Selostuspöydän takana olevan sermin takaa kurkkinut Tony Schiavone oli jo varastaa valokeilan heti kättelyssä.

Jossain toisessa tapahtumassa Schiavonen koominen saapuminen selostuspöydän ääreen olisi ollut illan kohokohtia, mutta ei tuona maagisena iltana Minneapoliksessa. Siitä piti huolen ainakin illan avausottelu AEW:n kahden nuoren pilarin (tai kuten vanha kunnon Jim Ross asian ilmaisi, kahden tyynyn) välillä.

Darby Allin ja MJF ovat kumpikin nousseet avainrooleihin nuoren promootion kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Allin on rämäpäimisillä tempuillaan, hienolla TNT-mestaruuskaudellaan ja Stingin kanssa muodostuneen isä/poika-suhteen kautta noussut jo yhdeksi firman suosituimmista kasvoista. MJF on puolestaan ehkä jo firman halveksituin konna, kivenkova mikkimies, mutta kehässä ei niin kehuttu kuin monet tovereistaan.

Osasin odottaa laatua. Mutta osasiko kukaan odottaa näin päräyttävää ottelua tältä kaksikolta? En usko.

Katsojalta revittiin heti kättelyssä luulot pois, kun Allin ja MJF ketjupainivat kuin vanhat tekijät, pieksivät toisensa mustelmille ja iskivät vielä sellaisia spotteja pöytään että kotikatsomossakin hirvitti. Allinilta nyt on lupakin odottaa hengen salpaavia syöksyjä suoraan lattialle/barrikadiin/kehäreunukseen, mutta MJF päätti kaivaa taikapussistaan sairaan Tombstonen suoraan kehän reunalle, eli siihen kehän toisiksi kovimpaan kohtaan.

Puristit tuhahtelevat, että 70-luvulla ei tarvinnut yhtään mitään edelliskappaleessa mainituista asioista. Onneksi nuoret kaverit osasivat kertoa myös tarinaa kaiken muilutuksen ohessa.

MJF oli katsonut vähintäänkin pari Roderick Strong -nauhaa, siihen tahtiin mies heitti selänmurtajia menemään. MJF:n holtittomuus kuitenkin kostautui, sillä hän väänsi omaa polveaa alkupuolen selänmurtajalla. Siitäpä sai Allin oman kohteensa metodista hyökkäystä varten.

Lopetuskin oli niin konnamainen kuin MJF:ltä olisi voinut olettaa. Eihän tuo ketku voi puhtaalla pelillä koskaan voittaa!

Kaksikko iski heti kättelyssä pöytään ottelun, jota koko loppukortin oli vaikea ylittää.

Yrittämisestä se ei ainakaan jäänyt kiinni.


Lucha Bros ja FTR saivat kunnian seurata avausottelun tarjoamaa endorfiinipaukkua. Pääosin nelikko siinä lopulta onnistui. Molemmat parivaljakot kuuluvat omasta mielestäni aivan AEW:n tasokkaan joukkuedivisioonan kärkikastiin. Rey Fenixin ja Penta EL Cero Miedon mestaruusvoitto All Outissa oli ehdottomasti vuoden hienoimpia otteluita. Samalla tasolle ei nyt ylletty. Ei se suuri yllätys ole, eiväthän Dax Harwood ja Cash Wheeler ole aivan samanlaisia hupiveikkoja kuin Jaakonpojan velikullat.

Laatuotteluhan siitä lopulta kuitenkin syntyi. Fenix väläytti jälleen aivan uskomattomia temppujaan tasapainotellessaan kehäköysillä. Penta komensi yleisöä kuin vanha tekijä (siltä se ainakin tuntui kahdenkymmenen smarkin mölinän alta) ja väläytti ehkäpä rumimman näkemäni Three Amigosin. FTR vilautti modernin painin seassa muutamia kikkoja kasarilta ja etenkin ottelun lopputaisto oli melkoista hurmosta.

Risut on kuitenkin jostain annettava. Kohtaaminen venähti ehkä rahtusen liian pitkäksi. Samasta ongelmasta kärsi pääkortissa lähes jokainen ottelu muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta joukkuemestaruuskohtaamisessa se iski ehkä eniten silmille.

Toinen epäkohta oli vähintäänkin hämmentävä lopetus. Wheeler iskee kasvoilleen Super Rana -joukkueen naamion, siis saman valeasun, jolla FTR keplotteli vyötäisilleen AAA:n joukkuemestaruuden. Ja sitten…

Lucha Brosit iskevät Wheelerille lopetusliikkeensä ja voittavat ottelun?

Wheeler ei kuitenkaan ollut laillinen mies kehässä, mutta eipä siitä tuomari Rick Knox näyttänyt juurikaan välittävän Pentan repäistyä Rana-naamion irti kolmeenlaskun jälkeen. Mitä ilmeisimmin myös Harwoodin oli pitänyt vetää naamio kasvoilleen, mutta pienen loukkaantumisen vuoksi ei pystynyt olemaan mukana ottelun lopetuksessa. Tästähän minulla ei ollut mitään käryä hämmentävää lopetusta katsoessa. Hämärä lopetus muuten kovan ottelun tunnelman latistajana.


Voi sitä tuskan parahdusta, kun tajusin huippuotteluiden vain seuraavan toisiaan. Hädin tuskin ehdin hengähtää joukkuepainitulituksesta, kun silmieni eteen lätkäistiin jo Bryan Danielsonin ja Miron välistä ottelua mainostava ottelugrafiikka.

Miro on ollut liekeissä läpi vuoden. Viime syksynä debytoineesta “Best Manista” on kuoriutunut omissa psykooseissaan elävä “The Redeemer”, jumalansa valittu sankari. Mies tykittää viikko toisensa jälkeen promoja kuin kasaritoimintaleffan antagonisti. Kehässäkin bulgarialainen mörssäri on ollut kovassa vireessä. Osasin siis odottaa jotain maagista, etenkin kun vastapuolella seisoi mies, myytti, legenda ja lohikäärme.

Bryan Danielson on Maailman Paras Painija.

Edeltävä lause on lähes kiistaton tosiasia. Kymmenen vuotta showpainibisneksen häpeätahran riveissä eivät ole tylsyttäneet miehen taitoja. Ottelut AEW:ssa ovat olleet raikas tuulahdus vuosien takaa.

Tämä mies ei ole “lentävä vuohi” tai ikuinen altavastaaja.

Tämä mies on Maailman Paras Painija.

Ottelu omasi potentiaalia olla illan paras koitos, mutta aivan siihen ei kyetty. Silti rakastin lähes joka sekuntia. Miro seisoi hirviömäisenä esteenä ja ratkaistavana ongelmana Danielsonin edessä. Mutta hirviöllä on heikkoutensa. Miehen reisi oli edelleen teipeissä Sammy Guevaraa kärsityn TNT-mestaruustappion jälkeen. Eikä sovi unohtaa myös graniitista veistetyn miehen hiekanohkaista niskaa.

Taistelun edetessä Danielson kohdisti matemaattisesti iskunsa kaikkialle mihin vain ulottui. Samalla Danielson joutui käymään lävitse lähes kaikki liikkeensä, joilla oli saanut otteluita lopetettua. Miro selvisi tai jopa käänsi edukseen liikkeen toisensa jälkeen.

Lopulta vaihtoehdoksi jäi vain miehen pudottaminen päälleen.

Ottelun päättyessä on mielessä vain yksi asia.

Bryan Danielson.

On.

Maailman.

Paras.

Painija.


Ennakkoon SuperKliqin (eli Adam Colen ja Young Bucksien muodostama kolmikko) ja Jurassic Expressin sekä Christian Cagen välinen Falls Count Anywhere -sekoilu ei kuulunut illan odotetuimpiin koitoksiin. Kuusikon väliset rähinät viikottaisissa jaksoissa olivat olleet hyviä, mutta suurempaa innostusta ei ollut silti syntynyt.

Aivan Dave Meltzerin tasoisiin viiden lumihiutaleen psykooseihin en tässä uppoa, mutta viihdyttävä mähinä tästä muotoutui.

Tätä voisi kutsua hyvällä tavalla PWG-henkiseksi HC-rähinäksi, jossa saivat kyytiä pöydät, tuolit ja Brandon Cutler. Jotakuinkin rehellisen oloista painia nähtiin vain muutama hetki, jonka jälkeen ottelu levisi pian kehän ulkopuolelle. Enpä olisi uskonut näkeväni Cagea kanavoimassa sisäistä New Jackiaan hypätessään areenan rakenteista Nick Jacksonin niskaan yleisön hurratessa villisti. Luchasauruksella ei ollut aikomustakaan jäädä kakkoseksi, vaan päätti loikata sisääntulorampilta alas Shooting Star Pressillä. Siinä meinasi saunatilasta loppua happi kesken.

Syvempää tarinaa ei ehkä tästä ottelusta kannata etsiä, mutta Jungle Boyn ja Christian Cagen välistä suhdetta on hyvä pitää tässäkin silmällä. Cage on ottanut nuoren ja naiivin Viidakon Ykän siipiensä suojaan ja on ohjannut tätä hienovaraisesti entistä väkivaltaisempaan suuntaan. Se ei ollut Cage, vaan Jungle Boy joka otti lopulta ratkaisun avaimet käsiinsä ja litisti Jacksonin kallon con-chair-ton avulla.

Vietteleekö Cage Jungle Boyta pimeälle puolelle vai maalailenko vain piruja seinille? Vain aika näyttää.

Myös huippusuosittu Adam Cole oli ottelussa mukana!

Joskus on vaan kiva jättää aivot saunan narikkaan ja nauttia rehdin typerästä sekoilusta.


On suorastaan viikottainen sketsi vilkaista WWE:n sosiaalista mediaa täysin satunnaisella viikolla ja huomata jälleen yksi ottelu, josta esitetään sama kysymys:

“CAN THEY CO-EXIST?”

Pystyvätkö liikuntaviihdyttäjä A ja liikuntaviihdyttäjä B toimimaan yhteistyössä jossain sekalaisessa joukkueottelussa? Vastaus on yleensä sama, mutta se ei estä samankaltaisen ottelun tapahtumasta harva se kuukausi.

Illan “CodyVersen” tarjoilussa esitettiin juuri tämä kulahtanut kysymys. Miten Cody Rhodes ja PAC tulevat toimeen joukkueena? Entä epäpyhän allianssin Codymanian päättämiseen muodostaneet Andrade El Idolo ja Malakai “Tommy End” Black?

Kuvio on laajemmassa painiuniversumissa kulahtaneempi kuin allekirjoittaneen metaforat, mutta AEW:ssa vielä kohtuullisen vähän käytetty. Ottelussa on kumminkin mukana kolme timantinkovaa painijaa sekä yksi AEW:n kiinnostavimmista persoonista.

Cody Rhodes on onnistuu jotenkin keräämään buuauksia viikosta toiseen, luoja tietää miksi. Dustyn poika ei kuitenkaan jatka matkaansa laput silmillään, vaan tiedostaa yleisön radikaalisti muuttuneen asenteen ja ammentaa siitä energiaa kuvioihinsa. Koko Rhodesin hahmo onkin yksi kutkuttavimmista aspekteista viikko toisensa jälkeen. Antaako Rhodes periksi ja napsahtaa, antaen yleisölle syyn buuaukseensa? Vai jatkaako Rhodes valitsemallaan tiellä, riistäen yleisöltä osittain odotetun ja osittain toivotun käännöksen?

Itse ottelu ei vastauksia antanut, vaan oli lähinnä välipysäkki koko mukana olleen nelikon matkoilla. Molempien joukkueiden yhteistyön kestävyys oli koko ottelun kantava teema, jota toteutettiin kiitettävästi. Samalla ottelu oli enemmänkin “Dynamite-tasoa” ja olisi vallan mainiosti mahtunut vaikkapa Full Gearia seuraavan viikon pääotteluksi.


Toinen hieman mitäänsanomattomampi ottelu seurasi heti perään. Britt Bakerin ja Tay Contin välinen mestaruusottelu oli toki kiinnostava, mutta kärsi verrattain heikosta rakentelusta. Vuosikausia WWE:n Performance Centerissä viettänyt Conti ei ollut edistynyt toivotulla tavalla ja oli lopulta jättänyt Orlandon taakseen. Brassi on kuitenkin kehittynyt räjähdysmäisesti sen jälkeen, kun debytoi AEW:ssa hieman yli vuosi takaperin.

Britt Baker on puolestaan kohonnut AEW:n naisten divisioonan suosituimmaksi nimeksi. Karismaattinen hammaslääkäri ei kuitenkaan kehässä ole aivan sitä divisioonan kärkeä.

Ottelu oli lopulta hyvä, mutta hyvää lopputaistelua lukuunottamatta kovin mitäänsanomaton. Molempien kehityskäyrät osoittavat edelleen ylöspäin, joten odotan mielenkiinnolla tulevien vuosien revansseja.


Jos Bakerin ja Contin rakentelu oli puolivillaista, niin sitä seuraava ottelu ei sitä tosiaankaan ollut.

Anna CM Punkille mikki, niin kuviosta tulee tulikuuma.

Anna Eddie Kingstonille mikki, niin kuviosta tulee tulikuuma.

Annan herrasmiehille mikit samaan aikaan, niin kuviosta tulee välittömästi painimaailman kuumin ja puhutuin. Eihän se vaatinut kuin yhden kohtaamisen nenätysten kehässä ja Full Gearin odotetuin ensikohtaaminen oli kasassa. Kaksikon promotaistelu on varmasti monella mielessä vuoden Ludvig-palkintoja miettiessä, ellei Punkin ja MJF:n muutamaa viikkoa myöhemmin käyty sananvaihto kiilaa törkeästi ohitse.

Mutta se ottelu.

“Big fight feel” saattaa olla terminä ylikäytetty, mutta se osui tosiaankin kuin nenä päähän tähän otteluun. Heti Kingstonin ensimmäisestä Backfististä alkaen tunnelma oli huipussaan. Tapahtumassa, jossa lähes jokainen ottelu tuntui venähtävän pitkäksi, Kingston ja Punk paukuttivat kasaan tiiviin päälle kymmenminuuttisen tappelun. Ja se oli todellakin tappelu, eikä vaan ottelu.

Kliseevihkosestani alkavat loppua jo sivut, mutta se sallittakoon.

Punk on lyhyen AEW-uransa aikana otellut jo jokusen hyvän ottelun, mutta tämä oli omalla tasollaan. Miehen hahmotyöskentely oli aivan omalla tasollaan. Neronleimauksista paras oli Three Amigos -heittojen tekeminen yleisön chantatessa Eddien nimeä. Se mieleenpainuvampi leimaus oli Punkin esiin reväyttämät Viitisen Tuomion Liikettä, suoraan vanhan vihamiehen virkasalkusta nyysittynä.

Punkin omia sanoja lainatakseni:

“You have become the New York Yankees!”

Timantinkovan kortin yksi ehdottomia kohokohtia ja viimeinen silaus oli vielä tulossa.


Viimeinen silaus ei ollut illan toiseksi viimeinen ottelu Inner Circlen ja American Top Teamin välillä. Kahden tallin väliset verbaaliset mittelöt ovat saaneet kovaa reaktiota areenoilla ja feudi onkin ollut piristävä keskikortin tarina.

Kymmenen hengen katutappelu Minnesotan henkeen alkoi sopuisasti kehässä, mutta levisi pian käsiin kun esiin kaivettiin risut, männynkävyt, jääkiekkomailat ja Baron Von Raschke, Minnesotan alueen painilegenda ja yksi Iron Clawin mestareista.

Jääkö ottelusta muuta mieleen kuin ikihymyn kasvoilleen jähmettänyt Junior Dos Santos? Ei varmaankaan, mutta tällaisenaan se oli ansaittu lepotauko kahden ison kaliiberin ottelun välissä.

Ai niin, pistäytyipä paikalla ennen pääottelua myös Jay Lethal!


Olipa kerran alkoholismista kärsivä lehmipoika, joka kärsi itseluottamusongelmista.

Showpaini on kaikin puolin hieno laji, mutta en olisi uskonut että tarinan kärjen voi tiivistää ylläolevaan lauseeseen.

Hangman Pagen matka kohti AEW:n vuorenhuippua on kaapannut mukaansa monen showpainin seuraajan ja kerännyt positiivista huomiota ihan painikuplan ulkopuolellakin. Kätevän kertauksen matkan vaiheista voi katsoa Youtubesta viisiosaisesta The Good, The Bad and The Elite -videosarjasta. Yli kahden vuoden rakentelun jälkeen oli aika. Page saisi hetkensä aurinkonsa ja voittaisi entisen toverinsa Kenny Omegan ja veisi vihdoin AEW:n mestaruuden nimiinsä.

Vai veisikö?

Painihistoria on täynnä esimerkkejä, jolloin liipaisimesta on vedetty liian myöhään tai ei laisinkaan. Hulk Hogan ei koskaan voittanut AWA:n mestaruutta ja päätti tarttua WWF:n sopimustarjoukseen. Loppu on molempien promootioiden osalta historiaa. Ring of Honor suorastaan erikoistui kuuman kansan sankarin nostamiseen mestaruuskuvioihin ja antamalla mestaruuskauden noin kaksi vuotta liian myöhään. Tetsuya Naiton kuusivuotinen tuskien taival fanien hyljeksymästä rumasta ankanpoikasesta Tokyo Domen pääottelun rakastetuksi kansansuosikiksi on taas vastaava suuri onnistuminen.

Haluaisiko AEW rypistää Pagen ja Eliten välisestä tarinasta vielä muutaman ison tapahtuman verran mehua ulos?

Tunnelma oli odottava.

Pagen sisääntulo elektrinen.

Jopa grafiikkatiimi oli pistänyt panoksensa sisään. Parin vuoden ajan pienejä vitsejä Pagen nimilaattaan viritellyt tiimi ei tällä kertaa laskenut leikkiä.

“We’re proud of you” oli viestin sisältö tällä kertaa. En koskaan myönnä silmieni kostuneen luettuani tuon pienen viestin.

Vihattu mestari Kenny Omega saapui kehään voimiensa tunnossa. Yleisön kyltti antoi vielä viimeisen lisäpotkun tarinalle.

“What would Kota think?”

Entisen joukkueparinsa perään ei Omega ehtinyt kauan miettiä, kun Don Callis, tuo käärme, jo lipui kyltin eteen. Tarkoituksellista vai puhdas vahinko, runollista se oli silti.

Ottelu alkoi. Minä seurasin silmä kovana. Saunatila kutistui entistä pienemmäksi. Ei tarvinnut kiinnittää huomiota mitä Minneapoliksen yleisö huuteli tai mitä JR mumisi selostamossa. Me mölisimme sen edestä.

Taistelu raivosi parikymmentä minuuttia.

Me huusimme ja kannustimme.

Page ja Omega pudottivat toisiaan niskoilleen.

Me huusimme.

Page ja Omega jättivät kaiken kehään.

Me hakkasimme käsiämme yhteen.

Tuomari sai tuta Lariatista ja Don Callis luikerteli kehään.

“Ei tällä tavalla!”

Callis saa turpiinsa!

“Kyllä! Vedä Omegalta pää irti!”

Omega nousee omasta One Winged Angelistaan.

“Saatana!”

Sisääntulorampille ilmestyy kaksi hahmoa. Nick ja Matt Jackson, Young Bucks, kävelevät hitaasti kohti kehää, oman ottelunsa rampaannuttamina.

“Nyt se tulee, taas ne Bucksit sekaantuvat!”

Eivät sekaannu. Matt ja Nick jäävät kehänlaidalle. He olivat kieltäytyneet olemasta Pagen rinnalla All Outissa vuonna 2019, kun kaikki oli Eliten sisällä vielä “hyvin.” Nyt he saapuvat näyttämään tukensa.

Minä haluaisin, että Page täräyttäisi noiden kahden rotan päät areenan perukoille parilla Lariatilla. Nuo kaksi rottaa, joiden kaikki ihanteelliset ominaisuudet ovat karisseet vuoden aikana pois kuin huonosti naamalle asetettu naamio. Nuo kaksi rottaa, jotka ovat viimein paljastaneet maailmalle olevansa edelleen ne kaksi syntistä kakaraa Kaliforniasta. Ja nyt nuo kaksi perkelettä änkevät nokkansa vielä kerran valokeilaan.

Runollista sanoisi joku toinen.

Hangman Page iskee Buckshot Lariatilla Omegan kanveesiin.

Se on ohi. Emotionaalinen huippu on saavutettu.

En ole vielä katsonut ottelua uudestaan. Mutta huippulaatuinen se oli, sen osaan varmaksi sanoa jo nyt. Oikea ratkaisu on tehty.

Yksi tarina päättyy.

Ja seuraava alkaa.


Kokonaisuutena Full Gear oli jälleen yksi napakymppisuoritus All Elite Wrestlingiltä. Saunatilassa sitä saikin ihmetellä, että kerrankin tuli katsottua porukalla oikeasti kova tapahtuma alusta loppuun.

AEW päättää pian kolmannen vuotensa toiminnassa ja Full Gear oli erinomainen huipentuma firman pääosin vahvalle vuodelle.

Marraskuinen lauantai oli hienoa aikaa olla showpainifani.


Tulokset:

*ottelusuositukset lihavoitu

  • (Buy-in) Hikaru Shida ja Thunder Rosa voittivat Nyla Rosen ja Jamie Hayterin.
  • MJF voitti Darby Allinin
  • Lucha Bros voitti FTR:n ja säilytti AEW:n joukkuemestaruuden.
  • Bryan Danielson voitti Miron Eliminator-turnauksen finaalissa ja nousi uudeksi ykköshaastajaksi AEW:n mestaruudelle.
  • Christian Cage ja Jurassic Express voittivat SuperKliqin Falls Count Anywhere -ottelussa.
  • PAC ja Cody Rhodes voittivat Andrade El Idolon ja Malakai Blackin
  • Britt Baker voitti Tay Contin ja säilytti AEW:n naisten mestaruuden.
  • CM Punk voitti Eddie Kingstonin.
  • Inner Circle voitti Men of the Yearin ja American Top Teamin Minnesota Street Fight -ottelussa.
  • Hangman Page voitti Kenny Omegan ja nousi uudeksi AEW:n mestariksi.
Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

Eläköön Humpuuki! #40: Vaihteeksi asiaa WWE-potkuista, NJPW ja NOAH järjestävät yhteistyötapahtuman, Jon Moxley vieroitukseen

Next post

SLAM Wrestling Finland Bootcamp Battlegrounds 2 - Seuraava sukupolvi näytti kynsiään

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.