ArviotGCWIndyt ja muut

Arvio: GCW Spring Break ei tuntunut samalta kuin ennen

GCW rSpring Break (9.4.2021) – Arvosana: ***1/4


WWE palasi yleisön eteen Tampassa viime viikonloppuna ja sehän tarkoitti myös indytapahtumien paluuta täyttämään Mania-viikon jokaista päivää. Viime vuosien kohokohtana on toiminut Game Changer Wrestlingin järjestämät Joey Janela’s Spring Break -tapahtumat. Näissä tapahtumissa otettiin ilo irti kaikesta indypainin hienoudesta: huippupainijoiden kohtaamisia, hullua komediaa, päätöntä sekoilua, outoja nostalgiaesiintymisiä ja pääasiassa ihan mainiota menoa.

Pandemia luonnollisesti peruutti viime kevään Spring Breakin. Kansa menetti siinä Minoru Suzukin ja Orange Cassidyn välisen kohtaamisen. Syksyllä järjestetty ”korvike” Mania-viikonlopun indytapahtumille (The Collective) ei saanut aikaan samaa pöhinää kuin ne ”oikeat” Spring Breakit.

Nyt palattiin rikospaikalle, mutta fiilis ei ollut ihan sama kuin ennen.


Aivan ensimmäiseksi tapahtuma ei ollut enää Joey Janelan nimissä. Mies oli hävinnyt tapahtuman oikeudet firman päämestarille Rickey Shane Pagelle vastineeksi mestaruusottelusta. Nyt uuden maalikerroksen saanut rSpring Break oli pitkälti vain jatketta GCW:tä hallinneelle 44OH-kuviolle. Legendaarinen Clusterfuck jätettiin järjestämättä (ihan fiksua, kun kyseisessä Rumble-variantissa on sisääntulijoita ollut 20-60 menneinä vuosina) ja hämärät nostalgiaesiintymisetkin jäivät siihen yhteen pakolliseen.

Tuotantoarvoista on valitettavasti myös avauduttava. Spring Break oli tänä vuonna ulkoilmatapahtuma jossain hämärällä aukeamalla keskellä ilmeistä asuinaluetta. Ei tapahtuman kuvauksessa sinänsä ollut mitään vikaa, mutta mikityksessä sitäkin enemmän. Yleisöstä kuului hädin tuskin mitään edes tapahtuman kuumimmilla hetkillä. Niinpä voitte kuvitella kuinka hiljaisia ne varsinaiset hiljaiset hetket sitten olivat. Myös sisääntulojen kanssa nähtiin epämääräistä sekoilua, kun painijat tulivat paikalle myöhässä tai vasta kun sisääntulokappale oli ehtinyt loopata kerran.

Ja ihan oikeasti, onko GCW:n jokaisen tapahtuman aivan pakko olla neljä tuntia pitkä?


Indypaini on kuitenkin indypainia. Kaikki tehdään budjetilla, joten tapahtuma tuomitaan pitkälti kehätoiminnan perusteella.

Sillä saralla nähtiin niitä onnistumisia, muutama täyteottelu ja yksi täysi pannukakku. Aloitetaan pannukakusta.

Jordan Oliver ei tunnu nauttivan kovinkaan suurta arvostusta juuri missään. Miehen uran kohokohta omissa silmissäni oli lentää autotallin katolta hirviömäisen vahvan Shane Mercerin käsittelyssä ensimmäisessä GCW Backyard -tapahtumassa. Oliver saa kumminkin jatkuvasti mahdollisuuksia näyttää kykyjään ja nousi muun muassa GCW:n järjestämän Acid Cupin voittajaksi aiemmin samana päivänä. Vastustaja Lio Rush on kuitenkin lahjakas lentäjä, joka on WWE:stä poistumisen jälkeen ehtinyt vaikuttaa jo muun muassa MLW:ssä ja NJPW Strongissa.

Valitettavasti Rush toi paikalla mystisen alter egonsa Blackheartin. Tämä tarkoitti sitä, että Rushin maneerit olivat ”karmivia” ja hän sätki ympäriinsä kuin ”riivattuna.” Ja sitten pojat päättivät repäistä kasaan parikymmentä minuuttia kestäneen, erittäin hitaan väännön. Selostus yritti vakuuttaa, että Oliver oli vasta aiemmin samana päivänä selvinnyt väsyttävästä turnauksesta, jossa hänen kätensä oli lähes revitty sijoiltaan. Oliver vastasi tähän painimalla täysin normaalisesti. Kyllähän tässä muutama ihan vaikuttava spotti nähtiin, mutta toisaalta hidas räpiköinti tappoi yleisön lähes täysin. Voin valehtelematta sanoa, että tässä saattoi olla Spring Breakin historian huonoin ottelu. Tapahtuman muuta roskaosastoa edusti Effyn ja Gregory Ironin lyhyt (luojan kiitos) kohtaaminen, jossa parasta oli tietenkin perinteeksi muodostunut erikoisvieras Virgil.

Illan avanneet kaksi ottelua olivat myöskin kohtuullisen turhia. Lapset avasivat illan, kun vastikään 18 vuotta täyttänyt Starboy Charlie kohtasi vasta 16-vuotiaan Billie Starkzin. Ottelu oli ihan katsottava, mutta yleisön kohtuullinen hiljaisuus (joka mainitusti johtui karmeasta mikityksestä) vei paljon energiaa tämän kohtaamisen purjeista. Etenkin Charlie on saanut jo nuoresta iästään huolimatta kehuja länsirannikon skenessä, mutta saa toivottavasti vielä kasvaa useamman vuoden ennen kuin siirtyy isompiin kuvioihin tai isompiin firmoihin. Heti kyseisen ottelun jälkeen paikalla saapuivat 44OH-jengin Eric Ryan ja Bobby Beverly hakkaamaan nuorisoa, mutta mahtava IronBeast saapui pelastukseksi ja aloittamaan seuraavan ottelun. Lyhyt kössitys päättyi IronBeastin eduksi. IronBeastin esittämät voimaliikkeet jaksavat edelleen päräyttää.


Illan kovemman tarjonnan aloitti aivan järjetön luchamähinä.

Vuoden 2019 GCW:n ja Black Label Pron yhteistyötapahtuma 2 Cups Stuffedissa nähtiin kuuden hengen luchaottelu, joka varasti kaikki otsikot kyseisestä tapahtumasta. Samaa lähdettiin hakemaan nytkin lähes samalla kokoonpanolla, mitä nyt Ophidian oli vaihtunut Dragon Baneen ja KTB Aramikseen. Ja voi pojat mitä tykitystä tässä saatiinkaan.

Ottelun alkupuoli oli vähän hakemista puolin ja toisin, mutta kun rytmiin päästiin, niin järjettömiä spotteja nähtiin melkein liukuhihnalta. Black Taurus oli ehdottomasti jälleen ottelun tähti järjettömän kovalla preesenssillään ja viskoessaan pienempiä vastustajiaan ympäriinsä miten tahtoi. Myös nuoret Bane, Aramis ja Arez saapuivat otteluun sata lasissa ja tarkoituksenaan jättää lähtemätön vaikutus. Tähän nelikkoon verrattuna Laredo Kid ja Grinco Loco vetivät enemmänkin virkamiesesitykset muiden ottaessa valokeilan. Ottelun viimeiset minuutit olivat niin pirun kovia, että väkisinkin virne kohosi naamalle. Jos verisempi meno ei uppoa, niin siinä tapauksessa tämä ottelu oli illan ehdottomasti parasta antia. Etenkin Arez ja Aramis tuntuvat siltä, että tulevina vuosina urakehitys Yhdysvalloissa tulee olemaan Fenixin ja Bandidon luokkaa. Eikä sovi unohtaa Meksikossa vielä lymyävää Hijo del Vikingoa

Illan painillisen painiottelun rooli lankesi tänä vuonna Impact-tähti Rich Swannille ja nuorelle tekniikkapainijalle Lee Moriartylle. Selvästi rauhallisempi ja tarinallisempi kohtaaminen erottui erittäin hyvin edukseen perinteisen GCW-sekoilun parissa, mikä onkin ollut aina pointtina sillä Spring Breakin yhdellä työjuhtaottelulla (Lio Rush vs Keith Lee, David Starr vs Mike Quackenbush, Moriarty vs Jonathan Gresham). Molemmat miehet myivät erinomaisesti vaurioituneita ruumiinosiaan. Moriarty piti Swannin käden jatkuvasti kohteenaan, mutta möi samalla kylkiluitaan, jotka olivat loukkaantuneet aiemmin samana päivänä Acid Cupissa. Pyytäisin Jordan Oliveria ottamaan muistiinpanoja, mutta en usko hänen erottavan kynän terävää päätä pyyhekumipäästä. Swann on ylipäätänsä aliarvostettu Impact-fanikunnan ulkopuolella, joten tämä esitys ei tullut mitenkään yllätyksenä. Moriarty puolestaan vaikuttaa kokemukseensa nähden kypsältä ja erottuukin edukseen tämänhetkisellä indykentällä.


GCW kun on kyseessä, niin vertakin päästiin vuodattamaan. Atticus Cogarin ja Masadan välinen verinen mätkintä keskittyi pitkälti molempien miesten tavaramerkkiaseeseen: puutikkuihin. Näitä tikkuja sitten sörkittiin kaverin ohimoon selliasella antaumuksella, että siilikin olisikin näyttänyt tämän kaksikon vieressä vähäpiikkiseltä. Vaikka kyseessä olikin Masadan ottelu, niin loppujen lopuksi olin ihan liikuntaviihdyttynyt. Cogar otti luonnollisesti valtaosan väkivallasta osakseen, mutta ei tältä nyt muuta odottanutkaan. Cogar on selkeästi kaveri, josta GCW kasvattaa seuraavaa deathmatch-valttiaan. Harmi vaan että esitykset ovat pääosin vielä vajavaisia.

Joey Janela ei ehkä AEW:ssa ole lähtenyt sellaiseen lentoon kuin olisi voinut olettaa tai toivoa, mutta GCW:ssä mies tuntuu olevaan kuin kotonaan. Ottelu Chris Dickinsonia vastaan oli jälleen todiste siitä. Olisihan tämäkin voinut olla rahtusen lyhyempi, mutta äijät iskivät pöytään sen verran intensiteettiä, järisyttäviä pommeja ja hulluja bumppeja, että kyllä tästä pystyi nauttimaan.


Pääottelulla oli kunnia viedä GCW:n yläkorttia hallinnut kuvio päätökseen lähes kahden vuoden jälkeen.

Rickey Shane Page saapui vuonna 2019 GCW:hen tavoitteenaan viedä GCW:n mestaruus Nick Gagelta. Siinä hän lopulta onnistui ja toi samalla 44OH-jengin puolustamaan itseään ja tekemään Gagen ja muiden GCW:n sankareiden elämästä helvettiä. Lähes kahden vuoden taistelun jälkeen ja Gagen loukkaantumisen jälkeen oltiin viimein tässä pisteessä.

Gage. RSP. Deathmatch.

Jo sisääntuloissa on sitä kuuluisaa suuren ottelun tuntua, kun kamera seuraa haastajan matkaa takahuoneista fanien palvottavaksi. Mestari saapuu hitaasti ja itsevarmasti kaiken kansan yläpuolelta (talon katolta) kohtaamaan tuomionsa. Kansa mylvii Nick Gagen nimeä ja buuaa raivoisasti RSP:lle.

Verinen koitoshan siitä syntyy. Molemmat miehet vuotavat verta roppakaupalla ja etenkin Gage ottaa aivan järjettömiä bumppeja läpi lasin ja kattolamppujen. Itse toki irvistelen kun kaksikko taistelee sankan yleisön seassa, aivan kuin korona olisi muisto vaan.

Ylibuukkausta nähdään kerrakseen, kun painija toisensa juoksee paikalle mähisemään ja jopa firman omistaja Brett Lauderdale saapuu paikalle heiluttelemaan loisteputkia.

Lopulta oikeus kuitenkin tapahtuu.

MDK, All Fucking Day.

Kuningas oli jälleen kukkulansa huipulla. Status quo oli palautettu. Olin valmiina sulkemaan lähetyksin ihan hyvillä mielin, mutta silti hieman pettyneenä. Gage on yhtä kuin GCW, mutta löytyykö RSP:n ulkopuolelta enää uutta, kiinnostavaa haastajaa?

Niin.

Ja sitten GCW kietoi minut taas pikkusormensa ympärille.

Jon. Moxley.

Gage vastaan Moxley on toki nähty aikoinaan CZW:ssä, mutta molemmat miehet ovat sen jälkeen viettäneet omat linnatuomionsa (toinen kirjaimellisesti, toinen kuvainnollisesti) ja ovat muuttuneita miehiä. Harva ottelu koko maailmassa tuntuu yhtä isolta kuin Gage vastaan Moxley juuri nyt. Ultraväkivaltaa on luvassa, kysymys on vaan missä ja milloin.

Just when you think you’re out, they pull you back in. 


Kokonaisuutena Spring Break ei tuntunut enää Joey Janelan aivoituksesta syntyneeltä indypainin juhlatilaisuudelta vaan enemmän GCW:n omalta vuoden merkkitapahtumalta. Suuri osasyy on toki edelleen käynnissä oleva pandemiatilanne. Loppujen lopuksi mitään ikimuistoista ottelua (kuten WALTER/PCO tai Man/Stan) nähty. Toisaalta indyissä pinnalla oleva ilman sopimuksia vailla oleva painijakatras ei ole enää samaa tasoa kuin vielä muutama vuosi sitten. Mutta jos esimerkiksi AEW pystyy kaivamaan esiin Darkin avulla esiin Will Hobbsin kaltaisia piilotettuja timantteja, niin toivon että GCW onnistuu löytämään myös enemmän Moriartyn, Calvin Tankmanin ja JJ Garrettin kaltaisia tuoreita kykyjä.

Toivottavasti Spring Break on ensi vuonna taas entisensä.


Tulokset:

  • Starboy Charlie voitti Billie Starkzin
  • IronBeast (KTB & Shane Mercer) voitti 440H:n (Eric Ryan & Bobby Beverly)
  • Laredo Kid, Dragon Bane & Aramis voittivat Gringo Locon, Arezin ja Black Tauruksen
  • Lio Rush voitti Jordan Oliverin
  • Atticus Cogar voitti Masadan
  • Rich Swann voitti Lee Moriartyn
  • Joey Janela voitti Chris Dickinsonin
  • Effy voitti Gregory Ironin
  • Nick Gage voitti Rickey Shane Pagen ja nousi GCW:n mestariksi. 

*Ottelusuositukset lihavoituna

Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

WWE- & AEW-veikkaus 2021: WWE WrestleMania

Next post

Eläköön Humpuuki! #35 - WWE palasi Subille, WWE:n kevätsiivous, villiä menoa Meksikossa

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.