PWG Battle of Los Angeles 2017 – Parhaat Palat
Painifanit joutuivat jälleen kärvistelemään tuskissaan puolitoista kuukautta ennen kuin Pro Wrestling Guerillan vuosittainen Battle of Los Angeles -turnaus tipahti jälleen postiluukusta. BOLA oli jälleen kerännyt indyjen parhaimmiston Resedan American Legion Hallin hikisten seinien sisään. Tänä vuonna 24 painijaa olivat lähtöisin Yhdysvalloista, Kanadasta, Meksikosta, Englannista, Walesista, Itävallasta, Uudesta-Seelannista ja Australiasta. Joukosta kuusi teki samalla debyyttinsä PWG:ssä.
Tarkastelen turnausta lähes samalla tavalla kuin vuoden 2016 versiota. Käyn läpi viikonlopun parhaat ottelut sekä tähtisuorittajat, mutta sen lisäksi käyn lävitse muutaman nimen jotka todella yllättivät minut otteillaan. Luonnollisesti seuraava katsaus sisältää paljastuksia otteluiden tuloksista, joten lue eteenpäin omalla vastuulla. Käydäänpä sitten enempiä turisematta asiaan.
KUVAT: Mikey Nolan Photography
VIIKONLOPUN YLLÄTTÄJÄT
Jonah Rock
Jonah Rockin nimen ilmoittaminen turnaukseen aiheutti lähes maailmanlaajuisen “kuka?” -reaktion. Rock oli turnauksen ainoa Australian edustaja ja ensimmäinen australialainen PWG:ssä ylipäätään. Rock oli kotimaassaan painimisen lisäksi käynyt painimassa Japanin Pro Wrestling Noah:ssa. Mies oli kuulunut myös TMDK-ryhmittymään, jonka tunnetummat jäsenet Shane Haste ja Mikey Nicholls palkattiin NXT:hen vuonna 2016.
Rockilla olikin harteillaan koko Australian painiskenen maine. Onneksi mies esiintyi todella vakuuttavasti. Avausottelu Zack Sabrea vastaan oli yksi avausillan positiivisimmista yllätyksistä. Rockilta löytyi kokoa, näköä ja isolle miehelle yhä tärkeämpää atleettisuutta ja ketteryyttä. Rock vakuutti myös PWG:n buukkauskomitean, sillä mies tuotiin takaisin myös vuoden viimeisiin tapahtumiin. Mukaan tarttui myös toinen aussi Adam Brooks. Ausralialaisia kannattaa pitää silmällä vuonna 2018. Rock ja Brooks luovat nimeä länsirannikolla, Ison-Britannian kukkivassa painikuplassa Aussie Open ja pari muuta raivaavat sijaa ja Will Ospreay tuo silmiä Australian kamaralle painiessaan siellä New Japanin ja Ring of Honorin kiertueiden välissä.
Flash Morgan Webster
Nimien julkistamisvaiheessa yksi nimi aiheutti ehkä pienen pettymyksen puuskan. Flash Morgan Webster tuntui yhtä takavasemmalta tulleelta osallistujalta kuin Pete Dunne edellisenä vuotena. Pääasiassa oli pettynyt, koska Flashin osallistuminen tarkoitti sitä, että oma suursuosikkini Zack Gibson jäisi varmasti rannalle. Ja niinhän siinä kävi. Suomessakin vuonna 2015 vieraillut Webster ei ollut ehtinyt vakuuttaa itseäni juurikaan Progress Wrestlingin riveissä ja alkuvuonna 2016 sattunut loukkaantuminen oli hidastanut nuoren walesilaisen urakehitystä.
Olikin positiivinen yllätys, miten persoonallisen säväyksen Flash onnistui tuomaan mukaan. Flash oli tuonut työkengät mukanaan Kaliforniaan elämänsä näyttöpaikassa ja viikonlopun esitykset palkittiin paluulipulla marraskuun All Star Weekendiin. Flash oli kehässä parempi kuin koskaan aiemmin ja on pitänyt myös saman vireen palatessaan kotisaarilleen. Palattuaan loukkaantumiseltaan Flash on ollut kuin uudestaan syntynyt. Kuka tietää, kenties Flashilla on ensi vuonna edessään samanlainen läpimurtovuosi kuin Pete Dunnella BOLA-esiintymisen jälkeen.
Joey Janela
Joey Janelan osallistuminen oli valtava sattuma. TK Cooper oli alun perin kaavailtu mukaan, mutta Travis Banksin joukkuetoveri meni murtamaan jalkansa Progressin New Yorkin -tapahtumassa vain viikkoja ennen tapahtumaa. Huono-onnisen Cooperin paikan sai yksi CZW:n tuoreimmista löydöistä, hullu nero itse, Joey Janela. Janela oli kerännyt melkoisen määrän huomiota buukatessaan WrestleMania-viikonlopun Spring Break -tapahtuman, vuoden sekopäisimmän ja samalla hauskimman painishown. Samalla Janela kantoi lähes ramman Marty Jannettyn kolmen tähden klassikkoon, johon sekaantuivat sekä Virgil että Earl Hebner.
Janela olikin nälkäinen todistamaan epäilijät vääriksi kovaan kehäsuorittamiseen keskittyvässä ympäristössä. Janela ei ehkä ole yhtä teknisesti lahjakas tai atleettinen, kuten valtaosa hänen kokoisistaan painijoista, mutta hän korvaa tämän puhtaalla sekopäisyydellä. Maanisella karismallaan hän muistuttaa jopa hivenen nuorta Cactus Jackia. ”The Bad Boy” vetoaa katsojaan vaarallisuuden aurallaan. Voin vain toivoa, että mies pysyy kasassa…
VIIKONLOPUN PARHAAT OTTELUT
Chosen Bros vs Monstars (Night 1)
Huippuluokan yksilöotteluiden lisäksi BOLA:ssa nähdään yleensä muutama joukkueottelu tahdittamaan tapahtumaa. Hämmästyttävän usein nämä joukkueottelut tuppaavat myös varastamaan shown. Kolme karpaasia (sekä Matt Riddle) kävivät brutaaliin taistoon, joka oli avausillan huippukohta. Jeff Cobb viskoi suurempikokoisiaan ympäriinsä aivan liian helpon näköisesti, Donovan Dijak kuvitteli olevansa 20 senttiä lyhyempi ja heitti volttia sen mukaisesti ja Keith Lee otti tilan haltuun vangitsevalla fyysisellä karismallaan. Hämmästyttävästi kaikki neljä ottaisivat vielä osaa parempiin otteluihin viikonlopun aikana.
Chosen Bros on noussut yhdeksi suosikkijoukkueistani vuoden aikana. Cobb ja Riddle täydentävät toisiaan mahtavasti. Olympiapainijan ja MMA-ottelijan epäpyhä liitto pistää vastustajan kuin vastustajan tutisemaan. Harmillisesti Monstars jäi vain yhden illan ihmeeksi näillä näkymin. Katsojalla on kasvoillaan melkein samanlainen ilme kuin Riddlellä tämän katsoessa Cobbin taidonnäytteitä: hämmästyksen, riemun ja ihailun sekoitus.
Joey Janela vs Sammy Guevara (Night 2)
Mitä tapahtuu kuin pistää yhteen kaksi nuorta painijaa, jotka haluavat todistaa kuuluvansa PWG:n kivikovaan rosteriin? Syntyy melkoisen sekopäinen ottelu. Sammy Guevaralla oli takanaan vasta yksi ottelu takanaan PWG:ssä ja Janelalla tämä oli puolestaan debyytti. Guevara näytti näyttäviä loikkiaan ympäri kehää ja sen ulkopuolella. Etenkin Shooting Star Press ulkopuolelle säväytti Guevaran lähtiessä vetämään melkein toista kierrosta. Janela vastasi tähän yrittämällä rampauttaa itsensä luovilla tavoilla. Aivan kuka tahansa ei heittäisi volttia yläköydeltä suoraan kehänreunalle. Noh, paitsi ehkä AR Fox.
Täysiverinen spotfest, joka saisi vanhan koulukunnan jäärät kiroamaan nykyisen painijasukupolven. Onneksi minä nautin spotfesteistä. Olihan tässäkin omat tyhmät kohtansa (esimerkiksi täysin överiksi vedetty lopetus), mutta ei tässä auta muuta kuin arvostaa Janelan ja Guevaran omistautumista ja kropan likoon pistämistä.
Michael Elgin vs Matt Riddle (Night 2)
Jos Janelan ja Guevaran ottelu oli täyttä spottailua, niin tämä oli puhtaampaa japanilaishenkistä vääntöä tiukkoine heittoineen ja vielä tiukempine iskuineen. Tunnettuna vitsiniekkana Michael Elgin tosin päätti tehdä yllättävän sulavan hurricanranan. Elgin ja Riddle mättivät toisiaan armotta turpaan niin että heikompaa olisi saattanut hirvittää. Matt Riddle on vuoden aikana kehittynyt yhdeksi dynaamisimmista indypainijoista. Tietyllä tavalla on harmi, että Riddle nojaa yhä vähemmän MMA-tyyliinsä, joka toimi ajoittain hemmetin hyvin (esimerkkinä viimevuotinen Kyle O’Reillyä vastaan nähty ottelu). Mutta aina välillä tuloksena oli melkoisia pannukakkuja (ylläpitäjä Lehtisen ja kumppaneiden todistama Timothy Thatcheria vastaan käyty ”pseudo-MMA” -ottelu).
Elgin on poiminut New Japanista paljon repertuaariinsa ja onkin ollut ilo nähdä kehätaitojen tiukentuessa samaa tahtia hiusten katoamisen kanssa. Tämä ottelu oli selvästikin puroresun faneille suunnattu kaiken muun hulluttelun välissä.
Team Janela vs Team Lee (Night 3)
Perinteiseen tapaan kolmantena iltana aiempina iltoina pudonneet osallistuivat massiiviseen kymmenen hengen joukkueotteluun. Edellisinä vuosina tämä ottelu on tullut tunnetuksi illan jäniskevennyksenä ajan hidastuksineen, spontaaneine karaokehetkineen, ”Super Dick Partyineen” ja Jushin Thunder Ligerin legendaarisen takapuolen muodossa. Tällä kertaa meininki ei ehkä ollut yhtä kepeä, mutta silti nähtiin useampi hupaisa hetki. Trevor Lee lupasi joukkueelleen työpaikat Impact Wrestlingissä yleisön (ja WALTERin) järkytykseksi, Chuck Taylor otti turvallisuuden vakavasti ja Joey Janela yritti kuvainnollisesti tappaa itsenä. Ehkei tuo viimeinen ollut tarkoituksellisesti hauskaa. Lopulta ottelu hajoaa Dragon Gate -henkiseksi sekamelskaksi suureksi ilokseni. Tätä ottelua voi verrata hyvään popcorn-elokuvaan. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta matkassa viihtyy takuuvarmasti.
Keith Lee vs Donovan Dijak (Night 3)
Ja sitten oli tämä ottelu. Dijakin ja Leen kohtaaminen oli kaikkien huulilla heti turnauksen päätyttyä eikä spoilerilta voinut enää välttyä. Dave Meltzer jopa lätkäisi tälle ne kuuluisat viisi lumihiutaletta. Mutta oliko ottelu lopulta kaiken sairaan hypetyksen arvoinen? Noh, oli ja ei ollut.
Lee ja Dijak pistivät pystyyn sekopäisen spotfestin, mistä tekee entistä vakuuttavamman miesten kokoluokka. raskassarjalaiset lentelivät ympäri kehää kuin pahaiset höyhensarjalaiset konsanaan. Toiminta eskaloitui lähes järjettömään pisteeseen lopun kick-outtien ja near-fallien kanssa. Yleisö oli seisaallaan puolet ottelusta ja aivan syystä. Jos aiot katsoa vain yhden ottelun tästä tapahtumasta, tämä on valintasi. Kunhan unohdat ottelun ajaksi liikkeiden myymisen konseptin kokonaan. PWG:n vuoden toisiksi paras ottelu heti Zack Sabre Jr:n ja Chuck Taylorin heinäkuisen kohtaamisen jälkeen.
Miehet olivat taistelleet ympäri Yhdysvaltoja viimeisen reilu vuoden ajan ja siksi tuntuikin että ottelulla oli sitä kuuluisaa taustaa ja historiaa. Ottelun psykologia rakentui vastapuolen kovimman tempun ylittämiselle, aivan kuten Dragon Leen ja Hiromu Takahashin ottelusarja viimeisten vuosien ajalta. Suurin riippakivi tässähän oli oma vähäinen tietämykseni edellisistä otteluista. Yksittäisenä kohtaamisena tämä oli ”Greatest Hits” -kokoelma muutamalla ennen julkaisemattomalla sinkulla terästettynä.
Jeff Cobb vs Keith Lee vs Ricochet (Night 3)
BOLA on hieno turnaus, jolla on viime vuosina ollut yksi heikkous. Finaalilla on harvoin ollut mitään mahdollisuuksia vastata laadullisesti kolmen illan huippuotteisiin. Painijat ovat rättiväsyneitä, yleisö on paahtunut henkihieveriin, kello huitelee jo yli puolenyön ja Excaliburin ääni alkaa osoittaa katoamisen merkkejä. Tämä vuosi oli poikkeus. Koko kolmikko jaksoi painaa kovalla tempolla. Tärkeimpänä tekijänä oli ottelun kattava tarina. Kaksi möykkyä Cobbin ja Leen muodossa viskoivat Ricochetia kehän halki kuin pahaista kilon perunasäkkiä. Ei ihan joka ottelussa tule nähdyksi tupla-POUNCEA. Ricochetin koko turnauksen ajan pahentunut ylimielisyys kostautui ja yksi maailman parhaista lentureista joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen mukana. Kokonaisuudessaan mainio päätös jälleen yhdelle hienolle turnaukselle (vaikka lopetuksesta voikin olla montaa mieltä…)
VIIKONLOPUN VIISI TÄHTEÄ
Jälleen kerran pitää tarkentaa, että vaikka nostan esiin viisi painijaa yli kahdenkymmenen hengen katraasta, niin kaikki tekivät erittäin kovaa työtä läpi viikonlopun. Etenkin WALTER, Ricochet, Flamita tai Penta El 0 Miedo (eli Pentagon Jr./Dark, kiitos AAA hirveästä nimenmuutoksesta) olisivat voineet hyvinkin olla tällä listalla.
Donovan Dijak
Donovan Dijak teki tässä tapahtumassa PWG-debyyttinsä ja voi pojat millainen debyytti se olikaan. Kolme omalla tavallaan hienoa ottelua, joista yksi voi päätyä vielä usealle MOTYC-listalle. Kokoisekseen jässikäksi hämmästyttävän atleettinen. Uran suurimmat hetket tapahtuivat itärannikon Beyond Wrestlingin riveissä otteluissa, joihin toivottavasti tullaan vielä sukeltamaan #MaanantainMatsi-juttusarjan aikana. Dijak erottuu koollaan erittäin hyvin edukseen tämän hetken indymaailmassa. Seuraankin mielenkiinnolla Dijakin tulevia otteita NXT:ssä, sillä suurimmat parantamisen paikat ovat juurikin mikkitaitojen ja tietynlaisen kehävarmuuden hiomisessa.
Travis Banks
”Kiwi Buzzsaw” Travis Banksin debyytti ei ehkä ollut yhtä räjähtävä Dijakilla, mutta Banks sementoi itsensä nopeasti Resedan fanien sydämiin intensiivisellä kehätyylillään. Uuden-Seelannin lahja maailmalle on valloittanut viimeiset vuodet Isoa-Britanniaa ja uskon että PWG:n myötä myös esiintymiset rapakon takana tulevat lisääntymään. Banksin painityylissä on sitä ihanaa aggressiota, jota tuntuu puuttuvan painijoilta aina välillä. Banks lähtee otteluun kuin otteluun tappajan asenteella, tarkoituksenaan varastaa show hinnalla millä hyvänsä. Viisumiongelmat on hoidettu ja Banks on valmiina jatkamaan maailmanvalloitusta. Tarjoili viikonlopun aikana pari kovaa esitystä, jotka Ville olisi varmasti nähnyt mielellään samana viikonloppuna käydyssä King of Trios -turnauksessa…
Rey Fenix
Maailman parhaan high flyerin titteliä on aseteltu viime vuosina tiuhaan milloin Ricochetin, milloin Will Ospreayn ja milloin Nevillen vyötäisille. Tässä kiivaassa keskustelussa on tuntunut hukkuvan Fenixin nimi. Lucha Undergroundin menettäessä hieman puhtiaan ja Fenixin lähdettyä AAA:sta ei nuorella meksikolaisella ole ollut samanlaista areenaa taitojensa näyttämiselle. BOLA:ssa kuitenkin Fenix väläytteli myös muita puoliaan. Avauskierroksen ottelu kaimaa Rey Horusta vastaan oli oppikirjamainen lucha libre -tyylin ottelu modernilla indyvivahteella, mistä tekee entistä huomionarvoisemman Horuksen painiessa käytännössä yhdellä polvella valtaosan otteluista. Seuraavina iltoina Fenix näytti atleettista puoltaan The Eliteä vastaan sekä vetäisi takataskustaan yllättävät mattopainitaidot puolivälierässään. Jos Fenixiin saisi pultattua veljensä Penta El- äh, Pentagonin valtavan karisman, olisi käsissä takuuvarma supertähti.
Zack Sabre Jr.
Olenko muistanut mainita kuinka paljon parempi Zack Sabre Jr. on heelinä? Vastustajiaan sadistisesti kiduttava Sabre on huomattavasti viihdyttävämpi kuin vastustajiaan leikkimielisesti pilkkanaan pitävä Sabre. Tässä turnauksessa Sabre ei ollut ehkä yhtä vahvasti esillä kuin vuosina 2014 ja 2015, mutta kaikkien debytanttien loiston keskellä Sabre onnistui silti esittämään vahvoja otteita. ZSJ sai Jonah Rockin näyttämään lähes pysäyttämättömältä lihakasalta ja loisti Marty Scurllin kanssa joukkueena. Jos LDRS toimisi joukkueena säännöllisesti, lukeutuisi kaksikko maailman parhaisiin myös joukkuepainin saralla.
Keith Lee
Arvasinko kirjoittaessani vuoden läpimurtajia käsittelevää artikkelia, että Keith Lee olisi BOLA:n kiistaton tähti? No en. Keith Lee ei pelkästään ollut Mania-viikonlopun suurin tähti vaan ehkä koko vuoden kovin painija indyissä. Lee huokuu selittämätöntä karismaa, on uskomattoman atleettinen kokoisekseen ja pystyy iskemään kenestä tahansa ilmat pihalle. Keith Lee vangitsee huomion aina kehään astuessaan. Lee sai vuodelleen kovan kruunun ottelussaan Dijakia vastaan ja yhden huippuottelun lisää vuoden listalleen. Keith Lee tulee olemaan PWG:n mestari ennemmin tai myöhemmin, ellei WWE ehdi tulla koputtelemaan ovelle. Ring of Honor on tehnyt paljon emämunauksia päästäessään painijoita kynsistään, mutta Keith Leen päästäminen menemään saattaa osoittautua munauksista suurimmaksi.
Kokonaisuutena PWG tarjosi jälleen mainion viikonlopun täynnä laadukasta painia ja uskomattomia taidonnäytteitä. Tapahtuma on saatavilla DVD:nä sekä Blu-Raynä PWG:n ja Highspotsin nettikaupoista. PWG:n vanhempia tapahtumia pääsee katsomaan Highspots Network -palvelun kautta.
No Comment