Arvio: ECW Anarchy Rulz 1999

Päivämäärä: 19.9.1999

Sijainti: Villa Park, Illinois (Odeum Expo Center)

Yleisömäärä: 6 000

Anarchy Rulz oli Guilty As Chargedin tavoin uusi tulokas ECW:n laajentuneessa ppv-kalenterissa. Vuonna ’99 ECW tosiaan järjesti ppv:n jo joka toinen kuukausi, ja Anarchy Rulz täytti aikaisemmin tyhjäksi jääneen aukon kesän lopulla nähdyn ppv:n ja marraskuussa käytävän November To Rememberin välillä.

Singles Match

Lance Storm vs. Jerry Lynn

Jerry Lynn oli käynyt jo pitkän aikaa taistelua Impact Playersien Lance Stormin ja Justin Crediblen kanssa. Kuukausien aikana molemmat olivat ehtineet ottaa voittoja taisteluissa, ja edellisessä ppv:ssä Lynn oli yhdessä suurimman kilpailijansa Rob Van Damin kanssa onnistunut voittamaan Crediblen ja Stormin. Tällä kertaa Storm aikoi ottaa tuon voiton takaisin.

Aikamoisen openerin oli ECW päättänyt buukata tähän ppv:hen. Lynn ja Storm olivat molemmat otelleet vuoden ’99 aikana neljän tähden otteluita Rob Van Damin kanssa, eikä tämä heidän keskinäinen ottelunsakaan jäänyt yhtään huonommaksi. Toki ottelu olisi voinut kestää vielä pidempääkin, mutta ei openerin tarkoitus ole ollakaan mikään puolituntinen eeppinen koitos. Kokonaisuudessaan ottelu oli pirun viihdyttävä, vauhdikas ja näyttävä ja hoiti openerin roolin niin hyvin kuin vain voi hoitaa. Lopetus oli ehkä vähän vaisu mutta toisaalta buukkauksellisesti toimiva. Mieleeni tulee vain yksi opener historiassa, jonka olen arvostellut yli neljän tähden, ja ihan sillä tasolla tämä ei kuitenkaan ollut.

* * * *

Tässä välissä nähtiin varsin omituinen joukkokaaos. Kaikki alkoi siitä, että ppv-debyyttinsä tehnyt Simon Diamond saapui kehään kertomaan, että hän oli viime viikkoisilla voitoillaan osoittanut, ettei ECW-rosterin yksikään mies olisi tarpeeksi hyvä hänen joukkueparikseen. Niinpä kehään saapuikin Jazz, jonka Diamond pieksi kahden apurinsa avustuksella. Tällöin paikalle juoksivat Nova ja Chris Chetti, ja hetken aikaa näyttikin, että hommasta syntyy oikea joukkueottelu Novan sekä Chettin ja Diamondin apureiden välille. Homma jäi kuitenkin lyhyeen, kun Chetti loukkaantui oikeasti. En tiedä, olivatko tätä seuranneet tapahtumat etukäteen suunnittelemattomia, mutta toivon, että olivat, sillä sen verran sekavia ja turhia ne olivat. Kehään juoksivat mm. CW Anderson, Roadkill ja Danny Doring, ja yhtäkkiä kehässä vallitsi täyskaaos, kunnes paluunsa tässä tehnyt New Jack saapui paikalle ja tyhjensi koko kehän. Jihuu.

Three Way Dance

Little Guido vs. Yoshihiro Tajiri vs. Super Crazy

Nämä kolme olivat viime kuukausina ottaneet yhteen kaikinlaisissa 1 on 1 -otteluissa. Tämä kolmikko muodostikin tällä hetkellä pitkälti ECW:n light heavyweight -divisioonan pohjan. Kamppailussa oli puhtaasti keskimmäisen paremmuuden selvittelystä, ja koska kaikilla kolmella oli takanaan voittoja vastapuolista, oli ainut jäljellä oleva keino pistää kolmikko 3 Way Dance Matchiin.

Guidon, Tajirin ja Crazyn keskinäiset ottelut olivat olleet kaikissa tämän vuoden ECW-ppv:issä taattua vähintään ***½-matskua. Yksi Tajirin ja Crazyn ottelu taisi yltää neljään tähteen, ja saman tempun teki tämäkin ottelu. ECW oli tosiaan aloittanut aika hurjasti, sillä kaksi ensimmäistä kunnon ottelua olivat molemmat huippuottelutasoa. Tässä vähän mallia WWF:lle ja WCW:lle. Tästäkään ottelusta ei sinänsä ole hirveästi mitään sanottavaa. Parasta ottelussa oli juuri se, että siinä sekoittui aivan mahtavasti Guidon tekninen paini, Tajirin stiffit potkut ja vastaavat sekä Crazyn luchadore-paini. Huippunäyttäviä liikkeitä ja oikeasti jännittävää menoa. Vielä tätä korkeampiin arvosanoihin olisi tarvittu jo jotain ihan ainutlaatuista esim. tunnelman osalta, ja siihen tämä ei kuitenkaan yltänyt.

* * * *

Singles Match

Justin Credible vs. Sabu

Kahdella edelliselläkin ottelulla oli sinänsä ollut omat pitkät taustansa, mutta tämän ottelun taustatarina oli jo paljon kahta edellistä henkilökohtaisempi. Sabu ja Justin Credible nimittäin puhtaasti vihasivat toisiaan, mikä johtui pitkälti siitä, että Credible oli keväällä halpamaisuuksissaan onnistunut pieksemään Sabun niin pahasti, ettei häntä ollut päästetty painikehiin useaan kuukauteen. Sabu oli janonnut kostoa Crediblelle, ja nyt vihdoin koitti aika, jolloin hän pääsisi tarjoamaan sitä. Credible ja Jason yrittivät vielä ennen ottelua luikerrella tästä kamppailusta pois, mutta mitkään konstit eivät peruuttaneet tätä ottelua.

Jos kaksi edellistä ottelua olivat avanneet ppv:n mahtavalla painijuhlalla, oli illan kolmaskin ottelu hieno ja viihdyttävä kamppailu mutta hyvin erilaisista syistä. Sabu ja Credible eivät olleet koskaan olleet ECW:n parhaimpia teknisiä painijoita, eivätkä he siksi mitään tekniikkajuhlaa tästä yrittäneetkään rakentaa. Sen sijaan Credible ja Sabu tarjosivat viihdyttävän ja juuri sopivan brutaalin HC-brawlin, jossa nähtiin rajuja bumppeja ja yleisesti hienoa tarinankerrontaa. Homman kruunasi hieno tunnelma. Ei tämä ihan kahden edellisen tasolle yltänyt, koska painipuoli ei tosiaan mitenkään mahtavaa ollut, mutta hieno ottelu tämä oli silti. Osoitti taas Crediblen ja Sabun tärkeyden ECW:lle.

* * * ½

ECW World Heavyweight Championship

Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome

ECW:n päämestaruuskuvioissa oli tapahtunut dramaattinen käänne, kun smarkeista koostuva ECW:n fanikunta oli pari viikkoa ennen tätä ppv:tä saanut tietää, että Taz oli solminut sopimuksen WWF:n kanssa ja että hän olisi lähdössä firmasta lähikuukausina. Tämä tiesi nimittäin automaattisesti sitä, että tähän asti firman suurimpiin faceihin kuulunut bad ass Taz sai nyt paikalle saapuessaan vastaansa järkyttävät buuaukset ja ”You sold out” -chantit. Taz ei antanut tämän silti häiritä häntä, sillä hänen oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan vihdoin ECW:hen takaisin palannutta Masato Tanakaa vastaan. Ottelu muuttuikin kuitenkin 3 Way Danceksi, kun jo pidemmän aikaa Tazia katsomosta vaaninut Mike Awesome saapui taas katsomoon rähisemään, ja Taz ilmoitti tahtovansa puolustaa mestaruuttaan sekä Awesomea että Tanakaa vastaan. Paul Heyman suostui tähän vaatimukseen, ja lopputulos oli tämä ottelu…

…Joka olikin sitten mielestäni ehdottomasti vuoden parhaimpia, ellei kenties jopa paras. Täytyy tosin myöntää, että tuo julistus kertoo myös jonkun verran tämän vuoden otteluiden kokonaistasosta, mutta niin vain tämä oli ensimmäinen ottelu vuonna ’99, jolle annoin yli neljä tähteä. Pari, kuten RVD vs. Lynnit, olivat olleet hyvin lähellä, mutta sitten niissä oli kuitenkin ollut pieniä häiriötekijöitä, jotka laskivat arvosanaa. Tässä ei häiriötekijöitä ollut, sillä tämä oli mahtavaa painia ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Parasta tässä oli ehkä se, etten ottelukellon soidessa tiennyt yhtään, mitä tältä odottaa, ja niinpä tämä yllätti mahtavan positiivisesti. Homma alkoi räjähdysmäisen energisesti, eikä suinkaan hiipunut alun jälkeen. Energiatasoa ylläpidosta vastasi osittain varmasti ottelun yllättävä ja hieno buukkaus. Unohtaa ei voi myöskään loppupuolen mahtavaa kaksintaistelua huikealla lopetuksella, hienoa tunnelmaa tai otteluun olennaisesti kuuluvia jälkimeininkejä. Mahtava päämestaruuskamppailu. Ikinä en ole näin hyvää arvosanaa antanut näin ”lyhyelle” ottelulle, mutta kun ei tähän tarvittu yhtään lisää mitään. Mahtavuutta. Kysyttäväksi vain jää se, miksei päämestaruusottelu ollut ME:nä silloin, kun sen olisi kuulunut olla.

* * * * ½

Seuraavaksi oli vuorossa taas eräänlainen angle, joka piti tavallaan sisällään parikin ottelua, joista kuitenkaan yksikään ei ollut kunnollinen arvosteltava koitos. Kyseessä oli siis vähän samanlainen kähinä kuin ppv:n alkupuolella sillä erotuksella, että nyt kehässä oli kasa mielenkiintoisia painijoita. Kaikki alkoi siitä, että Joel Gertner saapui kehään haastattelemaan uutta ECW:n joukkuemestaria Tommy Dreameria. Gernerin manageroimat Dudleyn veljeksethän olivat hieman ennen tätä ppv:tä lähteneet WWF:ään. Vielä ennen lähtöään veljekset olivat voittaneet viimeisen kerran joukkuemestaruudet, mutta he olivat hävinneet ne samana iltana Tommy Dreamerille ja… Ravenille. Raven oli tosiaankin käyttänyt tilaisuutensa hyväksi ja lähtenyt WCW:stä, jossa hän ei ollut pitkään aikaan ollut tyytyväinen, ja lähtönsä jälkeen hän teki lyhyen paluun kotipromootioonsa ennen suuremmille vesille lähtemistä. Mielenkiintoiseksi tämän paluun tekee sen, että paluuiltanaan hän tosiaankin saapui Tommy Dreamerin joukkuepariksi Dudley Boyzeja vastaan. Dreamerin ja Ravenin feud on yksi ’90-luvun tunnetuimmista, ja näitä kahta pahempia vihamiehiä tuskin pystyi edes olemaan. Silti he olivat nyt ECW:n joukkuemestarit.

Juuri tästä asetelmasta Gertner tahtoikin jutella Dreamerin kanssa, mutta kauaa ei juttutuokio kestänyt, sillä sen keskeytti Dreamerin toinen päänvaiva Steve Corino. Nuori ja ylimielinen Corino oli jo jonkin aikaa yrittänyt saada kammettua Dreamerin kokonaan pois ECW:stä, ja nyt hän jatkoi yritystään usuttamalla oman pienen porukkansa tuhoajan Rhinon suoraan Dreamerin kimppuun. Dreamerin ja Rhinon ottelu jäi lyhyeksi, kun Dreamer lähti Steve Corinon ja pyörätuolissa istuvan Jack Victoryn kimppuun. Pian hommasta muotoutuikin eräänlainen Handicap Match, kunnes puntit tasoittuivat, kun Dreamerin joukkuepari Raven saapui paikalle. Lopputuloksena oli jonkinlainen mukajoukkuemestaruusottelu, joka päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Harmin paikka, että joissakin ppv:issä Paul E:llä tuntui olevan pakottava tarve työntää kurkusta alas tätä ”ECW:ssä etukäteen suunnittellut tapahtumapohjat menevät aina ihan sekaisin” -soopaa. Juuri tuota kohtaa korostaneet joukkotappelut, eli tämä ja se alkupään kahina, olivatkin tämän muuten upean ppv:n heikot hetket. Mielellään olisin nähnyt ihan vain Dreamer & Raven vs. Corino & Rhino -ottelun. Ainiin, täytyy vielä mainita, että ennen tätä kahinaa nähty etukäteen nauhoitettu Ravenin promo osoitti taas sen, miten mahtavasta talentista WCW oli päästänyt irti.

ECW Television Championship

Rob Van Dam (c) vs. Balls Mahoney

Kieltämättä varsin erikoinen Main Event, jonka syntyä edelsi taas tällainen turha ”ECW:ssä etukäteen suunnittellut tapahtumapohjat menevät aina ihan sekaisin” -idean korostamiskohta. Alun perin RVD:n piti puolustaa Anarchy Rulzin ME:ssä TV-mestaruuttaan Impact Playersien Crediblen ja Stormin brittiläisvahvistus Johnny Smithiä vastaan. Syystä taikka toisesta ECW kuitenkin päätti taas kääntää pakan täysin ylösalaisin, ja ennen ME:tä nähtiinkin joukkotappelu Mahoneyn, Axl Rottenin ja Spike Dudleyn sekä Impact Playersien välillä. Tuossa kamppailussa brittivahvistus sai terästuolista päähänsä sen verran näyttävästi, ettei hän ollut enää ottelukunnossa, ja tuoliniskusta vastannut Balls Mahoney ilmoittautuikin korvaavaksi haastajaksi RVD:lle. Minä olisin mielummin vain katsonut sen RVD vs. …:n.

Vaikken tykännytkään otteluun johtaneista vaiheista, täytyy minun myöntää, että itse ottelu yllätti minut taas tasollaan oikein kunnolla. En ollut koskaan pitänyt Balls Mahoneyta minkäänlaisena varteenotettavana isojen otteluiden miehenä. Balls sopi mielestäni parhaiten juuri jonnekin joukkuekuvioihin rähisemään terästuolinsa kanssa. Nyt hän kuitenkin osoitti, että tarpeen tullen oikean vastustajan kanssa hän pystyy vaikka mihin. Kehuissa täytyy ottaa huomioon, että suurin kiitos ottelun onnistumisesta kuuluu RVD:lle, joka teki hitosti töitä, hyppäsi muutamia älyttömiä loikkia ja paini muutenkin taas älyttömän energisesti, mutta ei se Balls rehellisyyden nimissä itsekään mitenkään huono ollut. Parissa kohtaa Mahoney oikeasti yllätti näyttävillä otteillaan. Kokonaisuutena tästä ottelusta kuoritui kuin kuoriutuikin aika toimiva Main Event, tunnelmallinen ja varpailleen nostava koitos. Ei ihan mitään MOTYC-tasoa silti, mutta johan niitä tässä ppv:ssä olikin.

* * * ½

ECW teki sen taas. Kapeasta rosterista huolimatta se oli taas kerran onnistunut toimittamaan huippuluokan ppv:n. Toki se oli tähän ppv:hen saanut takaisin Awesomen, Tanakan ja Ravenin, mutta toisaalta se oli menettänyt D-Von ja Buh Buh Ray Dudleyn. Kun nyt vielä tarkastelee hieman ppv:n otteluiden saamia arvosanoja, ei liene mikään ihme, että tämä nousee ainakin tällä hetkellä kirjoissani selvästi vuoden parhaaksi ppv:ksi. Viisi ottelua, joista kaikki olivat hienoa kamaa ja peräti kolme vähintään ****-tasolla. Tällaista prosenttia ei ainakaan WCW:ltä kannata odottaa, eikä kys. suoritus kauhean yleinen WWF:lläkään ole. Sitten kuitenkin on huomioitava myös ppv:n miinukset. Vaikka osittain ppv olikin kokonaisuutena hyvin rakenneltu ja se tuntui ihan oikealta ppv-tapahtumalta (toisin kuin jotkut 2010-luvun Dragon Gate USA:n ”parhaat ottelut” -kokoelmat), oli tässä sorruttu sellaiseen turhaan ylikikkailuun, jota ei Loistavassa vuoden ’98 Heat Wavessa nähty. Tällaista kikkailua olivat juurikin jo aikaisemmin mainitut ppv:n alkupuolella nähty midcardereiden turha joukkotappelu, Dreamer/Raven/Corino & Co. -kuvio ja ME:tä edeltäneet vaiheet. On toki hienoa, että promootio ei ole kaavoihin kangistunut. Se ei silti tarkoita sitä, että hommista, jotka toimisivat paljon paremmin yksinkertaisin tehtynä, pitäisi väkisin tehdä monimutkaisia. Siksi tämä onkin ”vain” Hieno.

Wikipedia: ECW Anarchy Rulz 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.10.2011

Lisää...

Arvio: ECW Anarchy Rulz 1999