Arvio: ECW December to Dismember 2006
Päivämäärä: 3.12.2006
Sijainti: Augusta, Georgia (James Brown Arena)
Yleisömäärä: 4 800
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Normaalisti Survivor Seriesin jälkeen WWE:n ppv-kalenterissa oli jäljellä enää yksi tapahtuma, mutta tänä vuonna kaikki oli toisin. Kuten on varmaan jo arvosteluissani käynyt selväksi, WWE oli herättänyt kesäkuussa nähdyn historian toisen ECW One Night Standin jälkeen ECW:n uudelleen henkiin ja tuonut sen mukaan omana brändinään, jolla oli oma päämestaruus ja oma viikottainen tv-show. Tähän mennessä ECW:llä ei ollut kuitenkaan ollut yhtään omaa ppv:tä – toisin kuin Raw’lla ja Smackdownilla – mutta nyt tuo virhe korjattiin. Luvassa oli nimittäin ECW December To Dismember – ensimmäinen (ja samalla myös ainoaksi jäänyt) puhtaasti ECW-brändin järjestämä ppv. Selostajinamme ECW-selostuskaksikko Joey Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijana random-bimbo nimeltään Rebecca DiPietro.
Ennen kuin siirrytään itse otteluihin, on kerrottava vielä lisätaustatarinana (jos joku ei tiedä), että kyseinen tapahtuma on yksi WWE:n historian kamalimmista ppv-flopeista. PPV:n ostoluvut olivat noin 90 000, mikä oli vähemmän kuin mikään WWE:n ppv koskaan WWE Networkin debytointiin saakka. Myös liveyleisö suhtautui tapahtumaan todella ankeasti ja WWE:n saama palaute tapahtumasta oli murskaavan kriittistä. Vince McMahon syytti December To Dismemberin totaalisesta floppaamisesta ECW:n buukkauksesta vastannutta Paul Heymania, mikä johti siihen, että Heyman sai tarpeekseen WWE:stä ja Vincestä, pakkasi kamansa ja lähti firmasta. Seuraavan kerran Heyman nähtäisiin WWE:ssä vasta, kun muuan Brock Lesnar tekee paluunsa. Kaikesta naurettavinta on tietenkin, että oikeasti koko paskan syyllinen oli Vince itse, joka oli esimerkiksi teilannut kaikki Heymanin ehdotukset erityisesti Main Eventin mutta myös ppv:n kokonaisuuden bookkaamisesta. Muutenkin Vince oli ottanut koko ajan enemmän valtaa ECW:n buukkauksesta ja tuhonnut Heymanin alkuperäisen vision. ECW-originaalit oli pistetty lähes kaikki koirankoppiin ja jobbailemaan WWE:n vanhoille midcardereille ja parille uudelle tulokkaalle. Parin ensimmäisen viikon jälkeen diskaukset otettiin käyttöön ECW:n tapahtumissa, ja vähitellen Extreme Rules -otteluiden käyttöä alettiin rajoittaa rajusti. Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen ECW ei edes yrittänyt olla ”se vanha ECW” vaan pelkkä muovinen WWE:n C-luokan brändi. Ei ihme, että Heyman kyllästyi.
Tag Team Match
MNM vs. The Hardys
PPV alkoi varsin mielenkiintoisella ottelulla – varsinkin kun ottaa huomioon, että tässä oli mukana vain Raw’n ja Smackdownin painijoita. Hardy-veljekset olivat siis painineet ensimmäistä kertaa yhdessä Survivor Seriesiä edeltävässä ECW-jaksossa, ja SurSerissä he olivat taas yhdistäneet voimansa 5 on 5 Survivor Series Elimination Matchissa. Virallisesti Jeff ja Matt olivat kuitenkin edelleen eri brändeissä, ja Joey Styles kertoi ennen ottelun alkua kuulleensa huhuja, että tämä jäisi heidän viimeiseksi yhteiseksi ottelukseen. Tässä Hardyt kuitenkin painivat yhdessä, ja se johtui siitä, että he olivat jättäneet December To Dismemberin pressitilaisuudessa avoimen haasteen kelle tahansa joukkueelle. Kaikista maailman vaihtoehdoista siihen vastasi MNM – joukkue, joka oli hajonnut viime toukokuussa ja jonka jäsenet olivat nyt myös eri brändeissä. MNM oli tehnyt tosiaan paluunsa tätä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, kun Joey Mercury ilmestyi yhtäkkiä paikalle, lyöttäytyi vanhan ystävänsä Nitron kanssa ja pieksi Nitron pitkäaikaisen vihamiehen Jeff Hardyn. Mercuryn ja Nitron erohan oli aikanaan buukattu siksi, että päihdeongelmista kärsinyt Mercury oli pakko saada vieroitukseen. Nyt Mercury oli palannut vieroituksesta, ja hän oli valmis yhdistämään voimansa taas Nitron kanssa – ainakin hetkeksi.
Jos jätetään huomioimatta se pikkuseikka, että tässä ottelussa ei ollut yhtään ECW:n painijaa (enkä puhu nyt siis mistään ECW-originaaleista vaan ihan ECW-brändin painijoista), tämä oli oikein mainio avaus illalle. Mahtavaa spottailua ja vauhdikasta painia, eli juuri sitä, mitä nämä neljä osaavat parhaiten! Ainut ongelma oli se, että vähän turhan pitkäksi tämä oli kieltämättä venytetty – oletettavasti sen takia, että koko ppv:n korttia oli niin vaikea saada kasaan. Hardyt ja MNM eivät ehkä kuitenkaan ole ne kaksi joukkuetta, joiden vahvuudet tulevat esille parhaiten lähes 25-minuuttisessa joukkueottelussa. Joillekin muille (vaikkakin varsin harvoille) joukkueille tuollainen ottelun pituus voisi tehdä vain hyvää, mutta tästä ikävä kyllä tuo liiallinen kesto vei parhaimman terän pois. MNM:n ja Hardyjen oli venytettävä ottelua turhan paljon, ja sen takia varsinkin ottelun keskiosassa oli vähän liikaa löysää ja mitäänsanomatonta painia. Jos tämä olisi ollut vaikka vähän päälle 15-minuuttinen koitos, olisi luultavasti puhuttu huippuottelusta. Silloin tästä olisi karsittu pois löysä, ja jäljelle olisi jäänyt vain ottelun paras tarjonta: mahtavaa, nopeaa liikkumista, näyttäviä spotteja ja perhanan tyylikästä joukkuetyöskentelyä. Ja vaikka nyt vähän löysää olikin mukana, ei se silti poista sitä, että ottelu oli suurimmaksi osaksi hienoa painia, joten tämä opener jätti oikein hyvän fiiliksen.
* * * ½
Striker’s Rules Match
Matt Striker vs. Balls Mahoney
Tämä oli vihdoin ja viimein ilkeän opettajan Matt Strikerin virallinen ppv-debyytti. Itse asiassa Striker oli esiintynyt ensimmäisen kerran WWE:ssä jo vuoden 2005 alussa, jolloin hän haastoi Kurt Anglen tuolloin käynnissä olleessa Anglen ”Open Invitation”-kuviossa. Pian tuon jälkeen Striker kuitenkin pistettiin kuukausiksi farmiin, ja lopulta hän teki kunnon päärosteridebyyttinsä vuoden 2005 lopussa Raw’ssa. Strikerin gimmick oli siis ilkeä opettaja, missä hyödynnettiin Strikerin oikeaa taustaa: Striker oli nimittäin vuosien ajan työskennellyt oikeasti opettajana ja paininut samalla muun muassa indyissä ja Japanissa. Sitten Striker oli jäänyt kiinni sairaslomapäivien käytöstä painivapaisiin, ja hän oli saanut kenkää. Samalla Striker onnistui kuitenkin tekemään diilin WWE:n kanssa, joten huonomminkin voisi mennä. Raw’ssa Striker oli palloillut kuukausien ajan alakortin heelinä, jolla oli oma ”Matt Striker’s Classroom”-segmentti. Lopulta elokuussa Striker siirrettiin ECW:hen, jossa hän jatkoi käytännössä samaa hommaa. Nyt Striker saapui kehään dissaamaan yleisöä ja vaatimaan sitten, että hänen illan ottelunsa käytäisiin ”Striker’s Rules”-stipulaatiolla, mikä tarkoitti sitä, että ottelussa ei saisi tökkiä silmiin, repiä hiuksista, nousta yläköydelle tai puhua törkeyksiä. Vastaansa Striker sai ECW-originaalin Balls Mahoneyn.
No niin, sitten kun openerina oli nähty ihan vääränlaista hulluttelua, alettiin tässä show’ssa päästä vähitellen itse asiaan. Eli yhdentekeviin, tylsiin, turhiin ja huonoihin otteluihin. Tämä edusti oikein malliesimerkkinä ainakin suurinta osaa kyseisistä tapauksista. Ehkä ihan puhtaasti huonoksi en tätä kuitenkaan luokittele, sillä Mahoney väläytteli kyllä ottelussa jälleen kummallista tekniikkaosaamistaan parilla nätillä Arm Barilla, ja myös Striker oli kehässä kuitenkin ihan siedettävä. Harmi vain, että 1) ottelun taustalla ei ollut mitään tarinaa, 2) ottelussa ei ollut mitään panosta tai syytä ottelun käymiseen ja 3) ottelussa ei ollut mitään kemiaa tai tarinaa. Lopputuloksena oli muutama minuutti ihan ok:ta kehässä pyörimistä ilman minkäänlaista päämäärää. Yleisö oli täysin kuollut, enkä ihmettele sitä yhtään. Mutta siis: paini itsessään oli teknisesti ihan ok:ta, minkä ansiosta tämä ei tipu vuoden huonoimpien otteluiden listalle, mutta kyllä tämä aika heikko suoritus oli.
* ½
Tag Team Match
Sylvester Terkay & Elijah Burke vs. FBI
Lisää tulokkaita painimassa ECW-konkareita vastaan. Little Guido Maritato ja Tony Mamaluke saivat tässä vastaansa siis Sylvester Terkayn ja Elijah Burken. Terkay oli entinen college-tason painija ja MMA-ottelija, joka oli kuitenkin myös jo 2000-luvun alusta pyörinyt showpainipuolella. Burke oli puolestaan entinen nyrkkeilijä, joka oli ollut pari vuotta OVW:ssä. Kesällä tämä kaksikko teki debyyttinsä Smackdownissa, ja aluksi roolijako oli selvä: iso köriläs Sylvester Terkay oli ykköstähti, MMA-tyylin ottelija, jota rakenneltiin seuraavaksi vaaralliseksi nimeksi rosterissa. Burke toimi lähinnä Terkayn managerina ja apurina. Vähitellen Burke alkoi kuitenkin myös painia Terkayn kanssa, ja samalla Terkayn uskottavuus alkoi kärsiä, kun hänen otteensa eivät vastanneet aivan hypen määrää. Marraskuussa Terkay ja Burke siirrettiin ECW:hen, jossa he alkoivat painia entistä enemmän joukkueena – määrittelemättä sen enempää, kumpi oli ykkösnimi kaksikosta.
Ihan kiva joukkueottelu. Se on oikeastaan kaikki, mitä tästä on sanottavana. Little Guido ja Tony Mamaluke olivat ehdottomasti ottelun tähdet. ECW-konkarit näyttivät, kuinka homma hoidetaan, ja kaksikko väläytti ottelun aikana muun muassa pari näyttävää teknistä liikettä ja kuvankauniita Dropkickkejä. Myös Elijah Burke esiintyi ihan edukseen. Vaikka Burken otteissa oli vielä aika paljon vihreyttä, hoiti Elijah heel-roolinsa erinomaisesti ja osoitti pystyvänsä kehässä myös ihan hyvään meininkiin. Burken (alias D’Angelo Dineron) suuruuden vuodet olisivat kuitenkin vasta edessäpäin. Sen sijaan Terkay osoitti viimeistään tässä ottelussa, että häntä ei kannattaisi pushata yhtään enempää, vaan kaikki paukut kannattaisi keskittää Burkeen, kuten WWE myös (hieman yllättäen) pian tämän ppv:n jälkeen teki. Terkay oli nimittäin täysin hyödytön ja sai yleisöltä vain vaisua X-Pac-heatia. Mutta siis suurin ongelma ottelussa liittyi jälleen yleisöön. Edellisen ottelun tapaan tämä ei ihan kivoista painiotteista ollut millään tavalla kiinnostava, koska tällä ei ollut mitään taustatarinaa ja koska tässä ei kerrottu mitään tarinaa. Täysin yhdentekevä ihan ok ottelu, jossa yleisö on kuollut. Voisi juuri ja juuri sopia tv-show’hun välimatsiksi mutta ei mielellään edes sinne.
* *
Singles Match
Daivari vs. Tommy Dreamer
Oi kyllä vain. ECW:n rosteri oli loppuvuodesta saanut vahvistuksekseen kaikista maailman painijoista The Great Khalin – ja onneksi myös Daivarin. Itse asiassa siitä lähtien kun Daivari ja Khali olivat debytoineet ECW:ssä lokakuussa, oli Khali pysynyt poissa painikehästä ja toiminut nyt painipuolelle siirtyneen Daivarin bodyguardina. Tämä varmastikin johtui siitä, että WWE oli ollut totaalisen pettynyt Khalin suorituksiin The Undertaker -feudin aikana ja että Khali oli siirretty pariksi kuukaudeksi kokonaan pois ruudusta tuon feudin päättymisen jälkeen. Nyt siis Khalin manageroima Daivari kohtasi Tommy Dreamerin, ja tällä ottelulla jopa – toisin kuin suurimmalla osalla muista illan tapahtumista – oli edes pieni taustatarina. Dreamer ja Daivari olivat kohdanneet nimittäin jo pari viikkoa sitten, ja tuolloin ottelu oli päättynyt diskaukseen, kun Khali oli sekaantunut. Nyt oli revanssin aika.
Lisää otteluita, joista en tiedä, mitä pitäisi sanoa. Ongelma on sama kuin edellisissä: ei tämäkään ollut katastrofaalisen huono tai ärsyttävä, mutta sen sijaan tämä oli täysin yhdentekevä. Koko ottelulla ei ollut mitään merkitystä, ja kehätoiminta oli täysin pikakelattavaa tv-show-henkistä läpsyttelyä. Dreamer näytti siltä, että hänellä ei ole minkäänlaista motivaatiota, enkä yhtään ihmettele, jos puoli vuotta ECW:n uudelleensyntymisen jälkeen hän on joutunut j******ta feudiin The Great Khalin kanssa. Daivari osoitti tässä ottelussa, että hän on ihan ok kehässä, mutta kyllä me senkin tiesimme etukäteen. Daivarillakaan ei tosin tuntunut olevan mitään erityistä motivaatiota tai ainakaan innostusta yrittää parastaan, koska koko ottelun kehätoiminta jäi perustason nyhväämiseksi. Kyllä siitä kävi selville, että nämä kaksi eivät ole varsinaisesti paskoja painijoita, mutta muuten homma oli täysin turhaa ja puuduttavaa. Heikko esitys.
* ½
Mixed Tag Team Match
Kelly Kelly & Mike Knox vs. Kevin Thorn & Ariel
Mike Knox teki ppv-debyyttinsä jo Survivor Seriesissä, mutta nyt hän päätyi painimaan joukkueotteluun tyttöystävänsä Kelly Kellyn kanssa. Knoxin ja Kellyn välit eivät olleet tosin kovin kummoiset, koska yleisö vihasi Knoxia ja rakasti Kellyä. Lisäksi sympaattinen ja söpö Kelly oli koko ajan enemmän ihastunut CM Punkiin, mitä Knox ei voinut sietää. Joka tapauksessa nyt tämä pariskunta kohtasi toisen – vielä eriskummalliseman – parin. Kevin Thorn ja Ariel olivat nimittäin heinäkuussa ECW-debyyttinsä tehnyt ”vampyyripariskunta”, joka oli herättänyt gimmickillään vähintäänkin kummastusta. IWC:n mukaan kyseessä oli WWE:n pyrkimys hyödyntää sitä, että ECW:n tv-show lähetettiin Sci-Fi tv-kanavalla. Thornille tämä ei muuten ollut ppv-debyytti, sillä hän oli esiintynyt WWE:n ppv:eissä jo vuonna 2004. Tuolloin hän tosin paini varsin eri gimmickillä, nimittäin surullisenkuuluisalla Mordecai-hahmolla. Mordecai-hahmon dumppaamisen jälkeen Kevin Fertig (oikea nimi) oli palannut farmiin, ja nyt hänet oli nostettu uudestaan ylös toisella friikkigimmickillä. Thronin pari oli Ariel, oikealta nimeltään Shelly Martinez, jolla oli hieman enemmän kehäkokemusta kuin bikinimalli Kelly Kellyllä mutta ei silti mainittavasti.
Tässä ottelussa pitää antaa pikkaisen kehuja Thornille, tietyllä tavalla Arielille ja hetkittäin jopa Knoxille. Knoxille ja (ensisijaisesti) Thornille kehut siitä, että kahden keskinkertaisen heel-brawlerin keskenäinen mäiskintä ei itse asiassa ollut erityisen kammottavaa katsottavaa vaan ihan samaa tasoa kuin suurin osa edellisistäkin otteluista. Se tosin kertoo tässä vaiheessa ennen kaikkea koko tapahtuman tason kamaluudesta mutta kieltämättä ainakin vähän myös siitä, että Thorn ja Knox eivät olleet aivan menetettyjä tapauksia tai parhaita kandidaattrja vuoden huonoimmiksi painijoiksi. Thorn liikkui kehässä yllättävän hyvin ja Knoxilta nähtiin hieno Big Boot. Mitä sitten tulee naisiin… No, Arielille tosiaan pisteet niistä upeista ja sopivan eroottisista kulmassa nähdyistä jalalla kuristamisista. Muutenkin Ariel hoiti roolinsa kyllä hämmentävän hyvin. Kelly Kelly taas… No, tämä oli käsittääkseni hänen yksi ensimmäisistä painiotteluista ikinä, joten enempää tuskin tarvitsee sanoa. On kyllä aikamoinen suoritus, että Kellystä tuli täysin nollalähtökohdista loppujen lopuksi viimeisinä painivuosinaan ihan ok naispainija. Ottelun jälkeen Sandman teki ppv-esiintymisensä pelastamalla Kelly Kellyn beatdownilta.
* ½
ECW World Championship
Extreme Elimination Chamber Match
Big Show (c) vs. CM Punk vs. Test vs. Bobby Lashley vs. Hardcore Holly vs. Rob Van Dam
Okei, ja sitten oli tämä. Illan ainut oikeasti rakennettu, hehkutettu ja kunnolla buukattu ottelu. Harmi vain, että se samalla vei suurimman osan ECW:n isoista nimistä, minkä vuoksi loppukortti oli sitten tuollaista skeidaa. Jos olisin itse ollut ECW:n buukkaaja, en edes maailman suurimpana Elimination Chamber -fanina olisi buukannut ME:ksi EC:tä juuri siksi, että se syö lähes kaikki tähdet. Mutta se siitä. Tämän ottelun rakentaminen alkoi siitä, kun kuukausien ajan Big Show’ta ja Paul Heymania vastaan epätoivoista taistelua käynyt Rob Van Dam voitti lokakuussa Big Show’n non title Ladder Matchissa ja ansaitsi vihdoin ykköshaastajuuden, jonka voisi käyttää milloin tahansa. RVD ilmoitti käyttävänsä ottelunsa December to Dismemberissä. Heyman päätti kuitenkin kusettaa RVD:tä jälleen kerran ilmoittamalla, että RVD:n lisäksi mestaruutta pääsisi tavoittelemaan neljä muuta miestä ja että ottelu olisi EXTREME Elimination Chamber. Käytännössä se poikkesi normaalista Elimination Chamberista niin, että jokaisessa kopissa oli yksi ase (tuoli, sorkkarauta, pöytä ja piikkilankapesäpallomaila).
Seuraavien viikkojen aikana CM Punk, Test ja Sabu voittivat karsintaotteluissa paikan matsiin. Viimeinen paikka oli pedattu elokuussa ECW:hen siirtyneelle Hardcore Hollylle, joka kuului Testin ja Big Show’n ohella Paul Heymanin johtamaan ECW:tä dominoivaan porukkaan. Holly ei kuitenkaan saanut tuota paikkaa, koska viime hetkellä Bobby Lashley teki ECW-debyyttinsä ja nappasi paikan Hollyn nenän edestä. Lopulta Heyman kuitenkin keplotteli Hollyn mukaan tähän otteluun, koska tämän tapahtuman aikana Sabu löydettiin ”mysteerisesti piestynä” backstagelta, ja hänet kiidätettiin ambulanssilla pois paikalta. Heyman luovutti Sabun paikan Hollylle, ja selostajat tekivät harvinaisen selväksi, että he epäilivät Heymanin järjestäneen Sabun pieksemisen. Niin ja vielä yksi huomio: tämä oli vihdoin ja viimein Big Show’n viimeinen ppv-ottelu ennen kuin hän jäi yli vuoden kestäneelle tauolle. Show oli tässä vaiheessa aivan järkyttävän huonossa ja lihavassa kunnossa, joten vetäytyminen painibisneksestä oli välttämätön ratkaisu. Ja kuten Merovingi SurSerin arvostelusta totesi, oli steroideja täyteen pumppattu Testkin ruumiinrakenteeltaan todella kummallisen näköinen.
No ei tämä nyt ihan niin surkea ollut kuin etukäteen muistin. Jotenkin muistikuvani oli se, että alku oli vielä ihan ok, mutta hyvin nopeasti homma levisi aivan täysin käsiin. Oikeastaan katastrofi alkoi kuitenkin vasta noin 10 minuutin kohdalla (Testin noustessa kammioon), ja senkin jälkeen nähtiin vielä pari huippuhetkeä. Esimerkiksi Testin Elbow Drop kopin katolta suoraan RVD:n ja terästuolin päälle oli todella hurja ja yksi vuoden näyttävimmistä spoteista. Samoin pitää nostaa hattua RVD:lle ja Punkille, jotka väläyttivät keskinäisessä mäiskinnässään todella tyylikkäitä liikkeitä ja myös bumpinottokykyä. Ikävä kyllä nämä muutamat hyvät seikat eivät pelasta sitä, että ottelu oli buukattu aivan katastrofaalisesti ja että ottelun laadun kannalta tärkeimmät painijat olivat ottelussa mukana aivan liian lyhyen aikaa. Yhdessä vaiheessa nähty eliminaatioiden suma oli aivan järkyttävä aivopieru, ja yksi eliminointi oli vieläpä botchattu todella tökerösti. Todellinen pannukakku oli kuitenkin lopputaistelu, joka oli aivan älytöntä skeidaa. Oli miten oli, ottelussa oli ehdottomasti myös omat hyvät hetkensä. Ikävä kyllä huonoja seikkoja oli niin paljon, että lopputulos ei lopulta ollut kovin kummoinen.
* * ½
Tästä ppv:stä on vaikea keksiä turhan paljon hyvää sanottavaa. Ilman Hardys vs. MNM -ottelua tämä olisi ollut aivan totaalinen katastrofi, koska illan ainut oikeasti hehkutettu iso ottelu (Main Event) oli todella paha floppi ja jätti paskan maun suuhun. Kaikki väliottelut olivat täysin yhdentekeviä ja turhia. Ppv kesti kokonaisuudessaan vain 2 tuntia ja 15 minuuttia. Homma oli kustu ihan jokaisella tavalla. Kiistatta WWE:n ppv-historian huonoimpia tapahtumia ikinä. Surkea.
Wikipedia: ECW December to Dismember 2006
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.3.2016
No Comment