Arvio: NWA TNA Kesäkuu 2004

Päivämäärä: 2. – 23.6.2004

Sijainti: Nashville, Tennessee (TNA Asylum)

Kesäkuu 2004 oli hyvin monella tapaa TNA:n historiassa merkittävä kuukausi. Ensinnäkin promootio täytti tämän kuun loppupuolella kaksi vuotta, mikä oli jo varsin kunnioitettava saavutus, kun otetaan huomioon, minkälaisten vaikeuksien kanssa se on joutunut painimaan. Tuota syntymäpäivää juhlistettiin 23.6. järjestetyssä ppv:ssä.

Vuosijuhla oli kuitenkin vasta alkua TNA:n merkittäville uutisille. Kuten jo toukokuun kohdalla kerroin, TNA oli onnistunut solmimaan sopimuksen historiansa ensimmäisestä valtakunnallisesta televisiolähetyksestä, ja niin vain 4.6. taajuksille saatiin kaikkien aikojen ensimmäinen TNA iMPACT! Impactit kuvattiin heti ensimmäisestä lähetyksestä lähtien Orlandon studioilla, joista myöhemmin muodostuisikin legendaarinen Impact Zone. Kokonaan TNA ei silti muuttanut vielä Floridaan, vaan ppv-lähetykset järjestettiin edelleen Nashvillessä, Tennesseessä. Joka tapauksessa viikottaisten tv-lähetysten alku oli todella merkittävä hetki TNA:lle. Siihen liittyy myös toinen hyvin tärkeä hetki TNA:n historiassa – ensimmäisestä Impactista lähtien TNA nimittäin siirtyi käyttämään kuusikulmaista kehää, josta muodostui sen tavaramerkki vuosien ajaksi! Kuusikulmainen kehä saapui myös ppv:eihin, joten viimeinen TNA-lähetys vuosikausiin, jossa käytettiin perinteistä nelikulmaista kehää, oli tuo 2.6. järjestettävä ppv.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Ehkä loppujen lopuksi kaikkein merkittävin uutinen TNA:n kannalta oli se, että kesäkuun aikana TNA alkoi irtautua emoperheestään National Wrestling Alliancesta. Merkkejä TNA:n itsenäistymishaluista oli ollut nähtävissä jo jonkun aikaa, mutta toden teolla TNA alkoi käydä neuvotteluja irtaantumisesta kesäkuun aikana. Neuvottelut myös saatiin päätökseen kesäkuun loppuun mennessä sillä lopputuloksella, että TNA todella jättäytyi pois NWA:n porukasta. Se sai luvan käyttää edelleen NWA World Heavyweight- ja NWA Tag Team-mestaruuksia lähetyksissään, mutta muuten TNA ei enää tämän irtautumisen jälkeen kuulunut NWA:han.

Kaikkien näiden muiden suurten uutisten jälkeen onkin helpottavaa todeta, että painijamenetysten rintamalla kesäkuu oli hiljainen. Ruudusta oli lähinnä kadonnut osa World X Cupiin osallistuneista painijoista, mikä oli aivan odotettavissa.

Weekly PPV #96 (2.6.2004)

Tag Team Match
Team Canada vs. Heavy Metal & Jerry Lynn
* * *
Singles Match
Monty Brown vs. Sonny Siaki
* * ½
NWA X Division Championship Match
Frankie Kazarian (c) vs. Amazing Red
* * *
Singles Match
D-Ray 3000 vs. Abyss
*
NWA Tag Team Championship Match
Kid Kash & Dallas (c) vs. James Storm & Dusty Rhodes
* *
King of the Mountain Match for the NWA World Heavyweight Championship
Ron Killings (c) vs. Chris Harris vs. AJ Styles vs. Raven vs. Jeff Jarrett
* * *

Hyvät uutiset:

1. Mukavan tasokkaita otteluita.
2. King of the Mountain oli oikeasti pirun iso mestaruusottelu.
3. Tasaisen varmaa suorittamista jälleen alakortissa.

TNA jatkaa jo parilta viime kuulta tuttua linjaansa, jossa otteluiden kokonaisviihdyttävyys on varsin kohdillaan. Tässä(kään) ei nähty yhtään superottelua, mutta kolme hyvää ja pari mukavaa kohtaamista. Yksi yhden tähden ottelukin oli squash ja roolissaan ihan toimiva, joten otteluiden tasossa ei ole mitään moitittavaa. King of the Mountain Matchista seuraavassa pointissa vähän lisää, mutta mainittakoon, että se oli MOTN ja olisi ollut ***½-ottelu ilman laimeaa lopetusta. AJ Styles oli jälleen ottelun supertähti ottaessaan kovaa bumppia ja väläytellessän näyttäviä high flying -liikkeitä. Kazarian vs. Red oli illan toiseksi paras ottelu, ja pari minuuttia pidempänä versiona sekin olisi noussut ***½-kohtaamiseksi. Vähän harmittaa, ettei TNA:lla ole koskaan kärsivällisyyttä antaa sitä 15:tä minuuttia näille X-Divarin mestaruusotteluille. Kolmanneksi paras oli illan opener, joka oli oikein mainio joukkueottelu. X-Divari toimii edelleen. Brown vs. Siaki oli laadultaan mukava yllätys, ja joukkuemestaruusottelu Dustyn liiallisesta showboattailusta huolimatta ihan jees.
King of the Mountain Match oli kiistatta yksi TNA:n historian isoimpia mestaruusotteluita. Siitä saa aika lailla täysin kiittää siitä, että viimeiset kolme kuukautta TNA:n buukkauksessa oikeasti päähuomio on ollut puhtaasti päämestaruudessa ja vakavasti otettavien haastajien luomisessä eikä esimerkiksi Jarrettin egon kasvattamisessa tai Russon pelleilyihin keskittymisessä. Tämän onnistuneen buukkauksen ansiosta päämestaruus on oikeasti nyt kuuminta kamaa TNA:ssa ja ME-skene on täynnä kiinnostavia ja sopivasti erilaisia nimiä. Nämä viisi päänimeä ovat siis AJ Styles, Ron Killings, Chris Harris, Raven ja juuri comebackinsa tehnyt Jeff Jarrett. Jarrett on tästä porukasta se selvästi vähiten kiinnostava, mutta hänen paluunsa ja siitä aiheutunut Killingsin mestaruusvoitto toissaviikolla loivat taas aivan uutta sähköisyyttä, jonka ansiosta tämä King of the Mountain Match buukattiin. King of the Mountainhan on TNA:n oma ottelumuoto, joka nähtiin nyt ensimmäistä kertaa historiassa. Perusidea on se, että tämä on käänteinen Ladder Match: ottelun voittaa se, joka ripustaa ensimmäisenä mestaruusvyön kattoon. Lisäkäänteenä on kuitenkin se, että mestaruusvyön ripustamista voi yrittää vasta sen jälkeen, kun on saanut selätettyä jonkun vastustajista (Falls Count Anywhere). Jos joutuu selätetyksi, joutuu kahdeksi minuutiksi kehänlaidalla olevaan jäähyboksiin. Kuten edellä sanottua, ottelu oli hyvä mutta lopetus huono. Siitä kohta lisää.
Tavalliseen tapaan kehun taas midcardia, vaikka nyt siinä on jo vähän enemmän moitittavaakin. Joka tapauksessa X-Divarin mestaruuskuviot toimivat edelleen hyvin, ja myös World X Cup -joukkueiden tässä show’ssa jatkama meininki on edelleen kiinnostavaa katsottavaan. Kuten viimeksi kehuin, Monty Brown on tällä hetkellä ehdottomasti yksi kiinnostavimmista (ellei kiinnostavin) nimistä midcardissa, ja hänen sekopäisiä promojaan sekä viihdyttäviä kehäotteitaan on kiva katsoa viikosta toiseen. Saa nähdä, onko Brownille kohta luvassa ME-pushia. Tykkään myös siitä, että joukkuemestaruuksia pidetään edelleen esillä, vaikka Dustyn nostaminen näihin kuvioihin on tarpeetonta. Niin ja pitää mainita, että olen ihan kiinnostunut näkemään, jatkaako TNA tässä show’ssa aloittamiaan Gut Check -meininkejä (kyllä, Gut Check keksittiin jo 2004 eikä vasta pari vuotta sitten) myös tulevilla viikoilla. Tässä show’ssa Gut Check -otteluna nähtiin siis toissaviikolla debytoineen D-Ray 3000:n ottelu Abyssia vastaan. Panoksena oli se, että D-Ray 3000 saisi paikan TNA:n vakirosterista, jos voittaisi.

Huonot uutiset:

1. Päämestaruusottelun lopetus oli huono ja tietää pelottavaa tulevaisuutta ME-kuvioille.
2. Midcard-kuviot alkavat nyt viikko toisensa perään junnata pahemmin paikallaan.

Vaikka KOTM-ottelu oli muuten mielenkiintoista seurattavaa (osa on toki aina haukkunut tuon stipulaation täysin idioottimaiseksi mutta minusta se on oikein toteutettuna kivaa katsottavaa), mutta lopetuksesta en voi sanoa tykänneeni millään tavalla. Se oli a) lopputulokseltaan juuri niin kamala kuin pelkäsin ja b) puhtaasti huonosti toteutettu. Olisin voinut jotenkin vielä hyväksyä tuloksen, jos olisimme edes nähdeet lopetuksessa jonkun huiman spotin, mutta sen sijaan lopetus oli todella vaisu, eikä tilannetta auttanut se, että ripustusteline oli ehtinyt mennä rikki ottelun aikana. Erityismiinus pitää antaa vielä siitä, että loppujuhlien aikana sisääntulorampille saapui joku mystinen naishenkilö, jonka Mike Tenay tunnisti mutta jonka nimeä tai henkilöllisyyttä ei mainittu millään tavalla. Katsojille jäi aivan mysteeriksi, mikä hänen roolinsa on nyt tässä päämestaruuskuviossa.
Olen jo edeltävinä viikkoina maininnut huoleni siitä, että midcard-kuviot saattavat alkaa junnata, ja nyt se pelko alkaa käydä todeksi. En ole ollenkaan innoissani siitä, että World X Cup -meininkejä jatkettiin vielä viime viikon jälkeen. Sen turnauksen olisi pitänyt olla koko paskan lopetus, ja nyt pitäisi päästä vähitellen eteenpäin, mutta sen sijaan hommaa jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saa nähdä, vieläkö tulee joku turnaus. Erityisesti harmitti, että World X Cupin finaalin voittajaa Chris Sabinia ei nähty koko lähetyksessä. X-divari ei kuitenkaan ole ainut ongelma. Myös Pat Kenneyn, Sonny Siakin ja NYC:n (Swinger, Gillberti & Trinity) -kuvio on jämähtänyt täysin paikoilleen. Tällä viikolla nähtiin taas yksi joukkotappelu, mutta ketään ei enää kiinnostanut. Ja kuten edellä sanoin, en ole kovin innoissaan siitä, että joukkuemestaruuskuviot ovat edenneet Dustyn esillenostamiseen. Kokonaan oma tarinansa on Abyssin ja Erik Wattsin myöskin täysin paikallaanjunnaava ja äärimmäisen epäkiinnostava feud. En kuitenkaan jaksa kirjoittaa siitä enempää tällä viikolla. TNA, nyt täytyy skarpata. Vielä ei ole peli menetetty, mutta jotain on tehtävä vähitellen.

Ihan jees. Ei ihan kirkkainta kärkitasoa, mutta kaukana ollaan helmikuun paskuudesta. Toivottavasti ME:n lopetus ei tiputa takaisin sinne. Kehno.

Weekly PPV #97 (9.6.2004)

NWA Tag Team Championship Match
America’s Most Wanted (c) vs. NYC
* * ½
Singles Match
Michael Shane vs. Chris Sabin
* * ½
Gut Check Match
David Young vs. Sonjay Dutt vs. Shark Boy vs. D-Ray 3000
* ½
6-Man Tag Team Match
Team Canada vs. Heavy Metal & Hector Garza & Jerry Lynn
* * ½
Barrio Strap Match
Jeff Jarrett vs. Konnan
½
Trailerpark Thrash Match
Jeff Jarrett vs. BG James
*
Ghetto Justice Match
Jeff Jarrett vs. Ron Killings
*
NWA X Division Championship Match
Frankie Kazarian (c) vs. AJ Styles
* * * ½

Hyvät uutiset:

1. Paljon uusia kuvioita ja käänteitä, eli paikalleen jumittuneisuudesta päästiin aika hyvin eroon.
2. Päämestaruuskuvioissakin siirryttiin eteenpäin tuosta viiden miehen sekasorrosta, jonka oli pakko luopua jossain vaiheessa.
3. Main Event oli pääasiassa oikein hieno X-Divarin mestaruusottelu.

Ensimmäisenä pitää antaa kiitosta siitä, että viime viikolla kritisoimani jämähtyneisyys väheni tällä viikolla huomattavasti, kun monia uusia kuvioita aloitettiin tai vanhat kuviot saivat uusia käänteitä. Ensinnäkin Ravenin ja Sabun feudia alettiin lämmitellä taas uusiksi. Tämä kaksikkohan oli siis tehnyt viime aikoina yhteistyötä keskenään, mutta se päättyi siihen, kun Raven ei auttanut Sabua ja Sabu aiheutti Ravenille tappion mestaruusottelussa. Sen jälkeen Sabua ei ollut nähty ppv:ssä, mutta ilmeisesti ensimmäisessä Impactissa hän oli tehnyt paluunsa, ja nyt Raven haastoi Sabun Empty Arena Matchiin, jota ei lopulta kuitenkaan käyty. Feud silti jatkui. Uusia kuvioita aloitettiin myös X-Divarin mestaruusottelussa, mikä osittain käy jo ilmi tuon mestaruusottelun osanottajista (Styles haastajana). Myös ottelun jälkeen uusien kuvioiden rakentelua jatkettiin, kun Kid Kash ja tämän apurina toimiva Dallas hyökkäsivät ottelun voittaneen painijan kimppuun. Aikaisemmin illalla Kash oli ilmoittanut siirtyvänsä uusiin kuvioihin ja jättävänsä joukkuemestaruuskuviot taka-alalle… Mistä päästäänkin siihen, että myös joukkuemestaruuskuvioissa oli käsillä uudet ajat, kun America’s Most Wanted oli voittanut historian ensimmäisessä Impactissa joukkuemestaruudet Kashilta ja Dallasilta. AMW:lle viriteltiin feudia useammankin joukkueen kanssa. Myös Michael Shanen ja Chris Sabinin feudia lämmiteltiin uudestaan, ja Erik Wattsin sekä Abyssin kamala feudikin edistyi konkreettisesti, kun Goldielocks haastoi Wattsin feud ending -otteluun.
Vaikka tykkäsin paljon siitä, että päämestaruuskuviot olivat täynnä mielenkiintoisia nimiä, tiesin etteivät ne voisi jatkua loputtomasti monen miehen sekasortona. Niinpä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka sujuvasti viime viikon King of the Mountain -tilanteesta oli yhden Impactin jälkeen siirrytty siihen, että uusi mestari Jeff Jarrett (huoh) feudasi nyt lähinnä viimeisimmän ex-mestarin Ron Killignsin ja tämän 3 Live Kru -possen kanssa. Kuten edellä mainitsin, Raven oli siirtynyt nyt Sabu-feudiin, Chris Harris joukkuemestaruuskuvioihin ja AJ Styles X-Divarin puolelle. Palaan kohta tarkemmin siihen, mitä mieltä olen näistä painijoiden siirtämisistä, mutta ainakin päämestaruuskuviot selkiytyivät nyt uudella tavalla ja saivat myös tässä jaksossa loogista jatkoa.
Illan ME:nä nähtiin tosiaan X-Divarin mestaruusottelu AJ Stylesin ja Frankie Kazarianin välillä. Voimme olla monta mieltä siitä, kuuluuko AJ Styles tosiaan takaisin X-Divarin kuvioihin, mutta palataan siihen kohta. Lähes 20-minuuttinen ottelu olisi ollut kiistaton ****-ottelu, ellei sitä olisi lopetettu niin järkyttävän tökeröön botchiin, että se vei harmillisen paljon fiiliksestä pois. Olin tosin muutenkin hieman yllättynyt siitä, että AJ ja Kazarian eivät varsinaisesti räjäyttäneet taloa tuolla ottelulla, koska paperilla potentiaalia olisi ollut ihan MOTY(C)-tasolle, mutta ilman surkeaa lopetustakin tuo olisi ollut ”vain” ****. Joka tapauksessa kyseessä oli heittämällä illan paras ottelu ja todella suuri tekijä siihen, että tämä show ei vajonnut Surkean puolelle.

Huonot uutiset:

1. Jeff Jarrettin uusi mestaruuskausi alkoi juuri niin kamalasti kuin pelkäsin.
2. Jarrettin noustua päämestariksi sekä Stylesin että Harrisin ME-push päättyi kuin seinään.
3. Liian monta heikkoa tai muuten vain pettymyksen aiheuttanutta ottelua.
4. Kaksi järkyttävää tuomarin aiheuttamaa botchauslopetusta samassa show’ssa.
5. Paljon todella kummallista buukkausta.

Vaikka kehuinkin edellä sitä, että tämä jakso toi selkeyttä päämestaruuskuvioihin, ei selkeys ollut varsinaisesti toivomani tapaista. Kuten tuli jo edellä mainittua, Jeff Jarrett oli siis todellakin noussut taas NWA World Heavyweight -mestariksi. Näin ollen Ron Killingsin mestaruuskausi jäi lähinnä humoristiseksi kahden viikon välikaudeksi, jotta vyö saataisiin takaisin Jarrettin vyötäisille mahdollisimman pian. Jarrett takaisin päämestarina alle kahden kuukauden tauon jälkeen oli juuri se pahin mahdollinen buukkausratkaisu, jota koko ajan pelkäsin. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin, ja homma aloitettiin aika lailla juuri niin puuduttavasti kuin vain saatettiin. Kaikki mielenkiintoisimmat haastajat lakaistiin midcard-kuvioihin, ja Jarrettin annettiin heti show’n alussa egoboostailla täysin yhdentekevässä kruunajaisseremoniassaan. Myöhemmin illalla hän sitten joutui kohtaamaan kaikki kolme facea häntä vastaan nostetusta ykkösporukasta, ja tietenkin ottelut olivat a) huonoja, b) turhia ja c) tarkoitettu pelkästään Jarrettin overiuden kasvattamiseen. Killings vs. Jarrett -feudissa piilee pienenpieni potentiaali, koska Killings on muuttunut koko ajan kiinnostavammaksi, mutta tämän viikon kaltaisella ”Jarrett vastaan kaikki” -buukkauksella se on pelkkää turhaa paskaa. Sentään päämestaruus pidettiin merkittävänä osana kuvioita ainakin vielä.
Olenkin jo sivulauseissa useaan otteeseen kritisoinut sitä kaikkein tympeintä asiaa tästä show’sta. Nyt kun Jeff Jarrett oli palautettu ”oikealle paikalleen” firman päämestarina, saivat Chris Harris ja AJ Styles heittää hyvästit ME-pushilleen. Toki tämä koskee myös Ravenia, mutta Raven nousee aina jaloilleen ja jatkaa sentään tärkeässä ME-tasoisessa feudissa Sabun kanssa. Chris Harrisia oli sen sijaan rakenneltu kuukausitolkulla uskottavaksi uudeksi ME-nimeksi, joka nousi joukkuepainijan roolista singles-painijan uralle siten, että hänen ystävänsä James Storm kuitenkin tuki Harrisin uutta tilannetta täysin. Tämä oli tosi hyvää buukkausta, kunnes viime viikon päämestaruusottelun jälkeen Chris Harris iskettiin aivan ilman mitään selitystä taas James Stormin joukkuepariksi, ja – mikä pahinta – heidät pistettiin voittamaan joukkuevyöt. Nyt Harris on taas jumissa joukkuemestaruuskuvioissa, ja sieltä hän ei tule takaisin ME-kuvioihin nousemaan. Käytännössä koko neljän kuukauden Harrisin uskottavuuden rakentelu vedettiin vessanpöntöstä alas viikossa. Jotenkin vielä surullisempi on AJ Stylesin tilanne. Styles on sentään ollut yhtäjaksoisesti puolitoista vuotta ME-kuvioissa, kunnes viime Impactissa hän ”päätti palata juurilleen”, osallistui ilman mitään järkevää selitystä X-Divarin mestaruuden ykköshaastajuusotteluun ja voitti sen. Ja nyt Styles on sitten takaisin siinä tilanteessa, jossa hän oli tasan kaksi vuotta sitten. Toisin sanoen: kahden vuoden hahmonrakentelu vedettiin vessanpöntöstä alas viikossa. On toki totta, että tämä takaa varmasti monia hyviä ja uusia otteluita, mutta olisi niitä saatu muutenkin. Tämä oli vain TNA:n tapa osoittaa, että Jarrettin ego on tärkeämpi kuin uusien ME-nimien rakentelu. v***n hyvää työtä.
Harmillisesti myös otteluiden keskiarvo oli monia viime viikkoja heikompi. Styles vs. Kazarian oli ***½-ottelu, mutta muuten ei päästy yli kolmen tähden. Jarrettin ”ottelut” olivat kokonaisuudessaan paskaa, ja myös Gut Check Match oli aikamoisen heikko suoritus. Harmillisesti myös potentiaalisilta vaikuttaneet joukkuemestaruusottelu, Sabin vs. Shane ja Team Canada vs. Lynn/Garza/Metal jäivät vain ihan kivan tasolle. Hienon ME:n ja kolmen ihan mukavan ottelun ansiosta tämä ei ollut vieä mikään katastrofi, mutta viime viikkoja heikompaa silti.
Pitää antaa oikein erityismaininta siitä, kuinka TNA onnistui saamaan samaan show’hun kaksi aivan järkyttävän kamalaa tuomaribotchia otteluiden loppuratkaisussa. Ensimmäinen nähtiin Gut Check Matchissa, joka oli vielä aika yhdentekevä ja jossa saatoin antaa tällaisen mokan anteeksi. Oli silti todella tökeröä, kuinka ratkaisuhetkillä painija X yritti selättää painijan Y, ja painija Y ei tehnyt elettäkään potkaistakseen selätyksestä ulos, mutta tuomari lopetti silti laskemisen kahteen. Erityisen kamalan tästä teki se, että koko tuon selätyksen ajan saimme nähdä lähikuvaa selätystilanteesta, jotta kaikille varmasti kävi selväksi, etteivät painijan Y hartiat hievahtaneetkaan. Heti tämän jälkeen painija Z sitten selätti painijan X. Onnettoman huonosti hoidettu mutta silti pientä verrattuna ME:hen, jonka loppu kustiin aivan täysin. Ensinnäkin ottelun ratkaisuliikkeeksi suunniteltu liike kustiin aivan täysin, sillä top ropelta vedetty liike vedettiin yli niin, että yläköydeltä hypännyt painija ei hipaissutkaan maassa maannutta painijaa, vaikka liikkeen oli tarkoitus osua. Silti tämän jälkeen yläköydeltä hypännyt painija selätti maassamaanneen, ja ilmeisesti sitten tuomarilla ja painijoilla oli eri mielipide siitä, olisiko ottelun pitänyt loppua botchattuun liikkeeseen. Selätetty painija nimittäin potkaisi ylös reippaasti ennen kolmosta, mutta tuomari laski silti kolmoseen ja käski soittaa kelloa. Hommaa ei selitetty millään tavalla, mikä jätti todella paskan fiiliksen ottelun lopusta. Tällaisia mokia ei pitäisi sattua (ainakaan kahta saman illan aikana) tällä tasolla.
Viimeinen kritiikki koskee sitten koko show’n yleisfiilistä. Jotenkin tätä jaksoa katsoessa tuli sellainen olo kuin lukisin enskan kirjoittamaa diarya, jossa on tarkoituksella buukattu hommat oudolla tavalla. Kuten edellä sanoin, tällä viikolla kuviot eivät pahemmin junanneet paikallaan (no, Kenney & Siaki & Desire vs. Swinger & Gillberti & Trinity jatkui tasaisen tylsästi, mutta sen osalta minulla ei ole enää mitään toivoa), mutta se ei ole pelkästään hyvä asia. Koko show oli täynnä kummallisia pikkuseikkoja. Kevyimmästä päästä oli se, kun Michael Shane käytti rakastamaansa manageriaan Tracia aivan yhtäkkiä ottelunsa lopussa törkeästi hyväkseen paiskaamalla Chris Sabinin aivan täysillä tätä päin, jotta hän voittaisi ottelun. Ottelun jälkeen Shane ei selittänyt tekojaan mitenkään Tracille. Jo jonkun verran omituisempi oli illan ”Gut Check Match”, jossa piti olla neljä uutta TNA-painijaa tappelemasta sopimuksesta. Sen sijaan siinä oli vain yksi äskettäin debytoinut ja kolme vanhaa konkaria, eikä TNA-sopparista ollut mitään puhetta. Kenellekään ei selvinnyt, mikä ottelun panoksena oli, mutta ilmeisesti häviäjälle oli luvassa… jotain kurjaa. Sitten Jerry Lynn käytti koko 6-Man Tag Team Matchin Scott D’Amoren jahtaamiseen sen sijaan, että hän olisi osallistunut ottelussa painimiseen. Ja kun Sabu mietti vastausta Ravenin esittämään haasteeseen, hän keskittyi takahuoneessa setänsä The Sheikin kuvan tuijottamiseen – kunnes Sonjay Dutt saapui täysin selittämättä Sabun pukuhuoneeseen, lähti sen jälkeen välittämään Ravenille viestiä Sabun puolesta ja joutui lopulta Ravenin hakkaamaksi. Ja sitten Jarrettin otteluiden ajan sisääntulorampilla hengaili taas se mystinen mimmi (jota Tenay kutsui Mensahiksi tms.), mutta tätäkään tilannettu ei selitetty mitenkään. Lopuksi Goldielocksin Wattsille esittämä haaste oli kuvattu Vince Russon työhuoneessa. Eivät nämä yksinään ehkä kuulosta kovin erikoisilta, mutta kokonaisfiiliksenä tämä jakso jätti oudolla buukkauksellaan tosi erikoisen fiiliksen.

Tätä vähän pelkäsin. Jarrettin mestaruusvoiton jälkeen show’iden ote tuntuu muuttuvan heti huonompaan suuntaan. Toivotaan, että tämä on vain yksittäinen notkahdus. Tämä show oli juuri ja juuri Kehno.

Weekly PPV #98 (16.6.2004)

6-Man Tag Team Match
3 Live Kru vs. The Elite Guard
* ½
Singles Match
Trinity vs. Angel
*
Humiliation Match
NYC vs. Sonny Siaki & Pat Kenney
* *
Raven’s Rules Match
Sonjay Dutt vs. Raven
*
Singles Match
Dallas vs. AJ Styles
* * ½
NWA Tag Team Championship Match
America’s Most Wanted (c) vs. Monty Brown & Abyss
* * ½
Flag Match
Team Canada vs. Team NWA
* * *

Hyvät uutiset:

1. Pari ihan hyvää ottelua.
2. Selkeämpi show kuin viime viikolla.

Otteluista mainittakoon, että kolme illan viimeistä ottelua olivat ihan jees. AJ Stylesin ja Dallasin kohtaaminen oli aika tyypillinen mismatch, jonka Styles kuitenkin pelasti upeilla otteillaan. Olisi noussut kolmeen tähteen, jos lopetukseen ei olisi sotkettu Kid Kashin sekaantumista. AMW vs. Brown & Abyss oli ihan jees mutta aivan liian pitkä. Puolet lyhyempänä olisi toiminut varmasti paljon paremmin. Main Event oli sitten MOTN, mutta sekin alkoi olla harmillisen paljon toistoa edeltävistä X Cup -otteluista. En voi silti väittää, etteikö sitä olisi ollut kivaa katsoa.
Viime viikon jaksosta sanoin, että siinä oli sellainen ”enskan diary” -fiilis. Nyt tuollaista kaaosta (no pun intended) ei samalla tavalla ollut, vaan palikat loksahtelivat paikoilleen ainakin vähän järkevämmin, kun tässä jaksossa rakenneltiin ensi viikolla koittavaa huikeaa 2nd Anniversary Show’ta. Stylesille ja Kashille buildattiin feudia X-vyöstä, ja Naturals teki comebackinsa hyökäten AMW:n kimppuun. Myös Kenney ja Siaki pääsivät vihdoin maksamaan potut pottuina Swingerille ja Gillbertille. Samalla edistettiin Trinityn ja Desiren feudin huipennusta. Killingsin ja Jarrettin kuviota jatkettiin varsin yksinkertaisesti, ja ensi viikon supershow’hun luvattiin mestaruusottelu näiden kahden välille. Merkittävin käänne tuossa kuviossa oli se, kun show’n alussa Jarrett iski kitaralla vahingossa Vince Russon tajuttomaksi tämän tullessa auttamaan Killingsiä. Myös Ravenin ja Sabun kuviota avattiin suht järkevästi. Edesmenneen The Sheikin liittyminen kuvioon selitettiin siten, että Sabu ei suostu ottelemaan Ravenia vastaan, koska Sheik (joka oli hänen setänsä ja heidän molempien kouluttaja) oli aikoinaan vannottanut näitä kahta, etteivät he ottelisi ikinä toisiaan vastaan. Tätä kuviota pyöriteltiin tässä jaksossa (Raven julisti ensin että Sheikin kuoleman jälkeen häntä eivät valat kiinnostaneet), kun Raven yritti saada Sabua ottelemaan ensin pieksemällä Sabun kaverin Duttin ja sitten provosoimalla tätä muuten. Lopulta tilanteeseen liittyi täysin selittämättä Dusty Rhodes, joka sai Ravenin häpeämään ja pyytämään anteeksi (ensimmäistä kertaa urallaan) Sheikin muiston häpäisyä. Show’n lopussa Raven vannoi, ettei haluaisi sittenkään otella Sabua vastaan ja että hän järjestäisi ensi viikolla Sheikin muistotilaisuuden.

Huonot uutiset:

1. Kaikin puolin turhahko välishow.
2. Heikko otteluiden keskiarvo.
3. Jonkun verran aikaisempaa enemmän kuraa kuvioissa.
4. Päämestaruuden tilanne on muuttunut taas tylsemmäksi.

Tämän show’n heittämällä suurin ongelma oli se, että kaikesta huokui välishow’n meininki. TNA selvästi odotti jo pääsevänsä järjestämään ensi viikolla koittavaa 2nd Year Anniversary Show’ta, ja nyt kun heillä oli myös valtakunnallinen tv-ohjelma käytössään tuohon buildaukseen, ei tämän välissä olevan ppv:n rakentelu näyttänyt paljoa nappaavan. Naturalsien ja D-Lo Brownin (yhdentekeviä) comebackeja lukuunottamatta jaksossa ei tapahtunut mitään, mitä ilman ei olisi voitu siirtyä suoraan ensi viikolle. Killings ja Killingsin kaverit kohtasivat Jarrettin palkkaamat apurit, Trinity kohtasi lämmittelyvastustajan, Raven pieksi Sabun kaverin, Styles kohtasi Kashin joukkueparin, AMW kohtasi välihaastajat… Aika selvä kaava. Edes ns. ”feud ending” -ottelut (Kenney & Siaki vs. NYC, Team Canada vs. Team NWA) eivät olleet oikeastaan merkittäviä.
Otteluiden keskiarvolta tämä oli ehdottomasti yksi vuoden heikoimmista show’ista. Yksi kolmen tähden ottelu, kaksi **½-ottelu, yksi **-ottelu ja kasa kuraa. Toivottavasti tämä oli tosiaan vain välishow’n ongelma eikä merkki siitä, mihin suuntaan TNA on taas menossa.
Vaikka kuviot selkiytyivät jonkun verran, niissä on silti harmillisen paljon kuraa. Sabun ja Ravenin feud on ihan mielenkiintoinen, mutta kaikki Sheik/Dutt/Dusty-käänteet eivät ole minusta mielenkiintoisia. Eivätkö nämä kaksi voisi vain otella toisiaan vastaan? Hienoa, että Desiren ja Trinityn feud koitetaan päättää ensi viikolla, mutta koko kuvio ei ole kiinnostanut minua missään vaiheessa. Samaa voi sanoa myös Erik Wattsin ja Abyssin ikuisuuskuviosta: Watts vastasi tässä show’ssa Goldylocksin esittämän haasteeseen, mutta ilmeisesti osapuolet eivät vieläkään saaneet sovittua siitä, milloin tämä feud ending -ottelu käytäisiin. David Youngin jobber-kuviota jatketaan, ja ketään ei kiinnosta. D-Ray 3000 pyörii backstagella tyhjänpanttina. Siakista, Kenneystä ja NYC:stä on saatu viime kuukausina todella tylsiä. Kirsikkana kakun päällä TNA:han tekee sadannen comebackinsa D-Lo Brown, joka ei kiinnosta enää yhtään ketään. Brown yrittää vähän bondailla Stylesin kanssa ja ilmoittaa sitten pyrkivänsä taas NWA World Heavyweight -kuvioihin. Harmi, että nyt TNA:lla on niin monta parempaa haastajaa (tai siis, olisi), että D-Lo’lla ei niihin kuvioihin pitäisi olla mitään asiaa. D-Lo, voisit oikeastaan mennä takaisin pois.
D-Lo Brownin iskeminen takaisin päämestaruuskuvioihin olisi oikeastaan viimeinen niitti päämestaruuskuvioiden laskusuhdanteeseen. Killings vs. Jarrett on sinänsä ihan ok toimiva feud, mutta se vain nähtiin jo vuonna 2002 ja silloin nähdyn perusteella tämän kaksikon ei pitäisi todellakaan olla huipentamassa 2-vuotisjuhlashow’ta. Miksei Styles, Harris tai edes Raven? Ja miksi h****tissä sen Jarrettin edes pitää olla taas mestarina? Kaikki oli jo niin paljon paremmin. Odotan kauhulla tulevaa. Ja se Jarrettia parissa viime jaksossa seurannut mimmi loisti nyt poissaolollaan (eikä häntä tämän jälkeen nähty enää ikinä)… Todella järkevää ja pitkälle mietittyä buukkausta, taas kerran TNA.

Täysin turha show. Surkea, pitkästä aikaa.

Weekly PPV #99 (23.6.2004) – The 2nd Anniversary Show

NWA Tag Team Championship Match
America’s Most Wanted (c) vs. NOSAWA & Miyamoto
* * ½
Stretcher Match
Trinity vs. Desire
* *
Singles Match
Scott D’Amore vs. Jerry Lynn
* * *
Singles Match
Mini Pierroth vs. Mascarita Sagrada
* ½
NWA X Division Championship Match
AJ Styles (c) vs. Jeff Hardy
* * ½
NWA World Heavyweight Championship
Jeff Jarrett (c) vs. Ron Killings
* * *

Hyvät uutiset:

1. Yksi iso positiivisesti yllättävä käänne päämestaruuskuvioissa ja muutenkin lievää parannusta.
2. Jeff Hardyn debyytti TNA:ssa yllätti.
3. Otteluiden kokonaisfiilis oli varsin ok.
4. Osassa kuvioista nähtiin ihan kivoja ratkaisuja.

Niin vain osasi TNA taas yllättää minut ja tarjota 2-vuotisjuhlashow’ssaan positiivisen yllätyksen illan puutteeksi. Osittain he sitten tosin kusivat sen vielä aivan loppusuoralla, mutta siitä kohta lisää. Joka tapauksessa 2-vuotisjuhlashow’n loppuhuipennuksena meille tarjoiltiin Jeff Jarrettin ja Ron Killingsin suuri mestaruusottelu, jonka ensimmäinen mukava yllätys oli se, että ottelu oli käytännössä niin puhdas kuin tällainen voi vain olla. Yhtään sekaantumista ei nähty. Sen ansiosta ottelu oli myös paras näkemäni Jarrett vs. Killings. Suurin yllätys nähtiin kuitenkin lopetuksessa, mutta siinä oli ikävä kyllä TNA:n tuttuun tyyliin myös omat ongelmansa. Lisähuomiona päämestaruuskuvioiden vaihteeksi paremmasta flow’sta pitää mainita, että tällä viikolla Monty Brown hyökkäsi D-Lo Brownin kimppuun, kun D-Lo promosi aikeestaan nousta seuraavaksi mestaruuden haastajaksi. Hienoa, feudi D-Lon ja Montyn (Brown vs Brown) välillä ykköshaastajuudesta olisi juuri täydellinen tapa nostaa Monty uudeksi ykköshaastajaksi!
Juhlashow’n kiistatta isoin pommi oli se, että Jeff Hardy teki täysin varoittamatta TNA-debyyttinsä saapuessaan AJ Stylesin haastajaksi X-Divisioonan mestaruusotteluun! Alun perinhän Stylesin piti otella tuossa ottelussa uutta feudkumppaniaan Kid Kashia vastaan, mutta NWA:n Board of Directors oli estänyt tuon, koska Kash oli loukannut itsensä jokunen aika sitten eikä ollut vielä painikunnossa. Niinpä Styles oli jättänyt avoimen haasteen kenelle tahansa painijalle, ja tuohonpa haasteeseen vastasi yli vuoden ajan amerikkalaisesta mainstream-painista poissa ollut Jeff Hardy! Illan aikana nähtiin pari outoa vignetteä, jolla pohjustettiin Hardyn debyyttiä, mutta kyllä se oli vain minullekin suuri yllätys, kun Hardy pamahti entrance-rampille. Tiesin toki, että aivan lähiaikoina koittaisi Jeff Hardyn TNA-debyytti, mutten silti osannut odottaa sitä tähän hetkeen. Mahtava yllätys: Jeff myös näytti kehässä paljon paremmalta kuin olin odottanut. Itse ottelu Stylesin kanssa olisi ollut helposti showstealer, mutta ikävä kyllä se jätettiin aivan kesken ja lopetettiin raivostuttavasti Kid Kashin ja Dallasin sekaantumiseen. Niinpä ottelu ei ehtinyt nousta yli kolmen tähden, ja nipistin siltä vielä puolikkaan pois typerän lopun takia.
Vaikka siis dissasinkin Styles vs. Hardyn lopetusta, oli ottelussa selvästi illan paras flow, ja Styles sekä Hardy olivat kirkkaasti illan suurimpia tähtiä. Heidän kanssaan tähtinimikkeestä taistelee tosin Jerry Lynn, joka teki aivan käsittämättömän tempun ja kantoi ylipainoisen ja viime vuosina vain non wrestler -roolia hoitaneen Scott D’Amoren uskottavaan, viihdyttävään, monipuoliseen ja jännittävään 15-minuuttiseen otteluun. Kun show’n aikana ilmoitettiin, että Lynnin ikuisuusfeud Team Canadan managerin kanssa päätettäisiin vihdoin, oletin kyseessä olevan parin minuutin squash. Sen sijaan meille tarjoiltiin todellinen painiottelu, jossa kumpikin pisti aivan parastaan ja kamppaili tosissaan voitosta. Lynn näytti ottelun päätteeksi ikävä kyllä todella huonolta (siis sillä tavalla, että hänen uskottavuudestaan about puolet mureni, kun hän ei pärjännyt rehdissä ottelussa edes managerille), mutta ottelusta hän teki hyvän. Lynn vs. D’Amore oli ehkä jopa MOTN, vaikka myös Main Event oli viihdyttävä paketti. Openerina nähtyä AMW vs. NOSAWA & Miyamotoa vaivasi X-Divarin ottelun tavoin ajanpuute, mutta ihan kiva sekin oli. Kun siihen vielä lisätään TNA-historian paras naisten ottelu Desiren ja Trinityn välillä, niin huonomminkin olisi 2-vuotisjuhlashow’ssa voinut mennä. Toisaalta, paljon paremminkin olisi voinut mennä.
Osa midcard-kuvioista eteni tässä show’ssa mukavasti. AMW:n ja Naturalsien välillä ollaan nyt selvästi vihdoin rakentelemassa kunnon kuviota, kun Naturals sekaantui taas AMW:n otteluun. AMW vs. Naturals kuulostaa ihan hyvältä (vaikka vähän tylsältä). Desiren ja Trinityn feud sai toivottavasti vihdoin arvoisensa päätöksen, mutta mielenkiintoisinta oli se, että ottelun lopussa Big Vito teki TNA-debyyttinsä Trinityn apurina. Jännää. Myös X-Divarissa nähtiin positiivisesti yllättynyt esiintyminen, kun kuukauden ajan tauolla ollut Christopher Daniels saapui Team NWA:n avuksi heidän ollessa alakynnessä Team Canadaa vastaan. Joko nyt Daniels ja Skipper voisivat siirtyä joukkuedivisioonaan? Ehkä AMW vs. Naturals voitaisiin muuttaa AMW vs. Naturals vs. XXX:ksi? Ja vaikken tykännytkään Kashin ja Dallasin sekaantumisesta Stylesin ja Hardyn otteluun, on myönnettävä, että Stylesin ja Kashin feudia rakenneltiin tässäkin jaksossa hyvin.

Huonot uutiset:

1. Main Eventin ”positiivinen yllätys” voi olla myös täyttä kuraa.
2. Suuri juhlashow’n fiilis loisti poissaolollaan.
3. Harmillisen paljon outoja, huonoja tai tylsiä buukkausratkaisua.
4. Kääpiöt tekivät comebackinsa.

Niin. Ensin innostuin kovasti siitä, millä tavalla ME saatettiin päätökseen. Tilanne näytti todella lupaavalta ja mielenkiintoiselta tulevaisuuden kannalta. Sitten paikalle kuitenkin saapui Vince Russo, joka oli oikein erikseen ennen ottelua julistanut, että hän ei muuttaisi ottelun lopputulosta, vaikka siinä kävisi millä tavalla. Ilmeisesti näillä lupauksilla ei ollut mitään virkaa, koska yhtäkkiä Russo pohtikin tuomareiden kanssa, pitäisikö koko ottelun loppuratkaisu kumota. Tätä saapui ihmettelemään myös Dusty Rhodes, jonka kaikki luulivat olevan poissa, koska Jeff Jarrett oli täräyttänyt hänet kitaralla kanveesiin edellisessä Impactissa. Mitään lopullista ratkaisua ei tälle tilanteelle saatu, kun lähetys loppui, joten tässä voi olla sittenkin kyse vain TNA:n täysin turhasta pelleilystä, mistä ei seuraa mitään hyvää päämestaruudelle.
Tämän show’n piti olla TNA:n kaksivuotisjuhlashow, vähän niin kuin promootion WrestleMania. Siltä tämä ei kuitenkaan tuntunut yhtään millään tavalla. Muistan, kuinka viime vuoden juhlashow’ssa TNA oli oikeasti yrittänyt ja järjestänyt tavallista isomman show’n fiiliksen varsin onnistuneesti. Paikalle oli tuolloin rajattu kasapäin legendoja, backstagella haastateltiin TNA:n perustajaa Jerry Jarrettia ja TNA:n tuonastista historiaa muisteltiin näyttävästi. Nyt historiamuistelut ja vastaavat loistivat täysin poissaolollaan, ja legendoistakin paikalla oli lähinnä Corsica Joen ja Sarah Leen tapaisia nobodyja. No, oli siellä Harley Racekin, mutta ei se paljoa lämmittänyt. Vähän vaisu juhlashow.
Hyvissä uutisissa kehuin buukkausta osassa kuvioista, mutta ikävä kyllä niitä huonojakin ratkaisua oli taas ihan riittävästi. Yksi kummallisimmista oli ehdottomasti jo edellämainitsemani fakta siitä, että aivan käsittämättömästä syystä Jerry Lynniä ei pistettykään squashaamaan Scott D’Amorea. Sen sijaan hänet saatiin näyttämään todella huonolta, kun hän väänsi ylipainoisen managerin kanssa yli 15-minuuttisen ottelun. Mihin tällä pyrittiin? Ottelu oli toki yllättävän hyvä, muttei silti millään tavalla MOTY. Ilmeisesti TNA:n mielestä tämä feudin lopetus tarvitsi kunnollisen ottelun näiden välillä – minä olen aivan eri mieltä asiasta. No, katsotaan mitä Lynnille keksitään seuraavina viikkoina. Muut buukkausratkaisuiden heikkoudet eivät olleet sitten kovinkaan yllättäviä. Gillberti ja Swinger jatkoivat typerää meininkiään nöyryytettyinä urpoina, ja lopulta he haastoivat Siakin ja Kenneyn uusintaotteluun – ei enää! David Younginkaan tilanne ei parane yhtään. Tällä viikolla hän sai turpaansa tuomarilta, kahdelta kääpiöltä ja paikalle sattuneelta D-Ray 3000:lta. Young kuitenkin teki vaihteeksi liittouman Gillbertin kanssa, joten katsotaan, miten tässä käy. Aikamoista kuraa oli myös Ravenin ”muistotilaisuus Sheikille”. Tuota anglea ei sitten edes yritetty hoitaa tosissaan. Itse asiassa Ravenia ei näkynyt koko show’ssa, ja koko ”muistotilaisuus” kuitattiin sillä, että Sabu löysi backstagelta huoneen, jossa roikkui hirtetty nukke, johon oli liimattu Sheikin naama. Se siitä muistotilaisuudesta. Yhtäkkiä paikalle saapui joku nobody-veteraanipainija, joka oli ilmeisesti paininut joskus Sheikin kanssa. Tämä nobody käski Sabua kostamaan. Joo.
Kaiken muun hyvän lisäksi TNA päätti tuoda yli puolentoista vuoden tauon jälkeen lähetykseensä takaisin kääpiöpainia, kun Mini Pierroth ja Mascaritas Sagradas kohtasivat toisensa. On toki myönnettävä, että nämä meksikolaiset mini-luchadoret ovat ehdottomasti sieltä kärkipäästä kääpiöpainin laatua mitatteassa, mutta ei minua vain yhtään millään astella kiinnosta näiden otteluiden katsominen, joten koko homman voisi kuopata minun puolestani saman tien. Kiitos.

Aika keskivertotasoa tänä vuonna, eli selvää parannusta viime viikolta muttei nyt ihan sitä, mitä olisin juhlashow’lta odottanut. Kehno.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.7.2014

Lisää...