2003ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #67

Päivämäärä: 29.10.2003

Sijainti: Nashville, Tennessee (TNA Asylum)


Lokakuun viimeistä viedään. Halloween-viikon kunniaksi TNA:n häkkitanssijatytöt olivat pukeutuneet Halloween-asuihin. Harmi kyllä selostajamme Don West ja Mike Tenay sekä backstage-haastattelijamme Scott Hudson eivät jostain syystä olleet lähteneet Halloween-teemaan mukaan.

Tag Team Match

Glenn Gilberti & David Young vs. America’s Most Wanted

America’s Most Wanted hävisi joukkuemestaruutensa kaksi kuukautta sitten Glenn Gilbertin manageroimalle Simon Diamondin ja Johnny Swingerin joukkueelle. Tuon jälkeen AMW ei ole päässyt kertaakaan ottelemaan NWA Tag Team -mestaruuksista, koska Gilberti on tehnyt kaikkensa pitääkseen entiset mestarit poissa mestaruusottelusta. Viimeisimpänä yrityksenä oli viime viikolla pistää AMW ottelemaan uutta Naturals-joukkuetta vastaan ottelussa, jonka panoksena oli, että hävitessään AMW ei saisi enää koskaan mestaruusottelua. Chris Harris ja James Storm kuitenkin voittivat Andy Douglasin ja Chase Stevensin, ja nyt Gilbertin viimeisenä toiveena oli asettua itse yhdessä juoksupoikansa David Youngin kanssa AMW:tä vastaan. Youngin ja Gilbertin välit olivat edelleen varsin mielenkiintoiset, koska Gilberti ei ollut edelleenkään kelpuuttanut Youngia virallisesti ”joukkoonsa”, vaan Young vain teki kaikki Gilbertin hanttihommat saadakseen tämän hyväksynnän.

Ihan mukava muttei millään tavalla ainutlaatuinen tai edes erityisen hyvä joukkueottelu. Erityisesti alku lähti käyntiin aika kömpelösti, ja ehdin jo pelätä, että tästä tulee täysi floppi. Onneksi Harrisin, Stormin ja Youngin (ja no myös Gilbertin) kaltaiset ammattilaiset osaavat ottaa homman haltuunsa hieman haparoivan alunkin jälkeen, ja lopulta ottelu lähti parin ensimmäisen minuutin jälkeen käyntiin oikeasti ihan hyvin ja vauhdikkaasti. Sekä heelit että facet pääsivät väläyttämään ihan kivoja liikkeitäkin, mutta ei tässä nähty yhtään sellaista juttua, mitä ei olisi jossain muussa kohtaamisessa nähty. Samoin ottelun runko oli niin viimeisen päälle perusoppikirjamainen ”heelit hallitsee kunnes hot tag” -suoritus, että jotain vähän erikoisempaa olisi ehkä tähän openeriin kaivannut. Lopputaistelutkin olivat ihan hyvin hoidettu, mutta… nekin oli nähty monesti ennen. Kokonaisuutena siis ihan toimiva joukkueottelu, mutta ei tässä tosiaan pyörää vaivauduttu keksimään uudestaan.

* * ½ 

Singles Match

Sonjay Dutt vs. Michael Shane

Kuten kuvasta näkyy, Michael Shane oli edelleenkin NWA X Division -mestari, mutta tällä viikolla hänen ei tarvinnut puolustaa mestaruuttaan. Sen sijaan Shane oli buukattu Non title -otteluun uutta ja erittäin lupaavaa Sonjay Duttia vastaan, joka oli vakuuttanut TNA:n buukkaajat kahdessa edellisessä esiintymisessään. Jos Dutt onnistuisi voittamaan ylimielisen mestarin, olisi hänellä taatusti sen jälkeen mahdollisuudet päästä ottelemaan X-Divarin mestaruudesta. Koppava Shane oli kuitenkin ennen ottelua täysin varma, ettei Duttin kaltaisella noviisilla olisi mahdollisuuksia Shawn Michaelsin serkkua vastaan.

Parista loppupäässä nähdystä harmillisesta botchista huolimatta tämä oli ehdottomasti hyxä X-Divisioonan ottelu. Silti on hiukan moitittava sitä, että varsinkin loppua kohden Duttin otteissa tuntui tällä kertaa näkyvän sellainen turha jännittäminen. Jotenkin liikkeet eivät olleet ihan niin sulavia kuin viime viikkoina, ja pari pientä botchiakin tosiaan nähtiin (vaikka Dutt paikkasi ne itse hyvin). Myyminenkin oli vähän puolittaista. Näistä moitteista huolimatta Dutt hoiti spottailun taas niin jumalattoman vakuuttavalla omistautumisella ja huikealla intenssiteetillä, että ei tuota nuoren kaverin menoa voi kuin ihailla. Michael Shane puolestaan näyttää viikko toisensa jälkeen varmemmalta esiintymisissään, ja hänen koko olemuksessaan ja kehäotteissaankin alkaa ihan oikeasti olla sellaista rakastettavan vihattavaa ylimielistä heel-tyyliä. Erittäin hyvä suoritus siis Michael Shaneltakin, ja kokonaisuutena tämä oli oikein toimiva kohtaaminen. Pienien vikojen ja ajanpuutteen takia ei silti hyvää parempi.

* * *

Tag Team Match

Red Shirt Security vs. Erik Watts & Don Harris

NWA:n Director of Authority Erik Wattsin ja TNA:n Management Consult Don Callisin ikuisuusfeudi sen kuin jatkuu. Callis on kuluneen kuukauden aikana saanut häädettyä TNA:sta molemmat inhokkipainijansa Jerry Lynnin ja D-Lo Brownin, ja lisäksi toinen pienikokoisista mustapaitaisista turvamiehistä (Rick Santel) loukkaantui parin viikon takaisessa ottelussaan niin pahasti, ettei häntäkään ole nähty enää. Kokonaan oma lukunsa on se, että Callis poisti myös Roddy Piperin TNA:n riveistä, vaikka nyt myös ykkössyy Piperin lähdölle (Vince Russo) on kadonnut TNA:sta Jeff Jarrettin pieksennän jälkeen. Joka tapauksessa Erik Wattsilla on siis monta syytä olla pitämättä valtaa väärin käyttävästä ”kollegastaan”, ja tämä authority-hahmojen vihamielisyys on viime aikoina kulminoitunut turvamiesten väliseen kamppailuun. Alkuperäiset mustapaitaiset turvamiehet Santel ja Chris Vaughn eivät kuitenkaan ole enää painikunnossa, joten Watts on itse joutunut astumaan kehään, ja avukseen hän on parina viime viikkona saanut (ikävä kyllä) comebackinsa TNA-kehiin tehneen Don Harrisin. Harrishan aloitti TNA-uransa turvamiehenä, ja nyt hän on siis palannut tuohon samaiseen rooliin. Samalla hän on päässyt murjomaan Kevin Northcuttin ja Ryan Wilsonin muodostamaa punapaitaisten turvamiesten joukkuetta.

Itse asiassa tämä ei ollut ollenkaan niin p**ka ottelu kuin etukäteen ajattelin katsoessani ottelun osanottajien nimiä ja aikaisempia saavutuksia. Kyseisten tietojen pohjalta olin aika varma, että tällä ottelulla saatettaisiin onnistua lähentelemään jopa DUDleyvillen portteja, mutta toisin kävi. En missään tapauksessa väitä tätä hyväksi tai edes kivaksi otteluksi, mutta ihan kohtalainen isojen miesten rymistely tämä kieltämättä oli. Kaikki neljä (jopa in ring -paluunsa tehnyt Don Harris) olivat ihan oikeasti päättäneet yrittää parhaansa, ja sen ansiosta tässä ottelussa nähtiin kunnollisia painiliikkeitä vielä ihan hyvin tehtynä. Kevin Northcutt esimerkiksi jysäytti Erik Wattsin kanveesiin Pumphandle Driverillä, ja Harris täräytti ihan näyttävän ison miehen Suplexin. Näistä kehuista huolimatta olihan tämä pääasiassa juuri sellaista kankeaa ja kehnoa brawlia, jota on totuttu näkemään WWE:ssä ja jota en ihan oikeasti kaipaisi kokonaisen feudin muodossa. Kauhulla odotan, miten tätä kuviota jatketaan.

* ½ 

Seuraavaksi oli vuorossa show’n tietynlainen kohokohta, kun uusi NWA World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett saapui kehään Mike Tenayn haastateltavaksi. Kyllä, Jeff Jarrett oli voittanut mestaruutensa takaisin AJ Stylesiltä viime viikolla. Samalla kertaa Jarrett oli viimeistellyt heel-turninsa liittoutumalla yhteen Don Callisin kanssa. Samalla AJ Styles oli ilmeisesti tehnyt face-turnin, koska hänen managerinsa Vince Russo oli lähtenyt TNA:sta, ja Stylesillä oli muutenkin ollut kärhämää Russon kanssa jo pitkän aikaa. Niinpä osat olivat nyt kääntyneet, ja pitkästä aikaa (lähes vuoden tauon jälkeen) ylimielisen paskiaisen roolia rehdisti vetävä Jarrett saapui kehään promoamaan uutena mestarina. Heti alkuun Jarrett kutsui itseään Mr. Octoberiksi, mikä oli jonkinlainen viittaus siihen, että NFL:ssä palkitaan lokakuussa kuukauden paras pelaaja kyseisellä tittelillä, koska lokakuu on NFL-vuoden rankin kohta tai jotain muuta yhtä kiinnostavaa (lue: ei yhtään kiinnostavaa). Sen jälkeen Jarrett luki jonkun ”fanikirjeen”, jonka hän oli omien sanojensa mukaan saanut http://www.nwatna.comin kautta. Siinä ylistetään Jarrettia erityisesti siitä, kuinka tämä oli pari viikkoa sitten piessyt Hulk Hoganin ja estänyt tämän todennäköisen saapumisen TNA:han.

Kirjeen lukemisen jälkeen Jarrett jatkoi Hoganin haukkumista ja vaati kehään Jimmy Hartia, joka oli edellisen show’n päätteeksi luvannut kostaa Hoganin beatdownin tuomalla tällä viikolla mukanaan jonkun vanhan tuttunsa Jeff Jarrettin vastustajaksi. Aikaisemmin illalla olimmekin jo nähneet, kuinka Hart oli hengaillut parkkipaikalla limusiinin vieressä. Limusiinissä odotti Jarrettin yllätysvastustaja, jonka Jarrett tahtoi kohdata nyt. Yllätysvastustajan sijaan Jarrettin keskeytti ex-mestari AJ Styles, joka saapui vaatimaan uusintaottelua. Jarrettin mukaan Styles ei tulisi saamaan rematchiaan koskaan – aivan kuten Jarretkaan ei meinannut saada omaansa. Kaksikko soitti suutaan toisilleen jonkun aikaa, minkä jälkeen Jarrettin uusi BFF Don Callis saapui paikalle turvamiestensä kanssa ja hääti AJ Stylesin areenalta, koska tällä ei ollut buukattua ottelua tälle viikolle. Stylesin poistamisen jälkeen Jarrett esitti kenelle tahansa Jimmy Hartin kaverille avoimen haasteen ottelusta, jossa oli panoksena NWA World Heavyweight -mestaruus. Vieläkään kehään ei saapunut Hart tai tämän yllärivastustaja vaan sen sijaan Dusty Rhodes, jonka välit Jarrettiin ovat tulehtuneet pahasti viime viikkoina. Dusty teki nopeasti selväksi, ettei hän arvosta Jarrettin uutta asennetta ja että itse asiassa hän ottaa mielellään vastaan Jarrettin haasteen. Jarrett vastasi tuohon sanomalla, että haaste oli esitetty vain vakavasti otettaville painijoille. Tuon jälkeen hän läimäisi halpamaisesti hatun Dustyn päästä ja lähti kehästä pois Callisin ja turvamiesten kanssa. Aikamoista.

Sinänsä tykkään taas heel-Jarrettista, koska koko Jarrettin pitkä face-kausi tuntui vähän teennäiseltä – erityisesti silloin, kun Jarrett oli koko TNA:n ykkösface (ns. Steve Austin) taistellessaan Vince Russoa ja tämän SEX:ää vastaan. Samoin tykkään enemmän AJ Stylesistä facena, ja miesten kuvion jatkaminen vaikuttaa ihan hyvältä. Myös Jarrettin ja Hartin rähinät ovat ihan ok, mutta Jarrettin ja Rhodesin kuvio ei kiinnosta. Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin se, että Jarrettin ja Stylesin turnit tehtiin aivan liian hätäisesti ja ilman mitään kunnon pidempää ennakkosuunnittelua. Samoin Vince Russo katosi kuvioista aivan tuosta noin vain ilman mitään kummempaa etukäteissuunnittelua. Lisäksi Styles on tehnyt varmaan sata turnia viimeisen vuoden aikana, joten vähän alkaa maistua jo puulta. No, onpahan sentään jotain kuvioita ME-kentällä.

Tag Team Match

Sonny Siaki & Ekmo vs. Danny Doring & Roadkill

Vince Russon apurit Sonny Siaki, Ekmo, Trinity ja tässä show’ssa poissaolollaan loistanut Legend ovat nyt taas aivan tyhjän päällä, kun Russo on kadonnut kuvioista, ja Styleskin on tehnyt face-turnin. Tällä viikolla Glenn Gilberti yritti epätoivoisesti saada Siakia avukseen omissa ongelmissaan AMW:n kanssa, joten ehkäpä Siakin poppoo yhdistää seuraavaksi voimansa Gilbertin poppoon kanssa? Tuon porukan kokoonpano alkaakin sitten jo muistuttaa epäilyttävän vahvasti muuan SEX-porukkaa aikaisemmin tältä vuodelta. Ainut ongelma tuossa yhteistyössä tuntui olevan se, että Trinity ei jostain syystä tahtonut olla missään tekemisissä Gilbertin kanssa. No, joka tapauksessa tässä show’ssa Siaki ja tämän uusi joukkuepari Ekmo (eli Jamal eli Umaga) kohtasivat Danny Doringin ja Roadkillin, jotka olivat parina viime viikkona kiusanneet NWA Tag Team -mestareita Simon Diamondia ja Johnny Swingeriä.

Tässäpä oli taas oikein malliesimerkki tv-ottelutasoisesta ihan kivasta joukkuemäiskinnästä. Juuri sellainen ottelu, mistä ei ole mitään hyvää tai pahaa sanottavaa. Niinpä voin puhua Sonny Siakista, joka on koko ajan tippunut enemmän ja enemmän yhdentekeväksi hahmoksi TNA:n rosterissa. Siakin kohtalo on oikeasti hieman surullinen, koska potentiaalia olisi ollut oikeasti viihdyttäväksi ME-painijaksi (ainakin vähäksi aikaa), mutta ehkä karismaa ei sittenkään ollut tarpeeksi tai ehkä buukkaus vain kustiin täysin. X-Divarissa Siaki oli kuitenkin aivan väärässä paikassa, ja mestaruuskautensa jälkeen hän on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän hukassa. Tässäkin ottelussa Siaki oli ehdottomasti turhin pyörä, vaikka juuri Siakin piti olla, se jolta Gilberti janosi apua. Sen sijaan Ekmo ja Roadkill liikkuivat isoiksi miehiksi hienosti ja tarjoiliva ihan kivoja power-liikkeitäkin. Doring oli oma itsensä. Silti mikään tässä ottelussa ei säväyttänyt perusmenoa enempää, joten ei tällä ottelulla kahta tähteä korkeammalle päästä.

* * 

Chair On A Pole First Blood Match

Kid Kash vs. Abyss

Kid Kashin feud entistä apuriaan Abyssiä vastaan sen kuin jatkuu. Viime viikolla Abyss pieksi Kid Kashin kehässä sen jälkeen, kun Kash oli otellut ensimmäisen X-Divarin ottelunsa pitkiin aikoihin. Tällä viikolla Kash palasi pois X-Divarin kuvioista, kun hän sai uuden mahdollisuuden Abyssin pieksemiseen. Nyt ei ollut kyse enää perinteisestä Singles Matchista, vaan First Blood -kohtaamisesta, johon oli vieläpä vincerussomaisesti lisätty aina yhtä ihana X On A Pole -stipulaatio. Tällä kertaa X oli perinteinen terästuoli.

Kid Kash ja Abyss jatkoivat mismatch-otteluidensa sarjaa. En usko, että näistä lähtökohdista voi oikeastaan saada erityisen hienoa ottelua, ja sen takia tämä ”mentorin” ja ”rookien” feudin saisikin minun puolestani päättää mahdollisimman pian. Ikävä kyllä kyse on kuitenkin TNA:sta, joten totta kai tällä Abyssin ja Kashin välisellä feudilla yritetään ratsastaa mahdollisimman pitkälle, koska mitään parempaakaan näille kahdelle ei ole vaivauduttu suunnittelemaan. En kuitenkaan voi liikaa mollata tätä feudia otteluiden pohjalta, koska paljon pahempaakin kuraa voitaisiin taatusti TNA:n lähetyksissä tarjota. Kash ja Abyss kuitenkin tietävät, mitä kehässä pitää tehdä, ja ainahan näiden kahden otteluissa on omat upeat hetkensä, kun Kash myy Abyssin power-liikkeet pirun vakuuttavasti. Silti ongelmaksi muodostuu se, että mitään tasaväkistä klassikkokohtaamista näiden kahden välille on vain mahdoton rakentaa, joten aina näiden kahden otteluista jää vähän puolittainen fiilis.

* * 

Dream Blood Gallows of Retribution Match

Vampiro vs. Raven

Voi TNA. Sen jälkeen kun WCW kuoli ja kuopattiin, ei mainstream-jenkkishowpainibisneksessä nähty vähään aikaan yhtään täysin idioottimaiselta kuulostavaa stipulaatio-ottelua. Onneksi TNA on kuitenkin paikannut tämän vakavan puutteen muutamalla täysin typerällä ottelulla, joista tämä räpellys on taas suoranainen malliesimerkki. Dream Blood Gallows of Retribution Match tarkoitti käytännössä sitä, että kehään oli kiinnitetty neljä Dog Collaria, joita sai vapaasti käyttää ottelun aikana. Muutenkin diskaukset oli unohdettu tässä ottelussa, kuten oikeastaan kaikki normaalit ratkaisusuoritukset. Ainut tapa vastustajansa päihittämiseen oli nimittäin kuristaa toista yhdellä dog collareista niin kauan, että tältä oli lähtenyt taju. Tämä ottelumuoto oli tietenkin äärimmäisen tarpeellinen tässä Ravenin ja Vampiron kohtaamisessa, koska näiden kahden (ja erityisesti Ravenin ja James Mitchellin) feud oli edennyt niin henkilökohtaiselle tasolle. Vampiro oli viimeinen este Ravenin tiellä, jonka päässä häämötti ottelu James Mitchelliä vastaan.

Ei tämä todellakaan mikään puhtain tai taitavin Hardcore-ottelu ollut, mutta kieltämättä pitää antaa hatunnosto erityisesti Ravenille, joka teki hitosti töitä saadakseen tästä aikaiseksi oikeasti raa’an ottelun. Ja kieltämättä on myönnettävä, että Vampirokin kykeni tässä ottelussa selvästi parempiin suorituksiin kuin vaikkapa WCW-runillaan. Siitäkin huolimatta Vampirolta nähtiin pari kömpelöä liikettä ja toki yksi ikävä botch juuri ratkaisevan spotin hetkellä, mutta näistä vioista huolimatta tästä hommasta jäi kokonaisuutena yllättävän hyvä maku suuhun. Molemmat nimittäin tahtoivat luoda tästä ottelusta oikeasti brutaalin kohtaamisen, ja he olivat valmiita vuotamaan verta ja ottamaan rajuja bumppeja sen vuoksi. Joo, kokonaisuutena siis minua ihan mukavasti viihdyttävä HC-mäiskintä, johon naurettavalta kuulostanut stipulaatio toi yllättävän toimivan lisän. Ehkä tässä Ravenin kuviossa päästään nyt vihdoin lähelle loppua.

* * ½ 

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Jim Duggan

Koko tämän show’n pääfokus oli ollut ensimmäisestä minuutista lähtien siinä, kenet entisen manageroitavansa Jimmy Hart oli saanut hankittua avukseen Jeff Jarrettin tuhoamisessa nyt, kun Hulk Hogan ei ollut painikunnossa eikä pystynyt ottelemaan Jarrettia vastaan. Useaan kertaan olimme käyneet parkkipaikalla, jossa Hart hihitteli omaan tyyliinsä limusiinin vieressä. Jarrett oli jo vaatinut aikaisemmin tietää vastustajansa, mutta silloin hänelle ei sitä ollut paljastettu. Nyt odotusten aika oli ohi, ja Jarrettin vastustajan oli vihdoin paljastuttava. Niinpä Hart saapui sisääntulorampille, ja pian hänen perässään saapui… Jim Duggan. Jim. v***n. Duggan. Jim Duggan, joka oli about 100-vuotias ja noin 80 vuotta jäljessä parhaista päivistään, joita tuskin koskaan oli ollut. Hän oli se suuri yllätysvastustaja, jota TNA oli hehkuttanut Hoganin ystävänä ja Jimmy Hartin entisenä manageroitavana, joka kostaisi nyt Jarrettille Hoganin puolesta. Täytyy myöntää, että paljoa en etukäteen odottanut tältä yllätykseltä, mutta silti TNA onnistui alittamaan odotukseni todella reippaasti. Hyvää työtä, TNA.

Tämä show järjestettiin Halloween-viikolla, ja kieltämättä aikamoinen hirviö sieltä Jarrettin vastustajaksi paljastui. Minun on äärimmäisen vaikea suhtautua tähän otteluun millään tavalla edes etäisen neutraalisti tai ottelun menoa analysoivasti, koska Jim Dugganin paljastuminen Jarrettin yllätysvastustajaksi oli ehkä huonoin, idioottimaisin ja onnettomin ratkaisu TNA:lta. Jos teillä ei ole mitään parempaa tarjota, niin olkaa tarjoamatta sitten ollenkaan. Asiaa ei auttanut mitenkään se, että selostajat yrittivät epätoivoisesti myydä Duggania jotenkin uskottavana vastustajana, joka on tässä ottelussa yhtä hyvässä kunnossa kuin vuosikymmeniä sitten Mid-South aikoinaan. Voi Luoja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että Jarrett ja Duggan tekivät kuitenkin ottelussa miehen työn ja yrittivät tosissaan. Ei se kovin pitkälle kantanut, mutta tuo kova yrittäminen yhdistettynä sopivan lyhyeen otteluaikaan pelasti tämän ottelun kuitenkin aivan karmeimmalta DUD-meiningiltä.

*

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Rick Steiner

Hehee, luulitte väärin (ja niin luulin minäkin)! Äskeinen ottelu ei ollutkaan Main Event, sillä Jarrettin piestessä Jim Duggania postmatch-vaiheessa kuin vierasta sikaa, saapui Jimmy Hart uudestaan sisääntulorampille. Parkkipaikalle oli ilmestynyt limusiinin viereen Hummer, ja Hart sanoi, että tuosta autosta oli astunut ulos hänen toinen yllätysvastustajansa Jarrettille. Jarrett kääntyi sisääntuloramppia päin odottamaan vastustajansa saapumista, mutta samalla tämä yllätysvastustaja, eli Rick Steiner, juoksikin kehään katsomon seasta ja hyökkäsi samantien Jarrettin kimppuun! Steiner oli tehnyt taas paluunsa TNA-kehiin, ja oli hän ainakin hitusen parempi buukkaus kuin Jim Duggan.

Yllättävää kyllä, mutta sain tästä ottelusta vielä vähemmän irti kuin Dugganin ja Jarrettin räpellyksestä. Tässä vaiheessa kiinnostus koko kuvioon oli oikeastaan tuhottu jo tuolla äskeisellä Dugganin esiintymisellä, eikä Rick Steinerkaan ole varsinaisesti sellainen nimi, joka olisi sytyttänyt palavan intohimon. Asiaa ei parantanut sekään, että tämän ottelun tiesi jo etukäteen kestävän vain parisen minuuttia, ja sitten tuostakin parista minuutista suurin osa piti jostain syystä käyttää siihen, että Jarrett ja Steiner mäiskivät toisiaan täysin yhdentekevästi katsomossa. Kun hommassa päästiin kehään asti, Steiner väläytti yhden oikeasti nätin T-Bone Suplexin, mutta siihen nämä ottelun hyvät puolet päättyivätkin. Lopetus oli sekä botchattu että buukkauksellisestkin täyttä kuraa. Miten ottelu voi päättyä kun ainut paikalla oleva tuomari majaa tajuttomana maassa? Paljon ei siis kehuja ole jaettavana, mutta ihan DUDia en tällekään anna. Ylpeä ei TNA:n silti tästä kannata olla. Ensimmäinen oikeasti kiinnostava käänne tälle kuviolle saatiin ottelun jälkeen, kun Jimmy Hart saapui vielä kerran sisääntulorampille ja ilmoitti Jarrettille, että ensi viikolla tätä vastaan asettuu STING!

½


Surkeaa, Surkeaa. Ei mene taas TNA:lla hyvin, jos show’hun saadaan vaivoin raapaistua yksi kolmen tähden ottelu, ja ME-kuviot ovat laadultaan aivan täyttä kuraa. Tiettyjä ok:ita seikkojakin buukkauksessa on, mutta liian monet jutut hoidetaan aivan liian hätäisesti, ja monet tylsät kuviot saavat aivan liikaa aikaa. Luopukaa jo siitä Hoganilla ratsastamisesta, kun se ei selvästikään ole tulossa. Lisäksi oikeasti kiinnostavia nimiä, kuten Christopher Danielsia tai oikeastaan koko X-Divisionaa, ei osata käyttää kovinkaan järkevästi. Ikävän huonolta vaikuttaa taas. Odotan kauhulla tulevaa.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.2.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Lokakuu 2003

Next post

Arvio: WWE Survivor Series 2003

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.