2003ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #74

Päivämäärä: 17.12.2003

Sijainti: Nashville, Tennessee (TNA Asylum)


Jos ollaan aivan tarkkoja, tämä ei ollut vuoden 2003 viimeinen TNA-ppv. Jäljellä oli nimittäin vielä kaksi keskiviikkoa vuodelta 2003, ja molempina niinä lähetettiin TNA-show’t. Kyseiset päivät olivat kuitenkin jouluaatto ja uuden vuoden aatto, joten sattuneesta syystä TNA ei kokenut hyödylliseksi iskeä ruutuun suoraa painilähetystä kyseisinä iltoina. Sen sijaan jouluaattona katsojille tarjoiltiin X-Divisioonan vuoden parhaimpien otteluiden kooste, ja uuden vuoden aattona tarjolla oli puolestaan kooste vuoden 2003 parhaista paloista. En laske kyseisiä lähetyksiä viralliksi TNA:n viikottaisiksi ppv:eiksi, kuten en ole laskenut aikaisempiakaan koostepakettippv:eitä. Niinpä minulle tämä oli vuoden 2003 viimeinen ppv, jonka selostivat tuttuun tyyliin Mike Tenay ja Don West.

Show avattiin saman tien kehäpromolla, jota oli pohjustettu parilla lyhyellä backstage-anglella. Kyseisissä angleissa paljastui, että toisin kuin Watts oli edellisen show’n päätteeksi luvannut, Jarrettin ja Stingin välinen ottelu ei olekaan päämestaruudesta. En tarkalleen ottaen tiedä, miten Jarrett oli kayfaben mukaan onnistunut pääsemään tilanteeseen, jossa hän ilmeisesti Don Callisin avulla saa päättää, milloin hän puolustaa mestaruuttaan. Koska edellisestä (ja Jarrettin toisen mestaruuskauden ainoasta) mestaruusottelusta on aikaa ”vain” kaksi viikkoa, ei hän ole vielä valmis puolustamaan mestaruuttaan Stingiä vastaan. Muutenkaan Jarrett ei aio puolustaa vyötään ikinä Stingiä vastaan, joten se siitä. Tätä samaa sontaa Jarrett saapui myös jauhamaan kehään. Samalla hän haukkui koko NWA:n face-porukan ja erityisesti Director of Authorityn Erik Wattsin, joka saapuikin paikalle vastaamaan Jarrettin promotteluun. Watts sanoi, että Jarrett ehkä onnistui luikertelemaan pois tämän illan mestaruusotteluista, mutta ensi vuoden ensimmäisessä ppv:ssä hän joutuu puolustamaan vyötään. Vastustaja ratkeaisi tänä iltana. Lisäksi Watts yllätti Jarrettin kertomalla, että tämän ja Stingin välinen non-title ottelu käytäisiin… nyt heti! En voi sanoin kuvailla, koska p****estä tämä TNA:n ratkaisu mestaruusottelun perumisesta on. En keksi siihen yhtään oikeasti järkevää syytä (paitsi ilmeisesti Jarrettin ego), ja erityisesti show’n ostaneille katsojille tämmöinen venkoilu on kuin suoraan naamalle sylkemistä. Jarrettin ja Stingin välinen non-title -ottelu on jo nähty, nyt piti olla mestaruusottelun vuoro.

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Sting

Noniin, mitäpä tästä enää turhaan sen enempää lätisemään. Sting on ollut Erik Wattsin eräänlainen jokerikortti tässä sodassa Jarrettia ja Callisia vastaan. Aina sopivina hetkinä Watts on tuonut paikalle WCW-legendan, joka ei todellakaan ole erityisen hyvissä väleissä Jarrettin kanssa. Sting varmasti haluaisi pistää luun kurkkuun Jarrettille ja samalla myös viedä tämän NWA World Heavyweight -mestaruuden. Harmi vain, että vyö ei tosiaan ollut pelissä, vaikka niin oli alun perin luvattu.

Eipä tästäkään kohtaamisesta mitään klassikkoa tullut, mutta ainakaan pettymys ei ollut niin suuri, kun ottelu käytiin heti openerina Main Event -paikan sijaan. Tai ehkä tässäkin oli tietynlainen pettymys läsnä, koska yllättävän ottelujärjestyskäänteen vuoksi odotin tältä kohtaamiselta jotain tosi yllättävää lopetusta, jonka ansiosta show’lle saataisiin suuri Main Event ja vaikkapa se päämestaruuspuolustus, joka meille oli jo luvattu. Mitään sellaista yllättävää lopetusta ei kuitenkaan tullut, vaan Jarrett ja Sting vetivät perusvarman entertainment-brawlin, joka oli kuitenkin kaukana tuon lajityypin viihdyttävimmistä kohtaamisista. Ehkä näiden kahden kemiat eivät vain koskaan ole klikanneet toivotulla tavalla, koska en ole nähnyt painihistorian aikana yhtään hyvää ottelua Stingin ja Jarrettin välillä. Tässä ottelussa oli onneksi vähemmän sekaantumisia kuin kaksikon edellisessä TNA-kohtaamisessa parin kuukauden takaa, mutta vastapainona oli alkupuolella turhan paljon ympäri katsomoa mäiskimistä. Siitä pitää kyllä antaa pisteet, että lopetus hoidettiin yllättävän siististi. Kun vain olisi ollut tässä nyt se mestaruus pelissä, olisin ollut ihan tyytyväinen. Tällaisenaan tämä tuntui täysin yhdentekevältä koitokselta, koska luvatun suuren mestaruusottelun sijaan meille tarjottiin vain parin kuukauden takaisen ME:n uusinta openerina. Ottelun jälkeen Jarrett alkoi riehua ympäri ringside-aluetta, ja hänen aggressionpurkamisiaan nähtiin vielä lisää myöhemmin tämän illan aikana.

* *

Singles Match

Christopher Daniels vs. Chris Sabin

Christopher Daniels oli otellut viime viikolla mestaruusottelussa Michal Shanea vastaan, mistä hänellä oli tässä ottelussa muistona sideharso otsan ympärillä: Daniels oli nimittäin vuotanut kyseisen ottelun aikana verta aikamoisen pahasti. Samaan viimeviikkoiseen otteluun liittyy myös tämän kohtaamisen taustatarina. Chris Sabinin ja X-Divarin mestarin Michael Shanen välit ovat edelleen erittäin pahasti tulehtuneet, ja Sabin on edelleen sitä mieltä, että hän tarvitsee yhden mestaruusottelun – mielellään historian toisessa Ultimate X -ottelussa. Niinpä ei ollut ihme, että Sabin sekaantui lopussa Danielsin ja Shanen mestaruusotteluun estämällä Shanea käyttämästä teräsketjua nyrkkirautana. Lopulta tuon teräsketjun poimi käteensä Daniels, ja tuomari sattui huomaamaan, kun Daniels iski Shanea teräsketjulle kalloon, ja tuon seurauksena hän diskasi Danielsin. Ottelun jälkeen Daniels raivosi tuomarille, ja Sabin yritti saapua selittämään tilannetta tälle, mutta Danielsia ei paljon Sabinin selitykset kiinnostaneet. Sen sijaan hän kävi saman tien Sabinin kimppuun, ja siinäpä ne syyt tälle ottelulle olivatkin.

Tässä oli malliesimerkki mukavasta X-Divarin ottelusta, joka katkesi kuitenkin pahasti seinään juuri väärällä hetkellä. Sinänsä kyllä tykkäsin lopetuksesta, koska olen odottanut Elix Skipperin paluuta, ja nyt se vihdoin saatiin. Erityisbonusta vielä siitä, että samalla vihjailtiin mahdollisuudesta Triple X:n paluulle. Harmillisen tuosta sekaantumisesta teki se, että juuri sekaantumisen hetkellä ottelu oli saavuttamassa kunnon huippukohtaansa, jonka jälkeen tämä olisi ollut vähintäänkin hyvä ottelu ja vielä parin minuutin lisäpuristuksella mahdollisesti jopa hieno. Nyt tästä jäi kuitenkin vähän vielä sellainen tv-ottelufiilis (vaikka laadultaan tämä olikin keskivertoa tv-ottelua parempi). Loppujen lopuksi ottelu tuntui olevan buukattu ainoastaan Skipperin comebackia varten, ja kaikki sitä edeltänyt kehätoiminta tuntui lopetuksen takia vähän toissijaiselta. Siksi ottelusta ei mukavasta painista ja vauhdikkaasta liikkeestä huolimatta jäänyt ihan kivaa parempaa fiilistä.

* * ½ 

Street Fight Match

Glenn Gilberti & David Young vs. America’s Most Wanted

Tämän ottelun taustatarinoita tuskin tarvitsee sen kummemmin selitellä. AMW:n ja Glenn Gilbertin ikuisuusfeud on jatkunut kesästä lähtien, ja kaikki alkoi siitä, että Gilberti toi Simon Diamondin ja Johnny Swingerin joukkueen TNA:han viemään joukkuemestaruudet America’s Most Wantedilta. Nyt Diamondilla ja Swingerillä on omat ongelmansa manageri-Gillbertin ja tämän apurin David Youngin kanssa, mutta sekään ei ole muuttanut sitä tosiasiaa, että AMW ja Gilberti vihaavat toisiaan sydämensä pohjasta. Gilberti oli tehnyt Diamondin ja Swingerin mestaruuskaudella kaikkensa, että AMW ei pääsisi enää ollenkaan ottelemaan joukkuemestaruuksista. Vihdoin viime viikolla Harris ja Storm saivat kuukausien ajan odottamansa mestaruusottelun, sillä he olivat onnistuneet voittamaan ykköshaastajuusottelun Diamondia ja Swingeriä sekä Gillbertiä ja Youngia vastaan. Tilanne näytti jo hyvältä AMW:n kannalta, kunnes Gilberti pääti sekaantua tuohon mestaruusotteluun ja estää AMW:tä nousemasta joukkuemestareiksi. Tilanne oli mennyt sen verran henkilökohtaiseksi, että se oli pakko ratkaista Street Fight -ottelussa.

Tämähän oli oikeasti positiivinen yllätys! Etukäteen Gilbertin ja Youngin tunkeminen AMW:tä vastaan ei kuulostanut sen enempää kiinnostavalta ottelulta kuin luovalta buukkaukseltakaan, mutta niin vain nelikko tempaisi heikoista lähtökohdista viihdyttävän rymistelyn. Paljon toki asiaan auttoi tuo Street Fight -stipulaatio, jonka ansiosta ottelussa sai käyttää aivan huoletta kaikkea roskapöntöistä tikkaisiin ja pöytiin. Ei tämä mikään Hardcore-painin uraauurtava mestariteos sentään ollut, mutta ehdottomasti hyvä suoritus. Kaikki neljä olivat tässä ottelussa hyvässä tikissä: AMW:n pojat esittelivät välillä hyviä painiliikkeitä, Young oli virkeämpi kuin pitkään aikaan ja täräytti muun muassa Springboard Moonsaultin, Gilbertikään ei ärsyttänyt liikaa. Kunnon bumppejakin nähtiin yllättävän hyvin, ja erityisesti tikkaiden käyttö oli oikein passelia. Yleisössä tappeluakaan ei ollut liikaa, vaikka toki sitä voisi aina karsia pois. Katsojatkin olivat hyvin ottelussa mukana, joten tämä oli oikein hyvä kokonaisuus.

* * *

Dream Tag Team Match

Simon Diamond & Johnny Swinger vs. D-Lo Brown & AJ Styles

Tämä ottelu oli ensimmäinen kahdesta illan ottelusta, jossa yritettäisiin ratkaista haastaja Jeff Jarrettille vuoden 2004 ensimmäiseen ppv:hen. Sen takia tämä ottelu oli ”Dream Tag Team Match”: jokaisella ottelun osapuolella oli mahdollisuus saavuttaa unelmansa tässä ottelussa. AJ Styles ja D-Lo Brown olivat löytäneet taas toisensa Brownin viimeviikkoisen paluun jälkeen, ja nyt he yhdistivät taas voimansa Don Callisin poppooseen (hieman vastentahtoisesti) kuuluvia Simon Diamondia ja Johnny Swingeriä vastaan. Mahdollisuudet Stylesin ja Brownin erimielisyyksille oli kuitenkin taas kylvetty, sillä ottelun panoksena oli se, että face-joukkueen voittaessa selätyksen hankkinut osapuoli saisi mestaruusottelun Jarrettia vastaan ja toisella osapuolelle jäisi luu käteen. Styles ja Brown kuitenkin vannoivat, että kumpi tahansa pääseekin ottelemaan Jarrettia vastaan tammikuussa, toinen saa mestaruusottelun heti seuraavaksi. Facet olivat kuitenkin unohtaneet tässä suunnitelmassaan, että myös Diamondin ja Swingerin voitto olisi mahdollinen, ja myös heel-kaksikolla oli syynsä voiton tavoitteluun. Jos Diamond ja Swinger voittaisivat, he saisivat joukkuemestaruusottelun lähitulevaisuudessa.

Äh, olipa pirun harmillinen lopetus tälle ottelulle. Kameratyöskentelyn takia pahasti missattu mutta tyylikäs tuplaliike Diamond & Swingeriltä, pari harmillista botchia juuri väärällä hetkellä ja sitten vielä aika köykäisesti tullut lopetus. Perhana. Ilman näitä pieniä mokia juuri ratkaisevilla hetkillä tämä olisi ollut ehdottomasti hyvä ottelu ja erinomainen esimerkki puhtaasta ja salonkikelpoisesta face- ja heel-joukkueen paremmuuden mittelystä. Erityisesti AJ Styles oli taas liekeissä väläyttämällä muun muassa Pelen ja Shooting Star Pressin kehästä ulos, mutta eivät D-Lo Brown, Diamond ja Swingerkään huonossa tikissä olleet. Diamond ja Swinger näyttivät tässä ottelussa jo ihan oikeilta ME-luokan pelureilta, ja ehkä heistä sellaiset ainakin upper carderit saisikin helposti leivottua pienellä fiksailulla. Kokonaisuutena ottelu oli siis oikein mallikasta ja vauhdikasta menoa, mutta heikko lopetus syö juuri sen ratkaisevan puolikkaan pois arvosanasta. En ole kovinkaan innoissani siitä, kuinka paljon ruutuaikaa Jeff Jarrett on varastanut tunkemalla itsensä jokaiseen väliin ja pieksemällä jokaisen mahdollisen haastajansa mahdollisimman pahasti.

* * ½ 

NWA X Division Championship

Michael Shane (c) vs. Low Ki

Low Ki oli ansainnut tämän mestaruusottelun toissa viikolla voittamalla Christopher Danielsin ja Kid Kashin ykköshaastajuusottelussa. Alun perin Ki’n piti saada mestaruusottelunsa jo viime viikolla, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Ki’n entinen XXX-pari Christopher Daniels purki tappioturhautumisensa pieksemällä Ki’n painikunnottomaan tilaan tuossa kahden viikon takaisessa show’ssa. Viime viikolla Ki ei pystynyt nousemaan kehään, mutta nyt hän oli jälleen iskussa ja valmiina voittamaan X-Divarin mestaruuden itselleen ensimmäisen kerran sitten vuoden 2002 lokakuun. Ennen ottelua Elix Skipper saapui keskeyttämään Ki’n promon ja ehdotti Ki’lle Triple X:n yhteenpalaamista. Ki vastasi, että XXX on kuollut ja että hän ei tee enää koskaan yhteistyötä Danielsin kanssa. Tähän Skipper vastasi vielä sanomalla, että ystävänsä voi valita mutta perhettään ei: Triple X on perhe.

Toivoin koko show’n ajan, että vuoden viimeisessä kunnollisessa TNA-ppv:ssä nähtäisiin vielä yksi neljän tähden ottelu, koska vuoden 2003 aikana niitä ei todellakaan ole nähty liikaa TNA:ssa. Asetin toiveeni oikeastaan täysin tämän ottelun varaan, koska ei muilla kohtaamisilla ollut edes potentiaalia päästä huipputasolle. Ikävä kyllä jouduin jo ennen ottelua varautumaan, että ei sitä huippuottelua tästäkään saada, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, että hieman yli 10 minuuttia oli vain varattu tälle. Se on liian vähän, vaikka meininki matsissa olikin pääasiassa pirun kovaa. Low Ki oli taas ilmiliekeissä paukutellessaan aivan älyttömiä potkuja ja tappavan näköisiä choppeja mistä kulmasta hyvänsä. Low Ki myös muun muassa täräytti perhanan hienon German Suplexin Shanelle. Vastapainoksi Shane väläytti pari näyttävää high flying -liikettä ja hoiti oman roolinsa heel-mestarina juuri niin hyvin kuin sopii toivoa. Turhia sekaantumisiakaan ei nähty. Silti aika ja hieman myös ärsyttävältä tuntunut lopetus (vaikkakin se oli ihan ovela) söivät katselunautintoa, joten hienon ylitse ei päästä.

* * * ½ 

Steel Cage Match

Abyss & Red Shirt Security vs. Raven & The Gathering

Ravenin ja tämän uskollisten seuraajien Gatheringin verinen feud Abyssiä ja punapaitaisia turvamiehiä vastaan sen kuin jatkuu jatkumistaan viikko toisensa perään. Don Callis teki edelleen kaikkensa, että Raven ei saisi mestaruusottelua Jeff Jarrettia vastaan, mutta nyt Callisiltakin olivat loppuneet keinot kesken. Viime viikon Raven vs. Abyss -ottelun jälkeen nähtiin joukkotappelu, jonka päätteeksi Raven haastoi Gatheringin kanssa Abyssin ja Red Shirt Securityt historialliseen Steel Cage Matchiin, jossa vihdoin ja viimein lopetettaisiin koko tämä sota. Tämä oli ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin, kun Raven itse pyysi Gatheringin apua: parin viimeisen kuukauden aikana hän oli toistuvasti sanonut Gatheringille, että haluaisi hoitaa sotkunsa ilman heitä. Julio Dinero ja CM Punk eivät kuitenkaan olleet uskoneet Ravenia, vaan he olivat seuranneet esikuvaansa kaikkialle. Erik Watts oli onnistunut lisäämään tähän otteluun stipulaation, että Raven saisi vuoden 2004 ensimmäisessä ppv:ssä vihdoin mestaruusottelunsa Jarrettia vastaan, jos hänen joukkueensa voittaisi ottelun. Kukaan ei show’n aikana vaivautunut selittämään sitä, millainen ottelu vuoden 2004 ensimmäisessä ppv:ssä nähtäisiin, jos sekä Styles/Brown että Ravenin joukkue voittaisivat ottelunsa.

Olihan tässä taas rymistelyä kerrakseen, mutta ihan hirveän paljon ei loppujen lopuksi jäänyt käteen. Kehässä oli pari sen verran kankeaa kaveria, että muutamista kovistakin bumpeista huolimatta tästä jäi yllättävän heikko fiilis. On itse asiassa jopa hieman vaikeaa selittää sitä, mutta jotenkin itselleni tästä ottelusta jäi sellainen fiilis, että suurin osa ajasta oli vain heelien kehässä pyörimistä ja vähän niin kuin mukamas HC-menoa, kun facejen naamaa hinkataan häkin ovea päin. Tuota tylsää häkkihinkkausta oli omaan makuuni turhan paljon ertiyyisesti ottelun alkupuolella, ja siksi tähän oli vaikeaa päästä mukaan. En myöskään tykännyt lopun käsirautasekoilusta ja erityisesti en tykännyt lopussa nähdystä swerwestä, jota oli odotettu viikkojen ajan ja joka lopulta onnistuttiin buukkaamaan täysin epäloogisesti. No, onneksi tässä oli sentään ne pari nättiä bumppia (erityisesti Punkin loikka häkin päältä kahden pöydän päällä maanneen Abyssin päälle). Erityisesti facet kyllä ansaitsevat kunniaa kovista vastaanotetuista iskuista. Punapaitaturvamiehistäkin Legend kunnostautui tiputtautumalla häkin päältä suoraan kanveesiin. Vastapainona sitten lopussa he ottivat vastaan maailman heikoimman näköiset chairshotit. Kokonaisuudessaan siis ihan ok, mutta liian kankean alun ja typerän lopetuksen takia vähän kehno maku jäi suuhun. Myös sekaantumisia oli taas aivan turhan paljon, mikä on aika hyvä suoritus Steel Cage Matchilta.

* *


Vuonna 2002 vuoden viimeinen TNA-ppv oli samalla myös vuoden parhaimpia. Toivoin tältä vuodelta vähän samaa, koska meille ei nyt koskaan tarjoiltu sitä ”supershow’ta” nimeltään Bound For Glory, joten olin toivonut, että TNA lataisi tähän vuoden viimeiseen ppv:hen kunnon pommin – lähtien Stingin ja Jarrettin mestaruusottelusta. Homma kustiin kuitenkin aika hyvin jo pelkästään sillä, että tuo Stingin ja Jarrettin ottelu ei ollutkaan mestaruudesta. Tunnelma latistui ainakin omassa katsomossani pahasti, eikä sitä onnistuttu nostamaan missään vaiheessa toivotulle tasolle. Toki on todettava, että tämä show ei tarjonnut yhtään huonoa ottelua ja että tarjolla oli myös yksi hieno sekä yksi hyvä kohtaaminen, joten reippaasti huonompiakin show’ita on vuoden 2003 aikana nähty. Ihan kohtuullinen suoritus siis loppujen lopuksi, mutta vähän väljähtänein tunnelmin jään silti odottamaan vuotta 2004. Tämä oli Kehno.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.3.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Joulukuu 2003

Next post

Arvio: WWE Royal Rumble 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.