Arvio: TNA Bound for Glory 2005

Päivämäärä: 23.10.2005

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa! 

---

Sitten oli vihdoin sen aika. Sen, eli TNA:n vuoden ja samalla historian suurimman ppv:n. Kesän Slammiversarysta lähtien TNA oli aloittanut Bound For Gloryn hehkuttamisen niin, että kaikille varmasti kävi selväksi, että lokakuussa koittava BFG olisi TNA:n versio WrestleManiasta. Tai kuten TNA sen ilmaisi – TNA:n oma SuperBowl, koska WrestleManiaa ei tietenkään saanut mainita. Miksi vuoden suurin tapahtuma sitten oli juuri lokakuussa ja miksi sen nimi oli Bound For Glory? Useimmat painikirjoittelijat väittävät, että toisin kuin esim. WrestleManialla tai WCW:n Starrcadella, Bound For Glorylla ei ole mitään historiaa. Kriitikoiden mukaan TNA oli vain päättänyt, että juuri lokakuussa järjestettiin vuoden suurimmaksi rakenneltava tapahtuma.

Tuo ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. BFG:llä on nimittäin aivan omalaatuinen historiansa: kaikkien aikojen ensimmäinen Bound For Glory piti nimittäin järjestää jo vuonna 2003. Kuten arvostelujani lukeneet muistavat, tuolloin TNA eli vielä viikottaisten kaksituntisten ppv:eiden varassa. Vuoden loppupuolella TNA oli kuitenkin alkanut rakennella historiansa ensimmäistä kolmetuntista ppv:tä, joka saisi oman erikoisnimensä: Bound For Glory. Ppv:n rakentelu alkoi siitä, kun Japanissa järjestetyssä tapahtumassa TNA:n päämestari Jeff Jarrett löi Hulk Hogania kitaralla päähän ja sai Hoganin raivostumaan niin rajusti, että tämä lupasi tehdä TNA-debyyttinsä piestäkseen Jarrettin. BFG:tä oli siis alettu rakennella täysin Jarrett vs. Hoganin varaan… Ja sitten Hogan teki hoganit ja perui kokonaan TNA:han tulon. Vielä muutaman viikon ajan TNA uskotteli, että kyllä Hogan tulisi ja että kyllä Bound For Glory järjestettäisiin. Lopulta promootion oli pakko myöntää tappionsa Hogan-asiassa, ja BFG:n järjestäminen peruttiin ilman mitään virallista ilmoitusta. Alkuperäisen BFG:n ajankohtakin oli suunniteltu juuri lokakuun lopuille. Nyt – kahden vuoden odottamisen jälkeen – TNA vihdoin järjestäisi ensimmäisen Bound For Gloryn. Hogania ei olisi tarjolla, mutta paljon muuta sen sijaan. Selostajina ketkäpä muut kuin Mike Tenay ja Don West.

Singles Match

Samoa Joe vs. Jushin Thunder Liger

Huh huh, aikamoisella paukulla TNA sitten aloittikin WrestleManiansa. Kuten kaikki jo tietävät, Samoa Joe oli TNA:n X-Divisioonan (ja oikeastaan koko rosterin) dominoivin painija. Joe ei ollut TNA-urallaan hävinnyt yhtään ottelua, ja vaikka Joe ei voittanutkaan X-Divisioonan mestaruutta Unbreakablessa, oli hän koko lyhyen TNA-uransa ajan kasvattanut uskottavuuttaan jatkuvasti. Vain vajaassa viidessä kuussa Joesta oli tullut yksi koko rosterin kulmakiviä. Ja nyt hän saisi vastaansa yhden legendaarisimmista japanilaispainijoista ja niin sanotun X-Divisioonatyylin pioneerin Jushin Thunder Ligerin, jonka jenkkifanitkin tiesivät muun muassa WCW:stä. Joe vs. Liger oli paperilla suoranainen indyrunkkareiden märkä uni, jonka TNA oli saanut toteutettua aloitettuaan yhteistyön NJPW-promootion kanssa. Varsinainen näytösottelu siis show’n alkuun.

Ja sitten huonoihin uutisiin: Ligerin ja Joen kohtaaminen jäi laadultaan pettymykseksi. Osasin tosin varautua siihen, koska muistan hyvin tältä ajalta, kuinka etukäteen TNA-fanit fiilistelivät tätä ottelua ihan mielettömästi ja joutuivat lopulta tapahtuman jälkeen toteamaan, että ei tämä niitä odotuksia vastannut. Itse olin vielä vuonna 2005 niin ennakkoluuloinen tai ankea WWE-fanboy tai ties mitä, etten jaksanut katsoa kokonaista TNA:n tapahtumaa, joten tätäkään ottelua en tuolloin katsonut ollenkaan. Eikä kiinnostusta lisännyt erityisesti se, että ottelu oli kaikkien mielestä tosiaan pettymys. Samaan mielipiteeseen yhdyn nyt, kun näin 10 vuotta jäljessä tämän tapahtuman vihdoin sain katsottua. Toki on muistettava, että kyseessä on Samoa Joe ja Jushin Liger vastakkain, joten pettymyksenkin aiheuttanut ottelu oli silti varsin mallikas opener ja sisälsi oikein viihdyttävää painia. Suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän, jolloin ottelu ei päässyt koskaan sille supervaihteelle, jota odotin tällaiselta klassikolta kuulostavalta X-Divarin ottelulta. Silti tämä ei ole missään tapauksessa mielestäni mikään perus tv-ottelutasoinen kahden tähden ottelu. Sen varmisti jo pelkästään ottelun legendaarinen tunnelma, jonka ansiosta tämä saa ainakin yhden ylimääräisen puolikkaan. Oli mahtava näky, kun Liger käveli paikalle ja fanit heittivät indyistä tuttuja värikkäitä nauhoja kehän täyteen. Huikeaa. Harmi vain, että toisenlaisella buukkauksella tämä olisi voinut olla MOTYC-tason show’n avaus. Nyt tyydytään hyvään.

* * * 

Six Man Tag Team Match

Diamonds In The Rough vs. Sonny Siaki & Apolo & Shark Boy

Ainakin paperilla kovalta kuulostavan openerin jälkeen TNA päätti palauttaa fanit maan pinnalle ja tarjoilla vuoden suurimmassa ppv:ssä täysin tyylipuhtaan fillerin. Ainakaan minulla ja luultavasti kenelläkään TNA:n buukkaajistakaan ei nimittäin ole mitään hajua, miksi tämä ottelu järjestettiin. En tiedä, oliko Simon Diamondin johtamalla hieman epätoivoisella heel-poppoolla mitään virallista feudia kenenään face-kolmikon jäsenen kanssa. Ainakaan selostajat eivät mistään tällaisesta osanneet kertoa. No, ainakin loukkaantumisista kärsinyt Sonny Siaki oli taas painikunnossa ja yhdessä tutun joukkueparinsa Apolon kanssa. Täydennyksekseen he saivat aina valmiin Shark Boyn.

TNA, tarvitseeko teidän SuperBowlinne oikeasti tämän kaltaisia otteluita? Jos tarvitsee, niin miksi? Miksei esimerkiksi tämän ottelun aikaa olisi voitu antaa Joelle ja Ligerille, jotta he olisivat päässeet repäisemään jotain oikeasti klassikkomaista meininkiä n. 15-minuuttisessa koitoksessa? No, ilmeisesti tärkeintä on saada kaikki painijat tapahtumaan, joten tämä sitten oli pakko tunkea mukaan. Ei tässä ottelussa sinänsä mitään vikaa ollut – jos ei lasketa muutamia ikäviä botcheja ja hetkittäistä kömpelyyttä, kun kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Erityisesti Skipper ja Shark Boy näyttivät ottelussa oikein hyvältä, ja kokonaisuus oli muutenkin ihan ok… Mutta se siitä. Ihan ok. Tv-ottelua muistuttava koitos. Ei mitään sen enempää, ei mitään erityisesti yllättävää. Tällaisia ei tarvita ppv:hen, varsinkaan vuoden isoimpaan sellaiseen.

* * 

Singles Match

Lance Hoyt vs. Monty Brown

Kesällä pienen Hoyt-ilmiön fanikunnassa aiheuttanut ja sittemin keskinkertaiseksi suosikiksi jäänyt Lance Hoyt oli viime kuukausien aikana ajautunut ongelmiin kaikkien mahdollisten isokokoisten heel-brawlereiden kanssa. Monty Brownia ennen Hoyt oli kohdannut muun muassa Abyssin ja Apolon, ja nyt vuorossa oli sitten ”Alpha Male”, joka oli edelleen sitä mieltä, että häntä oli syrjitty rajusti TNA:n päämestaruuskuvioissa. Brown muistutti yhä ihmisiä (ja ennen kaikkea Jeff Jarrettia) siitä, että Jarrett oli alkuvuodesta saanut Brownin kääntymään hänen puolelleen lupaamalla päämestaruusottelun. Sitä Brown ei koskaan ollut Jarrettilta saanut, mutta nyt Brownin mukaan olisi sen aika, kun Jarrett oli taas päämestari (palataan tähän käänteeseen myöhemmin). Sen sijaan hän joutui ottelemaan Lance Hoytia vastaan, koska Hoyt oli sitä mieltä, että hän oli paljon parempi painija kuin ylimielisyyten taipuva Brown.

Tässä ottelussa oli paljon hukattua potentiaalia. Ensinnäkin Brown ja Hoyt olivat varmaan TNA:n rosterin kaksi lahjakkainta ja lupaavinta isokokoista ”omaa nimeä” (jolla nyt tässä tarkoitan sitä, että kumpikaan ei ollut tehnyt mainittavaa painiuraa ennen TNA:han saapumista). Niinpä on hieman surullista, että molempien suurin push (Brownilla aivan alkuvuodesta, Hoytilla kesän aikana) oli nyt jo kääntynyt laskuun ja että kummallekaan ei tuntunut olevan mitään järkevää käyttöä. Se tuntuu aivan käsittämättömältä, kun katsoo, keitä kaikkia turhuuksia isoihin kuvioihin on kyllä saatu ängettyä. Erityisesti Brownin alkuvuoden idioottimainen heel turn ja sen jälkeinen tippuminen alakorttiin raivostuttaa edelleen. No, tässä tilanteessa kahden ”blue chipperin” keskinäinen feud olisi kuitenkin voinut olla vielä oikein buukattuna kovaa kamaa, ja vuoden isoimmassa tapahtumassa nähtävä hienosti rakanneltu Brownin ja Hoytin keskinäinen ottelu olisi voinut nostaa molemmat korkeammalle kortissa. Tämä ei kuitenkaan ollut sen enempää hyvin rakenneltu kuin oikein buukattukaan: lähinnä kyseessä oli nopeasti kasaan kyhätyn minifeudin päätösottelu, joka sai aika vähän aikaa ja jolla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Brown ja Hoyt tekivät kyllä ihan hyvää työtä, mutta ei tästä mitään ihan hyvää ottelua kummoisempaa tullut. Tämä oli vähän niin kuin hieman heikompi versio Abyss vs. Hoytista.

* * ½

Six Man Tag Team Match

Team Canada vs. 3 Live Kru

Kovan openerin jälkeen TNA oli todellakin vetänyt käsijarrun pohjaan tässä vuoden suurimmassa tapahtumassaan, ettei meno yltyisi turhan villiksi. Ja kun se ”kova openerkin” oli jäänyt painillisesti pettymykseksi, alkoi tässä neljännen ottelun kohdalla epätoivo jo vallata hieman mieltä. Luvassa oli nimittäin taas yksi filleri: toki 3 Live Kru’lla ja Team Canadalla oli ollut viimeisen kahden vuoden ajan jatkuvaa feudia, joka ei ollut päättynyt missään vaiheessa, mutta ei tässä heidän erimielisyyksissään ollut viime kuukausien aikana tapahtunut mitään uutta, eivätkä ne olleet mitenkään erityisesti pinnalla. Silti jostain syystä nämä poppoot oli nyt saatava väkisin toisiaan vastaan. Pari kuukautta poissa ollut Scott D’Amore oli taas palannut Team Canadan peräsimeen, ja 3 Live Kru oli puolestaan yhtä onnellisesti yhdessä kuin ennen Kip James -hässäkkää. Itse asiassa parin viime viikon ajan Kip James oli auttanut 3LK:ta kiperissä tilanteissa, ja Kip oli ilmaissut katuneensa aikaisempia temppujaan ja tahtuvansa liittyä virallisesti porukkaan. BG James ja Ron Killings olivat idealle varovaisen myönteisiä, mutta Konnan oli jyrkästi ajatusta vastaan. Tämän ottelun ajan Kip istui sisääntulorampilla, koska Konnan oli kieltänyt tätä tulemasta ringsidelle.

Lisää otteluita, joiden tarpeellisuutta vuoden isoimmassa ppv:ssä on vaikeaa ymmärtää. Toisaalta, on WWE:lläkin ollut niitä vuosia, jolloin WrestleManiaan on tungettu kaikenlaista tauhkaa, että ehkäpä sitten TNA:llakin on aloittelevana promootiona oikeus ensimmäisessä WrestleManiasaan täyttää korttia turhilla fillereillä. Tämän ottelun ainut oikea syy tuntui olevan 3 Live Kru’n ja Kip Jamesin kuvion jatkaminen vaihteeksi täysin uudella käänteellä: kaikkien näiden kuukausien jälkeen Kip James onkin nyt siis hyvis, joka haluaa auttaa 3LK:ta! Huoh. Siinä ohessa Team Canada ja 3LK vetivät sitten varsin perustyylisen ja tv-ottelutasoisen koitoksen. Ottelun onnistujia olivat odotetusti Roode, Young ja Killings, jotka vetivät keskenään varsin toimivaa settiä – vaikkeivat mitään sellaista, mitä heiltä ei olisi nähty monissa muissakin ppv:eissä. James, Konnan ja A-1 olivat totutusti heikkoja, ja koko ottelun rakenne oli täysin mitäänsanomaton. Ihan ok ottelu, mutta ei BFG-tasoa. Ottelun jälkeen Kip James yritti ansaita Konnanin luottamuksen pelastamalla tämän beatdownilta.

* * 

TNA X Division Title Shot
Ultimate X Match

Petey Williams vs. Matt Bentley vs. Chris Sabin

No niin. Sitten päästiin vihdoin asiaan. Tässä ottelussa nimittäin oli taustaa, tarinaa ja ison ottelun tuntua. Chris Sabin, Petey Williams ja Michael Sh… – anteeksi, Matt Bentley olivat muodostaneet X-Divarin tukirakennemaisen selkärangan viimeisen puolentoista vuoden ajan jo paljon ennen kuin AJ Styles oli palannut päämestaruuskuvioista X-Divarin puolelle ja ennen kuin Christopher Daniels oli luopunut joukkuedivarimeiningeistä. Shanen, Bentleyn ja Williamsin X-Divarin mestaruusottelut olivat vuosilta 2003 ja vuosilta 2004 todella tuttua menoa kaikilla mahdollisilla kombinaatioilla. Ottelut olivat myös aina taattua laatua: huonoimmillaan hyviä, parhaimillaan loistavia. Mikä parasta: erityisesti Sabinin ja Bentleyn vihamielisyys ei ollut päättynyt missään vaiheessa, vaan kaksikko oli feudannut lähes koko vuoden 2005 ajan. Tilanne oli rauennut hetkeksi, kun Bentley lähti yllättäen TNA:sta loppukesällä. Kaikki olivat varmoja, että Bentley siirtyisi serkkupoikansa Shawn Michaelsin lafkaan, mutta sen sijaan Bentley palasi maitojunalla takaisin Unbreakablessa. Tuossa tapahtumassa Sabin ja Williams verestivät vanhoja erimielisyyksiä ja ottelivat hienon ottelun, jonka päätteeksi Bentley ryntäsi kehään ja pieksi molemmat. Sen jälkeen Bentley ilmoitti tuovansa TNA:n oman ottelumuodon Ultimate X:n takaisin Bound For Gloryssa ja haastavansa sekä Williamsin että Sabinin tuossa ottelussa. Voittajasta tulisi X-Divarin mestaruuden ykköshaastaja.

Mikä olisi hienompaa kuin TNA:n oma ottelumuoto, jossa kolme asiansa osaavaa X-Divarilaista pääsevät näyttämään parasta osaamistaan? Kyseessä oli mielestäni erinomainen (ja loppusekoilunsa vuoksi pahasti aliarvostettu) spotfest, jossa nähtiin mukavasti sekoitettuna huikeita high flying liikkeitä, näyttäviä painiotteita ja upeaa kropan uhraamista. Tämä oli oikeastaan taas suoranainen klassikkoesimerkki siitä, mitä X-Divisioona kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla ja miksi se päihittää WWE:n CW-divarin niin 100-0. Vaikka tässä ei nähty edes mitään ennenkuulumatonta, tämä oli silti kirkkaasti hieno ottelu. Harmillisesti ottelun loppu sitten kärsi vähän siitä, kun ylhäältä roikkunut X alkoi tippuilla maahan kesken kaiken. Monien arvostelijoiden mukaan tuo pilasi koko ottelun, mutta itse en pitänyt tuota ollenkaan niin vakavana rikoksena. Sitä paitsi tuokin heikkous oikeastaan käännettiin voitoksi innovatiivisella lopetuksella. Hieno suoritus tältä kolmikolta.

* * * ½ 

NWA Tag Team Championship

America’s Most Wanted (c) vs. The Naturals

Nyt ollaan jännän äärellä. Kuten väärikoodeista jo näkyy, koko TNA-historiansa (eli kesäkuusta 2002 alkaen) joukkuedivisioonan ykkösface-joukkueen roolia vetänyt America’s Most Wanted oli tehnyt kuluneen kuukauden aikana heel-turnin. Samalla he olivat voittaneet NWA Tag Team -mestaruudet jälleen kerran ikuisilta kilpakumppaneiltaan Naturalseilta. Tällä kertaa mestaruusvoitto oli kuitenkin tullut ennennäkemättömällä tavalla: huijaamalla. Miksi ja miten AMW siis kääntyi heeleiksi? Kaikesta voidaan syyttää Jeff Jarrettia, jonka nykytilanteeseen päästään arvostelun loppupuolella. Jarrett oli kuukausien ajan varoitellut TNA:n painijoita ”toisesta promootiosta” saapuvista valloittajista ja yrittänyt saada käännettyä painijoita puolelleen. Jarrettin puheet eivät olleet kuitenkaan houkutelleet: oikeastaan lähinnä Team Canada oli kiinnostunut liittoutumaan iljettävän Jarrettin kanssa – kunnes kaikkien järkytykseksi Chris Harris ja James Storm tekivät sopimuksen itse s****nan kanssa ja liittyivät Jarrettin jengiin. Samalla rysäyksellä TNA-debyyttinsä teki Gail Kim, josta tuli myös Jarrettin apuri ja AMW:n manageri. Jarrettin ja Kimin avulla AMW voitti joukkuevyöt Naturalseilta, joiden manageri Jimmy Hart oli hiljattain jättänyt TNA:n. Eikä tässä vielä kaikki: hieman ennen Bound For Glorya TNA-debyyttinsä olivat tehneet Brother Ray ja Brother Devon, eli Team 3D. AMW oli toivottanut 3D:n tervetulleeksi pieksemällä heidät niin brutaalisti, ettei 3D:tä ollut nähty beatdownin jälkeen ollenkaan. Nyt Naturals sitten samalla kertaa puolusti 3D:n kunniaa ja pyrki voittamaan vyönsä takaisin tässä ottelussa, jonka oli tarkoitus päättää vuosia kestänyt sodankäynti AMW:n ja Naturalsien välillä.

Vähän harmittaa, ettei TNA viitsinyt sitten pistää historiansa ensimmäistä Team 3D:n ppv-ottelua (ja vieläpä Instant Classic -materiaalia olevaa AMW vs. Team 3D:tä) vuoden suurimpaan ppv:hen, vaan sen sijaan meille tarjoiltiin vielä yksi osa loputtomasta Naturals vs. AMW -saagasta. Toki tämä oli paperilla buukkauksellisesti oikea ratkaisu, koska Naturalsin ja AMW:n tarina on jatkunut koko ajan tasaisesti taustalla ja koska AMW oli aivan äskettäin ryöstänyt mestaruudet Naturalsilta. Tämä oli siis pitkän on & off -feudin viimeinen ottelu ja samalla Naturalsien rematch mestaruudesta. Harmi vain, että AMW:n ja Naturalsien välillä oli nähty jo niin monta ”viimeistä ottelua”, ettei tämä oikein herättänyt enää mitään tunteita, vaikka AWM olikin nyt ensimmäistä kertaa heel-roolissa. Ottelussa ei sinänsä ollut mitään vikaa, kuten ei ikinä Naturals vs. AMW -otteluissa. Hyvää ja taitavaa joukkuepainia muutamalla ihan näyttävällä spotilla. Silti tätä katsoessa tuli sellainen olo, että kaikki tämä oli nähty aiemmin ja että näillä neljällä ei ollut tarjottavana enää mitään uutta. Hyvä ottelu, muttei yhtään enempää. Parempiakin on näiltä nähty. Olisin koska tahansa vaihtanut tilalle AMW vs. 3D:n.

* * * 

Monster’s Ball Match

Rhino vs. Abyss vs. Sabu vs. Jeff Hardy

Vuoden suurimman tapahtuman kunniaksi TNA oli tuonut takaisin myös oman HC-ottelunsa Monster’s Ball Matchin, joka ei sääntöjensä osalta poikennut mitenkään tavallisesta monen miehen Hardcore-ottelusta: kaikki oli sallittua ja ratkaisusuorituksen saattoi tehdä missä tahansa. Ottelun erikoisuutena oli kuitenkin se, että 24 tuntia ennen tapahtuman alkua osanottajat oli lukittu pimeään huoneeseen ilman ruokaa ja vettä. Tämän stipulaation uskottavuutta tosin söi vähän se, että ottelun painijoista Rhino nähtiin vapaalla jalalla jo pre-show’ssa, jolloin selostajat selittivät tilanteen sillä, että tällä kertaa painijat oli vapautettu kammioistaan tapahtuman alkaessa. Ok, miten vain. Mitään kovin suurta taustatarinaa tällä ottelulla ei varsinaisesti ollut: Rhino ja Sabu olivat toki ottaneet yhteen rajusti viime kuukausien aikana, ja olihan Hardylla ja Abyssillakin taustallaan varsin brutaali feudi alkuvuodesta. Ennen kaikkea kyse oli kuitenkin kaikilla väkivallan rakastamisesta ja kunnianhimosta.

Tässä upeassa HC-ottelussa oli kaksi heikkoutta, joiden takia tämä ei nouse huippuarvosanoille: 1) Ottelu olisi tarvinnut vielä muutaman (tai ainakin pari) minuuttia lisää aikaa, jotta olisi nähty se todellinen loppuhuipennus. 2) Abyssin olisi joko pitänyt jättää nastat kokonaan tuomatta paikalle tai sitten oikeasti käyttää niitä ottelun aikana. Ei ole mikään nastanatsi (hehe), jonka mielestä huippuluokan HC-ottelu ehdottomasti jotenkin tarvitsisi nastoja, mutta ärsyttää vain suunnattomasti tuommoinen typerä nastoilla pariin kertaan vihjailu, jos niitä ei lopulta käytetä ollenkaan. Ärh. Muutenhan tämä oli sitten aivan erinomaista HC-mäiskintää ja hieno osoitus TNA:lta siitä, että heidän rosteristaan todella löytyy sekopäisiä äijiä, jotka ovat valmiita pistämään kroppansa täysillä likoon. Upeita bumppeja oli niin monta, etten viitsi nostaa niistä esiin muita kuin Jeff Hardyn aivan mielettömän korkean, pitkän ja näyttävän loikan Abyssin päälle pöytien läpi. Tuo spotti oli kertarysäyksellä näyttävämpi ja uskottavampi kuin kaikki Hardyn muut loikat tämän vuoden ppv:eissä yhteensä. Samalla se oli ihan pirun vaarallisen oloinen, ja on pieni ihme, että Hardy selvisi tempusta hengissä. Tuota loikkaahan on sittemmin vuosien aikana käytetty kaikissa TNA:n hypevideoissa. Kokonaisuutena siis hienoa työtä näiltä neljällä.

* * * ½ 

TNA X Division Championship
30 Minute Iron Man Match

AJ Styles (c) vs. Christopher Daniels

Unbreakable oli huipentunut klassikkomaiseen X-Divisioonan 3-Way-mestaruusotteluun, jossa AJ Styles oli voittanut mestaruusvyön Christopher Danielsilta, joka oli ehtinyt pitää vyötä yli puolen vuoden ajan. Tämän kaksikon vihanpidolta ei puuttunut muutenkaan taustatarinaa. Oikeastaan kyseessä on yksi koko vuoden 2005 merkittävimmistä feudeista, joka sai alkunsa aivan vuoden alussa, kun Christopher Danielsin mielestä AJ oli vienyt kaiken huomion hänen nenänsä edestä. Danielsin mukaan hän oli oikeasti Mr. TNA, vaikka AJ oli tuon tittelin kahdesti itselleen huiputtanutkin. Ensimmäisen kerran kaksikko kohtasi Against All Oddsissa, jossa miesten 30 Minute Iron Man Matchista muotoitui klassikko-ottelu. Tämän jälkeen Danielsin ja Stylesin vihanpito ei päättynyt missään vaiheessa kunnolla, mutta nyt olisi vihdoin aika ratkaista lopullisesti miesten välinen paremmuus. Ja sillähän se lähtee, millä se on tullutkin, joten ympyrän sulkeutumisen vuoksi Boud For Gloryyn buukattiin uusi 30 Minute Iron Man Match näiden kahden välille. Panoksena mitäpä muuta kuin X-Divisioonan mestaruus.

Huh huh, mitäpä tästä oikeastaan voisi sanoa? TNA:n X-Divisioona oli vuoden 2005 aikana parhaimmillaan jotain aivan käsittämättömän huikeaa painia, ja nämä kaksi herrasmiestä ovat pääsyylliset siihen. Kaksikon edellisestä Iron Man -ottelusta oli aikaa vain reilu puoli vuotta, joten pelkäsin liiallista toistavuutta, mutta siitä ei ollut pelkoakaan. Tässä nähtiin aivan mahtava ottelun rakenne ja ennen kaikkea niin huikeita spotteja, ettei vastaavia ole nähty. High flying -liikkeet tällä kertaa olivat itse asiassa aika tuttua tavaraa, mutta sen sijaan muilla liikkeillä äijät räjäyttivät potin täysin. Danielsin käsittämätön Back Suplex kehästä suoraan ringsidelle on vain yksi esimerkki tästä. Jotkut arvostelijat (mm. What) eivät ole arvostaneet tätä ottelua läheskään niin paljon kuin AAO:n kohtaamista (ehkä koska se oli ensimmäinen?), mutta minun silmissäni tämä nousee täysin samalle tasolle – ehkä vielä hitusen paremmaksi. Ihan viiden tähden ottelua tästä ei sentään saa, ja suurin syy siihen on se, että loppua kohti ottelussa alkoi paistaa liian selvä käsikirjoituksellisuus. Styles ja Daniels vain mäiskivät toisilleen hurjia liikkeitä toisensa perään ja ottivat rajua bumppia, mutta kumpikaan ei (alun näyttävän taistelun jälkeen) yrittänyt OIKEASTI voittaa ottelua ennen kuin viimeisen minuutin aikana. Kaikki finisheritkin säästettiin viimeiseen minuuttiin, jotta katsojalle kävisi varmasti selväksi, että oikeasti ratkaisu nähdään vasta sitten ja että oikeastaan muulla ottelulla ei ole muuta kuin näytöksellistä väliä. Joo-o, kyse on feikkitappelusta, mutta jotenkin tällainen ”ei edes yritetä oikeasti voittaa” -meininki söi ihan hitusen tunnelmaa. Kritiikistä huolimatta aivan huikea ottelu ja MOTYC silti.

* * * * ½ 

NWA World Heavyweight Title Shot

10 Man Gauntlet For The Gold Match

Participants: Samoa Joe, Ron Killings, Sabu, Lance Hoyt, Abyss, Jeff Hardy, Monty Brown, Rhino, Kip James, AJ Styles

Voi kyllä vain. Sitten oli illan ”Main Eventin” – päämestaruuskamppailun – aika. Lienee tässä vaiheessa jo turvallista paljastaa, että kaikki ei ollut mennyt ihan niin kuin Strömsössä. En oikeastaan edes tiedä, mistä aloittaa tämän katastrofivyyhdin kanssa. Aloitetaan vaikkapa siitä, että BFG:hen tullessa firman päämestari oli jälleen Jeff Jarrett. Kyllä vain, Raven oli lakaistu maton alle house show’ssa, jossa Jarrett oli voittanut mestaruuden Ravenilta AMW:n ja Gail Kimin avulla. Syy täysin käsittämättömälle viime hetken mestaruusvaihdokselle oli mikäpä muu kuin backstage-politikointi: ilmeisesti Jarrett oli saanut vakuutettua buukkaajat siitä, että uuden tv-diilin alkaessa Spike TV:llä ja TNA:n muutenkin noustessa näkyvyydeltään uudelle tasolle TNA:n päämestarin pitäisi olla Jarrettin tasoinen nimi eikä mikään Ravenin tapainen ex-ECW:läinen. Jostain syystä TNA:n mestaruuskomitean puheenjohtaja Larry Zbyszko ei myöntänyt huijatulle Ravenille uusintaottelua Bound For Gloryyn, vaikka tämä olisi sen kaiken järjen mukaan ansainnut ja vaikka tuolla ottelulla olisi ollut kuukausien mittainen buildi takanaan (mitä v**tua te TNA:n buukkaajat ajattelette?). Ei, sen sijaan TNA:lla oli mielessään paljon parempi ratkaisu: he ilmoittivat tuovansa takaisin Jarrettin arkkivihollisen Kevin Nashin, joka haastaisi Jarrettin vuoden suurimman tapahtuman Main Eventissä firman päämestaruudesta. Kyllä. Luitte oikein. Nash vs. Jarrett vuonna 2005 ME:nä vuoden suurimmassa tapahtumassa. Hyvää työtä TNA.

Mutta kuten huomaatte, tämä ei ole taustatarina Nash vs. Jarrett -ottelulle vaan 10 miehen ykköshaastajuusottelulle. Se taas johtuu siitä, että vajaa vuorokausi ennen ppv:n alkua Kevin Nash oli kärsinyt pahoista rintakivuista ja joutunut ensiapuun, jossa hänet oli todettu painikyvyttömäksi (tulkinta, jonka moni meistä oli tehnyt jo 1990-luvun puolivälissä). Niinpä alle vuorokausi ennen vuoden suurinta ppv:tään TNA oli ilman Main Eventiä. Niin siinä käy, kun buukkaa ikäloppuja kehäraakeja isoihin otteluihin. Katastrofin keskellä TNA:n buukkaajille ei edelleenkään tullut mieleen sitä kaikkein loogisinta ratkaisua, eli pistää Jarrett puolustamaan mestaruuttaan Ravenia vastaan – varsinkin kun Ravenilla ei ollut ppv:hen buukattua ottelua ollenkaan. Ei, sen sijaan TNA ilmoitti, että Larry Zbyszko ilmoittaisi ppv:n aikana, kuka olisi Jarrettin haastaja illan ME:ssä. Lopulta sitten selvisi, että selkeän ykköshaastajan valitsemisen sijaan Zbyszko buukkasi 10 miehen Gauntlet-ottelun, joka haastaisi Jarrettin heti Gauntlet Matchin päättymisen jälkeen. Mikä hauskinta, lähes kaikki ottelun osanottajat olisivat painineet jo tapahtuman aikana yhden ottelun, joten lähtökohdat mestaruusotteluun olivat täysin epäreilut – ja silti jostain käsittämättömästä syystä Jarrett veti promon, jossa hän ilmoitti, että HÄNTÄ sorrettiin tässä ratkaisussa. Aaaaaargh. TNA, missä logiikka? Zbyszko ei ilmoituksessaan paljastanut Gauntlet-ottelun osanottajia vaan kertoi niiden selviävän ottelun aikana. Ja vasta silloin selvisi, että jostain aivan järjettömästä syystä Raven ei ollut mukana ollenkaan edes tässä Gauntlet Matchissa.

Harmillisesti yksi TNA:n ppv-historian turhimmista ja heikoimmista Gauntlet-otteluista järjestettiin juuri nyt, vuoden suurimman ppv:n päämestaruusottelun pohjustuksena. Toki lähtökohdat tälle ottelulle eivät olleet kovin kummoiset: TNA ei ollut todellakaan suunnitellut Bound For Gloryn pääottelunsa menevän tällä tavalla. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että kaikki Kip Jamesia lukuun ottamatta olivat jo painineet ottelunsa, joten kukaan ei oikein jaksanut tehdä tässä mitään kummoista. Erityisesti Hardy, Abyss ja Styles olivat aivan poikki, eikä se ole mikään ihme. Toinen ottelun suuri ongelma oli se, että TNA:n mielestä oli hyvä idea yrittää aiheuttaa jotain järkytystä jättämällä Raven kokonaan pois ottelusta. No, nyt tämä Gauntlet oli aika keskinkertaista brawlausta ilman yhtään kummoista yllätystä. Lopetus oli ihan ok, muuten kokonaisuus oli aika turha.

* ½

 

 

 

HUOM! SEURAAVA SPOILAA EDELLISEN OTTELUN VOITTAJAN!

 

 

 

 

 

NWA World Heavyweight Championship
Special Referee: Tito Ortiz

Jeff Jarrett (c) vs. Rhino

Huh huh, olipas tässä clusterfuck-lopetus ”vuoden suurimmalle ppv:lle”. Tiedän kyllä, että TNA tavoitteli tämän ottelun ratkaisulla ja lopetuksella todellista yllätystä ja toivoi, että tämän jälkeen ihmiset katsoisivat seuraavan Impactin, koska tahtoisivat tietää, mitä seuraavaksi voi tapahtua. Sinänsä ihan kiva tavoite, mutta tämä oli kyllä aivan järkyttävän p**ka tapa toteuttaa se. Vuoden suurin ppv ja firman päämestaruusottelu Main Eventinä. Taustalla ei minkäänlaista feudia, ja oikeastaan kukaan ei ole edes selvillä siitä, onko tähän asti heel-roolia vetänyt haastaja nyt yhtäkkiä face. Ottelu alkaa aivan tyhjistä, ja yhtäkkiä paikalle vain säntää tuomariksi Tito Ortiz, jota ei ole j******ta hehkutettu ppv:n aikana kertaakaan. Te siis maksatte Ortizille vitusti jostain erikoistuomaroinnista, ettekä edes mainosta häntä ollenkaan? Argh. Koko ottelu on buukattu kuin jonkun satunnaisen Impactin leikkimestaruusottelu, jonka lopputuloksen kaikki tietävät jo etukäteen. Kukaan ei usko haastajan voittoon, ja silti Jarrett tarvitsee kaikki mahdolliset kaverinsa sekaantumaan otteluun… Kunnes sitten saadaan yhtäkkiä täysin pohjustamaton ja lähtökohtiin nähden täysin epärealistinen ja idioottimainen lopetus ottelulle. Kukaan ei tiedä, miten reagoida. Ja sitten vielä show’n päätteeksi kunnon typerät joukkotappelut vahvistamaan sitä fiilistä, että päämestaruuskuvioiden osalta tämä ei tuntunut miltään TNA:n SuperBowlilta vaan tavalliselta Impactilta. Annan yllätyksellisyydestä yhden tähden, vaikka tämä aika kamala lopetus olikin illalle.

*

---

Tästä ppv:stä on hyvin vaihtelevia näkemyksiä. Whatin arvostelun pohjalta tapahtumasta saa todella surkean ja onnettoman kuvan. Osa jenkkiarvostelijoista on puolestaan melkeinpä ylistänyt tätä tapahtumaa. Itse sijoitun aika vahvasti johonkin välimaastoon. Oikeastaan kun kävin tsekkaamassa aikalaismietteitä Alertin RIP-puolelta vuoden 2005 BFG-aiheesta, joku oli tiivistänyt oman näkemykseni paremmin kuin olisin itse ikinä pystynyt. ”Ihan hyvä ppv mutta huono vuoden suurin tapahtuma” taisivat olla suurin piirtein ne sanat, joihin voin täysin yhtyä. Jos tämä olisi ollut tavallinen ppv, minulla ei olisi ollut mitään moitittavaa tästä. Siksi esimerkiksi Whatin kritiikki tuntuu varsin kohtuuttomalta. Herranen aika, tässä nähtiin MOTYC-tasoinen X-Divarin ottelu, huikeaa HC-mäiskintää, hieno Ultimate X, pienestä pettymyksestä huolimatta tunnelmaltaan ainutlaatuinen Joe vs. Liger… Ei tämä todellakaan mikään p**ka ppv ollut. Ei, tässä oli paljon hyvää. Jopa päämestaruuskuviot onnistuivat (varsinkin tuoreeltaan vuonna 2005) herättämään toivoa todella yllättävällä lopetuksella. Ikävä kyllä tällä ppv:llä oli vahvat ongelmansa: alkukortissa oli liian monta yhdentekevää tv-ottelutasoista koitosta. Ja olihan tuo päämestaruusmeininki nyt aikamoinen katastrofi, jota ei pitäisi käydä missään tapahtumassa – kaikkein vähiten vuoden isoimmassa. Niinpä ei tämä ensimmäinen BFG nyt kovin tyhjentävästi onnistunut hoitamaan paikkaansa TNA:n WrestleManiana, mutta oli tämä kuitenkin ihan hyvä ponnahduslauta tuleville vuosille. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että kyllä tämä Ok ppv oli.

Wikipedia: TNA Bound for Glory 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.6.2015