Arvio: TNA Victory Road 2004
Päivämäärä: 7.11.2004
Sijainti: Orlando, Floria (Impact Zone)
Yleisömäärä: 700
Katso tapahtuma ImpactPlus -palvelussa!
Voi veljet, nyt ollaan taas jännän äärellä. Kuten moneen kertaan totesin, TNA luopui syyskuussa viikottaisista ppv-lähetyksistään, mutta sen ei ollut missään vaiheessa tarkoitus kadota kokonaan ppv-maailmasta. Samaan aikaan TNA oli nimittäin jo saanut neuvoteltua itselleen uuden kuukausittaisten ppv:eiden diilin, ja ensimmäinen 3-tuntinen ppv-spektaakkeli oli tarkoitus järjestää marraskuun alussa. Tuota ppv:tä sitten valmisteltiin ja hypetettiin huolella, ja vihdoin 7.11. Victory Road -niminen TNA:n supershow valtasi ppv-virran. Sitten viimeisimmän ppv-lähetyksen TNA oli tehnyt monia kovia hankintoja, jotta he saisivat ppv:hen tarvittavaa tähtivoimaa. Tästä kohta lisää.
TNA oli tosissaan valmis haastamaan WWE:n nyt kun sillä oli tv-show kansallisella kanavalla ja kerran kuussa lähetettävä ppv. Samalla tämä oli hetki, kun TNA keskitti kaiken toimintansa Orlandoon, Floridaan. Impactit oli alusta lähtien kuvattu Orlandon Universal-studioilla, mutta viikottaiset ppv:t oli loppuun asti järjestetty TNA:n alkuperäisellä kotiseudulla Nashvillessä, Tennesseessä. Nyt Tennessee sai jäädä historiaan, kun Impact Zoneksi ristitystä areenasta tuli kaikkien TNA:n tapahtumien kotipaikka hyväksi aikaa. Samalla pääsemme tutustumaan lähemmin Impact Zonen vähintäänkin hieman rasittavaan fanikuntaan, jota voimme kiittää muun muassa ”This Is Awesome” -chantin ylikäyttämisestä. Selostajinamme historiallisessa Victory Roadissa itseoikeutetusti Mike Tenay ja Don West.
20 Man Invitational X Division Gauntlet Match
Participants: Kazarian, Sonjay Dutt, Puma, L.A. Park, Jerelle Clark, Miyamoto, Matt Bentley, Hector Garza, NOSAWA, Mikey Batts, Alex Shelley, Matt Sydal, Sonny Siaki, Jason Cross, Shark Boy, Psicosis, D-Ray 3000, Amazing Red, Spanky, Chris Sabin
Ilta avatiin TNA:n showcase-ottelulla: samassa ottelussa esiteltiin tuoreille katsojille samalla kertaa TNA:n ainutlaatuinen painijaluokka (X-Divisioona) ja suurin osa sen kirkkaimmista tähdistä sekä TNA:n oma stipulaatio-ottelu (Gauntlet Match, joka on siis muuten sama kuin Royal Rumble mutta kahden viimeisen ollessa jäljellä ottelu muuttuu Singles Matchiksi). Mitään sen kummempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Jonkinlaisen pokaalin voittaja sai, mutta ei sillä mitään oikeaa arvoa ollut. TNA PPV-debyyttinsä tässä ottelussa tekivät indy-faneille hyvin tuttu Puma (tuttu myös TJ Perkinsinä tai nyky-TNA:n katsojille Suicidena/Manikina/mikälie) ja WWE:stä lähtenyt Spanky (joka tosin palaisi myöhemmin vielä WWE:hen ja sitten taas uudestaan TNA:han). Comebackin tekivät ainakin L.A. Park, Miyamoto, Hector Garza, Matt Sydal ja Psicosis. Koossa oli siis kunnon valiokaarti sekä TNA:n vakiokalustoa että satunnaisia vierailijoita ympäri maailmaa. Niin ja jos kummastelette, kuka on Matt Bentley, niin kyseessä on Michael Shane, jolle TNA vain joutui antamaan uuden nimen, koska WWE oli hankkinut Mike Shane -nimen oikeudet.
Olen sanonut tämän jo pari kertaa viimeisimpien TNA:n viikottais-ppv:eidenkin arviossa, mutta toistetaan nyt taas: TNA osaa hoitaa tällaiset X-Divarin joukko-ottelut nykyisin perhanan hyvin. On jotenkin ilahduttavaa, kuinka viihdyttävää ja painillisesti monipuolista menoa nämä Gauntlet-ottelutkin voivat todella olla, kunhan kehään vain laitetaan oikeat kaverit. Lisää ilahdutusta tarjoaa nimenomaan se, että tällaisten otteluiden ansiosta pääsee ihastelemaan paljon useamman painijan taidonnäytteitä kuin mihin olisi muuten mahdollisuuksia. Nytkin nähtiin monia ppv-debyyttejä tai -comebackeja ja vieläpä hienosti hoidettuna. Toki on todettava, että ihan joka ppv:ssä tällaisia periaatteessa merkityksettömiä Gauntleteja ei jaksa katsella, koska sitten niistä katoaa teho. Vielä ei sitä vaaraa kuitenkaan ole. Tällä kertaa pitää antaa vähän noottia ottelun alkupuolelle, koska jotenkin ottelu ei tuntunut ensimmäisten painijoiden kohdalla lähtevän vielä kunnolla käyntiin. Onneksi tilanne muuttui ottelun edetessä, ja loppupuolisko olikin sitten täyttä kultaa. Erityisesti lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä oli upeaa katsottavaa. Vaikka tämä olikin ehkä paras TNA:n Gauntlet Match, ihan huipputasolle ei vielä(kään) päästä. Se olisi vaatinut päräyttävämmän alun tai sitten pari jotain spesiaalia buukkauskäännettä, jollaisia on nähty ainakin parhaimmissa Royal Rumbleissa. Hieno avaus illalle silti.
* * * ½
Eight Man Tag Team Match
Dallas & Kid Kash & The Naturals vs. Erik Watts & Pat Kenney & Johnny B. Badd & Ron Killings
Tämä ottelu oli todella kummallinen sillisalaatti, eikä tälläkään oikeastaan ollut mitään oikeaa taustatarinaa. Lähimpänä backstorya oli kai se, että heel-porukan kaksi joukkuetta eivät oikeastaan tulleet toimeen keskenään, koska molempien tavoitteena oli päästä takaisin joukkuedivisioonan huipulle. Tässä heille siihen aukeaisi mahdollisuus, jos he vain päihittäisivät sekalaisen face-porukan. Muuten face-jengi oli tuttua kauraa TNA:n viime kuukausien midcardista (jostain syystä Erik Watts ei ollut vieläkään saanut potkuja ja Simon Diamondina paremmin tunnettu Pat Kenney jatkoi edelleen typerää irkku-gimmickiään), mutta Johnny B. Badd oli tämän ottelun erikoisuus. Kyseessähän oli siis parhaiten WWE-ajaltaan Marc Merona tunnettu mies, joka ennen WWE-uraansa veti WCW:ssä Little Richardia imitoivaa Johnny B. Badd -gimmickiä. Merohan lähti WWE:stä jo vuonna 1999, eikä hän ollut tuon jälkeen paininut kuin hyvin satunnaisesti. Mero vetäytyi painikehistä lopullisesti vuoden 2002 alussa, kunnes nyt TNA oli saanut houkuteltua hänet takaisin painimaailmaan ja vieläpä Johnny B. Badd -nimellä. Mitään merkittävää Badd ei ollut toistaiseksi TNA:ssa saavuttanut, mistä kertonee sekin, että hänet tungettiin tähän filler-otteluun. TNA hallitsi siis tämän järkevän rekrytointipolitiikan jo vuonna 2004: houkuttele has been isolla rahalla eläkkeeltä, vaikka sinulla ei ole mitään käyttöä hänelle.
Hienon openerin jälkeen katsojille tarjoiltiin harmiton alakortin ottelu, johon oli ilmeisesti tungettu mukaan kaikki jollain tavalla TNA:n mielestä tärkeät alakortin painijat, joille ei kuitenkaan ollut kehitelty mitään oikeaa juonikuviota. Erityisesti Johnny B. Baddia oli kyllä hauska nähdä, vaikka miehen otteet eivät mitenkään erityisen säväyttäviä ainakaan tässä ottelussa olleet. Kokonaisuutena tämä kamppailu oli ihan hauska välipala. Kehässä oli sen verran monta miestä, että esim. Erik Wattsin heikkoudet oli helppo peittää, ja samalla Kid Kashin, Ron Killingsin ja Dallasin tapaiset oikeasti taitavat kaverit pääsivät näyttämään parhaat palat osaamisestaan. Erityiskehu pitää antaa Dallasille, joka tempaisi aivan perhanan nätin Moonsaultin. En olisi uskonut, että tuon kokoinen kaveri pystyisi Moonsaultiin, mutta niin vain pystyi. Ottelu oli myös sopivan lyhyt: pidempänä versiona tämä olisi käynyt puuduttavaksi, mutta tällaisena tiiviinä kohtaamisena tämä oli sellainen kivan tv-ottelun tasoinen koitos.
* *
Singles Match
Piratita Morgan vs. Mascaritas Sagrada
Kääpiöpainijoita, ihanaa! Ja samalla jo illan kolmas taustatarinaton ottelu putkeen. Voisiko TNA:lla olla jotain pientä parantamisen varaa? No, joka tapauksessa TNA oli päättänyt tuoda taas juhlashow’n kunniaksi kääpiöpainijat takaisin kehiin. Viimeksi olimme nähneet heitä TNA:n 2-vuotisppv:ssä, joten ymmärrettäväähän tämä on (eli ei). Silloinkin kehässä oli Mascaritas Sagrada, joka on kai yksi pienimmistä kääpiöpainijoista tai jotain vastaavaa. Vastaansa hän sai puolestaan yhden isoimmista kääpiöpainijoista, joka lupaili jo etukäteen sitä, että painillisesti tästä ottelusta ei tulisi yhtään mitään.
Nyt oli hyvin lähellä, etten antanut tälle ottelulle DUDia. Kuten kaikille arvostelujani lukeneille on varmaan jo käynyt selväksi, en ole koskaan ollut millään tavalla kääpiöpainin ystävä. Toki on annetava kunniaa heille, kelle kunnia kuuluu, ja olen mielestäni kyllä muistanut kehua silloin, jos joku kääpiöpainija on oikeasti esittänyt erityisen taidokkaita otteita. Tällä kertaa tuollaiset kehut voidaan kuitenkin unohtaa aivan suoraan, sillä tässä ei ollut lähes mitään erityisen hyvää, nautinnollista, viihdyttävää tai edes hupaisaa. En voi ymmärtää, minkä takia TNA:n pitää aina aika ajoin yrittää uudestaan tätä kääpiöpainin tuontia johonkin show’hunsa, koska lopputulos on joka kerta aivan hirveä. Ja jos nyt tuotte sitä kääpiöpainia, älkää herranen aika sitten valitko toiseksi painijaksi jotain Piratita Morgania, joka on kääpiöskaalalla tonnikeiju ja jolla ei ole minkäänlaista kykyä liikkua kehässä. Aivan kamalaa katsottavaa. Sagrada on ilmeisesti jonkin sortin legenda kääpiöpiireissä, ja hänen pomppimisensa oli pari kertaa sen verran kekseliästä, että se pelastaa tämän DUDilta. Aivan kamala ottelu silti. Piratita Morgan, älä astu enää ikinä painikehään. Onneksi tämä oli edes lyhyt.
½
Vuorossa oli illan ensimmäinen in ring -angle ja samalla illan ensimmäinen ison nimen esiintyminen. TNA oli tosiaankin saanut tuotua takaisin Scott Hallin, joka oli viimeksi esiintynyt TNA:ssa aika tarkalleen kaksi vuotta sitten. Tuolloin Hall paini päämestaruuskuvioissa, mutta nyt hän oli toistaiseksi tyytynyt managerin rooliin. Hall oli nimittäin sekaantunut meneillään olevaan feudiin Jeff Jarrettin ja Jeff Hardyn välille ja pieneksi yllätykseksi päättänytkin valita Jarrettin puolen tässä sodassa. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että vain hieman ennen tätä ppv:tä TNA-debyyttinsä teki Hallin vanha ystävä Kevin Nash, joka oli ilmoittanut seisovansa Hardyn takana. Tässä ppv:ssä Hardy ja Jarrett kohtaisivat Ladder Matchissa, jossa Hallin on tarkoitus seistä Jarrettin kulmauksessa ja Nashin puolestaan Hardyn kulmauksessa. Nyt Hall saapui promoamaan siitä, kuinka hänen tietojensa mukaan Nash ei olisikaan paikalla tänään ollenkaan ja että hän Ladder-ottelun konkarina tietää, että ”paras Jeff” voittaa illan Main Eventin.
NWA Tag Team Championship
Team Canada (c) vs. 3 Live Kru
Illan ensimmäinen ottelu, jolla oli taustatarina! Ja samalla illan ensimmäinen mestaruusottelu! Hyvä, että nämä kaksi ominaisuutta (mestaruusottelu ja kunnollinen backstory) kohtaavat sentään toisensa. TNA:n joukkuedivarissa oli ollut viime aikoina aikamoista hulinaa, sillä historian viimeinen viikottais-ppv oli päättynyt siihen, kun kahden loukkaantuneen joukkueen kunnossa olevista painijoista muodostettu Chris Harrisin ja Prime Timen joukkue oli voittanut mestaruudet Naturalseilta. Hieman myöhemmin Harris ja Prime Time hävisivät vyönsä todella kummallisessa ottelussa, jossa heitä oli vastassa molempien ”oikeat” joukkueparit Christopher Daniels ja James Storm. Stormin ja Danielsinkaan mestaruuskausi ei kestänyt kauaa keskinäisten riitojen takia. He nimittäin hävisivät vyönsä mestaruusottelussa Team Canadan Bobby Roodea ja Eric Youngia vastaan. Näin ollen Team Canada pääsi ensimmäistä kertaa kiinni joukkuemestaruuksiin, ja he saivat vastaansa konkarijoukkueen 3 Live Krun, joka oli ollut sotapolulla Team Canadan kanssa kesästä lähtien. En oikeastaan muista tai tiedä tuon feudin tarkkoja syitä, mutta nämä kaksi joukkuetta eivät vain voineet sietää toisiaan. Nyt 3LK:lla oli mahdollisuus voittaa itselleen joukkuevyöt, joita he olivat pitäneet viimeksi tammikuussa.
Vähän laimeaksi jäi tämän joukkuemestaruusottelun anti. Olen aika varma, että olen itse asiassa aloittanut täsmälleen noilla samoilla sanoilla jonkun toisenkin 3LK vs. Team Canada -ottelun arvion, mikä oikeastaan kertoo kaiken oleellisen näiden kahden joukkueen kemioista. Suoraan sanottuna pitää todeta, etten ollut kovin ilahtunut siitä, että varsin toimivasta ja pätevästä joukkuedivaristaan (ainakin huomattavasti paremmasta kuin WWE:n tämänhetkisestä) TNA oli päättänyt valita ensimmäisen ison ppv:nsä joukkuemestaruusotteluun juuri 3 Live Krun ottelemaan Team Canadaa vastaan. Kanadalaiset ymmärrän vielä hyvin: porukka on kovassa nosteessa ja tarjoilee oikeiden vastustajien kanssa perhanan viihdyttäviä otteluita. 3LK on sen sijaan koko ajan väsyneempi jengi, ja heidän feudinsa Canadan kanssa on kestänyt vielä aivan turhan pitkään. Kaiken tämän jälkeen lopputuloksena oli ”ihan kiva” ottelu, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa lähtenyt mitenkään mainittavan hienosti käyntiin. Ihan mukavaa tv-show-tyylistä painia, mutta ei tosiaankaan semmoista meininkiä, mitä odottaisin suunnankääntäjä-ppv:n mestaruusottelulta.
* *
Kyllä vain, Scott Hallin lisäksi myös Roddy Piper oli tehnyt paluunsa TNA:han – tai siis tarkalleen ottaen teki sen tässä ppv:ssä. Piperin edellisestä TNA-esiintymisestä oli vähemmän aikaa kuin Hallin vastavaata, mutta tovi siitäkin oli silti ehtinyt vierähtää. Nyt Piper oli tullut takaisin vetääkseen In the Pit with Piper -talk show’nsa (koska Piper’s Pit -nimeä ei saanut käyttää), ja Piper oli luvannut paikalle yllätysvieraan. Tuo vieras paljastui itse Jimmy Snukaksi, joka oli aika heikkokuntoisen oloinen. En ollut kovin ilahtunut siitä, että Piperin comeback päätettiin käyttää toisen ikälopun painijan hehkuttamiseen. Piper vaati Snukaa iskemään häntä kookospähkinällä päähän, koska yli 20 vuotta sitten tapahtunut klassinen kookospähkinä-insidentti (jossa Piper oli siis tyrmännyt Snukan lyömällä tätä kookoksella) vaivasi häntä yhä. Snuka ei kuitenkaan suostunut, ja lopulta Kid Kash saapui keskeyttämään vanhusten pelleilyn mollaamalla molempia. Kash jäi kuitenkin alakynteen, jolloin häntä saapuivat auttamaan kaverukset Kazarian ja Matt Bentley. Heel-kolmikko pieksi kaksi vanhusta, kunnes TNA:n uusi face-sankari Sonjay Dutt saapui legendojen avuksi. Lopulta hommassa kävi ikävästi Duttin kannalta, kun Kash iski häntä kalloon kookoksella. Jostain syystä Kazarian ja Bentley eivät tykänneet Kashin tempusta vaan hylkäsivät hänet sisääntulorampille.
Singles Match
Trinity vs. Jacqueline
Olin jo aivan varma, että Trinityn, Johnny Swingerin ja Glenn Gilbertin muodostama NYC oli lähtenyt lopullisesti TNA:sta, koska he olivat niin monesta TNA:n viikottais-ppv:stä poissa viimeisinä kuukausina. Ilmeisesti tuo kolmikko oli kuitenkin tehnyt loppusyksystä paluunsa, ja Swingerikin oli vihdoin lopettanut typerässä Havaiji-asussaan kulkemisen. Parasta NYC:n paluussa oli kuitenkin se, että näköjään tuosta kolmikosta TNA oli alkanut pushata nimenomaan Trinityä, joka oli julistautunut TNA:n naisdivisioonan (ai minkä?) ylivoimaisesti lahjakkaimmaksi painijaksi. Se varmasti piti paikkansa, koska haastajia Trinityllä ei ollut käytännössä ollenkaan. Tähän ppv:hen Trinity julisti avoimen haasteen, ja Director of Authority Vince Russo lupasi, että Trinitylle olisi luvassa yllätysvastustaja. Vasta Trinityn in ring -promon aikana paljastui, että tuo yllätysvastustaja oli äskettäin WWE:stä potkut saanut Jacqueline, joka teki tässä ottelussa siis TNA-debyyttinsä.
Ei ollut TNA:lla sitten mielenkiintoa buukata kunnollista (tai siis edes lähemmäs 5 minuuttia kestävää) ottelua naisille, vaikka Jacquelinekin oli yllärihankintana saatu rosteriin. Todella sääli, koska tässä olisi ollut mahdollisuus varmaan ensimmäistä kertaa TNA-historiassa sitten Alexis Lareen lähdön jälkeen pistää kaksi oikeasti ihan taidokasta naispainijaa toisiaan vastaan oikeassa ottelussa. Tästä saatiinkin jo parin minuutin rykäisyssä osviittaa, kun ensin Jacqueline väläytti näyttävän loikan ulos kehästä ja sen jälkeen vieläpä upean German Suplexin. Trinity puolestaan otti Germanin näyttävästi vastaan. Lyhyt rykäisy siis oli sinänsä kivaa katseltavaa, mutta ei tälle voi kummoista arvosanaa antaa, koska niin vähälle tämän ottelun anti jäi. Tässä alkoi näkyä selvästi se, että TNA:lla oli liian monta ottelua (+ anglea) buukattuna yhteen ppv:hen.
*
Monster’s Ball Match
Abyss vs. Raven vs. Monty Brown
Victory Road sai kunnian olla tapahtuma, jossa nähtiin ensimmäistä kertaa TNA:n omaksi gimmick-otteluksi muodotuva Monster’s Ball Match. Sinänsähän tuo ottelu ei stipulaatioltaan poikkea mistään muista Hardcore-otteluista, mutta taustalla oli kyllä tämä viehättävä idea siitä, kuinka ottelun osanottajat oli ennen ottelua lukittu 24 tunniksi pilkkopimeään huoneeseen ilman ruokaa tai juomaa. Tarkoituksena oli se, että kun heidät vapautettaisiin huoneista juuri ennen ottelun alkua, olisivat he täysin sekopäisessä tilassa. Abyss, Raven ja Monty Brown saivat kunnian otella toisiaan vastaan tässä ensimmäisessä Monster’s Ballissa. En ole oikeastaan varma tämän ottelun heel/face-jaosta. Raven oli yhä selvästi heel, mutta vielä viimeksi heel-roolia vetänyt Monty Brown tuntui keräävän niin suurta yleisön suosiota, että hänestä on tainnut tulla face. Abyss puolestaan oli äskettäin saanut uuden mystisen ja hyvin ilkeältä kuulostavan managerin (joka tosin oli toistaiseksi tyytynyt seuraamaan Abyssin otteluita kattotasanteelta), joten ehkä hän on heel? No, mennään näillä. Ottelun tarina oli lyhykäisyydessään se, että nämä kolme eivät voineet sietää toisiaan, koska Jeff Hardyn ohella he olivat muodostaneet nelikon, jotka olivat taistelleet NWA World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuudesta. Kun Hardy vei ykköshaastajuuden toiseen kertaan, nämä kolme raivostuivat toisilleen ja pieksivät viikkojen ajan toisiaan niin brutaalisti, että heille oli kehiteltävä kokonaan uusi ottelustipulaatio.
Tässä vaiheessa alkoi olla varmaa, että tämän ppv:n suurin ongelma oli aika. Sitä oli nimittäin aivan liian vähän. Tämänkin ottelun kohdalla joudun rutisemaan siitä, kuinka vauhdikkaasti edennyt ja näyttäviä bumppeja tarjoillut ottelu loppui kuin seinään. On toki totta, että tämä sentään kesti noin 10 minuuttia, joten tämä oli helposti hyvä ottelu. Harmittaa silti suuresti, että TNA haaskaa huippuottelupotentiaalia: tämäkin olisi lisäminuuteilla noussut vielä paljon kovatasoisemmaksi otteluksi. Nyt tässä ei vain yksinkertaisesti ehtinyt tapahtua tarpeeksi, jotta tämä jäisi ikimuistoiseksi HC-mäiskinnäksi. Hardcore-ottelut kuitenkin elävät puhtaasti niistä mahtavista hetkistään ja hurjista bumpeistaan, ja jos niitä ei nähdä tarpeeksi ja jos ne nähdytkin tehdään vähän sillein juoksemalla (koska aikaa on niin vähän), niin silloin ei voida päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Erityisesti Raven ja Abyss ottivat tässä kyllä hurjaa bumppia: Abyssilta nähtiin TNA-historian ensimmäinen nastoille iskeytyminen, ja Raven puolestaan otti vastaan tosi rajun Chokeslamin suoraan portaille. Tiivistelmänä sanottakoon siis, että viihdyin tätä ottelua katsoessa paljon, mutta olisin viihtynyt huomattavasti enemmän, jos aikaa olisi ollut lisää. Pientä noottia myös painijoille siitä, etteivät he hyödyntäneet kehätoiminnassaan tuota ottelustipulaation hienoa psykoottista taustatarinaa ollenkaan toivotulla tavalla. Meno jäi liian perus HC-mätöksi sekopäisen häröilyn sijaan.
* * *
TNA X Division Championship
Petey Williams (c) vs. AJ Styles
Petey Williams oli hallinnut TNA:n X-Divisioonaa siitä lähtien, kun hän oli voittanut X-Divarin mestaruuden elokuussa järjestetyssä Gauntlet Matchissa. Williamsia oli kuitenkin koko ajan vaivannut se, ettei hän ollut voittanut X-Divarin kiistattomasti tunnetuinta painijaa AJ Stylesiä, koska nämä kaksi eivät olleet kohdanneet toisaan. Niinpä viime aikoina Williams oli alkanut pilkata Stylesiä muun muassa tulemalla kehään Stylesille tyypillisessä hupullisessa liivissä ja käyttämällä kehässä Styles Clashia. Lopulta Styles sai näistä vihjailuista tarpeekseen, ja hän kävi Williamsin kimppuun ilmoittamalla samalla haluavansa otella kanadalaista vastaan X-Divisioonan mestaruudesta Victory Roadissa. Ottelu buukattiin ppv:hen, ja juuri ennen ottelun alkua Scott D’Amore vielä intoutui lupaamaan, että hän lähtisi pysyvästi takaisin Kanadaan, jos Williams häviäisi vyönsä Stylesille.
Ja taas ottelun suurin ongelma on sen liian lyhyt kesto. Olin jo tottunut antamaan pyyhkeitä TNA:lle viikottais-ppv:issä siitä, kuinka X-Divarin mestaruusottelut olivat liian lyhyitä. Ehdin jo toivoa, että vastaavaa kritiikkiä ei enää kolmetuntisissa ppv:issä tarvitsisi kirjoittaa, mutta niin sitä vain ollaan taas tässä. Ymmärrän kyllä TNA:n tavoitteen pistää mahdollisimman paljon materiaalia ensimmäiseen isoon tapahtumaan, mutta se on kyllä aivan perkeleen huono tavoite, jos sen takia samalla liian moni potentiaalisesti hyvä ottelu saa aivan liian vähän aikaa. Tässä AJ:n ja Peteyn ottelussa olisi ollut epäilemättä mahdollisuuksia huippuottelutasolle ja kenties jopa MOTYC:ksi asti, mutta alle 10 minuutin kohtaamisessa tuollaiset haaveet voidaan unohtaa suosiolla. Styles väläytti tässä ottelussa pari todella näppärää ja yllättävää liikettä, kuten German Suplex yläköydellä seisselle Petey Williamsille, kun itse roikkuu Tree of Woe -asennossa (hankala selittää), mutta muuten tämä jäi harmittavan paljon sille viikottaislähetyksistä tutulle X-Divarin perushyvälle kolmen tähden tasolle. Kokonaisuutena siis mukavaa, vauhdikasta ja toiminnantäytteistä menoa, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä ei tässä ajassa olisi jo niin monesti ennenkin nähty.
* * *
Last Team Standing Match
Triple X vs. America’s Most Wanted
TNA:n kahden tunnetuimman joukkueen välienselvittely oli muuttunut kuluneen syksyn aikana taas ilmiriidaksi. Vielä syyskuussa AMW ja XXX olivat sopineet erimielisyytensä ja tehneet yhteistyötä kaataakseen Naturalsit. Tuo yhteistyö päättyi kuitenkin sekavaan joukkuemestaruussoppaan, jota selitin jo aikaisemmin. Chris Harris ja Prime Time olivat siis voittaneet vyöt, kun James Storm ja Christopher Daniels olivat loukkaantuneena. Kun Storm ja Daniels palasivat, heidät buukattiin mestaruusotteluun Harrisia ja Prime Timeä vastaan. Storm ja Daniels myös voittivat vyöt, mikä ei kuitenkaan yhdistänyt uudelleenmuodostettuja kaksikoita vaan aiheutti erimielisyyksiä Harrisin ja Prime Timen välille, mikä loi taas omat ongelmansa Danielsin ja Stormin välille. Kun Storm ja Daniels hävisivät vyönsä, soppa oli lopullisesti valmis. XXX:n ja AMW:n jäsenet eivät taas voineet sietää toisiaan, ja Triple X:n kaksikko alkoi olla varma, että koko yhteistyö AMW:n kanssa oli ollut järjetön ajatus. He syyttivät Harrisia ja Stormia kaikista epäonnistumisistaan ja kävivät eräässä Impactissa todella halpamaisesti AMW:n äijien kimppuun. Näin XXX teki vihdoin virallisesti heel-turnin, ja seuraavina viikkoina nähtiinkin tosi rajuja yhteenottoja näiden klassikkojoukkueiden välille. Viimein ppv:hen buukattiin Last Team Standing Match (taas yksi uusi stipulaatio-ottelu), joka oli siis Last Man Standing Match vain joukkueversiona. Voittajajoukkue olisi se, joka saisi ensin eliminoitua molemmat jäsenet toisesta joukkueesta.
Tämä oli ehdottomasti illan pahin pettymys. Oikeastaan suoraan sanottuna v***ttaa, miten huono ottelu tästä paljastui – eikä minulla ole mitään kunnon selitystä edes sille, miten tässä kävi näin. Pelkäsin kyllä, että Last Team Standing kuulostaa vähän sellaiselta stipulaatiolta, joka ei ainakaan näiden joukkueiden ottelussa toimi, mutta stipulaatio ei ollut edes tämän flopin suurin syy. Homma lähti käyntiin vielä ihan mukavasti, ja ensimmäiset minuutit olivat kivaa joukkuepainia, joka näiden kahden joukkueen pitäisi osata vaikka unissaan. Pian alun jälkeen homma alkoi luisua heikommaksi ja heikommaksi. Jotenkin koko homman flow katosi aivan täysin, ja lähes jokaisessa ratkaisevassa liikkessä nähtiin tosi typerä botch. Vaikka hetkittäin nähtiinkin myös loppupuolella ihan kivaa menoa, tunnelma latistui taas uuden botchin takia. Asiaa ei auttanut onneton stipulaatio, jonka takia ottelussa nähtiin jatkuvasti selätyksiä aivan yhdentekevien liikkeiden jälkeen. Lopullinen kirsikka kakun päällä oli kuitenkin lopetus, joka oli täysin kustu: selätetty painija potkaisi ulos kahden jälkeen, mutta tuomari laski jostain syystä silti kolmeen. Sen jälkeen tämä painija pyrki vielä heti ylös, mutta tuomari käski tämän maahan ja laski tolkuttoman nopeasti kolmeen. Siis mitä helvettiä? Kuinka huonosti voidaan homma hoitaa? Tämä saa siis kaksi tähteä, koska toki nämä joukkueet osasivat painia, mikä pelastaa tämän surkeilta arvosanoilta, mutta näiden joukkueiden pitäisi pystyä ****-otteluihin (ja he ovat myös pystyneet), joten siihen suhteutettuna tämä oli täysi katastrofi.
* *
Jotta tässä ppv:ssä olisi ollut taatusti tarpeeksi ohjelmaa, koko show’n ajan taustalla oli pyörinyt yleisöäänestys siitä, kuka olisi TNA:n Director of Authority tämän ppv:n jälkeen. Vince Russon ja Dusty Rhodesin erimielisyydet olivat siis jatkuneet myös syyskuun jälkeen, ja lopulta tilanne oli ilmeisesti edennyt siihen, että Russo ja Dusty eivät oikeasti tulleet toimeen ollenkaan. Ilmeisesti TNA oli myös jotenkin kummassa saanut tosiaan käännettyä Russon tässä kuviossa heeliksi, vaikka alkuviikkoina nimenomaan Dusty käyttäytyi (minun mielestäni) heelmäisesti ja Russo vain puolusti työpaikkaansa. No, nyt TNA oli päättänyt antaa fanien päättää: tnawrestling.com-sivulla katsojat saivat äänestää, haluaisivatko he heel-Russon jatkavan vai face-Dustyn vievän hänen työnsä. Lienee sanomattakin selvää, että Dusty vei äänestyksen, eikä TNA:n varmaan edes tarvinnut muutella tuota äänestystulosta. Tuloksen julkistamisen jälkeen Russo jäi itkemään huoneeseensa ja Rhodes saapui kehään pitämään täysin yhdentekevän promon Mike Tenayn onnitellessa häntä.
NWA World Heavyweight Championship
Ladder Match
Jeff Jarrett (c) vs. Jeff Hardy
Vihdoin illan viimeinen ottelu, Main Event. Ja kyllä vain, tämäkin oli stipulaatio-ottelu. Tässä tapauksessa stipulaatiolle oli tosin ehdottomasti tarvetta, koska Hardy ja Jarrett olivat jo kohdanneet toisensa Singles Matchissa. Jarrettin ja Hardyn feud NWA World Heavyweight -mestaruudesta oli siis ollut koko syksyn pääkuvio TNA:ssa vielä miesten ensimmäisenkin kohtaamisen jälkeen. Tuo ottelu päättyi Jarrettin huijausvoittoon, joten sinänsä ei ole ihme, että Hardy tahtoi uusinnan. Kun hän oli voittanut ykköshaastajuudesta järjestetyssä miniturnauksessa Abyssin, Ravenin ja Monty Brownin, oli mestaruusottelu taattu. Hieman tuon jälkeen Hardy sai vieläpä oikeuden valita ottelun stipulaation, ja Hardy valitsi tietenkin Ladder Matchin, joka oli ehdottomasti hänelle kaikkein tutuin erikoisstipulaatio. Kuten jo aikaisemmin tässä arvostelussa totesin, viime viikkoina Hardyn ja Jarrettin intenssiiviseen mestaruusfeudiin lisäväriä olivat tuoneet Scott Hall ja Kevin Nash, joista Hall oli liittoutunut Jarrettin kanssa ja Nash oli ilmoittanut olevansa Hardyn puolella taistelussa. Molempien piti olla tässä ottelussa ringsidellä, mutta Nash ei ollut edelleenkään saapunut paikalle, ja jostain syystä myös Hall jäi aluksi ringsidelle, vaikka saapuikin sitten häiritsemään ottelua puolivälin paikkeilla. Lisäjännitystä ME:lle loi se, että koko tapahtuman ajan parkkipaikalla oli seissyt mysteerinen limusiini, jonka sisällä ei kuitenkaan kuulema ollut Kevin Nash. Kukaan ei tiennyt, kuka limusiinissa istui, mutta jotenkin hän ME:hen liittyi.
Voi hyvänen aika, mitäköhän tästä ottelusta nyt oikein sanoisi? Sen verran on tullut tämän show’n aikana keskityttyä negatiiviseen, että aloitetaanpa tällä kertaa nyt positiivisista asioista. Tämä ottelu nimittäin lähti käyntiin paremmin kuin miesten ottelu historian viimeisessä viikottais-ppv:ssä, ja muutenkin menoa oli oikeasti mukava katsoa. Hardy ei ollut edelleenkään missään elämänsä iskussa, mutta tuntui hän olevan ainakin vähän paremmassa kunnossa kuin pari kuukautta sitten. Tikkaiden kanssa nähtiin jopa pari oikeasti rajua bumppia, joista komein oli miesten romahtaminen korkealta sisääntulorampille. Alkuosansa puolesta tämä olisi voinut olla sellainen hyvä ***-ottelu, jossa puuttuvaa painia korvattiin toimivalla HC-mäiskinnällä. Edes Scott Hallin odotetut sekaantumiset eivät aluksi häirinneet. Lopulta Hallin rooli alkoi kuitenkin kasvaa liian suureksi, ja siitä ne huonot puolet sitten alkoivatkin. Loppupuolella meno hidastui (koska miehet väsyivät), paini heikkeni, ja ratkaisevilla hetkillä Hardy botchasi Sunset Flip Powerbombin kaksi kertaa peräkkäin. Jeff, älä yritä sitä vaikeaa liikettä uudestaan, jos et onnistu siinä ekalla kerralla. Nämä olisin voinut vielä antaa anteeksi kovan yrityksen takia, mutta sitten päälle päätettiin turauttaa kunnon kasa paskaa, kun Kevin Nash saapui paikalle maailman naurettavimman sisääntulomusiikin tahdittamana (en löytänyt musiikkia mistään, harmi) ja aiheuttaa kunnon ”yllätyslopetuksen”, jonka kaikki näkivät kilometrin päähän. Argh, TNA. Tälläkö tavalla te haluatte oikeasti päättää ensimmäisen ison ppv:nne?
* * ½
Vastaus äskeiseen kysymykseeni: Ei. TNA ei halunnut päättää ensimmäistä isoa ppv:tään tuon äskeisen ottelun loppusekoiluun, vaan sen jälkeen nähtiin vielä uusi heel-porukka veti aivan älyttömän idioottimaisen promon, joka oli tietenkin puhdas nWo-rip off. Oikeasti TNA? Tälläkö te lähdette sotaan WWE:tä vastaan? nWo? Ette ole tosissanne. No, tässä sitä ollaan. Todella hienoksi homma meni siinä vaiheessa, kun tuo uusi heel-jengi heitti vielä avoimen haasteen, johon vastasivat ensin AJ Styles ja sitten 3 Live Kru. Heelit pieksivät yhdessä hetkessä sekä Stylesin ja 3LK:n, jotta meille kaikille olisi varmasti selvä, miten korkealle Stylesiä tässä ”uuden suunnan TNA:ssa” arvostetaan. Todellinen pommi saatiin kuitenkin, kun parkkihallissa odottaneen limusiinin ovi aukesi, ja sieltä esiin astui RANDY v***n SAVAGE. Randy Savage, jota ei ollut nähty missään mainstream-painimeiningeissä ikimuistiin. Mitä helvettiä täällä taas tapahtuu? Savage käveli sisääntulorampille ja yritti hyökätä heelien kimppuun, mutta turvamiehet tulivat väliin ja sitten aika loppuikin. Sellaista sitten.
Ei.
Siinä oikeastaan tiivistettynä fiilikset tästä ppv:stä. TNA:lla olisi ollut vaikka millä mitalla potentiaalia luoda huikea ppv ihan omillakin tähdillään ja aloittaa oikeasti sota WWE:tä vastaan omilla aseilla, kuten AJ Stylesillä, Monty Brownilla, Abyssilla ja vastaavilla. Jeff Hardyn ja Ravenin tapaiset nimet nyt vielä kävisivät ihan hyväksi lisäksi, koska he eivät ole ikivanhoja ja jo edellisessä promootien välisessä sodassa täysin loppuunkaluttuja. Sen sijaan TNA päättää luottaa Jeff Jarrettin, Kevin Nashin, Scott Hallin ja Randy v***n Savagen tapaisiin ikäloppuihin tällaisella hetkellä, kun tuhansille uusille katsojille pitää luoda mielikuva promootion tuotteesta. Kirsikkana kakun päällä taustalla pyörii joku authority-feud, joka ei kiinnosta yhtään ketään. Argh. Niin paljon potentiaalia, niin paljon hukattuja mahdollisuuksia. Oli tässä kuitenkin omat hyvätkin hetkensä, mutta huono buukkaus raivostuttaa. Kehno.
Wikipedia: TNA Victory Road 2004
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.10.2004
No Comment