Arvio: UWF Beach Brawl

Päivämäärä: 9.6.1991

Sijainti: Palmetto, Florida (Manatee Civic Center)

Yleisömäärä: 550

---

Huh huh, sitten on vuorossa jotain todella spesiaalia! Kuten jo posterista näkyy, tämä ppv ei ollut sen enempää WWF:n kuin WCW:n tapahtum. Ei, tämä oli vuonna 1990 perustetun Universal Wrestling Federationin (UWF) ensimmäinen – ja ainut – ppv. Lisäksi tämä on todennäköisesti buyrateltaan kaikkien aikojen huonoin amerikkalaisen showpainipromootion järjestämä ppv: tapahtuma buyrate oli 0.1, ja tällä oli arvioiden mukaan noin 10 000 maksavaa katsojaa, mikä on alle puolet siitä, kuinka paljon vuonna 1999 nähty legendaarisen surkea Heroes of Wrestling keräsi. Paikan päällä Palmettossa, Floridassa oli 550 katsojaa – areenalla, johon olisi mahtunut noin 4 000 katsojaa. On siis sanomatta selvää, että UWF:n Beach Brawl oli taloudellisesti täysi katastrofi. Niinpä ei ole millään mittareilla ihme, ettei UWF enää koskaan järjestänyt toista ppv:tä. Sen sijaan on pienoinen ihme, että tämä ppv ei suinkaan tarkoittanut loppua UWF:llä, vaan tämä surullisenkuuluisa promootio jatkoi (paperilla) toimintaansa aina omistajansa Herb Abramsin kuolemaan saakka vuonna 1996.

Mutta mikä siis oli UWF ja mistä se oli ilmestynyt painibisnekseen? Tämän selittämiseksi on hyvä käydä hieman läpi USA:n tämänhetkistä showpainipromootioiden tilannetta. Kuten vuoden 1990 arvioissa kerroin, niin sanotun territory-aikakauden legendaaristen alueellisen promootioiden tarinat olivat tulleet päätökseen – lukuunottamatta WWF:ää ja WCW:tä, jotka olivat kasvaneet koko maan kattaviksi promootioiksi. Vuonna 1990 kaatuivat WCCW ja AWA, jo aikaisemmin muun muassa Mid-South Wrestling, myöhemmältä nimeltään UWF (jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa tähän käsillä olevaan UWF:ään, palataan tähän pian).

1990-luvun alussa alkoi kaikkien näiden kaatuneiden promootioiden vastapainoksi syntyä uusia promootioita. Tennesseen alueen ja Teksasin alueen yhdistämiseen pyrkivä USWA oli saanut alkunsa jo aikaisemmin, mutta 1990-luvun alussa se oli ajautunut ongelmiin, kun se ei saavuttanut toivottua Teksasissa, ja niinpä USWA taantui enemmänkin Tennesseen alueen promootioksi. Teksasissa sen sijaan toimintaa yritti ensin Gary Hartin perustama Texas Wrestling Federation, joka jäi lyhytikäiseksi. Vuonna 1991 samalle alueelle perustettiin puolestaan entisen NWA-selostajan Joe Pedicinon johtama Global Wrestling Federation, joka tähtäsi uudeksi valtakunnalliseksi promootioksi ja jopa WWF:n/WCW:n haastajaksi. Sen toiminta oli kuitenkin todella hämärää alusta lähtien. GWF:n viikottaisen tapahtumien alku siirtyi jatkuvasti, koska GWF ei ollut saanut solmittua sopimuksia painijoiden kanssa. Pedicino väitti rahoittavansa toimintaa mm. nigerialaisilta sijoittajilta saaduilla rahoilla (kyllä), mutta kukaan ei uskonut hänen tarinaansa. Rahasotkujen ja kaiken muun sekoilun (mm. sopimusriitojen) takia pitkään näytti varmalta, ettei GWF koskaan näkisi oikeasti päivänvaloa, mutta niin vain promootio lopulta aloitti toimintansa ja sai jopa tv-show’n ESPN:llä. Merkittävään suosioon GWF ei kuitenkaan koskaan noussut, ja se kaatui vuonna 1994. Samoin kuin USWA, se ei koskaan saanut järjestettyä yhtään ppv:tä. Myös muutamia muita pienempiä alueellisia promootioita perustettiin Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa: Joel Goodhart -niminen mies oli perustanut Pennsylvanian alueella toimivan HC-painiin keskittyvän (edellä aikaansa olevan) promootion, joka siirtyisi vuonna 1992 uuteen omistukseen ja saisi myös uuden nimen… Toinen merkittävä tuleva promootio olisi Jim Cornetten oma promootio Smoky Mountain Wrestling, joka saisi alkunsa loppuvuodesta 1991.

USWA:n ja GWF:n ohella kolmas niin sanotusti merkittävä uusi promootio oli sitten Universal Wrestling Federation, UWF. Kyllä, sen nimi oli siis täsmälleen sama kuin 1980-luvulla parhaimmillaan hyvin merkittävää suosiota nauttineen Bill Wattsin promootion, joka vaihtoi nimensä viimeisinä vuosinaan Mid-South Wrestlingistä UWF:ksi. Tämä oli mahdollista sen takia, että Watts ei ollut koskaan rekisteröinyt UWF-nimeä tuotemerkikseen, joten nimi oli vapaata riistaa ja uusi promoottori Herb Abrams päätti napata sen käyttöönsä. Jo pelkästään toisen promootion vanhan nimen pölliminen kertoo aika paljon siitä, että Abramsin promootion meininki oli vielä tuhat kertaa sekavampaa ja älyttömämpää kuin Pedicinon nigeriarahoitteisen GWF:n. Oikeastaan parhaan kuvan koko UWF:n historiasta saa katsomalla tämän videon:

Ylläolevassa videossa on selitetty koko Herb Abrams ja Herb Abramsin UWF niin tyhjentävästi, ettei minun kannata yrittää vastaavaa tekstimuodossa. Tässä kuitenkin joten kuten tiivistettynä tämä hämmentävä promootio ja sen omistaja niille, jotka eivät videota jaksa katsoa.

• Kukaan ei oikeastaan tiedä, kuka Herb Abrams oli ja mistä hän oli tullut, sillä ennen UWF:n perustamista hän ei ollut millään lailla tekemisissä painibisneksen kanssa. Samoin kenelläkään ei ollut mitään tietoa, mistä helvetisti Herb repi kaikki rahasummat, jolla hän pyöritti UWF:n toimintaa.
• Yhtä kaikki: tämä mystinen mies perusti vuoden 1990 lopussa Bill Wattsin promootiolta nimensä pöllineen promootion, jonka mainoslauseena oli ”tuoda wrestling takaisin juurilleen” eli olla eräänlainen 1990-luvun nostalgia-promootio. Kenellekään ei oikein koskaan käynyt selväksi, mitä tuo käytännössä tarkoitti.
• Herbillä ei ollut mitään hajua painimaailmasta, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi itse promootionsa pääbuukkaajaksi. Lopputulos oli se, että koko promootion olemassaolon ajan UWF:ssä ei ollut lähes ollenkaan kunnollisia pitkän tähtäimen juonikuvioita ja feudeja. Lisäksi erityisesti Main Event -otteluiden lopetukset olivat aina täyttä paskaa.
• Ammatillisen mokailun lisäksi Herb oli myös henkilökohtaisessa elämässään täysi sekopää. Herb muun muassa esiintyi toisinaan oman promootionsa tapahtumissa humalassa, ja vapaa-ajallaan hän tykkäsi käyttää runsaasti kokaiinia. Vuonna 1996 Herb sitten menehtyi sydänkohtaukseen – viimeisin havainto Herbistä oli hotellista, jossa hänet pidätettiin, kun hän riehui käytävillä kokaiinipäissään, alasti ja vaseliinin tapaisella aineella valeltuna prostituoitujen kanssa tuhoten hotellin omaisuutta baseball-mailalla.
• Kaikesta huolimatta Herbillä oli jonkinlaista bisnesvainua, koska jotenkin ihmeessä hän sai neuvoteltua käytännössä täysin tuntemattomalle promootiolleen kansallisen tason viikottaisen tv-show-paikan SportsChannel America -kanavalta. Lisäksi Herb sai promootioonsa palkattua oikeasti varsin merkittävän määrän tunnettuja konkaripainijoita ja myös muutamia lahjakkaita vapaita agentteja.
• Ihan putkeen eivät tosin Herbin palkkaushommatkaan menneet: ennen toiminnan aloittamista Herb muun muassa markkinoi promootiotaan Rick Ruden kaltaisilla nimillä, jotka eivät yksinkertaisesti voineet olla promootiossa mukana, koska heillä oli edelleen voimassaoleva sopimus WWF:n kanssa. Samoin Herb jätti osan painijoiden palkat maksamatta: Honky Tonk Man esiintyi alkuvuodesta 1991 muutamassa UWF:n tapahtumassa, mutta lopetti, kun ei saanut koskaan palkkojaan. Korrektina liikemiehenä Herb ilmoitti, ettei koskaan aikonutkaan maksaa Honkylle rahoja, koska tämä esiintyi hänen show’ssaan gimmickillä ja nimellä, jonka tavaramerkki oli WWF:n hallussa.
• Herb Abramsin elämästä liikkuu myös painimaailmassa lukemattomia legendoja, joista osa kuitenkin kumotaan tuossa ylläolevalla videolla. Parin vuosikymmenen ajan uskottiin, että Herb oli oikeasti maksanut Steve Williamsin ylimääräisen korvauksen, jotta tämä hakkaisi yhdessä show’ssa Steve Ray (huom. ei Stevie Ray) -nimisen painijan OIKEASTI. Tämä sen takia, että Herb epäili Steve Rayn panevan Herbin vaimoa. Tuolla ylläolevalla videolla Steve Ray kuitenkin paljastaa, että tämä oli workattu homma, joka meni kuitenkin kaikille läpi. Harmi. Samoin netissä elää legenda, että Herb olisi eräässä show’ssaan haastatellut japanilaista kääpiöpainijaa Little Tokyota humalassa ja sanonut haastattelun aikana olleensa ”kerran naimisissa japsin kanssa”. Tämäkin on vain puoliksi totta: Herb oli kyllä kännissä, muttei käyttänyt ”japsi”-sanaa. Sen sijaan selostaja John Tolos kyllä käytti sitä samaisessa show’ssa.
• Jotenkin ihmeen kaupalla (osittain juuri uskottavan rosterin ansiosta) UWF:n toiminta todella jatkui säännöllisesti aina vuoteen 1994 saakka. Tämä siitä huolimatta, että UWF:n katsojaluvut ja yleisömäärät olivat jatkuvasti naurettavan huonoja. Lopulta vuonna 1994 järjestetyn Blackjack Brawlin jälkeen UWF jäi määrittelemättömälle tauolle. Vielä vuonna 1995 suunniteltiin uutta alkua ja neuvoteltiin uusia tv-diilejä, mutta lopulta Herbin kuolema pisti lopun koko promootiolle.

Kaiken tämän taustatarinan jälkeen on siis aika siirtyä historiankirjoihin hyvin poikkeuksellisena ppv:nä jääneeseen Beach Brawliin. Selostajinamme toimivat NWA:n tapahtumista tuttu Craig DeGeorge ja ”Living Legend” Bruno Sammartino. Kyllä, Herb oli saanut houkuteltua itse Bruno Sammartinon hommiin firmaansa! DeGeorge oli selostajana parhaimmillaan siedettävä, Sammartino kommentatorina kömpelö muttei sentään ärsyttävä. Backstage-haastattelijana Brian Ricco, joka ei sano nimenä minulle mitään.

Tag Team Match

Jim Cooper & Fire Cat vs. The Black Hearts

Tällainen ottelu oli illan avausmatsi. Luultavasti suurimmalle osalle yksikään ottelun painijoiden nimistä ei sano mitään, eikä se ole ihme. Jim Cooper oli ilmeisesti 1980- ja 1990-luvuilla paininut brawler, josta kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään. Hänen joukkueparinsa sen sijaan oli jopa pienoinen nimi näihin aikoihin. Dean Peters oli 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut pienikokoinen painija, joka oli vuonna 1990 luonut itselleen WWF:ssä Battle Kat -nimisen hahmon, joka nautti kulttisuosiota ihan sen takia, että tämä kissamainen hahmo tarjoili otteluissaan aikakaudelle varsin poikkeuksellista cruiserweight-menoa. Battle Kat jäi kuitenkin WWF:ssä alakortin painijaksi, ja Peters lähti firmasta vuoden 1990 lopussa. Nyt hän paini samalla gimmickillä mutta hieman muokatulla nimellä UWF:ssä. Vastaansa Cooper ja Cat saivat Black Hearts -nimisen heel-joukkueen, joka oli 1990-luvun alkupuolen versio tällaisesta niin sanotusta pelottavasta ja mystisestä, ”pahuuden voimia ihailevasta” joukkueesta. Kehään saapuessaan heillä oli valkoiset naamarit, jotka he riisuivat, mutta otteluiden aikaan heillä oli päässään kokomustat maskit, joissa ei ollut edes silmien- tai suunreikiä. Joukkueen muodostivat Apocalypse ja Destruction. Ja uskokaa tai älkää, niin Destruction tunnetaan paremmin nimellä Gangrel. Kyllä, tämä oli legendaarisen vampyyripainijamme Gangrelin uran alkuaikoja. Hänen joukkueparinsa oli puolestaan hänen hyvä ystävänsä Tom Nash, joka oli tosielämässä naimisissa joukkueen managerin Luna Vachonin kanssa. Nashista ei koskaan tullut painimaailmassa mitään suurta – sen sijaan Nash ja Vachon erosivat 1990-luvun alussa, minkä jälkeen Vachon alkoi seurustella ja avioitui myöhemmin Gangrelin (oikealta nimeltään David Heath) kanssa. Siis ex-miehensä hyvän ystävän. Tätä ei edes UWF pystyisi käsikirjoittamaan. Mistä tullaankin siihen, että mitään tarinaa tällä ottelulla ei ollut.

Se pitää sanoa, että tästä ottelusta ei puuttunut yritystä. Ikävä vain, että yrityksen sijaan tästä puuttui paljon taitoa. Cooper, Fire Cat ja Black Hearts -kaksikko kaikki tuntuivat kyllä yrittävän parhaansa ja pyrkivänsä viihdyttävään otteluun, mutta ikävä kyllä suurimmalla osalla heistä ei ollut käsitystä siitä, miten siinä onnistuttaisiin. Sinänsä yrityksestä oli kyllä se etu, että ottelu oli hetkittäin ihan kiva – varsinkin silloin, kun ottelun ainut oikeasti lahjakas painija Fire Cat tarjoili näyttäviä high flying -liikeitä. Myös Black Hearts -kaksikon heel-hallinta oli periaatteessa ihan ok -tasoista, vaikka mistään suuresta painin riemujuhlasta siinä ei voidakaan puhua. Pitää myös sen verran antaa tunnustusta tälle nelikolle, että missään vaiheessa tämä ottelu ei ollut mitenkään katastrofaalisen huono tai hirvittävä, eli tässä puhutaan kuitenkin oikeista painijoista eikä esimerkiksi – hmm – El Gigantesta. Ikävä kyllä paini oli suurimmaksi osaksi aika kehnoa, ja kokonaisuutena tämä matsi oli täysin yhdentekevä.

* ½ 

Street Fight Match

Johnny Ace vs. Terry Gordy

Illan toisen ottelun piti olla Street Fight -ottelu Terry Gordyn ja Don Muracon välillä. Ilmeisesti Gordylla ja Muracolla oli ollut ihan oikeaa feudia UWF:ssä, joten ottelu oli perusteltu. Harmi vain, että ratkaisevalla hetkellä Muraco päätti no-showata koko tapahtuman. Herb joutui etsimään Muracolle korvaavan painijan ja sai tuotua paikalle WCW:ssä aikaisemmin painineen, nyttemmin sieltä kenkää saaneen nuoren Johnny Acen. Ottelu toki päätettiin pitää Street Fightina, vaikka Acella ja Gordylla ei ollutkaan minkäänlaista feudia. Tämä oli Gordyn ensimmäinen ppv-esiintyminen sitten vuoden 1989 TGABin. Gordy oli lähtenyt pian tuon jälkeen painimaan Japaniin, jossa hän oli jopa noussut AJPW:n päämestariksi. Gordylla alkoi kuitenkin näihin aikoihin olla vakavia ongelmia henkilökohtaisessa elämässään.

Mikä tämä ottelu nyt oikein oli? Aluksi tämä vaikutti jopa hyvältä (no, ainakin mukavalta) matsilta, mutta lopulta tämä osoittautui joksikin ihan muuksi. Vaikka sen enempää Gordy kuin Acekaan eivät olleet tässä vaiheessa huippuluokan taidokkaita painijoita, niin tässä matsissa he vetivät hommansa hyvin. Ensimmäisten minuuttien ajan näyttikin siltä, että Ace ja Gordy voisivat saada aikaan vähintäänkin ok:n tv-ottelutasoisen matsin. Ainut ongelma oli se, että ottelun Street Fight -stipulaatiota ei hyödynnetty mitenkään. Sitten ottelun flow katosi kuitenkin täysin, kun käännekohdaksi tarkoitettu Acen dive ulos kehästä botchattiin aivan totaalisesti, ja homma meni sen jälkeen ihan pelkäksi sekoiluksi katsomon puolella. Koko katsomon keskellä käydystä tappelusta ei saanut mitään selvää. Ja mikä pahinta, ottelu päättyi totaalisen idioottimaisesti ja täysin koko ottelun nimen vastaisesti kesken tuon katsomossa käydyn tappelun. Eikä tässäkään ollut vielä kaikki, vaan tuon surkean lopetuksen jälkeen Gordy ja Ace jatkoivat vielä usean minuutin ajan ensin ympäri areenaa ja sitten kehässä idioottimaista kissa ja hiiri -leikkiä, jolle ei saatu lopulta minkäänlaista järkevää huipennusta. Annan silti puolitoista tähteä, koska painillisesti tämä oli ihan kivaa katsottavaa. Buukkaus oli vain ihan hirveää paskaa.

* ½

Tag Team Match

Power Twins vs. Mask Confusion

Lisää joukkueita. Power Twins oli Larry ja David -nimisten isokokoisten kaksosten muodostama joukkue, joka paini 1980-luvusta alkaen erinäisissä amerikkalaisissa indy-promootioissa. Vaikka joukkueella oli kaikki, josta luulisi Vince McMahonin pitävän (helvetisti kokoa, hyvä look ja vain vähän painitaitoja), Power Twins ei ikinä saanut sopimusta WWF:n kanssa. Niinpä he tyytyivät painimaan UWF:n tapaisissa promootioissa ilman, että nousivat koskaan merkittäväksi joukkueeksi. Vastaansa he saivat Killer Beesin… ei vaan, anteeksi: Mask Confusionin. Kyseessä oli siis 1980-luvun WWF:stä tuttu Killer Bees -kaksikko B. Brian Blair ja Jim Brunzell, jotka eivät kuitenkaan saaneet käyttää enää tuota samaista joukkuenimeä. Sen sijaan he olivat alkaneet käyttää otteluissaan kikkaa, jossa he laittavat jossain vaiheessa maskit naamoilleen, jotta voivat vaihtaa paikkaa ottelussa ilman, että tuomari huomaa. Tuon takia joukkueen nimi oli nyt Mask Confusion. Koska: miksi ei?

Uskomatonta, kuinka pitkäkestoiseksi oli saatu venytettyä ottelu, jossa ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Parin ensimmäisen minuutin ajan ajattelin, että tästä saattaa tulla vielä siedettävä ottelu, kun B. Brian Blair ja Jim Brunzell saivat hallita ottelua. Eivät Blair ja Brunzellkaan tosiaan ole mitään viihdyttävän painin esimerkkinimiä, mutta heidän otteitaan katsoessaan nyt ei sentään meinaa nukahtaa pystyyn. Ikävä kyllä tuon alun jälkeen ottelu siirtyi kokonaan Powers Twinsien hallintaan, ja sen jälkeen matsissa ei oikeasti tapahtunut enää yhtään mitään. Koko roska kesti reippaasti yli 10 minuuttia, mutta ottelu oli kokonaisuudessaan niin tylsää turhuutta, etten oikeastaan osaa kertoa sen tapahtumista mitään. Huikeana lopputwistinä nähtiin vielä se, että jostain syystä Blair ja Brunzell kiskaisivat ottelun lopussa kasvoilleen ne maskit, jotta he voivat vaihtaa toisensa kehään ilman, että tuomari tajuaa vaihdon tapahtuneen. Ei jumalauta nyt tätä. Puhtaasti huono ottelu.

* 

UWF Women’s Championship

Candi Devine vs. Rockin’ Robin

 

Ennen tätä tapahtumaa UWF:llä ei ollut yhtään mestaria, mutta tässä tapahtumassa niitä kruunattaisiin kaksin kappalein. Ensin vuorossa oli naisten mestaruusottelu, jossa toisensa kohtasivat Candi Devine ja Rockin’ Robin. Devine on esiintynyt näissä arvioissa kertaalleen aiemmin: vuoden 1985 AWA SuperClashissa, jolloin hän oli AWA Women’s-mestari. Devine painikin AWA:ssa aktiivisesti käytännössä aina promootion kaatumiseen saakka. Luultavasti Devinellä olisi voinut olla paikka WWF:ssäkin (koska hän näytti hyvältä ja osasi painia), mutta WWF oli päättänyt tuhota koko naistendivarinsa juuri niihin aikoihin, kun Devine vapautui AWA:sta. Niinpä Devine jäi aika lailla tyhjän päälle ja alkoi painia naistenpainiin keskittyneissä promootioissa sekä UWF:ssä. Vastaansa hän sai tässä mestaruusottelussa toistaiseksi viimeiseksi WWF Women’s-mestariksi jääneen Rockin’ Robinin. Robin oli lähtenyt WWF:stä vuonna 1990, minkä jälkeen WWF oli julistanut mestaruuden lopetetuksi. Fyysinen mestaruusvyö pysyi Robinin omistuksessa, ja hän jatkoi ”mestaruuden” puolustamista Japanissa ja amerikkalaisissa indy-promootioissa vuosina 1990-1991. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse WWF:ltä pöllitystä mestaruusvyöstä, vaan UWF:n oikeasta naisten mestaruusvyöstä.

Tämän tapahtuman kokonaistasoon nähden tämä ei itse asiassa ollut edes erityisen huono ottelu. Toki Rockin’ Robin ei ollut WWF:stä lähtemisen jälkeenkään kehittynyt miksikään mainittavan hyväksi naispainijaksi, mutta onneksi häntä vastassa oli sentään Candi Devine, jota voi kutsua tämän aikakauden naispainin kriteereillä hyväksi. Sitä paitsi Robinkaan ei ollut tässä ottelussa mitenkään sysipaska, vaan hoiti oman osuutensa paikoitellen jopa hieman paremmin kuin WWF:n otteluissa. Tämän enempää en silti pysty tätä ottelua todellakaan kehumaan, koska olihan tämä siis kokonaisuutena varsin heikko ottelu. Ei totaalisen huono tai tylsä (kuten äskeinen ottelu) – kiitos suhteellisen tiiviin keston – mutta varsin mitäänsanomaton naistenottelu. Aika lailla samaa tasoa kuin vaikkapa Robinin viimeiseksi WWF-otteluksi jäänyt matsi Judy Martinia vastaan vuoden 1989 Royal Rumblessa. Ainakin tämä oli buukattu järkevästi.

* ½

Strap Match

Colonel DeBeers vs. Paul Orndorff

Muistatteko vielä AWA:ssa vuosien ajan painineen, eteläafrikkalaisen Apartheid-rasistin gimmickiä vetäneen Colonel DeBeersin? Herb Abrams ainakin muisti, koska hän halusi DeBeersin firmaan ja vetämään vielä paljon esillä ollutta juonikuviota. Koska Herb oli selvästi kuullut sanonnan ”jos se on kunnossa, älä korjaa sitä”, DeBeers pääsi vetämään taas uutta rasismintäyteistä feudia UWF:ssä. Heti debyyttiottelussaan DeBeers kieltäytyi painimaan, koska ottelun tuomari oli musta. DeBeers hääti tummaihoisen tuomarin kehästä ja käski uuden tilalle. DeBeersin tuon illan vastustaja Billy Jack Haynes tietenkin puolusti mustaa tuomaria ja käski häntä palaamaan kehään – mutta tuomari ei palannut koskaan. Sen sijaan Haynes ja DeBeers painivat normaalin ottelun. No, seuraavina viikkoina DeBeers jatkoi meininkiään muun muassa hyökkäämällä yhdessä ottelussaan rajusti mustan tuomarin kimppuun ilman mitään syytä. UWF näytti näistä tapahtumista koostetun pitkän videon, minkä jälkeen selostajat tyytyivät toteamaan, että ”nämä tapahtumat johtivat siis tähän otteluun”. SIIS MILLÄ TAVOIN? DeBeersin vastustaja Paul Orndorff ei esiintynyt koostevideolla kertaakaan, eikä hänellä ollut mitään tekemistä koko kuvion kanssa. Orndorff ei ollut myöskään koskaan tullut tunnetuksi erityisenä mustien oikeuksien puolestapuhujana. Myöskään DeBeersin pahoinpitelemää tuomaria ei nähty tässä matsissa mitenkään. Mutta miksipä helvetissä Paul Orndorff ei nyt sitten edustaisi koko tummaihoista väestöä DeBeersiä vastaan! Sehän on ihan loogista! Mikä parasta, DeBeersillä oli ilmeisesti näihin aikoihin ”managerinaan” Mr. Black -niminen tummaihoinen orja. Kyllä, luitte oikein. Mr. Black mainittiin jopa tapahtuman alkuvideossa, mutta jostain syystä häntä ei kuitenkaan nähty tapahtumassa ollenkaan. Tämä kaikki on… En tiedä mitä sanoa.

Täytyy myöntää, että Paul Orndorffin Piledriver DeBeersille oli oikeasti aika nätin näköinen ja hyvin suoritettu. Paljon muuta kehuja tälle viisiminuuttiselle rykäisylle ei voi oikeastaan antaakaan. Tai no, kieltämättä oli positiivista, ettei tätä(kin) ottelua ollut pitkitetty väkisin joksikin 15-minuuttiseksi koitokseksi, kun tällä ei minkäänlaisia edellytyksiä siihen olisi ollut. DeBeers oli edelleen aivan yhtä surkea painija kuin AWA-aikoinaankin, ja koska Orndorffkin alkoi olla jo valmis eläkkeelle, ei hän saanut kiskottua DeBeersistä irti mitään kovin merkittävää. Orndorffin yrittämisen ansiosta tämä ottelu ei ollut silti ihan täyttä kuraa, vaikka puhtaasti huono ottelu tämä(kin) oli. Lisähuvituksena täytyy mainita, että jostain syystä UWF:ssä ”Strap Match” ei tarkoittanut sitä, että painijat olisi kytketty toisiinsa yhdellä pitkällä remmillä, KUTEN SE KAIKKIALLA MUUALLA TARKOITTI. Sen sijaan ottelun alussa tuomari heitti vyön ilmaan, ja molemmat painijat yrittivät napata sen ilmasta. Ottelun aikana sitten kaksikko läiskiä toisiaan vyöllä. Todennäköisin selitys tälle älyttömyydelle oli se, että Herb Abramsilla ei ollut hajuakaan, mitä Strap Match oikeasti tarkoitti.

* 

Voi veljet. Monet varmaan muistavatkin 1970- ja 1980-legendaarisen managerin Captain Lou Albanon, joka oli nyt jo uransa ehtoopuolella ja lähes tulkoon eläköitynyt. Herb Abrams oli kuitenkin onnistunut raahaamaan myös vanhuudenhöperön Albanon promootioonsa ja tarjonnut tälle ”Piper’s Pit” -tyyppistä talk show -segmenttiä tapahtumiinsa. Harmi vain, että Albanolla ei ollut mitään Roddy Piperin tapaisia edellytyksiä näihin segmentteihin, vaan ”Captain’s Corner” -nimiset segmentit koostuivat lähinnä Albanon sekopäisestä huutamisesta ja talk show -vieraiden haukkumisesta. Samalla kaavalla meni tämäkin Black Heartsien ”haastattelu”. Albano saapui kehään, höpisi hetken omiaan ja käski sitten Black Heartsit paikalle. Kun Black Hearts ja Luna olivat päässeet kehään, Albano ei kysynyt heiltä mitään, vaan haukkui heidät pystyyn ja poistui paikalta. Hienoa työtä UWF, näin niitä uusia tähtiä luodaan.

Singles Match

Ivan Koloff vs. Bob Backlund

Kaiken uskomattoman sekavuuden keskellä tämä ottelu oli tietyllä tavalla koko illan älyttömin hetki. Tässä nimittäin comebackinsa painikehiin teki legendaarinen BOB BACKLUND. Minulla ei ole hajuakaan, miten ja miksi Herb Abrams oli onnistunut tuomaan 1980-luvun alun WWF:n päämestarin tähän tapahtumaansa, koska Backlund oli tässä vaiheessa uraansa ollut eläköityneenä yli viiden vuoden ajan. Kuten monet tietävätkin, Backlund oli 1980-luvun alussa koko WWF:n ykkösface, joka piti pitkän aikaa hallussaan myös WWF:n ykkösmestaruutta. Mestaruuskauden lopulla WWF oli kuitenkin tehnyt Backlundista sliipatun ja tylsän mammanpojan, johon yleisö alkoi vähitellen kyllästyä. Niinpä Backlund tiputti vuonna 1983 mestaruutensa Iron Sheikille (jotta Sheik voisi hävitä sen WWF:n uudelle ykkösnimelle Hulk Hoganille), ja pian tuon jälkeen Backlund lähti kokonaan WWF:stä. Backlund paini vielä hetken AWA:ssa, mutta jätti lajin kokonaan 1980-luvun puolivälissä. Sen jälkeen kukaan ei ollut kuullut mitään Backlundista, joka toimi Connecticutissa amatööripainijoiden valmentajana. Tämä kuitenkin muuttui, kun Herb Abrams alkoi vuonna 1991 mainostaa, että Backlund tekisi paluunsa Beach Brawlissa. Aikakauden dirt sheetien mukaan Backlundilla ei ollut aluksi mitään hajua asiasta (eli Herb ei ollut edes ollut yhteydessä häneen), mutta lopulta Backlund päätti suostua ideaan ja palata Amerikassa painikehiin. Ihan ensimmäinen painiottelu vuosiin tämä ei tosin ollut – Backludn oli jo pari kuukautta aiemmin tehnyt yhden illan esiintymisen Japanissa uudessa UWFi-promootiossa. Ja kuten me monet tiedämmekin, Backlundin comeback ei jäisi tähän otteluun. No, nyt hän kohtasi kuitenkin ”Legend’s Matchissa” NWA-konkari Ivan Koloffin, joka oli jo vahvasti uransa ehtoopuolella. Koloffin managerina oli geneerinen pukuun pukeutunut heel-manageri Mr. Red, josta ei löydy oikeastaan mitään tietoa mistään.

Tämä oli illan ensimmäinen ottelu, jonka kohdalla harmitti se, että matsi jäi ikään kuin kesken eikä kestänyt tarpeeksi kauan. Tähän mennessä olen lähinnä tuskastellut otteluiden liiallista kestoa tai ollut tyytyväinen siihen, etteivät ottelut ole kestäneet kauempaa. Nyt olisin kuitenkin ihan mielellään katsonut muutaman minuutin lisää ainakin Bob Backlundin liikkumista. Backlund oli tässä vaiheessa uraansa kuitenkin vielä oikeasti aika hyvässä iskussa (mikä todistettaisiin WWF:ssäkin parin vuoden päästä), ja hän veti tässäkin ottelussa oikein kunniakaan suorituksen. Eikä Koloffkaan ollut mitenkään sysipaska vaan hoiti perusbrawlauksen ihan toimivasti. Harmi, että ottelu oli kuitenkin niin onnettoman lyhyt, että ei tässä paljon mitään ehditty saamaan aikaan.

* 

Tag Team Match

Cactus Jack & Bob Orton vs. Wet N’ Wild

Mick Foley oli tässä vaiheessa uraansa hankkinut aika paljon lisää massaa ja ajautunut painimaan alueellisiin promootioihin. UWF:n alkuaikojen ajan hän oli ollut säännöllinen osa promootion rosteria, ja hän oli muodostanut varsin erikoisen joukkueen konkaripainija Bob Ortonin kanssa. Kaksikon managerina toimi 1950- ja 1960-lukujen NWA-legenda John Tolos. Nyt Cactus Jack ja Bob Orton saivat vastaansa UWF:n kuuman face-kaksikon Steve Rayn ja Sunny Beachin. Steve Raylla ei siis ollut mitään tekemistä Stevie Rayn kanssa, ja Sunny Beachin nimi oli muuten vain hämmästyttävän kamala. Raysta ei koskaan tullut painibisneksessä mitään merkittävää, mutta Sunny Beach sen sijaan teki pitkän uran ympäri Amerikkaa erinäisissä indy-promootioissa. Sunny Beach paini myös UWF:ssä aina promootion loppuun saakka ja nousi aikanaan promootion ykkösfaceksi. Tähän mennessä tämä surffarigimmickiä vetävä kaksikko oli keskittynyt feudaamaan Cactus Jackin ja Bob Ortonin kanssa, ja tämän ottelun oli tarkoitus päättää koko feud. Manageri John Tolos nostettiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle teräshäkissä.

No niin, sitten oli jo illan toinen ottelu, joka kesti ihan turhan vähän aikaa. Ei voi kuin ihailla UWF:n kykyä buukata kaikki päin helvettiä. Ne ottelut, joissa ei ole yhtään lahjakasta tai kiinnostavaa painijaa, kestävät aivan liian kauan ja puuduttavat katsojat totaalisesti. Sitten taas ne ottelut, joissa olisi oikeasti kiinnostavia painijoita, hoidetaan alle viidessä minuutissa. Tässäkin matsissa oli mukana varsin kovassa iskussa ollut nuori Cactus Jack, joka oli selvästi valmis ottamaan kovaakin bumppia (ja niin myös teki vetämällä rajun Elbow Dropin apronilta ulos kehästä suoraan betonilattialle). Muutenkin Cactus Jack ja Bob Orton toimivat tässä joukkueena ihan hyvin, ja vaikka heidän vastustajansa olivatkin täysin tuntemattomia tapauksia, eivät he ainakaan olleet haitaksi ottelulle. Ikävä kyllä matsi ei tosiaan päässyt koskaan kunnolla vauhtiin, koska juuri hyvältä vaikuttaneella hetkellä homma pistettin yhtäkkiä kokonaan purkkiin. Alkuminuuttien perusteella ihan ok:lta vaikuttaneesta matsista ei lopulta siis saatu paljon mitään irti.

* ½

UWF SportsChannel Championship

Bam Bam Bigelow vs. Steve Williams

Ja näin oli tultu illan Main Eventiin, jossa oli panoksena UWF:n uudenkarhea päämestaruus UWF SportsChannel Championship. Nimensä vyö oli saanut siis tv-kanavasta, jolla UWF:n show’t lähetettiin. Loogista. Tästä mestaruudesta oli jopa järjestetty UWF:n tv-show’issa todella iso 16-miehen mestaruusturnaus. Suuri osa tuon turnauksen otteluista oli kuitenkin päättynyt diskauksiin, uloslaskuihin, tupladiskauksiin, tuplauloslaskuihin tai muuhun sekoiluun. Lopulta kaiken sekoilun päätteeksi turnauksen finaaliin olivat selvinneet Bam Bam Bigelow ja Steve Williams, mikä oli itse asiassa varsin vakavastiotettava kaksikko. Paljon huonomminkin olisi siis paperilla ainakin voinut UWF:llä mennä.

Illan paras ottelu. Sitä tämä ehdottomasti oli, mutta tässä tapauksessa se kertoo ihan helvetin paljon enemmän tästä tapahtumasta kuin tästä ottelusta. Normaalissa – ei, parempi termi on OIKEASSA – painitapahtumassa tämä olisi ollut sellainen ihan kiva keskikortin ottelu. Ja kestoltaan liian lyhyt. Nyt tämä oli jumalauta soikoon illan ainut ottelu, jota voi pitää jotenkuten vakavastiotettavana kokonaissuorituksena. Suurin ongelma tässäkin oli oikeastaan se, että tämä olisi voinut kestää paljon kauemmin, vähintään viisi minuuttia, mielellään 10 minuuttia, lisää olisi tehnyt oikein hyvää. Nyt tuntui, että tämä A) vedettiin läpi aivan älyttömällä pikakelauksella ja B) loppui silti kesken. Bigelow ja Williams kieltämättä saivat aikaan niin intensiivisen mäiskinnän, että tässäkin ajassa he saivat oikeasti yllättävän paljon aikaan, mutta osittain tuo ”paljon aikaan saaminen oli myös huono asia” Molemmat esimerkiksi bleidasivat ottelussa, mikä näytti hyvältä mutta tuntui typerältä, koska mitään bleidauksen veroista ei oikein tässä liian vähän aikaa kestäneessä ottelussa ehditty tehdä. No, kovia bumppeja tässä silti oli. Yksi ottelun ehdoton huippukohta oli, kun Bigelow myi Williamsin Clotheslinen vetämällä voltin mahalleen. Nätti suoritus. Mutta tosiaan: puutteellisen ajan lisäksi tämän matsin suurin ongelma oli se, että tämä oli enemmänkin vain tällaista rajua rymistelyä ja yksittäisten liikkeiden täräyttelyä kuin varsinaista tarinankerrontaa tai kokonaisen painiottelun rakentelua. Niinpä tämäkään ottelu ei lopulta nouse edes kolmen tähden tasolle, mutta kyllä tämä nyt sentään ihan hyvä ottelu oli. Se on Herb Abramsin UWF:ssä paljon jo se. Myös ottelun lopetus oli puhdas, mikä on todella iso saavutus tälle promootiolle.

* * ½

---

Kaikki asiat ei ole luotu kestämään. Herb Abramsin UWF oli ehdottomasti yksi niistä. Tämä ppv todisti sen tyylipuhtaasti, ja juuri siksi suosittelen tämän tapahtuman katsomista. Ei tätä kaikkea pysty sanallisesti selittämään. En ole tässä arviossa ehtinyt ollenkaan käsitellä nimittäin sitä, kuinka paskalla production values -meiningillä koko tämä show oli hoidettu. Grafiikoiden, valojen ja kaiken muun perusteella olisi voinut kuvitella katsovansa jonkinlaisen backyard-promootion kengännauhabudjetilla vedettyä show’ta, koska koko touhu näytti visuaalisesti aivan paskalta. Asiaa ei tosiaan auttanut se, että show vedettiin areenalla, joka näytti lähes tulkoon tyhjältä, koska siellä oli yleisöä vaivoin kymmenesosa koko areenan kapasiteetista. Ei helvetti. Jos olet samanlainen painihistoriautisti kuin allekirjoittanut, tämä on sinulle omana historiallisena kuriositeettinaan aivan must see -kamaa. Kaikilla muulla tavoin tämä oli käytännössä täyttä paskaa. Tapahtumana Surkea, lepää rauhassa Herb Abrams.

Wikipedia: UWF Beach Blast

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.10.2017