Arvio: UWFi Shootfighting: It’s real!
Päivämäärä: 4.10.1993
Sijainti: Osaka, Japani (Osaka Prefectual Gymnasium)
Yleisömäärä: 5 900
Ennen kuin palataan WCW:n ja WWF:n tavallisten ppv:eiden pariin, on aika piipahtaa jossain ihan muualla. Tarkalleen ottaen Osakassa, Japanissa, jossa järjestettiin UWF Internationalin, tuttavallisemmin UWFin ppv. Siis japanilaisen promootion ppv, joka järjestettiin Japanissa. Miksi se on mukana tässä projektissani? Koska jostain syystä tämä tapahtuma (Shootfighting: It’s Real!) lähetettiin myös Yhdysvalloissa ppv:nä. Tapahtumalla oli amerikkalaiset selostajat Jim Dougherty ja Gene Pelc (kumpikaan ei sano mitään minulle) ja jopa NWA-legenda Lou Thesz vieraili yhden ottelun ajan selostamossa ylistämässä UWFi:tä ja sen edustamaa shoot wrestling -tyyliä. Thesz kertoi, ettei kehtaa nykyään sanoa Amerikassa olevansa edes painija, koska nykyaikainen amerikkalainen showpaini on mennyt niin kauas hänen aikojensa painista, mutta tämä shoot wrestling tuo mieleen hänen omat aikansa.
Mistä siis oikein oli kyse? Ihan lyhyesti pitää taustaksi selittää, että Japanissa vaikutti näihin aikoihin todella iso määrä painipromootioita, enkä ole itsekään ihan perillä siitä, mitä kaikkia promootioita Japanissa näihin aikaan oli. Nimittäin toisin kuin Yhdysvalloissa, wrestling (tai siis puroresu) oli todella kovassa nosteessa Japanissa ja keräsi hurjia määriä yleisöä tapahtumiinsa. Siksi promootioilla oli mahdollisuuksia myös erikoistua paljon enemmän kuin Yhdysvalloissa. Perinteistä puroresua edustivat kaksi Japanin isointa promootiota AJPW ja NJPW. Ne molemmat menestyivät äärimmäisen hyvin ja keräsivät kymmeniä tuhansia katsojia jatkuvasti. Pelkästään naispainiin keskittynyt AJW (All Japan Women’s) veti myös hurjia yleisömääriä samalla, kun Yhdysvalloissa naispainia ei ollut käytännössä ollenkaan (kiitos Fabulous Moolahin). Sitten oli muun muassa Genichiro Tenryun perustama uusi WAR-promootio, josta oli myös tulossa suosittu. Lucha libre -tyylinen Michinoku Pro oli perustettu vuonna 1993 ja noussut nopeasti suosituksi. Todella rajuihin deathmatcheihin erikoistunut FMW veti kymmeniä tuhansia katsojia. Ja sitten oli UWFi, joka oli erikoistunut shootwrestlingiin.
Shootwrestling oli eräänlainen MMA:n esiaste. Vuonna 1993 MMA siinä muodossa, missä se nykyisin tunnetaan, oli vasta syntymäisillään. Ultimate Fighting Championship -niminen promootio perustettaisiin vuoden 1993 lopussa, ja se järjestäisi samalla ensimmäisen tapahtumansa, joka kokoaisi yhteen muun muassa nyrkkeilyn, potkunyrkkeilyn, itämaisten kamppailulajien ja shootfightingin osaajia. Esimerkiksi Dave Meltzer ei pitänyt näihin aikoihin ilmiötä vielä mitenkään kiinnostavana tai vakavastiotettava, mitä hän joutuisi myöhemmin katumaan. Samanlainen ilmiö oli parhaillaan syntymässä Japaniin, ja ”oikeaa tappelua” edustavien tapahtumien suosio oli siellä kovassa nousussa. Varsinaisen MMA-promootion Priden syntymiseen menisi vielä neljä vuotta. Japanissa alkunsa saanut shootfighting, eli periaatteessa erilaisista kamppailulajeista ja painista tekniikkaansa hyödyntävä taistelulaji oli eräänlainen MMA:n esiaste, ja USA:ssa yksi tunnetuimmista shootfightingin edustajista oli Ken Shamrock. Lajin idea oli nimenomaan olla jotain aivan muuta kuin se ”pro wrestling”, johon yleisö oli tottunut ja osittain myös kyllästynyt. Shootfightingissa oli kyse siitä, että ihmiset kamppailivat toisiaan vastaan oikeasti ja yrittivät saada toisensa luovuttamaan tai tyrmätyksi.
Ja tästä jalostui idea shoot wrestlingistä – lajista, joka näyttäisi vähän kuin shootfightingilta, mutta oli kuitenkin lopulta (tietyssä määrin) sovittua. Siis paljon stiffimpää, rajumpaa ja aidolta tappelulta oikeasti näyttävää painia, jossa olisi kuitenkin etukäteen sovitut voittajat. Toisin sanoen worked shoot. UWFi oli yksi merkittävimmistä promootioista, joka alkoi keskittyä tähän ”shoot wrestlingiin” ja promota tapahtumiaan sillä, että UWFi:ssä nähtiin OIKEAA painia verrattuna kaikkeen muuhun FEIKKIIN painiin, jota muualla nähtiin. Selostajat korostivat tämän tapahtuman aikana, että näitä tapahtumia ei ollut etukäteen harjoiteltu tai sovittu. Luultavasti niin olikin osittain – UWFin ottelut olivat oikeasti todella stiffejä ja suurelta osin varmasti käsikirjoittamattomia, lähinnä voittajat olivat luultavasti etukäteen selvillä. Meininki näytti myös oikeasti ihan toisenlaiselta kuin missään muussa tämän ajan painissa. Painijat oikeasti nousivat rajuistakin heitoista lähes heti ylös, eivät jääneet ”myymään” mitään ja potkivat sekä löivät toisiaan oikeasti todella stiffisti. Koska MMA ei ollut vielä mikään juttu, tämä outo MMA:n ja wrestlingin välimuoto nousi varsin suosituksi Japanissa, ja siksi UWFi päätti kokeilla lähettää tapahtumansa myös Yhdysvalloissa ppv:nä, koska mitään vastaavaa ei USA:n painitapahtumissa todellakaan nähty. Jostain syystä tapahtuman nimessä tätä tosin kutsuttiin shootfightingiksi eikä shootwrestlingiksi. Kukaan ei odottanut, että tämä konsepti menestyisi ollenkaan USA:ssa, mutta toisin kävi. Tämä Shootfighting-tapahtuma keräsi lähes yhtä kovan buyraten kuin WCW:n ppv:t. Tästä innostuneena UWFi päätti lähettää vuonna 1994 Yhdysvalloissa kaksi ppv:tä lisää ja odotti niistä vielä suurempia menestyksiä, mutta ne floppasivat rajusti. Niitä ei myöskään löydy mistään arkistoista, joten tyydyn arvostelemaan UWFi:n ppv-tarjonnasta vain tämän tapahtuman.
Alun perin tässä ppv:ssä piti olla mukana myös WCW:n päätähti Vader, joka oli esiintynyt vuoden 1993 muutamissa UWFi:n tapahtumissa. WCW esti kuitenkin Vaderin ottelun esittämisen, kun saivat tietää UWFi:n suunnitelmista lähettää tämä tapahtuma Yhdysvalloissa ppv:nä. WCW:llä ei ollut mitään Vaderin Japani-vierailuja vastaan, mutta suoranainen kilpailu WCW:n kanssa ppv-markkinoilla oman tähden avulla ei sopinut WCW:llekään. Vader paini siis kyllä tässä Osakassa nauhoitetussa tapahtumassa, mutta Vaderin ottelua ei nähty ppv:ssä. Harmi. Muuten suurin osa tämän tapahtuman painijoista on minulle varsin tuntemattomia japanilaisia painijoita, enkä aio kertoa heidän taustatarinoitaan sen tarkemmin. Osa oli paininut NJPW:ssä ennen UWFiin siirtymistä. Osa siirtyi myöhemmin NJPW:hen takaisin. Osasta tuli virallisia MMA-kamppailijoita, kun laji sai kunnolla alkunsa Japanissakin. Osa jatkoi sekä MMA:n että painin parissa. Show’n yhdysvaltalaisista nimistä osa jäi varsin tuntemattomaksi, mutta muutama ansaitsee erityismaininnan. Dennis Koslowski – kaksinkertainen olympiamitalisti – jatkoi kreikkalaisroomalaisen painin parissa, Tommy Cairo siirtyi myöhemmin showpainin pariin ja mm. feudasi ECW:ssä Sandmanin kanssa, 1980-luvun WWF-tapahtumista tuttu Bad News Allen (silloinen Bad News Brown) eläköityi 1990-luvun lopussa, Dan Severn jatkoi MMA-uralle ja vieraili myöhemmin myös WWF:ssä ja Gary Albright jatkoi painimista Japanissa kunnes kuoli kehässä traagisesti vuonna 2000.
Näillä mietteillä itse otteluihin. En merkitse painijoita sen enempää faceiksi tai heeleiksi, koska UWFissä ei ollut kyse mistään ”hyviksistä” tai ”pahiksista” tai ”otteluiden etukäteen harjoittelusta”. Eikä myöskään ”juonikuvioista”, joten otteluiden taustatarinoita on turha selittää.
Singles Match
Yoji Anjoh vs. Tatsuo Nakano
Eipä tähän hirveästi ole sanottavaa. Stiffejä lyöntejä ja erityisesti pirun stiffejä potkuja. Nakanon Tiger Suplex Anjohille oli tosi raju. Tavallaan tätä katsoessa ymmärrän kyllä, miksi tällaiset ”worked shoot” -tyyliset ottelut kiinnostavat tiettyjä katsojia. Itse en ole kuitenkaan koskaan sen enempää ollut tällaisten otteluiden kuin oikean MMA:nkaan fani, joten on vaikea sillä tavalla fanittaa. Ihan viihdyttävänä mäiskintänä tätä tappelua silti pidin, sinänsä siis kivaa ja sopivan erilaista katseltavaa.
* * ½
Singles Match
Dennis Koslowski vs. Masahito Kakihara
Juu, kyllähän näitä otteluita on oikeasti siinä mielessä hauska katsoa, että näissä on tosiaan aivan erilainen meininki kuin saman aikakauden WCW:n ja WWF:n otteluissa, joissa monesti stiffeydestä ei ollut tietoakaan. En tiedä, onko näiden arvioinnissa nyt varsinaisesti mitään järkeä edes, koska näiden arvioiminen samoilla kriteereillä kuin muiden showpainiotteluiden kohdalla on aika vaikeaa. Lisäksi ei ole oikein edes mitään muita ”worked shoot” -otteluitakaan, joihin edes verrata, joten mielipiteeni saattaa tavallaan muuttua ja kehittyä jokaisen ottelun jälkeen, mutta olkoon. Annan nyt tähtiä sen mukaan, miten viihdyin. Tässä viihdyin vielä astetta paremmin kuin ensimmäisessä, koska Kakiharan potkut ja Koslowskin heitot olivat molemmat pirun upeita. Lisäksi lopetus oli buukattu aika nätisti, kahden potkun torjuminen ja kääntäminen Boston Crabiksi oli oikeasti hieno spotti. Ilmeisesti muiden arvostelijoiden mielestä juuri tämä oli huono ottelu. No, ehkä en ole sitten vain oikeaa kohderyhmää.
* * *
Singles Match
Hiromitsu Kanehara vs. Tommy Cairo
Harmillisen lyhyt ottelu, mutta niinhän ”oikeiden tappeluiden” kuuluu ollakin. Tai siis että eivät kaikki ottelut saakaan kestää liian pitkään, joten siinä mielessä tämä hoiti tehtävänsä oikein hyvin. Olisin silti mielellään voinut katsoa tätä vähän pidempääkin. Cairon heitot näyttivät rajuilta, ja Kaneharan potkut olivat tosi karun oloisia. Hyvää mäiskintää, taas.
* ½
Singles Match
Kiyoshi Tamura vs. Yukoh Miyato
Tämä oli nyt varsin puhtaasti potkupainotteinen matsi, ja siinä mielessä ihan kiva sellainen. Tamura ja Miyaton potkivat toisiaan niin rajusti, että lopussa Miyaton tuska näytti jo aivan aidolta. Ehkä se sitä olikin, sen verran ilkeän oloisesti hän piti vatsansa seutua. Lopetus tuli jälleen puskista ja oli siksi varsin toimiva. Hyvää potkimista, hyvää tappelua. Vähän ehkä yksipuoleista, jos nyt näitä jotenkin järkevästi yrittää arvioida. Paljon muuta en tästäkään ottelusta osaa sanoa.
* * ½
Singles Match
Jean Lydick vs. Greg Bobchuck
Nyt oli ensimmäinen ottelu, joka kävi hetkittäin hiukan puuduttavaksi. En tiedä, johtuiko siitä, että näitä samanlaisia otteluita kun näkee tarpeeksi monta putkeen, niiden tuoreusvaikutus vähän niin kuin katoaa. Uskon kuitenkin ennemmin siihen, että tämä ottelu ei vain yltänyt ihan samalle viihdyttävyyden tasolle kuin suurin osa aiemmista. Kyllä tämänkin siis mielellään katsoi, ja jenkkikaksikko mäiski toisiaan kyllä parilla oikeasti pirun kovalla Suplexilla. Silti jotenkin ihan samaa meininkiä ei tässä vain ollut. Ok ottelu silti tämäkin.
* *
Singles Match
Kazuo Yamazaki vs. Bad News Allen
Vanha kunnon Bad News Brown. Olipa promootio sitten WWF tai UWFI, Bad News ei turhaan muuttunut yhtään viihdyttävämmäksi. Oli oikeastaan hauskaa kuunnella ottelun aikana selostajien pohdintaa siitä, vaivasiko Bad Newsin vastustajaa joku, koska hän ei pystynyt samanlaiseen tehokkaaseen (eli viihdyttävään) painiin kuin normaalisti. Vastaus: ei häntä mikään vaivannut. Vastassa oli vain sellainen säkki, ettei häntä vastaan auta mikään. No, parhaansa Yamazaki kyllä yritti, ja tuon yrittämisen ansiosta tämä ei ollut huono ottelu, vaan juuri ja juuri kohtuullisen siedettävä. Silti show’n heikoin ottelu ehdottomasti. Kiitos Bad News.
* ½
Tag Team Match
Dan Severn & Gary Albright vs. Salman Kashimikov & Vladimir Berkovitch
Hyvää joukkuerymistelyä, erityisesti Gary Albright on sellainen painija, että häntä olisi mielellään nähnyt painimassa muissakin promootioissa. Albrightilla oli kokoa, karismaa ja kykyä piestä vastustajia oikeasti näyttävillä liikkeillä. Olisi voinut olla kovaa kamaa myös WWF:ssä. Tai ainakin WCW:ssä. Dan Severn myöhemmin pääsikin kokeilemaan onneaan myös WWF:ssä, tulokset eivät olleet kovin kummoisia. Tässä ottelussa Severn ja Albright toimivat kuitenkin hyvin yhteen ja toivat sopivasti eri tyyliä otteluun. Venäläiset huolehtivat sitten perinteisemmästä painista, ja Kashimikov vakuutti samalla tavalla kuin pari vuotta sitten Starrcadessakin. Berkovitch oli yhtä lailla pätevä. Kokonaisuutena siis oikein hyvä, stiffi ja vauhdikas joukkuerymistely. Illan parhaita otteluita.
* * *
UWFI Pro-Wrestling World Heavyweight Championship
Nobuhiko Takada (c) vs. Billy Scott
Takadan potkut olivat kyllä perhanan kovaa kamaa. Jopa sen verran kovaa, että tätä ottelua oli hetkittäin hiukan ikävä katsoa, koska tämä oli lähes täysin yksipuolista Takadan hallintaa. Tavallaan tarina oli kyllä ihan kiinnostavakin: täydellisen altavastaajan asemassa ollut Billy Scott yritti taistella parhaansa mukaan ja onnistui myös taistelemaan yllättävän hyvin, vaikka ottikin koko ajan rumasti turpaan. Takada jatkoi samalla vain ottelun hallintaa koko ajan tiukemmin. Ihan hyvä päätös siis illalle, vaikka otteluna tämä hieman yksitoikkoinen olikin. Takadan potkut ja lukot olivat kuitenkin sen verran tyylikkäitä, että tylsäksi tämä ei käynyt.
* * ½
En tiedä, onko tätä edes järkevää arvioida kokonaisarvosanalla. Toisaalta en tiedä, oliko näiden otteluiden arvioimisessakaan mitään järkeä. Tai koko tapahtuman arvioimisessa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Ehkä jollain tämän UWFi:n ppv:n katsoneella amerikkalaisella katsojalla oli vähän samanlainen fiilis tämän tapahtuman katsomisen jälkeen. Kokonaisuutena tämä ei ollut mitenkään erityinen tai kovin suuresti viihdyttävä tapahtuma, eikä tässä nähty mitään huikean hyvää painia, vaikka Lou Thesz kuinka ylisti juuri tämän olevan sitä oikeaa kamaa. Silti on pakko myöntää, että tämä oli stiffiydessään ja erikoisuudessaan ihan virkistävä poikkeus. Kehno tämä silti minun mittareillani oli.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.4.2018
No Comment