1999ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Bash at the Beach 1999

Päivämäärä: 11.7.1999

Sijainti: Fort Lauderdale, Florida (National Car Rental Center)

Yleisömäärä: 13 624

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuonna 1996 Bash At The Beach tuli tunnetuksi siitä, että legendaarinen new World order sai alkunsa tässä ppv:ssä. Kolme vuotta myöhemmin nWo oli vihdoin kuollut ja kuopattu (ainakin käytännössä), vaikka se ei koskaan mitään lopullista kuoliniskuaan saanutkaan vaan hajosi äärimmäisen tylsästi vähän niin kuin puolivahingossa. Niinpä nyt BATBissakin puhalsivat aivan uudet tuulet… Tai niin WCW ainakin tahtoi uskotella itselleen. Selostajinamme tällä kertaa ainoastaan Bobby Heenan ja Tony Schiavone, sillä Mike Tenay oli raportoimassa 15 mailin päässä sijaitsevan kaatopaikan tapahtumista. Tästä myöhemmin lisää. Miksei Tenayn ja Heenanin annettu hoitaa selostusta? Schiavone olisi muutenkin sopinut paljon paremmin roskien sekaan.

Singles Match

The Cat vs. Disco Inferno

Disco Inferno oli siis Buff Bagwell- feudin jälkeen kääntynyt faceksi, mikä oli ilmeisesti käytännössä tämän uuden feudin ansiota. Great American Bashin jälkeen Cat oli ottanut Disco Infernon silmätikukseen, sillä hänestä oli alkanut tuntua siltä, että diskoliikkeitään esittelevä Inferno vie törkeästi valokeilan Catilta, joka niin ikään rakastaa tanssia. Niinpä Cat haastoi Infernon Nitrossa käytävään tanssikilpailuun, jossa yleisö viimeistään kääntyi Infernon puolelle ja tarjosi suuret popit tämän diskoliikkeille, mutta Cat sai osakseen pelkkää buuausta. Tätä ei Cat hyväksynyt, vaan hän hyökkäsi Infernon kimppuun kilpailun jälkeen. Alun perin tämän ottelun panoksena oli, että häviäjä ei saisi enää koskaan tanssia, mutta tuo stipulaatio otettiin viime hetkellä pois. Ehkä jopa WCW tajusi, kuinka typerältä se kuulosti.

Hyvin yksinkertaisista asioista oli taas lähtenyt liikkelle WCW:n alakortin juonikuvio, mikä ei ollut suinkaan pelkästään huono asia. Harmi vain, ettei kumpikaan feudin osanottajista ollut kauhean mielenkiintoisia, sillä muuten tämä olisi voinut olla oikeasti ihan kunnon kehujen arvoinen kuvio. Nyt lähinnä jäi harmittamaan se, että jo etukäteen asenteeni itse otteluun oli se, ettei tästä paljoa mitään tule. Siihen nähden tämä itse asiassa yllätti jopa jonkun verran. Varsinkin Inferno veti ihan hyviä otteita, eikä Catkaan ollut ihan niin ärsyttävä, kuin mitä hän yleensä painiessaan oli. Jotenkin vain en pidä yhtään Catin kehäotteista. Joka tapauksessa tämä oli kaikin puolin ok painiottelu. Ei mitään erityisen hienoa muttei mitään huonoakaan. Huonomminkin olisi voinut alkaa (…tai jatkua).

* * 

WCW Television Championship

Rick Steiner (c) vs. Van Hammer

Van Hammer saattoi periaattessa olla face, mutta ei mikään hänen käytöksessään siihen viitannut. Yleisökään ei Hammerille tarjonnut muuta kuin buuaksia, ja tämän mestaruusottelunkin hän oli saanut neuvottelemalla Flairin porukan kanssa. Toki sitä ennen Hammer oli Great American Bashinkin jälkeen jatkanut vakuuttavia otteitaan dominoidessaan kaikki eteen tulleet vastustajansa. Niinpä hän lopulta meni pyytämään itselleen mestaruusottelua, jonka hän mielestään ansaitsi, ja WCW:n presidentti Flair suostui pyyntöön ja buukkasi Bash At The Beachiin TV-mestaruusottelun Hammerin ja Rick Steinerin välille.

Nopeasti oli Rick Steinerkin tullut Stingin kanssa ottelemisesta takaisin näihin alemman sortin kuvioihin mukaan. Samalla viimeistään tämän ottelun kohdalla aloin oikeasti epäilemään sitä, onko Rickistä enää kunnollisiin otteluihin, sillä tämäkin oli taas aika vaisua brawlailua. Toki Steinerin vastustajakaan ei ollut paras mahdollinen, sillä Hammerilla oli lähinnä lookinsa, mutta olisin voinut vähän enemmän silti odottaa tältä. Olisin voinut antaa tälle ehkä puolikkaan tähden enemmän, koska tämä oli päällisin puolin semmoista perussiedettävää brawlausta (aika ytimekästä, kiitos lyhyen keston), mutta loppua kohti alkoi ärsyttää oikein kunnolla ottelussa nähdyt low blow’t. Ensinnäkin niitä nähtiin yhteensä varmaan 6, mutta tuomarilla ei ollut mitään mielenkiintoa diskata silti kumpaakaan painijoista. Mitä ihmettä? Toiseksikin niin Steiner kuin Van Hammerkin no-sellasivat käytännössä jokaikisen low blow’n. Erityisesti ärsytti viimeinen, jossa Rick monotti Hammeria suurin piirtein niin lujaa kuin pystyi suoraan kulkusille, ja Hammer alkoi vain hiukan hoiperrella ympäri kehää. Ilmeisesti kummallakaan tästä kaksikosta ei ole palleja, kun he eivät tiedä, miltä isku sinne tuntuu.

WCW United States Heavyweight Championship

David Flair (c) vs. Dean Malenko

Voi kyllä vain, luitte ihan oikein. Unohdin näköjään GAB-arvostelussa yhden nWo Wolfpackin jäsenen, kun luettelin, mitä nämä olivat porukan hajoamisen jälkeen tehneet WCW:ssä. David Flairhan oli kääntynyt SuperBrawlissa heeliksi ja liittynyt Wolfpackiin rahan ja naisen (Torrie Wilson) takia auttaessaan Hoganin säilyttämään vyönsä Ric Flairia vastaan. Kun Ric alkoi itse kääntyä heeliksi Uncensoredin jälkeen, unohtivat isä ja poika sen, että David oli pari kuukautta aikaisemmin puukottanut isäänsä selkään. Mikä h****tti koko tuon turnin pointtina oli? Ainiin, ei mikään. Tämähän on WCW. Joka tapauksessa nyt kun WCW oli täysin Ricin hallinnassa (tästä vielä myöhemmin lisää), oli Nature Boy päättänyt pistää päälle uuden vaihteen. Pian GABin jälkeen Naitch nimittäin riisti US Heavyweight -vyön Scott Steinerilta ja luovutti sen tuosta vain omalle pojalleen Davidille. Upeaa buukkausta. Seuraavina viikkoina David puolusti vyötään ja säilytti sen yksinomaan valtaisan tukiporukkansa ja epärehellisen tuomarin Charles Robinsonin avulla. Samalla entiset hevosmiehet Malenko ja Benoit sekä heidän porukkaansa liittynyt Saturn olivat yhdessä ryhtyneet tiiviiseen taistoon Flairin porukkaa vastaan. Nyt Dean Malenko tahtoi pistää tälle farssille lopun ja viedä US-vyön pois vitsimestarilta.

Harmi, että tämä ottelu ei ollut kunnollista painia nähnytkään. Alussa nähtiin pari ihan näyttävää liikettä Malenkolta, mutta sen jälkeen alkoi armoton ylibuukkaus, joihin kuului taas mukamas todella jännittäviä hetkiä, kun käytännössä kuusi miestä ja Asya taistelivat yksin ollutta Malenkoa vastaan. Semmoista siis. Malenkon yritykselle pitää antaa edes pieni tunnustus arvosanassa.

½ 

Elimination Tag Team Match

West Texas Rednecks (Curt Hennig & Bobby Duncum Jr. & Barry Windham & Kendall Windham) vs. No Limit Soldiers (Rey Mysterio Jr. (c) & Konnan & Swoll & B.A.)

Kuten tuossa GABin arvostelussa jo totesin, alkoi tämän feudin taso laskea nopeasti alaspäin Great American Bashin jälkeen, kun Master P ja tämän henkivartijapoppoo, jonka nimestä No Limit Soldiers tuli myös koko stablen nimi, liittyivät ihan fyysisesti feudin osanottajiksi. Tässä ottelussa ei sentään paininut muita näitä Master P:n ”henkivartijoita” kuin Swoll, joka oli ilmeisesti oikeasti Master P:n serkku. B.A. oli Brad Armstrong, jolle oli päätetty tämän feudin avulla taas rakentaa uusi gimmick ja jolle näin taas yritettiin antaa epätoivoisesti pushia. Mikään muu feudissa ei ollutkaan muuttunut kuin osanottajien määrä: West Texas Rednecks (Hennigin porukka) oli sitä mieltä, että country on loistavaa ja rap paskaa. No Limit Soldiers oli taas vastakkaista mieltä. Reyn CW-mestaruus oli tämän feudin aikana unohdettu aika taidokkaasti. Mitäpä sitä suotta pitämään yllä niitä harvoja tasaisen laadukkaita asioita WCW:ssä.

Ottelu lähti aikamoisen räväkästi ja viihdyttävästi käyntiin, ja aluksi ajattelin, että tästä voisi tulla jopa kolmen tähden ottelu, eli parempi kuin GABin kamppailusta. Ensimmäisen eliminoinnin jälkeen homman taso alkoi kuitenkin laskea ikävästi, ja vaikka loppupuolellakin nähtiin myös hyviä hetkiä, olivat ne selvästi harvemmassa. Windhamit alkoivat ikävästi olla turhan vanhoja. En innostunut myöskään lopun turhista sekaantumisista. Kokonaisuutena tämä oli ok ottelu vahvan alun ja muutamien myöhempien ihan kivojen hetkien ansiosta, mutta vaisu fiilis tästäkin jäi.

* * 

Junkyard Hardcore Invitational Match

Participants: Hardcore Hak, Brian Knobbs, Hugh Morrus, Johnny Grunge, Rocco Rock, Fit Finlay, Steven Regal, Dave Taylor, Mikey Whipwreck, La Parka, Ciclope, Silver King, Horace, Jerry Flynn

Jos homma ei tähän mennessä ollut ollut tarpeeksi WCW:mäistä, niin tämän ottelun ansiosta heitettiin taas aimo annos lisää löylyä. WCW oli kuukausien ajan buukkaillut HC-otteluita, jotka olivat viihdyttäviä niin kauan, kun mukana oli Ravenin ja Bam Bam Bigelowin kaltaisia tekijöitä. Kun soppaan alettiin sekoittaa Brian Knobbsia ja Hugh Morrusta, alkoi kiinnostus laskea kovaa vauhtia, mutta WCW:hän ei välittänyt. Storylinessä pian GABin jälkeen Ric Flair kielsi kaikki hardcore-ottelut WCW:n show’ista ja julisti, ettei yhdessäkään areenassa, jossa WCW järjestäisi show’nsa, tultaisi enää näkemään HC-otteluita. Niinpä koko divisioonan alullepanija Hardcore Hak päätti viedä hardcoren WCW-areenoiden ulkopuolelle ja julisti tähän ppv:n avoimen haasteen kaikille halukkaille painijoille, jotka halusivat päästä painimaan hardcore-ottelussa. Ottelu käytäisiin 15 mailin päästä ppv-areenasta isolla kaatopaikalla, eikä sillä olisi WCW:n hyväksyntää. Kaatopaikka oli autonromujen ympäröimä alue, ja ottelun voitti se, joka ensimmäisen kiipeäisi tuonne alueelle sisäänkäyntinä toimivan portin yli alueen ulkopuolelle. Oletin, että tässä ottelussa oltaisiin edes nähty HC-mestaruuden debyytti, koska eihän tässä ottelussa muuten olisi mitään järkeä, mutta ei. Voittajalle oli luvassa hikinen pokaali.

Tätä ottelua on todella hankala kuvailla sanoin. 14 miestä keskellä kaatopaikkaa autonromujen ympäröimänä. Kuulostaa todella mahtavalta. Ensinnäkään kameramiehet eivät tietenkään saaneet välitettyä katsojille kuin murto-osan tuon alueen tapahtumista, mutta en tiedä, oliko se mitenkään kovin suuri menetys kenellekään. Mikään tässä ottelussa nähty meininki ei mitenkään erityisen viihdyttävää hardcorea ollut, vaikka parit loikat autojen päältä toisten päällä ihan näyttäviä olivatkin. Kokonaisuutena tämä ei siis ollut edes kunnon ottelu, vaan enemmän turhaa mäiskimistä kaatopaikalla. Yksi tähti pitää silti antaa noista loikista ja siitä, miten loistavaa pyrotekniikkaa saimme lopussa todistaa, kun alueella palaneet tuliämpärit saatiin kaadettua kumoon. Haha. Muuten täysin turha ottelu.

*

WCW Tag Team Championship

The Jersey Triad (Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow & Kanyon) (c) vs. Chris Benoit & Perry Saturn

Kun DDP, Bigelow ja Kanyon olivat ottaneet WCW:n joukkuemestaruudet takaisin haltuunsa, alkoi tämä poppoo hyödyntää samantien klassista Freebird-sääntöä, eli mikä tahansa tästä kolmikosta muodostettu parivaljakko sai puolustaa heidän yhdessä hallitsemiaan joukkuemestaruuksiaan. Itse asiassa tämän Jerseystä kotoisin olevan heelporukan, joka ottikin nopeasti nimekseen Jersey Triad, tiivis yhteistyö WCW:n heeljohtajan Ric Flairin kanssa takasi heille niin suuren etuaseman, että he kaikki kolme saivat otella heidän mestaruusotteluissa, eli ne käytännössä käytiin aina Handicap Matcheina. Kovin hyvältä eivät näyttäneet Benoit’n ja Saturnin mahdollisuudet, mutta parhaansa he silti tekivät saadakseen joukkuemestaruudet takaisin itselleen ja tuodakseen WCW:hen taas vähän enemmän arvokkuutta.

Tähän mennessä kaksi otteluista oli saanut arvosanakseen **:n, kaksi *:n ja yksi ½:n. Vähitellen tässä siis alkoi toivoa, että joukkuemestaruusdivisioona pelastaisi illan jälleen kerran, ja niinhän se myös teki. Itse en tykännyt tästä ottelusta aivan niin paljon kuin GABissa nähdystä, mikä johtui osittain ehkä siitä, etten kauheammin pitänyt tästä WCW:n buukkausideasta, että kaikki kolme Triadin jäsentä saavat painia heidän mestaruusotteluissaan. Toiseksi tässä ei niin kamalasti nähty mitään uutta ensimmäiseen verrattuna, mutta miksipä turhaan keksiä pyörää uudestaan, jos homma oli jo ensimmäisellä kerralla niin hyvin hanskassa kuin oli. Kanyonkaan ei harmikseni tässä päässyt väläyttämään taitojaan niin paljon. Kaikesta kritiikistä huolimatta annan tälle saman arvosanan kuin GABin ottelulle, koska tämä oli kuitenkin erittäin viihdyttävä joukkuemestaruusottelu eikä taaskaan alkanut pituudestaan huolimatta missään kohtaa tylsistyttää. Hyvin lähellä oltiin siis ensimmäisen ottelun tasoa, mutta ihan pikkaisen alemmas jäätiin tässä.

* * * ½ 

Boxing Match
Special Referee: Mills Lane

Roddy Piper vs. Buff Bagwell

Noniin, tässä oli sitten se suurin käänne ME-kuvioissa (no ainakin toinen kahdesta suuresta), johon tässä olin jo hieman vihjannutkin. GABissa nähtiin siis taas täysin älyvapaata buukkausta Flair vs. Piperissa. Ottelu oli edennyt muuten aivan normaalisti, kunnes Arn Anderson yritti auttaa Flairin voittoon. Tällöin Buff Bagwell, jolle Piper oli luvannut ME-ottelumahdollisuuden, jos hänestä tulee WCW:n presidentti, saapui estämään tilanteen. Heti perään Bagwell kuitenkin jostain täysin käsittämättömästä syystä nousi kehään ja hyökkäsi Flairin kimppuun, minkä takia Piper tietenkin diskattiin. Järjettömyydet eivät kuitenkaan jääneet tähän, vaan heti diskauksen jälkeen Piper hyökkäsikin Bagwellin kimppuun (tämän olisi voinut vielä selittää häviöstä johtuneella raivolla) ja alkoi lopulta yhdessä Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa piestä Bagwellia. Siis yhdessä niiden miesten kanssa, joita vastaan hän oli pari edeltävää kuukautta verisesti feudannut ja joista toista hän oli pari minuuttia aikaisemmin mätkinyt vielä turpaan. Mitä perkelettä? GABin jälkeen Piper liittyi tuosta vain Flairin poppooseen, ja Flair teki hänestä WCW:n varapresidentin. Eikö tämän firman buukkauksessa tarvitse olla mitään järkeä? Samalla Piper alkoi tietenkin feudata Bagwellin kanssa, ja Piperin entisen nyrkkeilytaustan takia tästä ottelusta tehtiin Boxing Match. Tuomariksi suureen koitokseen hankittiin oikea nyrkkeilytuomari Mills Lane, joka oli tuomaroinut muun muassa legendaarisen Holyfield vs. Tyson II:n. Bagwellin ringsidellä oli hänen äitinsä Judy Bagwell.

Minun täytyy heti alkuun myöntää, etten ole koskaan ymmärtänyt nyrkkeilystä mitään ja etten ole siitä koskaan siis nauttinut. Luulen vahvasti siis, että oikeakaan nyrkkeilyottelu ei minulta olisi saanut mitään kummoista arvosanaa. Puhumattakaan nyt, kun kyseessä oli kaksi painijaa ”nyrkkeilemässä” toisiaan vastaan. Tunnustusta täytyy antaa tosin siitä, että ensimmäinen erä oli eniten oikeaa nyrkkeilyä muistuttavaa menoa, mitä olen koskaan näissä painipuolen Boxing Matcheissa nähnyt. Toisessa erässä alettiin sitten mennä jo typeryyden puolelle, ja kolmas erä oli lopetuksineen päivineen niin jumalatonta kakkaa, että aivan surkea makuhan tästä jäi. En paljoa muuta odottanutkaan.

DUD 

WCW World Heavyweight Championship
TAG TEAM MATCH

Kevin Nash (c) & Sting vs. Sid Vicious & Randy Savage

Järjetön buukkaus ei tosiaankaan jäänyt edeltävään otteluun, vaan sama meininki jatkui illan Main Eventissäkin. The Great American Bash oli päättynyt siihen, että vuosia WCW:stä poissa ollut Sid Vicious teki paluunsa hyökätessään Kevin Nashin kimppuun ja liittyessään näin Randy Savagen Team Madnessiin. Seuraavat viikot Savage ja Vicious piinasivatkin Nashia oikein kunnolla, kunnes WCW:n ikihyvis Sting saapui auttamaan päämestaria tätä pahiskaksikkoa vastaan. Alun perin tämän ottelun piti ollakin ihan normaali joukkueottelu Nashin sekä Stingin ja Savagen sekä Viciousin välillä. Homma kuitenkin muuttui, kun Stingiksi naamioitunut henkilö hyökkäsi Nashin kimppuun ja vaani tätä myöhemmin parkkipaikalla samannäköisessä Hummerissa, jolla oli ajettu päin limusiinia, jossa Nash oli ollut sisällä, GABia edeltävässä Nitrossa. Yhtäkkiä Nash vakuuttui siitä, että Sting olikin juonessa mukana ja vaati, että tästä ottelusta tehtiin WCW World Heavyweight -mestaruusottelu niin, että kaikilla ottelussa olevilla olisi mahdollisuus voittaa mestaruus. Jostain aivan käsittämättömästä syystä tästä ei kuitenkaa tehty 4-Way -ottelua, vaan tämä oli yhä joukkueottelu. WCW ilmeisesti välitti enemmän siitä, että se pääsi mainostamaan järjestäneensä ensimmäisen joukkueottelun, jossa on panoksena päämestaruus kuin siitä, että ottelulle olisi keksitty järkevät säännöt. Tony Schiavone yritti nimittäin kovasti selittää ennen ottelua, että voittaakseen mestaruus pitäisi selittää Nash, ja voin vain kuvitella, miten tämä Stingiltä onnistuisi. Tässä ottelussa oli selvä juonikuvio niin kauan, kunnes tästäkin piti tehdä taas idioottimaisen vaikea ja monimutkainen ottelu. Kiitos WCW. Ainiin, juuri ennen ottelua Gorgeous George, joka oli edeltävissä Nitroissa alkanut katsella Nashia, kääntyi Savagea vastaan ja siirtyi Nashin ja Stingin puolelle.

Sen lisäksi, että otteluun johtanut juonikuvio ei ollut mitään kultaa, niin sitä ei ollut itse ottelukaan. Nelikon kunniaksi täytyy tosin todeta, että olisi tämä huonompikin voinut olla painilliselta anniltaan. Paikoitellen meno oli jopa ok:ta ja yleisesti ottaen semmoista suht siedettävää, mistä kiitos kuulunee pitkälti Stingille, vaikkei hänkään tosiaan missään uransa huippuvedossa enää ollut. Savagekin oli ihan siedettävä, ja onneksi Nashin ja Sidin 1 vs. 1 -kohtaamista ei ainakaan vielä tarvinnut pahemmin nähdä. Ongelma vain tässäkin ottelussa idioottimaiset lopetuskuviot, jotka vieläpä botchattiin niin, että koko homma saatiin näyttämään todella amatöörimäiseltä. Loppufiilis oli siis kuitenkin sitten huono, vaikka ottelu ehkä puolikkaan korkeamman arvosanan olisi muuten saanut.

*


Teoriani tämän ppv:n osalta on se, että WCW päätti kokeilla sitä, kuinka paskan ppv:n firma voi ylipäätänsä saada aikaan. Vastaus on, että aika jumalattoman huonon. Olen saattanut tämän projektin aikana törmätä vielä huonompaankin ppv:seen, mutta ihan heti sitä ei tule mieleen. Kaikki kunnia jälleen kerran joukkuemestaruusdivisioonalle, joka esti tätä vajoamasta arvosteluasteikon alapuolelle, mutta nyt sekään ei riittänyt. Tuota ottelua lukuun ottamatta yksikään ei ylittänyt kahta tähteä ja peräti viisi jäi yhteen tähteen tai sen alle. Aivan uskomattoman surkeaa. Kun joukkuemestaruusottelukaan ei mielestäni ollut ihan mikään MOTYC tai edes paras näiltä viideltä, on tämä kiistatta vuoden huonoin ppv toistaiseksi. Sanomattakin siis lienee selvää, että tämä ppv oli Surkea. Tavallaan WCW tavoitti tällä surkeudella jo sen rajan, että tämä alkoi kääntyä jännäksi. Periaatteesa ppv:tä oli nimittäin hauska katsoa, kun homma oli hetki hetkeltä kamalampaa ja selostajat vain hehkuttavat tyynenä hyvää meinikiä.

Wikipedia: WCW Bash at the Beach 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.8.2011

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF King of the Ring 1999

Next post

Arvio: ECW Heat Wave 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *