Arvio: WCW Beach Blast 1993
Päivämäärä: 18.7.1993
Sijainti: Biloxi, Mississippi (Mississippi Coast Coliseum)
Yleisömäärä: 8 600
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuorossa oli historian toinen – ja samalla viimeinen – Beach Blast. WCW oli siis viime vuonna tuonut keskikesän tapahtumaksi uuden Beach Blastin, vaikka entuudestaan heinäkuussa järjestettiin jo perinteinen The Great American Bash. Nyt TGAB oli jostain syystä päätetty siivota ppv-kalenterista kokonaan, ja samalla Beach Blast siirrettiin kesäkuulta heinäkuulle. Ensi vuonna Beach Blastia ei enää järjestettäisi, vuorossa olisi jälleen uudet tuulet.
Uusia tuulia oli WCW:ssä muutenkin jälleen käynnissä. Yhtiö yritti parhaillaan kuumeisesti löytää ratkaisuja siihen, miten se pystyisi pärjäämään bisneksessä, kun katsojalukujen laskulle ei näkynyt loppua ja tapahtumat keräsivät koko ajan vain vähemmän live-yleisöä. Yksi ratkaisu oli se, että WCW siivosi radikaalisti house show -kalenteriaan: vähensi niiden määrää ja tiivisti kiertueitaan vain ydinalueilleen. WWF oli tehnyt vastaavaa viime aikoina.
WCW:llä oli kuitenkin myös paljon suurempi säästöidea, joka tulisi niin sanotusti koitumaan heille vielä kohtalokkaaksi. WCW:n tv-ohjelmista tähän aikaan merkittävä oli WCW WorldWide. Se oli viikottainen tv-ohjelma, samalla tavalla kuin WWF:n Prime Time Wrestling ja sen tilalla tammikuussa 1993 aloitettu Raw. Tv-kuvaukset olivat kuitenkin kalliita, keräsivät aika vähän katsojia ja muutenkin niistä piti saada paremmin hyötyä irti. Mikä olisi ratkaisu tähän ongelmaan, WCW:ssä pohdittiin… Ja ratkaisuksi keksittiin se, että WCW alkoi nauhoittaa kolmen kuukauden tv-ohjelmansa yhdellä kertaa! Kyllä. Nykyaikana toki NXT:n ja Impact Wrestlingin avulla katsojat ovat tottuneet siihen, että tv-lähetyksiä saatetaan nauhoittaa viikoiksi etukäteen, mutta tämä oli jotain aivan muuta.
WCW järjesti heinäkuussa Orlandossa Disneyn studioilla kolmen kuukauden Worldwiden nauhoitukset parissa illassa niin, että nyt kaikki tiesivät, mitä WCW:ssä tapahtuu aina lokakuun loppuun saakka. Samaan aikaan WCW joutui teeskentelemään esimerkiksi house show -tapahtumissa, että nauhoitetut tapahtumat eivät olleet vielä totta, ja esim. väärät painijat joutuivat kantamaan mestaruusvöitä ja kaikkea muuta absurdia. Koko tapausta pidettiin vuonna 1993 aivan käsittämättömänä – ja samalla viimeisenä niittinä kayfabelle, jos joku siihen vielä uskoi. Mikä pahinta, WCW:llä tulisi siis olemaan tässä välissä myös esimerkiksi ppv:eitä ja tietenkin house show -tapahtumia, joten nauhoitukset paljastivat myös tulevien ppv:eiden tulokset ja ylipäänsä kaikki WCW:n suunnitelmat useaksi kuukaudeksi. Mitään suunnitelmia ei voitaisi myöskään muuttaa nyt kun kaikki on nauhoitettu. Ei, vaikka joku painija loukkaantuisi, lähtisi WCW:stä (mikä oli tähän aikaan hyvin yleistä) – tai jos tapahtuisi vielä jotain kummempaa.
Enkä halua sen enempää spoilata tulevaa, mutta kummia tulisi WCW:ssä myös tapahtumaan. Pientä osviittaa siitä oli saatu jo ennen Beach Blastia. Kuten todettua, WCW käytti siis näihin aikoihin sekä NWA Tag Team että NWA World Heavyweight -mestaruuksia, jotka oli tuotu takaisin WCW:n ohjelmistoon vuonna 1992, kun Bill Watts ja NJPW:n Seiji Sakaguchi alkoivat tehdä työtä palauttaakseen NWA:n mestaruusvyöt esille. Nyt NJPW:n painijat oli tiputettu kokonaan pois NWA-kuvioista, eikä Sakaguchia kiinnostanut enää koko asia. Bill Watts oli kadonnut teille tietymättömille. NWA oli muuten lähes kuollut: siihen kuului vain pari pikkuorganisaatiota. Niinpä WCW piti hallussaan nyt NWA-mestaruusvöitä, vaikka se ei oikeastaan ollut virallisesti osa NWA:ta ja vaikka NWA-vyöt WCW:hen tuoneet henkilöt eivät enää olleet koko asian kanssa tekemisissä. Tämä ei ollut ongelma siihen asti, kunnes Dennis Coralluzzo, yksi harvoista NWA-vaikuttajista ja pienen NWA-promootion pyörittäjä, alkoi vaatia oikeutta tuoda NWA World Heayweight -mestari puolustamaan myös hänen promootioonsa NWA-mestaruuttaan. Tuo oikeus nimellisesti kuului kaikille NWA-promootioille. Tähän mennessä WCW ei ollut vastannut Coralluzzon vaateisiin vielä mitenkään, eikä kukaan alalla oikein tiennyt, mihin tapaus vielä johtaisi. Se nähtäisiin tulevina kuukausina…
Ja sitten vihdoin itse tapahtumaan. Selostajinamme Tony Schiavone ja yhden ppv:n poissaolon jälkeen paluunsa tehnyt Jesse Ventura. Haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt.
WCW Television Championship
Paul Orndorff (c) vs. Ron Simmons
Viime kuukaudet eivät ole olleet helppoja Ron Simmonsille. Vielä hieman yli puoli vuotta sitten Simmons oli WCW World Heavyweight -mestari ja Bill Wattsin valinta firman ykkösfaceksi. Sitten Watts kyllästyi Simmonsin huonoihin reaktioihin ja pisti Simmonsin häviämään vyönsä aivan yhtäkkiä Vaderille. Simmons no-showasi tapahtuman, jossa hänen piti hävitä mestaruutensa ja saapui vasta seuraavan päivän tapahtumaan, ja joutui temppunsa takia koirankoppiin. Sen jälkeen Simmons vieläpä loukkaantui, ja Simmonsin ollessa poissa Watts sai lähteä firmasta. Kellään muulla firmassa ei ollut edes etäisesti mielenkiintoa pushata Simmonsia Main Eventiin, joten Simmons saattoi olla varma, että hänen uransa huipulla oli ohi. Niinpä Simmons sai olla tyytyväinen, että nyt paluunsa jälkeen hän pääsi feudaamaan edes TV-mestaruuden tasoisesta saavutuksesta. Parin viime viikon aikana Simmons oli onnistunut voittamaan Orndorffin ensin diskauksella ja sen jälkeen 10 minuutin aikarajan ylittymisen jälkeen (TV-mestaruudessa oli näihin aikoihin sääntö, että mestaruus olisi panoksena vain ensimmäiset 10 minuuttia). Nyt hänellä oli sitten vielä yksi mahdollisuus viedä vyö Orndorffilta ottelulta, jossa Orndorff häviäisi vyönsä myös diskauksella. Orndorff kärsi näihin aikoihin edelleen pahasta nivusvammasta, eikä ollut tapahtuman ainut painija, joka oli pakotettu kehään puolikuntoisena.
Olipas kökkö alku illalle. Minkä takia WCW:n mielestä näiden kahden ottelu tarvitsi aikaa noin 15 minuuttia (no siltä se ainakin tuntui), kun koko matsissa ei tapahtunut käytännössä mitään? Orndorff kärsi ilmeisesti edelleen nivusvammastaan, koska oli koko ottelun ajan tosi kömpelö. Tai ehkä ikä vain alkaa painaa Orndorffilla siinä määrin, että kovin hyviä otteluita ei ilman oikeaa vastustajaa enää synny. Ron Simmons ei selvästikään ollut oikea vastustaja, koska Simmons jatkoi tässä ottelussa samaa yhdentekevää painityyliään kuin koko viime syksyn WCW World Heavyweight -mestaruuskautensa ajan. Ei tämä missään määrin katastrofaalisen huono ottelu siis ollut, vaan enimmäkseen yhdentekevä. Ihan siedettävää brawlausta ja tarinankerrontaa, mutta koko matsissa ei ollut minkäänlaista jännitettä tai muuta kiinnostavaa. Ottelun laatua ei myöskään varsinaisesti parantanut antiklimaattinen lopetus. Kokonaisuutena siis aika heikko alku illalle. Myöhemmin illalla Orndorff muuten esiintyi haastattelupisteellä mystisen, ennennäkemättömän The Equalizer -nimisen kortston kanssa. Hänestä kuulisimme myöhemmin lisää, ikävä kyllä.
* ½
Tag Team Match
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell vs. Shanghai Pierce & Tex Slazenger
Ai hemmetti. Sitten oli vuorossa debyytti, jota en todellakaan ole odottanut. Mutta ensin lyhyesti 2 Cold Scorpiosta ja Marcus Bagwellista, joista oli viime kuukausien aikana tullut säännöllisesti yhdessä painiva joukkue. Scorpio ja Bagwell olivat myös napsineet varsin merkittäviä voittaja, ja heitä alettiinkin pitää potentiaalisina seuraavina ykköshaastajina. Sitä ennen heidän pitäisi kuitenkin päihittää kahdesta häijystä teksasilaisesta muodostuva joukkue. Keitä siis olivat cowboy-asuihin pukeutuneet maskipäinen Shanghai Pierce ja hänen kaverinsa Tex Slazenger? No, paremmin heidät tunnettaisiin nimillä Henry O. Godwinn ja Phineas I. Godwinn. Kyllä, tämä oli Godwinn-kaksikon ppv-debyytti! Kaksikko, oikeilta nimiltään Mark Canterbury ja Dennis Knight, olivat molemmat aloittaneet uransa omilla tahoillaan vuonna 1989. 1990-luvun alussa he päätyivät painimaat Memphisin alueen USWA-promootioon, jossa heidät iskettiin joukkueeksi. Vuonna 1992 he saivat tryoutin WCW:ssä, ja varsinkin isokokoinen Canterbury vakuutti scouttaajat taidoillaan. Niinpä molemmille tarjottiin sopimusta, ja he saivat jatkaa samana ilkeänä teksasilaiskaksikkona painimista. Ainut muutos oli se, että Canterburylle laitettiin täysin ilman mitään selitystä maski naamalle, koska Dusty Rhodesin mukaan hän oli liian hyvännäköinen, jolloin faneilla voisi olla vaikeuksia vihata häntä. Niinpä Canterburysta tuli Shanghai Pierce – maailman ainut teksasilainen cowboy, joka käytti maskia ja otti nimensä Aasiasta.
Olen ehkä nyt jopa turhan tiukka tälle ottelulle, mutta en vain voi myöntää, että Godwinssien ja Buff Bagwellin näkeminen samassa ottelussa vuonna 1993 olisi millään tavalla jotain, mitä olisin välttämättä halunnut katsoa. Varsinkin kun suuri osa ottelusta oli nimenomaan sitä, että Tex Slazenger ja Shanghai Pierce pieksivät Bagwellia. Bagwell on edelleen todella tylsä eikä osaa kehässä mitään kiinnostavaa. Sen sijaan teksasilaiset olivat itse asiassa jopa vähän parempai kuin olin pelännyt, ja erityisesti Shanghai Pierce vakuutti nätillä Gutwrench Powerbombillaan. Suurin osa ottelusta oli kuitenkin varsin mitäänsanomatonta perushallintaa. Onneksi matsissa oli sitten mukana myös 2 Cold Scorpio, joka yritti parhaansa ja jonka loistavat high flying -liikkeet olivat lähellä nostaa tämän matsin arvosanan myös kahden tähden ylitse. Olisin voinut ehkä antaakin tälle puolikkaan lisää, jos ottelun suurimmaksi spotiksi suunniteltu ”Scorpio ponnistaa Bagwellin selän päältä ulos kehästä teksasilaisten päälle” -hetki ei olisi botchattu täysin niin, että Scorpio rojahti käytännössä köysiin ja siitä ulos kehästä. En tiedä, voiko botchista syyttää enemmän Scorpion epäonnistunutta ponnistusta vai Bagwellin epäonnistunutta avustamista ponnistukseen, mutta yhtä kaikki tuo pilasi täysin ottelun alun momentumin.
* *
Singles Match
Erik Watts vs. Lord Steven Regal
Lisää debyyttejä! Ja tällä kertaa ilahduttavia sellaisia. Tämä oli nuoren William Regalin ensimmäinen ppv-esiintyminen. Regal, oikealta nimeltään Darren Matthews, oli 1980-luvun puolivälin aikoihin uransa aloittanut englantilainen painija. Regal alkoi saada kotimaassaan vuosien aikana mainetta painitaitojensa ansiosta, ja heti uransa alusta lähtien hän vakiinnutti käyttöönsä Steve Regal -nimen, jonka hän oli bongannut lukiessaan amerikkalaisia painilehtiä. 1980-luvun puolivälissä muun muassa AWA:ssa vaikutti light heayweight -painija Steve Regal, jonka yhden ottelun minäkin olen tässä projektissa arvioinut. Brittiläinen Regal paini kuitenkin kotimaassaan aina siihen asti, kunnes WCW iski silmänsä häneen ja palkkasi hänet vuoden 1993 alkupuolella. Niinpä Regal muutti Yhdysvaltoihin ja sai samalla uuden gimmickin. Regalista tehtiin “Lord Steven Regal”, ylimielinen brittiläinen aristrokraatti, joka halveksi amerikkalaista brutaalia painityyliä ja julisti olevansa maailman paras tekninen painija. Apurinaan hänellä oli “Sir William”, joka oli oikeasti pitkän linjan painija Bill Dundee. Nyt Lord Regal pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa ppv:ssä ja sai vastaansa Erik Wattsin, joka oli jäänyt isänsä lähdön jälkeen WCW:ssä käytännössä täysin tyhjän päälle. Heti kun Bill oli lähtenyt, uskalsivat kaikki todeta sen tosiasian, ettei Erikillä ollut käytännössä mitään lahjoja tälle alalle.
Vähän sääliksi käy Regalia, joka joutuu heti WCW-ppv-debyytissään kantamaan Erik Wattsin kaltaisen säkin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Hattua pitää nostaa Regalille siitä, että hän onnistui tuossa todella vaikeassa tehtävässä oikeastaan hämmästyttävän hyvin. Ei tämä ottelu missään nimessä ollut kovin kummoinen, mutta pelkäsin todella paljon pahempaa siinä vaiheessa, kun Watts käveli kehään. Regal näytti helkkarin hyvältä, hoiti ylimielisen siniverisen roolin kehässä upeasti ja toimitti koko ottelun ajan hyvää teknistä painia. Yleisö ei siitä toki paljon mitään ymmärtänyt tai kummoisesti perustanut, mutta kehäpsykologialtaan tämä oli kyllä hyvä suoritus nuorelta Regalilta. Regal sai jopa Wattsinkin näyttämään aika hyvältä, ja Watts väläytti ottelun aikana yllättäviä teknisiä liikkeitä. Kokonaisuutena tämä matsi oli silti juuri ja juuri sellaista tv-ottelutasoa, koska eihän tässä oikeastaan mitään kovin erikoista painia ollut. Siitä voimme kiittää puhtaasti Wattsia, koska Regal teki kyllä parhaansa.
* *
Singles Match
Maxx Payne vs. Johnny B. Badd
WCW:llä oli jo pitkään ollut ongelma Johnny B. Baddin kanssa. He tiesivät Baddin olevan karismattinen esiintyjä, josta fanitkin pitivät, mutta Baddille ei silti vain keksitty sopivaa käyttöä. Nyt jotain olisi kuitenkin keksittävä, koska pitkän jahkailun jälkeen WCW oli taas tehnyt rahakkaan jatkosopimuksen Baddin kanssa. Niinpä Badd iskettiin feudiin firman uuden “rock-tähden” Maxx Paynen kanssa. Tätä ottelua mainostettiin “Super Grudge -otteluna”. Hurjaa. Oikeasti kyse oli vain siitä, että ylimielinen kitaristi Payne oli alkanut aukoa päätään Baddille ja varastanut tämän konfettitykin. Lopulta Badd oli saada konfettitykkinsä takaisin Paynelta, mutta sen sijaan Payne laukaisi tykin suoraan Baddin kasvoille. Tuo räjähdys aiheutti vammoja Baddin kasvoihin, ja sen takia Badd joutui nyt saapumaan paikalle suojaavan maskin kanssa. Paynesta on vielä sanottava se, että suomalaisilla on “läheisin” suhde häneen varmaan 2000-luvun alun oikeusjutun ansiosta. Tuolloin julkaistiin siis espoolaisen Remedy Entertainmentin kansainväliseksi hittipeliksi noussut Max Payne -peli. Painija Darryl Peterson, joka ei ollut vuosiin enää käyttänyt Maxx Payne -nimeä, oli sitä mieltä, että peli rikkoi hänen tekijänoikeuksiaan ja haastoi peliyhtiön oikeuteen. Tapaus sovittiin lopulta oikeuden ulkopuolella.
Totaalisen turha ottelu. Maxx Payne on osoittautunut yhdeksi WCW:n turhimmista nimistä, jolla ei ole minkäänlaista kykyä olla mukana kiinnostavassa ottelussa. Badd on puolestaan vähän surullinen tapaus. Baddilla on ihan hauska hahmo, joka on myös aika overi yleisön silmissä. Lisäksi mies osaa painia ihan hyvin (ja kehittyy koko ajan), muttei kuitenkaan pääse näyttämään taitojaan kunnollisissa otteluissa, vaan pääsee ylipäänsä painimaan ppv:ssä vain harvoin, ja kun pääsee, ottelut ovat sitten tällaisia vs. Maxx Payne -tyyppisiä matseja. Mitäpä tähän voisi hirveästi sanoa? Badd veti ihan nätin diven ulos kehästä, mutta harmi vain, että surkea kameratyöskentely pilasi siitäkin puolet. Baddin hyvän liikkumisen ja parin nätin liikkeen ansiosta tämä ei siis ollut totaalista paskaa mutta kaikin puolin huono ottelu silti.
*
WCW & NWA Tag Team Championship
Hollywood Blonds (c) vs. The Horsemen
Viime kuukausien yksi kuumimmista feudeista WCW:ssä oli ollut firman ykkösheeljoukkueen Hollywood Blondsien ja The Horsemenin välienselvittely. Slamboreessa oli nähty surullisenkuuluisa Four Horsemenin paluu, jossa Ole Andersonin ja Tully Blanchardin oli tarkoitus palata ja alkuperäisen Horsemenin oli tarkoitus palata yhteen vielä kerran. Blanchard jättäytyi kuitenkin koko jutusta pois, koska ei päässyt sopimukseen WCW:n kanssa. Ole Anderson puolestaan ei enää halunnut palata ruutuun backstage-roolistaan, ja niinpä Slamboree-esiintyminen jäi hänen ainoakseen. Sen sijaan Ric Fair toi WWF:ssä midcard-painijana tunnetun Paul Roman Horsemenin uudeksi jäseneksi, ja niinpä Flair, Arn Anderson ja Roma muodostivat uuden “Three Horsemenin”. Porukka oli alusta lähtien aikamoinen floppi, mutta sitä kannatteli silti Flairin karisma ja nimenomaan tämä kuvio Blondsien kanssa. Se sai kuitenkin tietyllä tavalla huipennuksensa jo ppv:tä edeltäneessä Clash of the Championsissa, jossa Flair paini ensimmäisen paluunsa jälkeisen WCW-ottelun ja nousi Arn Andersonin kanssa haastamaan Blondsit joukkuemestaruuksista. Tuo ottelu päättyi Barry Windhamin sekaantumiseen, mutta ottelu oli loistava. Harmi vain, että Clash of the Championsin katsojaluvut olivat surkeat (vaikka sitä oli mainittu Flairin kehäpaluulla), ja nyt WCW syytti tapahtuman epäonnistumisesta Hollywood Blondseja – jotka olivat siis kovaa vauhtia joutumassa koirankoppiin. Beach Blastiin tullessa Blondseilla oli kuitenkin vielä joukkuevyöt, ja nyt he joutuivat puolustamaan niitä Arn Andersonin ja Paul Roman muodostamaa Horsemen-kaksikkoa vastaan.
Voi Paul Roma, todellinen karisman musta aukko. Roma ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi olin hieman pettynyt tähän otteluun. Olisin odottanut hieman enemmän tältä kohtaamiselta – varsinkin kun WCW päätti kuitenkin käyttää tähän matsiin lähes puoli tuntia aikaa. Olisin odottanut, että tässä olisi ollut jotain spesiaalia, yllättävää tai edes pari poikkeuksellisen nättiä spottia. Nyt tämä oli… vain hyvin rakenneltua, hyvin etenevää ja hyvältä näyttävää joukkuepainia. Ei siis sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta vähän enemmän olisin voinut vielä odottaa. Vähän enemmän jotain. Vähän enemmän… meininkiä. Tämmöisenään tämä oli kyllä oikein oppikirjamainen esimerkki hienosta joukkuemestaruusottelusta, jossa Austinin, Pillmanin ja Andersonin erilaiset tyylit toimivat hienosti yhdessä. Eikä edes Paul Roma onnistunut kummemmin pilaamaan tätä, vaan hoiti oman osuutensa ihan kohtuullisesti. Silti en voi olla miettimättä, että ehkä se ”joku erikoisuus” tähän otteluun olisi tullut juuri siitä, jos Roman tilalla olisi ollut joku toinen painija. Ottelun lopputulos herätti Orlando-nauhoituksista tihkuneiden tulostietojen takia paljon hämmennystä vuonna 1993, mutta palataan noihin yksityiskohtiin tulevissa arvosteluissa.
* * * ½
WCW United States Heavyweight Championship
30 Minute Iron Man Match
Rick Rude vs. Dustin Rhodes
Viime vuoden Beach Blastissa US Heavyweight -mestari Rick Rude paini historian ensimmäisen 30 Minute Iron Man -ottelun Ricky Steamboatin kanssa. Nyt Steamboat ei ollut mukana koko tapahtumassa (syystä X), mutta Rude palasi painimaan jälleen 30 Minute Iron Man -ottelun. Tällä kertaa Ruden vastustaja oli Dustin Rhodes, ja syy ottelullekin oli selvä. Kuten Slamboreen arvostelussa kerroin, Rhodes oli “hävinnyt” US Heavyweight -mestaruutensa varsin sekavissa merkeissä Rick Rudelle, joka oli keväällä tehnyt paluunsa loukkaantumisen jälkeen ja haastanut heti Rhodesin mestaruudesta, jota hän ei ollut koskaan hävinnyt. Lopulta WCW:n johto oli sitä mieltä, että Ruden voitto Rhodesista ei ollut rehti ja että koko mestaruus olisi parempi vakatoida. Niinpä US Heavyweight -mestaruus oli nyt viime viikkojen ajan ollut ei kenenkään omistuksessa, mutta siihen yritettiin vihdoin saada muutos tällä ratkaisevalla ottelulla, jonka voittaisi se, jolla olisi enemmän ratkaisusuorituksia puolen tunnin jälkeen.
Pakko on aluksi kehua Dustin Rhodesia, joka on ottanut tällä noin kaksi ja puoli vuotta kestäneellä WCW-urallaan merkittäviä kehitysaskeleita. WCW:hen tullessaan Dustin oli todella vihreä ja tylsä painija, joka sai sokeaa pushia aivan pelkästään siksi, että oli buukkaajan poika. Samalla kun Dustyn asema WCW:ssä on laskenut, on Dustinista tullut ainakin vähän kiinnostavampi painija, koska Dustinin ottelut eivät automaattisesti tarkoita sitä, että hän voittaa noin vain kaikki vastustajat. Toki Rhodesin ongelma edelleen oli se, että hän oli turhan kirjaimellisesti ”Natural”, mikä oli hänen lisänimensäkin. Rhodesissa ei vain ollut sellaista todellista kiinnostavuutta tai karismaa, joka olisi huokanut otteluissa. Silti kehässä Rhodes oli kehittynyt selvästi. Tässäkin Beach Blastissa Rhodes tosiaan veti tiukan puolituntisen ottelun, ja yhdessä Ruden kanssa he kertoivat oikein loogisen tarinan ottelun aikana. En tiedä, oliko Rhodes loppua kohden vain oikeasti todella väsynyt, vai onnistuiko hän vain myymään väsymystä ja Ruden vammoja loistavalla pieteetillä. Tämän enempää en kuitenkaan viitsi kehua tätä ottelua, koska loogisuudesta ja hyvästä myymisestä huolimatta tämä oli paikoitellen aivan liian tylsä. Lisäksi tässä oli ärsyttävää epäloogisuutta jo ennen lopetusta. Miksi Rude ei yrittänyt kuin kerran tuhoisaa Rude Awakeningia? Näytti vähän tyhmältä. Tätä yksityiskohtaa enemmän ottelua kuitenkin vaivasi sama asia kuin äskeistä matsia. Ei mitään erikoista, ei mitään säväyttävää. Nyt vielä astetta tylsempi meno, ja lisäksi ottelun lopetus oli kyllä todellinen antikliimaksi tällaiselle puolen tunnin ottelulle – käytännössä lopetuksen takia koko tämä ottelu oli täysin turha.
* * *
NWA World Heavyweight Championship
Barry Windham (c) vs. Ric Flair
Kyllä, tämä oli Ric Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen! Flair palaisi tietenkin tyylilleen uskollisesti saman tien huipulle eli haastaisi Barry Windhamin NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Tätä ottelua oli pohjustettu siitä lähtien, kun WCW-comebackissaan Flair saapui katsomaan Windhamin mestaruusottelua ja auttoi Windhamin mestaruusvoiton jälkeen mestaruusvyön Windhamin vyötäisille. Windham ilmoitti kuitenkin selvästi, ettei haluaisi olla missään tekemisissä vanhan mentorinsa kanssa, ja siitä lähtien miesten välit olivat tulehtuneet koko ajan huonommiksi. Lopulta tilanne oli edennyt siihen, että Windham ja Flair pieksivät toisiaan todella väkivaltaisesti WCW:n tapahtumissa, ja niinpä tämän mestaruusottelun oli vihdoin tapahduttava. Paul Orndorffin tavoin Windham oli loukkaantunut tämän tapahtuman aikaan, ja monet odottivat hänen jäävän ppv:n jälkeen usean kuukauden sairaslomalle. Niin myös kävi, eikä Windhamia itse asiassa nähty kuukausiin WCW:ssä ollenkaan.
Hmm, eipä tuntunut erityisen suurelta tämä Flairin ppv-paluuottelu. On oikeastaan aikamoinen saavutus, että WCW onnistui sössimään tämän Flairin odotetun paluun tällä tavoin. Heillä oli kuitenkin aikaa rakentaa Flairin paluuta ja comeback-feudia helmikuusta lähtien, ja silti kaikki oli hoidettu vähän puolivillaisesti. Flair vähän kuin feudasi koko ajan Windhamin kanssa, mutta feud syttyi liekkeihin kunnolla vasta aika viime hetkellä. Lisäksi Flair kuitenkin feudasi myös joukkuemestaruuksista Hollywood Blondseja vastaan ja otteli paluumatsinsakin heitä vastaan jo pari viikkoa aiemmin Clash of the Championsissa. Ehkä tämä kaikki yhdessä oli syy siihen, että tässä ottelussa ei vain oikein ollut tunnelmaa. Tämä vain… Oli. Hyvä ottelu, hyvää painia ja toki Flairin sekä Windhamin kemiat pelasivat hyvin yhteen. Silti tästä puuttui vielä kahta edellistä ottelua enemmän se säväyttävyys tai yllätyksellisyys. Tämä vain oli hyvä painiottelu, ei mitään sen kummempaa. Se on sääli, koska kyseessä oli Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen. Vähän köykäistä fiilistä ei myöskään auttanut se, että ottelu päättyi tosi laimeasti. Äh.
* * *
Tag Team Match
The Masters of Powerbomb vs. Super Powers
Tämä ottelu, kuten pari muutakin WCW:n feudia näinä aikoina oli rakennettu niin sanotuilla “minielokuvilla”, jotka olivat niin kamalia että olivat jopa tavallaan hyviä. Kaikkein tunnetuin WCW:n tämän aikakauden “minielokuva” oli alkuvuodesta nähty, surullisenkuuluisa “White Castle of Fear”, jonka jätin tarkoituksella mainitsematta SuperBrawl III:n arvostelussa – lähinnä siksi, ettei minulla vielä videon katsomisen jälkeenkään ole mitään hajua, mitä tuossa “minielokuvassa” pitäisi tapahtua, miten se olisi tarkoitus rakennella Stingin ja Vaderin feudia… JA MIKSI SE OLI YLEENSÄ TEHTY. Yhtä kaikki, tuo elokuva rakenteli silloin Stingin ja Vaderin yhteenottoa, kun Vader oli kutsunut Stingin “valkoiseen pelon linnakkeensa” ja kaksikko oli siellä yltynyt köydenvetokilpailuun. Millään näistä asioista ei ollut mitään tekemistä miesten SuperBrawl III -ottelun kanssa. Nyt käsissä oli aivan samanlainen tilanne tämän ottelun kanssa – ja mukana olivat jälleen Sting ja Vader. Tällä kertaa he olivat kuitenkin saaneet seurakseen Sid Viciouksen ja Davey Boy Smithin. Ja “minielokuva” oli (jos mahdollista) vielä sekopäisempi kuin White Castle of Fear.
Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat uimarannalle, jossa Sting ja Smith hengailivat muuten vain kunnes, pahikset Vader, Vicious, Race ja Parker saapuivat paikalle. Heeleillä olikin aikamoinen juoni hyvisten varalle: he aikoivat RÄJÄYTTÄÄ Stingin ja Smithin veneen. Kyllä, RÄJÄYTTÄÄ. OIKEALLA POMMILLA. Katsojat näkivät videolla, kuinka “haiksi” naamioitunut henkilö ui Stingin ja Smithin veneen luo ja asetteli pommin sinne. Samalla rannalla Col. Robert Parker tarjosi Stingille paikkaa “heidän valitsemassaan eläköitymistaivaassa”. Kyllä, Parker yritti siis tuosta vain houkutella Stingiä ja Smithiä eläköitymään. Koska miksi ei! Jostain syystä Smith ja Sting kuitenkin kieltäytyivät ja lähtivät veneelleen – JOKA RÄJÄHTI! Paitsi että Smith ehti pelastaa Stingin juuri ennen sitä veneestä, ja kaikki oli hyvin. Tämä kaikki siis esitettiin tapahtuneen oikeasti. Olkaa hyvä. Ja nyt oli tietenkin käsillä verinen feud, joka piti selvittää täysin normaalissa joukkueottelussa. Lisäksi molemmilla joukkueilla oli mahtavat lempinimet: heelit olivat Masters of Powerbomb, hyvikset Super Powers. Orndorffin ja Windhamin tavoin myös Vader oli tämän show’n aikaan loukkaantunut ja paini puolikuntoisena. Itse asiassa Vaderin oli pelätty halvaantuneen vain muutama päivä ennen tätä show’ta nähdyssä tapahtumassa.
Videoista on vielä mainittava, että juuri näihin aikoihin kesällä 1993 WCW:n tuotannosta vastanneet Bill Shaw ja Bob Dhue sattuivat ilmeisesti kerrankin oikeasti vilkaisemaan, millaista paskaa heidän “johtamansa” firma tuotti televisioon viikottain. Lopputulos oli se, että nämä uskomatonta paskaa olevat minielokuvat lopetettiin heti. Kaikkein kovin kolaus se oli Cactus Jackille, jonka koko viime kuukausien juonikuvio oli rakennettu videoiden varaan. Jack oli siis viimeksi nähty kehässä, kun Vader oli paiskannut hänet brutaalisti Powerbombilla betonilattialle. Jack oli tuon iskun seurauksena “menettänyt muistinsa” (kyllä), ja legendaarisissa “Lost in Cleveland” -elokuvissa WCW:n palkkaama toimittaja yritti metsästää muistinsa menettänyttä ja kadonnutta Cactus Jackia. Tämä roska lopetettiin kuitenkin kesken kaiken, kun minielokuville iskettiin loppu. Harmi.
Sitten itse ottelusta. Ensimmäiseksi: VADERIN MOONSAULT! Ei saatana, aivan mieletön liike. En ole taas vähään aikaan painia katsoessa kokenut hetkeä, että suu on oikeasti loksahtanut auki yksittäisen liikkeen nähdessä, mutta Vaderin tyylipuhdas Moonsault on kyllä ihan mielettömän kova liike. Meinasin antaa ihan pelkästään sen takia tälle puolikkaan lisää, mutta pitäydyn kuitenkin juuri ja juuri kolmessa tähdessä, koska tuota yhtä liikettä lukuun ottamatta tämä oli muuten niin sellaista perushyvää brawlailua ilman mitään kummallisuuksia, etten syttynyt tästä mitenkään hirveästi. Vader oli vakuuttava itsensä ja hoiti hyvin intensiivisen brawlauksen, Davey Boy Smith oli aivan hyvä, Sting oli myös oma itsensä ja Sid… No, Sidkin suoriutui osuudestaan ihan kunniakkaasti. Ongelma vain oli se, että tämä ottelu… vain oli. Tässä ei ollut mitään panosta, ei mitään suurta jännitettä. Nämä Main Event -äijät nyt oli vain pistetty mäiskimään toisiaan, ja se siitä. Hyvä ottelu, muttei mitään sen kummempaa. Paitsi se Moonsault.
* * *
Nyt alettiin olla hyvin syvällä siinä vuoden 1993 WCW:ssä, jota en ollut odottanut. Mikään kuvio ei ollut erityisen kiinnostava, suurin osa kuvioista junnasi täysin paikoillaan ja loput olivat aivan käsittämätöntä paskaa. Uusia isoja kuvioita ei saatu aloitettua ollenkaan, parhaimmatkin painijat vaikuttivat jotenkin paljon tasoaan tylsemmiltä. Todelliset huippuottelut puuttuivat kokonaan, ja koko tuote tuntui tosi vaisulta. Ei ihme, että tällä meiningillä ei saatu katsojalukuja nousuun. Tämä oli Kehno suoritus.
Wikipedia: WCW Beach Blast 1993
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.4.2018
No Comment