1993ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Fall Brawl 1993

Päivämäärä: 19.9.1993

Sijainti: Houston, Teksas (Astro Arena)

Yleisömäärä: 6 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tervetuloa syksyyn 1993. Tänä vuonna kesän jälkeen ensimmäinen tapahtuma oli WCW:n uusi ppv Fall Brawl. Samalla kun WCW oli siis karsinut loppukevään ja kesän tapahtumistaan osan ppv:eistä pois, oli syksylle päätetty tuoda kaksi uutta ppv:tä – tämä ja toinen marraskuussa järjestettävä ppv. Sinänsä tämä oli odotettavissa, koska WCW:n oli tarkoitus järjestää jo yksi ppv enemmän vuoden 1992 syksyllä, mutta Bill Watts perui sen viime hetkellä kulusyistä. Nyt nuo syyt oli unohdettu, siitäkin huolimatta että WCW:llä meni vielä huonommin kuin edellisenä vuonna. Fall Brawl ei kuitenkaan ollut siinä mielessä huono idea, että siitä tuli osa WCW:n vuotuista ppv-kalenteria aina firman kuolemaan saakka. Se oli myös siinä mielessä merkityksellinen, että WCW:n tavaramerkkiottelu WarGames käytiin tästä vuodesta lähtien aina Fall Brawlissa. Tämä muistutuksena heille, jotka valittavat että ”Elimination Chamber” tai ”Hell In A Cell” -nimiset ppv:t ovat tuoneet painimaailmaan ilmiön, jossa tietyt erikoisottelut käydään aina samassa tapahtumassa.

Hirveästi muuta uutta kerrottavaa ei tällä kertaa ole WCW:n osalta. Katsojaluvut, yleisömäärät ja muutkin tulovirrat voivat edelleen aivan yhtä huonosti kuin pari kuukautta aiemmin. Tosin WCW:n johdossa pidettiin suorastaan nerokkaana ideana järjestää kerralla monen kuukauden WCW Worldwide-ohjelman nauhoitukset Disneyn studiolla Orlandossa, ja noita nauhoituksia aiottiin jatkaa samalla tavalla, kunhan kesällä aina marraskuun loppuun saakka nauhoitetut jaksot oli saatu lähetettyä. Idean isänä pidetty Eric Bischoff olikin saanut jo ensimmäisen ylennyksensä johtoryhmässä. Kesän aikana WCW harkitsi myös uuden pääbuukkaajan palkkaamista, mutta tuo idea haudattiin. Buukkausvalta pysyi Dusty Rhodesin, Ole Andersonin, Greg Gagnen, Mike Grahamin ja Bischoffin kaltaisilla nimillä.

Ai niin! Olihan WCW:llä toki yksi merkittävä käänne tapahtunut syksyn alussa. 1. syyskuuta vuonna 1993 oli vihdoin se päivä, jolloin WCW lopullisesti erosi NWA:sta. Kuten arvostelujani lukeneet muistavat, WCW:n ja NWA:n säännöllinen yhteistyö oli päättynyt jo vuoden 1991 alussa. Tuolloin WCW luopui NWA-nimen käyttämisestä tapahtumissaan, jättäytyi pois NWA:n johdosta ja muutti kaikki mestaruutensa NWA-mestaruuksista WCW-mestaruuksista. Samalla kuitenkin koko NWA käytännössä kuoli, koska WCW oli ollut viimeinen aikoinaan niin mahtavan NWA:n merkittävä jäsenpromootio. Niinpä NWA päätti, että WCW World Heavyweight -mestari oli samalla edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Kaikki meni hyvin, kunnes WCW World Heavyweight -mestari Ric Flair jätti firman kesällä 1991 – ja vei mukanaan mestaruusvyön, joka oli myös NWA World Heavyweight -mestaruusvyö. Monimutkaisten vaiheiden jälkeen mestaruusvyö päätyi lopulta takaisin WCW:lle (kun Flair myi sen heille), ja syksyllä 1992 päätettiin kruunata uusi NWA World Heavyweight -mestari. Vastuun tuosta ottivat WCW ja NJPW. Kumpikaan ei varsinaisesti ollut enää osa NWA:ta, mutta toimi yhteistyössä sen kanssa. Kaikki oli hyvin hetken aikaa.

Kun NJPW:n painija The Great Muta hävisi vyön alkuvuodesta 1993 WCW:n painijalle Barry Windhamille, NJPW ja sen pomo Seiji Sakaguchi jättäytyivät pois koko NWA-sotkusta, koska siitä ei ollut heille mitään hyötyä ja heillä meni Japanissa aivan tarpeeksi hyvin muutenkin. Vastuu NWA World Heavyweight -mestaruudesta jäi WCW:lle, mutta samaan aikaan Bill Watts – mies joka oli WCW:n osalta vastannut koko NWA-yhteistyöstä – jätti promootion. Molemmat uudesta NWA-yhteistyöstä vastanneet henkilöt olivat nyt jättäytyneet pois, mutta muutaman kuukauden ajan kaikki meni hyvin, koska käytännössä kukaan NWA:ssa (lähes kuolleessa yhdistyksessä) ei välittänyt. Sitten pientä NWA-promootiota pyörittänyt Dennis Coralluzzo alkoi vaatia, että NWA World Heavyweight -mestaruutta pitäisi puolustaa myös hänen promootiossaan. Häntä ja muita harvoja NWA-päättäjiä ärsytti myös se, että WCW oli buukannut epämääräisiä NWA World Heavyweight -mestaruusvaihdoksia tuleville kuukausille ilmoittamatta kellekään NWA:ssa. Samoihin aikoihin uusista promootioista ECW ja SMW hakivat NWA:n jäsenyyttä. Epämääräinen säätäminen alkoi. NWA:n vuotuinen kokous määrättiin pidettäväksi syyskuun alussa. WCW oli nauhoittanut marraskuun lopulle asti lähetyksiä, joissa NWA World Heavyweight -mestaruus oli mukana.

Syyskuun kokouksessa päätettiin, ettei WCW enää saanut käyttää tapahtumissaan NWA-nimeä eikä puhua NWA-mestaruuksista. Vuonna 1992 suurella rähinällä järjestetyn NWA Tag Team -mestaruusturnauksen mestaruuksia ei ollut mainittu enää pitkään aikaan, joten käytännössä kyse oli NWA World Heavyweight -mestaruudesta. WCW:tä tämä ei haitannut, koska WCW päätti vetäytyä samaan aikaan lopullisesti pois NWA:sta. Sen sijaan yksityiskohdista käytiin lakimiesten kanssa todellista sotaa. Saisiko NWA World Heavyweight -mestaruus yhä näkyä WCW:n lähetyksissä, vaikka siitä ei puhuttaisi NWA-mestaruutena? Tunnustaisiko NWA tuon mestarin yhä? Pitäisikö WCW:n maksaa korvauksia NWA:lle? Lopulta tekninen kikkailu ratkaisi kaiken: WCW nimittäin omisti fyysisen mestaruusvyön (sen joka symboloi NWA World Heavyweight -vyötä), joten se sai pitää sen, eikä sen tarvinnut maksaa mitään korvauksia NWA:lle. WCW vain alkoi puhua tuosta vyöstä eri nimellä ja jätti kaikki maininnat NWA:han pois. NWA yritti kyllä saada korvauksia WCW:ltä, mutta joutui lopulta häviämään taistelun. NWA ei enää tunnustanut WCW:n mestaruutta omakseen ja sai siis tietenkin vapaan oikeuden järjestää turnauksen uudesta NWA World Heavyweight -mestarista. Harmi vain, että NWA ilman WCW:tä ei kiinnostanut ketään. WCW:lle tämä kaikki oli toki silti siinä mielessä kiusallista, että nyt firmassa oli täysin idioottimaisesti kaksi ”maailmanmestaruutta” (WCW World Heavyweight -mestaruus ja epämääräinen World Heavyweight -mestaruus), mutta itsepä olivat sotkunsa aiheuttaneet nauhoittamalla materiaalia kuukausien ajaksi etukäteen.

Ja sitten tapahtumaan. Selostajina taas Jesse Ventura ja Tony Schiavone. Haastattelijoina Eric Bischoff ja ainoan WCW-esiintymisensä tehnyt Scott Dunlap, tiettävästi painihistorian ainut cp-vammainen haastattelija. Ai niin, ja tässä ppv:ssä WCW-ensiesiintymisensä teki Michael Buffer, joka hoiti mestaruusotteluiden kehäkuulutukset.

WCW Television Championship

Ricky Steamboat (c) vs. Lord Steven Regal

Show alkoi viime ppv:n tapaan TV-mestaruusottelulla. Tällä kertaa osanottajat olivat kuitenkin hieman eri luokkaa kuin Paul Orndorff ja Ron Simmons. Shane Douglasin WCW-lähdön jälkeen Steamboat oli siirtynyt taas singles-painijaksi, mutta kovin merkittävää roolia hänelle ei enää WCW:ssä ollut tarjolla. Jonkinlaisena lohdutuspalkintona hän oli sitten voittanut kesän aikana TV-mestaruuden Orndorffilta, ja nuori Lord Steven Regal oli puolestaan noussut nopeasti uskottavaksi haastajaksi otettuaan merkittäviä voittoja parin viime kuukauden aikana. Nyt sitten ylimielinen brittiläislordi pääsisi haastamaan kokeneen Steamboatin mestaruudesta. Jostain syystä Steamboat oli alkanut taas viime aikoina pukeutua sisääntuloissaan lohikäärmeasuun ja puhaltaa tulta.

Huh, olipas alku illalle! Tällaista teknispainotteista ja kehäpsykologisesti loistavasti rakenneltua ottelua ei ole vähän aikaan tässä projektissa nähty, ei varsinkaan illan avausotteluna. Tietyllä tavalla tämä oli openeriksi ehkä jopa vähän turhan raskas, mutta toisaalta en voi valittaa. Oli todella ilo katsoa konkarimaisen Steamboatin ja kovassa nousussa olevan Regalin hienosti yhteensopivaa painia, joka vain jatkui ja jatkui. Steamboat myi keskivartalonsa vammat aivan mahtavasti, ja Regal puolestaan työsti niitä oppikirjamaisesti. Steamboatilta nähtiin pari hienoa high flying -liikettä ja muutenkin mahtavaa liikkumista kehässä, Regalilta puolestaan tyylikkäitä Suplexeja ja pirun tehokkaita lukkoja. Ei voi mitään, kyllä tämä parikymmentäminuuttinen taistelu oli aivan ehdottomasti huippuluokan ottelu ja samalla yksi koko vuoden 1993 parhaista WCW-otteluista tähän mennessä. Onneksi WCW:ssä oli Steamboatin ja Regalin kaltaisia huippupainijoita kaiken muun vastapainoksi. Ja loppuun on sitten hyvä mainita, että lähes kaikki arvostelijat ovat olleet kanssani aivan eri mieltä. Tätä ottelua on haukuttu tylsäksi, puuduttavaksi tai yhdentekeväksi. En vain voi käsittää, millä mittareilla, koska minusta tämä oli huippuottelu. No, minä nautin. Se riittää minulle.

* * * * 

Singles Match

Big Sky vs. Charlie Norris

Illan ensimmäisen debytantin vuoro, vieläpä hyvin turhan sellaisen. Charlie Norrisilla ei ole mitään tekemistä legendaarisen Chuck Norrisin kanssa. Sen sijaan hänellä on paljon tekemistä sen kanssa, että WCW:ssä oli kesällä 1993 herännyt (ehkä Tatankan WWF-suosion vuoksi) ajatus siitä, että hekin tarvitsivat rosteriinsa jälleen suositun intiaanipainijan. Niinpä he palkkasivat vuonna 1989 debytoineen nuoren ja lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa painineen alkuperäiskansaan kuuluvan Charlie Norrisin ja antoivat hänelle geneerisen intiaanigimmickin. Sen avulla Norris oli napsinut muutamia voittoja, mutta mitään merkittävää hän ei ollut saanut aikaan. Nyt hän sai vastaansa isokokoisen mörssärin Big Skyn. Big Sky oli itse asiassa esiintynyt jo vuosia sitten WCW:ssä, tuolloin nimellä Nitron ja tuolloin Doom-joukkueen henkivartijana. Nitron katosi WCW:stä kuitenkin 1990-luvun alussa, pyöri muutaman vuoden Meksikossa ja Japanissa, kunnes palasi WCW:hen vuonna 1993 nimellä Big Sky. Aluksi Big Sky paini joukkueena Vinnie Vegasin kanssa, mutta kun Vegas lähti WWF:ään (ja ryhtyi Dieseliksi), Big Sky jäi lähinnä jobberiksi.

Tässä on oikein malliesimerkki turhasta ottelusta. Kummallakaan painijoista ei ole kiinnostavaa hahmoa eikä kumpikaan osaa painia. Sen lisäksi yleisökään ei ole kiinnostunut kummastakaan painijasta. Kaikesta tästä huolimatta tämä ottelu käytiin, eikä tässä tapahtunut paljon mitään. Ei tämä mitään katastrofaalista paskaa varsinaisesti ollut, mutta koko ottelun aikana ei tapahtunut yhtään mitään, mistä olisin edes etäisesti kiinnostunut. Onneksi ottelu sentää pidettiin lyhyenä, jotta tapahtumassa päästiin eteepäin. Annan puolikkaan Norrisin ihan näteille Chopeille ja Big Booteille. Liikkeissä ei sinänsä ollut mitään vikaa – harmi vain, että niiden takana ei vain ollut mitään tarinaa. Eteenpäin.

½ 

Tag Team Match

The Equalizer & Paul Orndorff vs. Marcus Alexander Bagwell & 2 Cold Scorpio

2 Cold Scorpion ja Marcus Alexander Bagwellin joukkueesta ei ole mitään uutta kerrottavaa. Bagwell ja Scorpio olivat edelleen jatkaneet painimista joukkueena, napanneet kohtuullisia voittoja mutteivat olleet edenneet mihinkään joukkuemestaruuskuvioissa. Nyt he sitten painivat puhtaassa fillerottelussa entistä TV-mestaria Paul Orndorffia ja tämän uutta henkivartijaa The Equalizeria vastaan. Kuka oli Equalizer? Vuonna 1989 uransa aloittanut isokokoinen, rujonnäköinen ja ikävä kyllä painitaidoiltaan varsin kehno painija, jonka oikea nimi oli William Danenhauer. Ensimmäisten vuosien ajan Equalizer paini lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa, kunnes hänet palkattiin WCW:hen. Debyyttinsä hän teki heinäkuussa 1993 ja oli siitä lähtien paininut yhdessä Orndorffin kanssa.

Viime ppv:ssä Scorpio ja Bagwell kohtasivat Shanghai Piercen ja Tex Slazengerin, tuttavallisemmin siis Henry ja Phineas Godwinnin, jotka ovat heti Harris Brothersien jälkeen inhokkijoukkueeni. Siksi en ehkä pystynyt arvioimaan tuota ottelua täysin neutraalisti, ja saattaa olla, että tuo ottelu olisi ansainnut jopa puolikkaan enemmän. Samapa se, minun silmissäni tuo ottelu oli silti heikompi kuin esimerkiksi tämä matsi. Ei tämäkään mikään erityinen mestariteos ollut, koska kehässä oli kuitenkin Equalizerin kaltainen turha mörssäri ja Marcus Bagwellin kaltainen… No, Marcus Bagwell. Onneksi kehässä oli kuitenkin Orndorff (joka tuntui olevan paremmassa kunnossa kuin parissa edellisessä ppv:ssä) ja 2 Cold Scorpio (joka oli jälleen loistavassa iskussa). Orndorff hallitsi ottelua hyvin teknisillä otteillaan ja kokemuksellaan, ja Scorpio puolestaan liikkui mahtavasti ja väläytti jälleen nättejä high flying -liikkeitä. Erityisesti näiden kahden keskinäinen osuus kehässä oli ilahduttavaa katsottavaa. Muuten matsi oli aika perusmenoa, sellainen ihan hyvä joukkueottelu muttei kuitenkaan mitään sen kummempaa. Scorpion ja Bagwellin joukkue on kyllä jotenkin talentin haaskausta.

* * ½ 

Singles Match

Shanghai Pierce vs. Ice Train

Illan toisen debytantin vuoro. Shanghai Pierce ja hänen hyvä ystävänsä Tex Slazenger olivat tuttuja jo edellisestä ppv:stä, heille ei ollut tapahtunut mitään merkittävää tuossa ppv:ssä koetun tappion jälkeen. Oikeastaan Piercestä ja Slazengerista oli hyvää vauhtia tulossa uusia WCW-jobbereita. Vastaansa Pierce sai vasta aivan uransa alussa olevan uuden painijan, jonka nimi oli Ice Train. Oikealta nimeltään Train oli Harold Hogue, ja hän oli aloittanut uransa vasta vuoden 1993 aikana. WCW oli palkannut hänet nopeasti, koska – noh – katsokaa tuota kuvaa. Tietenkin he halusivat äärimmäisen lihaksikkaan ja isokokoisen Ice Trainin rosteriinsa, koska uskoivat, että hänestä olisi vaikka mihin, vaikka painitaidot olivatkin lähinnä kuraa. Aluksi Trainin managerina toimi Thunderbolt Pattersson. Oikeastaan Ice Train näytti tietyllä tavalla oman aikansa Big E Langstonilta. No, Ice Train oli kuitenkin napannut voittoja koko kesän ajan WCW:ssä, ja nyt hän pääsi painimaan uransa ensimmäisen ppv-ottelun.

Lisää turhia otteluita kahden turhan painijan välillä. Ice Train on yksi 1990-luvun tylsimmistä nimistä, ja on oikeastaan ihme, kuinka kauan WCW yritti pushata häntä ennen kuin luovutti kokonaan. Viimeisen kerran Train nähtiin WCW:n ppv:eissä vuonna 1996, ja sen jälkeen hänestä ei ole paljoa kuultukaan (lukuun ottamatta lyhyttä pistäytymistä WCW:ssä vuonna 2000). Hyvä niin, koska tässä ottelussa Train oli ehdottomasti se heikompi osapuoli. Ja kun Trainia vastassa on Shanghai Pierce alias Henry Godwinn alias yksi inhokkipainijoistani, voitte uskoa, ettei ole kovin hyvä asia olla tämän ottelun ”heikompi osapuoli”. On toki sinänsä ihan totta, että Shanghai Piercestä (tai Mark Canterburrysta tai Henry Godwinnista, millä nimellä nyt halutaankaan puhua) olisi voinut tulla ihan kohtuullinen brawler, koska tiettyjä kykyjä hänellä kyllä oli. Niistä nähtiin vähän tässä, ja niiden ansiosta tämä ottelu ei jäänyt täysin DUD-tasolle. Muuten tämä oli totaalista turhuutta heikolla lopetuksella. Yleisö sentään oli vähän paremmin mukana kuin ensimmäisessä squashissa.

½

WCW Tag Team Championship

The Horsemen (c) vs. Nasty Boys

Kyllä vain, Nasty Boysit olivat palanneet WCW:hen. Nastyt lähtivät WWF:stä kevään 1993 aikana, kun heidät oli syrjäytetty käytännössä kokonaan joukkuemestaruuskuvioista, vaikka alun perin heidän piti voittaa joukkuemestaruudet WrestleMania IX:ssä Money Inciltä. Sinänsä on hauskaa, että tuo syrjäyttäminen oli kokonaan Hulk Hoganin vika – miehen, josta tulisi myöhemmin Nastyjen läheinen ystävä. No, nyt Nasty Boysit olivat palanneet WCW:hen, josta he lähtivät muutama vuosi sitten WWF:ään. Ja heti debyyttinsä jälkeen he nousivat haastamaan Arn Andersonin ja Paul Roman joukkuemestaruuksista. Anderson ja Roma olivat puolestaan voittaneet vyöt Clash of the Championsissa Hollywood Blondseilta. Tarkalleen ottaen Steve Austinilta ja Lord Steven Regalilta, koska Brian Pillman oli loukkaantunut ja Regalin piti korvata hänet. Blondsit olivat tietenkin tippuneet nyt kokonaan pois joukkuemestaruuskuvioista, eikä Austinia nähty tässä ppv:ssä ollenkaan. Mutta kuka kaipaisi Blondeja, kun tarjolla on Nastyja? Niinpä niin. Tässä ppv:ssä Missy Hyatt debytoi Nasty Boysien managerina, tämä oli samalla syy siihen, ettei Missy ollut tällä kertaa haastattelemassa painijoita.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa sillä neropatille, joka päätti antaa NASTY BOYSIEN ottelulle aikaa noin 25 minuuttia. Siis Nasty Boysien. Siis Brian Knobbsin ja Jerry Sagsin. Siis saman kaksikon, jolle yleensä 10 minuuttiakin oli turhan paljon. No, luultavasti Arn Anderson oli yksi niistä harvoista painijoista, jotka pystyivät kantamaan Nastyt mitenkään järkevään 25-minuuttiseen matsiin. On siis todella suurelta osin Andersonin ansiosta, että tämän ottelun jaksoi katsoa alusta loppuun, koska Anderson käytännössä kantoi ottelua koko keskivaiheen ajan silloinkin, kun Nastyt oikeasti hallitsivat ottelua. Toisaalta vähän on annettava kehuja myös Romalle, joka oli ottelun loppuminuuttien taistelussa yllättävän pirteä ja väläytti myös varsin nätin Missile Dropkickin. Nämä asiat eivät silti poista sitä tosiasiaa, että tässä ottelussa oli aivan liikaa aivan liian tylsää Nastyjen hallintaa, jotta tämä olisi millään noussut hyväksi. Andersonin hurjan työ pelasti tämän kuitenkin jopa ihan hyvän puolelle, ilman Andersonia tämä olisi ollut oletettavasti totaalista paskaa.

* * ½ 

Singles Match

Yoshi Kwan vs. Cactus Jack

Kyllä, Cactus Jack oli vihdoin palannut. Kuten Beach Blastin arviossa jo kerroin, Jack oli ”kadonnut” WCW:stä sen jälkeen, kun Vader oli iskenyt häneltä tajun kankaalle pamauttamalla Jackin Powerbombilla betonilattialle. Seuraavina kuukausina WCW:n katsojat saivat ”nauttia” minielokuvista, jossa Jackia etsittiin Clevelandista. Lopulta Jack myös löydettiin, mutta hän oli menettänyt muistinsa ja näytti muutenkin aivan erilaiselta. Jack ei edes tunnistanut omaa vaimoaan ja lapsiaan. Tämä upea juonikuvio lopetettiin yhtäkkiä kuin seinään, kun WCW:n johtajat Bill Shaw ja Bob Dhue saivat tarpeekseen WCW:n paskoista minielokuvista. Niinpä Cactus Jack katosi taas vähäksi aikaa, kunnes hän lopulta teki paluun videopromossa, jossa oli taas entisensä näköinen ja ilmoitti, että koko ”muistinmenetys” oli ollut vain huijausta, jotta hän saisi pelattua mind gameseja Vaderin kanssa. Eikä hän tietenkään voinut tunnistaa ”vaimoaan” ja ”lapsiaan”, koska he eivät olleet hänen oikeat vaimo ja lapsensa (eivät muuten oikeasti olleet, WCW käytti tuossa minielokuvassa Foleyn oikean perheen sijaan näyttelijöitä, koska ajattelivat Colette Foleyn olevan liian hyvännäköinen Foleyn vaimoksi). Nyt Cactus Jack oli siis tullut takaisin ja halusi vihdoin päästä kostamaan Vaderille ja Harley Racelle. Ainut ongelma oli se, että Race oli luvannut maksaa ison summan rahaa painijalle, joka päättäisi Cactus Jackin uran lopullisesti. Tuohon tarjoukseen tarttui mystinen hongkongilainen painija Yoshi Kwan (oikeasti 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut amerikkalainen painija nimeltään Chris Champion). Lisäksi Racella oli hallussaan Cactus Jackille kuuluva mystinen pussukka, jonka annettiin ymmärtää olevan Jackille jotenkin todella oleellinen siinä, että hän saisi kostonsa Vaderista.

Kahteen edelliseen squash-otteluun verrattuna tässä oli positiivista sentään se, että toinen ottelun osanottajista kiinnosti paljon. Harmi vain, että tässä ottelussa ei päästy kovin paljon – lähes ollenkaan – nauttimaan Cactus Jackista tai tämän sekopäisestä meiningistä. Se johtui pitkälti siitä, että ottelu oli onnettoman lyhyt. Lisäksi ottelu oli muutenkin buukattu huonosti, koska ihan liian osa matsista meni kömpelön Yoshi Kwanin kömpelöiden otteiden seuraamiseen. Ei kiinnostavaa. Onneksi tässä sentään nähtiin Cactus Jackin hurja Clothesline ulos kehästä ja pari muuta nättiä hetkeä, mutta olihan tämä kokonaisuutena nyt täysin turha ottelu. Cactus Jackin paluu repi yleisöstä sentään hyvän reaktion.

½

World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Rick Rude

Tämän ottelun panoksena oli siis mestaruusvyö, joka olisi vielä pari viikkoa sitten tunnettu NWA World Heavyweight -mestaruutena. Nyt se oli kuitenkin vain ”maailmanmestaruus”, koska WCW ei ollut keksinyt vielä toiselle maailmanmestaruudelleen varsinaista nimeä. Ei hätää, sellainen olisi kyllä vielä luvassa. Joka tapauksessa Ric Flair oli pitänyt tuota vyötä hallussaan siitä lähtien kun oli voittanut sen Barry Windhamilta. Windham oli puolestaan kadonnut WCW:stä kokonaan, ilmeisesti loukkaantumisen vuoksi. Uudeksi haastajaksi oli noussut Rick Rude, joka oli siis luopunut WCW United States Heavyweight -mestaruuskamppailusta päästessään haastamaan Flairin maailmanmestaruudesta. Ruden ja Flairin välinen feud oli alkanut siitä, kun Rude oli keskeyttänyt Flairin talk show’n ja alkanut vokotella Flairin uutta valettia, ”Fifi the French Maidia”. Kyllä, Flairin uuden valetin nimi oli Fifi. Ja kyllä, hän oli ”ranskalainen sisäkkö”. Ja kyllä, hän on Flairin nykyinen kihlattu – pari löysi toisensa tosielämässä yli 20 vuotta myöhemmin. Mutta tällöin vuonna 1993 Flairilla ja Fifillä oli suhde vain käsikirjoitetussa maailmassa. Rude puolestaan halusi vokotella Fifin itselleen, ja tästä Flair tietenkin raivostui. Rude hyökkäsi takaapäin Flairin kimppuun, ja loppu oli historiaa. Nyt Flair joutui puolustamaan vyötään röyhkeää Rudea vastaan.

Jaa, puolituntinen ottelu Ric Flairin ja Rick Ruden välillä. Mitäköhän tästä oikein pitäisi osata sanoa? Arvasin jo etukäteen olevani eri mieltä muiden arvostelijoiden kanssa, mutta minun kirjoissani tämä oli hieno ottelu. Enkä muuta näiltä kahdelta odottanutkaan. Toki jos ottelu olisi buukattu täysin paskasti tai jos Flair/Rude hölmöilisivät jotain niin käsittämätöntä, että pilaisivat ottelun, tämä olisi voinut olla paskaa, mutta niin ei käynyt. Minusta tämä oli hienosti rakenneltu, kehäpsykologialtaan ok:sti toimiva (no vähän kömpelyyttä kyllä ruumiinosien työstämisen jatkuvuuden kanssa – Flair työsti pitkään Ruden kättä vaikka lopulta sitten lähti hakemaan taas Figure Four Leg Lockia), teknisesti taitava ja vieläpä hyvin lopetettu hieno oppikirjamainen puolen tunnin painiottelu. Mitä muuta oikein voi edes sanoa? Ei mielestäni mitenkään merkittävästi tylsä tai kankea. Tässä ei tosiaan ollut mitään tylsiä vaiheita, vaan rauhalisemmatkin vaiheet saatiin näyttämään siltä, että niillä oli merkitys. Tätä oli kiinnostavaa katsoa. Silti sen verran on kritisoitava, että tämä oli nimenomaan sellainen oppikirjamainen suoritus. Ei mitään sen suurempaa, ei mitään säväyttävää tai täysin tajunnanräjäyttävää. ”Vain” hieno ottelu. Se on toki paljon se, mutta näiltä kahdelta voisi hyvänä päivänä odottaa vielä paljon enemmänkin. Ehkä on totta, että varsinkin Rude ei ollut enää näihin aikoihin niin kovassa iskussa. Minä silti pidin tästä ottelusta paljon, mutta olisi näiltä voinut huippuotteluakin toivoa.

* * * ½ 

WarGames Match

Vader & Sid Vicious & Harlem Heat vs. Sting & The Shockmaster & Dustin Rhodes & Davey Boy Smith

OI KYLLÄ! OI KYLLÄ! Tämä oli The Shockmasterin ppv-debyytti! Jos olet jotenkin säästynyt, etkä tiedä, kuka on The Shockmaster… Tunnen sääliä. Olet menettänyt niin monen vuoden edestä nauruja. Enkä oikeastaan edes tiedä, miten tämä selittäminen pitäisi aloittaa. Lähdetään vaikka siitä, miksi tämä ottelu ylipäänsä buukattiin Fall Brawliin. WCW siis halusi Fall Brawlin Main Eventiksi WarGames-ottelun. Davey Boy Smith ja Sting olivat jo viime kuukausina feudanneet Big Van Vaderin (nyt vain Vader, koska NJPW oli ilmoittanut omistavansa tekijänoikeudet Big Van Vader -nimeen) ja Sid Viciousin kanssa, ja tuo feudi toimi WarGames-ottelun pohjana. Nyt Smith ja Sting olivat liittoutuneet myös US Heavyweight -mestari Dustin Rhodesin kanssa, ja kolmikko oli luvannut tuoda joukkoonsa yllätysnimen. Sen oli tarkoitus olla Road Warrior Hawk, mutta Hawk perääntyi viime hetkellä koko WCW-sopimuksesta ja otti sen sijaan samalle ajalle rahakkaamman buukkauksen Japanista. Yllätysnimi oli kuitenkin jo luvattu nauhoituksissa, joten WCW:n oli keksittävä uusi yllätysnimi. Samaan aikaan WCW oli palkannut riveihinsä WWF:stä tutun Typhoonin/Tugboatin, oikealta nimeltään Fred Ottmanin. Buukkaustiimi päätti, että Ottman oli ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Ottmanille luotiin mahtava The Shockmaster -niminen hahmo, jolla oli päässään glitteröity stormtrooper-kypärä ja joka pukeutui isoon liiviin. Shockmasterin debyytti päätettiin lähettää Clash of the Championsissa A Flair for the Gold -talk show’ssa mahdollisimman näyttävästi, jotta hänestä saataisiin heti uskottava tähti ME-kuvioihin.

No, tuo debyytti ei mennyt suunnitellusti. En osaa tai edes halua yrittää selittää, mitä siinä kävi. Katsokaa itse.

Niin, Shockmaster kaatui naamalleen, pudotti maskinsa ja yritti sitten hoitaa homman loppuun samalla, kun (väärin asennetut) mikrofonit poimivat kaikkien muiden segmentissä mukana olevien painijoiden hämmästyneet reaktiot. Voisin mennä vaikka kuinka syvälle tämän kuvailussa (kuten että Shockmasterin muhkean puheäänen takana oli Ole Anderson), mutta annetaan olla. Joka tapauksessa WCW tiesi heti tuon Clash of the Championsin jälkeen, että Shockmaster oli flopannut totaalisesti ja ettei kukaan ottaisi hahmoa enää alkuperäisessä muodossaan uskottavasti. Niinpä Shockmasterista yritettiin rakentaa seuraavina viikkoina vähän enemmän huumorityyppistä hahmoa – henkilöä, joka oli luonteeltaan kömpelö. Myös ulkomuoto muuttui täysin. Shockmaster luopui liivistä ja stormtrooper-kypärästä ja alkoi saapua kehään rakennuskypärän kanssa ja normaaleissa vaatteissa. Missään koko hahmon osalta ei ollut oikeastaan mitään järkeä. Kukaan ei tiennyt, kuka Shockmaster oli, miksi häntä kutsuttiin Shockmasteriksi ja miksi hän ylipäänsä oli yhtäkkiä osa Stingin ja muiden face-joukkuetta. Kaikesta tästä huolimatta hän käveli nyt ensimmäiseen ppv-otteluunsa. Face-joukkueen managerina muuten tässä ottelussa oli Road Warrior Animal. Miksi HÄN ei ollut yllätysjäsen ja paininut ottelussa Shockmasterin sijaan? En tiedä. En todella tiedä. Ehkä Animal ei ollut päässyt Clash of the Championsiin, jossa face-joukkueen yllätysjäsen oli tarkoitus julkistaa? Animal ja Hawk eivät siis näihin aikoihin tulleet tosielämässä toimeen toistensa kanssa (kaikki oli alkanut WWF:stä lähdöstä), ja he painivat käytännössä eri promootioissa eri aikoihin, joten siksi heidän ristikkäinen esiintyminen ei sinänsä ole erikoista. Animal kuitenkin ilmestyi face-joukkueen ringsidelle muttei tehnyt mitään.

Niin ja heel-joukkueessa ppv-debyyttinsä tekivät kaksi nuorta teksasilaista painijaa, veljekset Booker ja Lash Huffman, eli Booker T ja Stevie Ray. Tässä vaiheessa heidät tosin tunnettiin vielä nimillä Kole ja Kane (kyllä, Stevie Ray paini Kane-nimellä vuosia ennen Kanea). Veljekset olivat aloittaneet uransa 1980-luvun lopussa ja painineet pari vuotta Teksasissa joukkueena nimeltä Ebony Experience. He olivat tutustuneet Sid Vicioukseen, ja kun Vicious oli palkattu takaisin WCW:hen, sai hän suostuteltua WCW:n palkkaamaan myös nuoret teksasilaisveljekset promootioon. Ensin heille suunniteltiin kahlittujen orjien gimmickiä, mutta sitä pidettiin lopulta ”vähän” mauttomana, ja heistä tehtiin harlemilainen jengikaksikko Harlem Heat, jota manageroi aluksi Col. Robert Parker. Elokuussa debytoinut Harlem Heat oli nopeasti liittoutunut yhteen Sid Viciousin kanssa, ja niinpä he auttoivat nyt Viciousta ja Vaderia tässä ottelussa.

Mitä uskomatonta paskaa? Tämäkö oli oikeasti WCW:n mielestä hyvä tapa WarGames-ottelun buukkaamiseen? Siis buukata yhtenä painihistorian brutaaleimmista ottelumuodoista hypetetty matsi (jossa kaikki isot kamppailut saavat päätöksensä) ja sitten lopettaa ottelu sillä tavalla, ettei ottelu tunnu oikeastaan edes loppuneen. Lopetus ei näyttänyt yhtään miltään, kukaan faneista ei tajunnut ottelun ensin edes loppuneen, kaikki painijat olivat edelleen pystyssä ottelun loppuessa… Yleensä WarGamesin idea on ollut juuri se, että ottelun loppuessa kaikki ovat kaikkensa antaneita, ottelu on vienyt kaikki mehut painijoilta ja joku vastapuolen painijoista luovuttaa vasta, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole enää jäljellä. Nyt katsojille tarjoiltiin todella antiklimaattinen nynnylopetus, jonka jälkeen voittajat vain poistuivat ja häviäjät jäivät raivoamaan, että ottelu loppui kesken. Ja niin se loppuikin. Muutenkaan tässä ei ollut ollenkaan sitä samaa WarGames-tunnelmaa kuin parhaissa WarGames-otteluissa (kuten viime vuoden *****-matsissa). Tämä vain… Oli. Ei mitään sen kummempaa. Ei mitään erikoista. Matsi alkoi vielä ihan hyvin Vaderin ja Dustin Rhodesin kamppailulla, ja Rhodes olikin tässä ottelussa ainut, joka oikeasti pisti itsensä likoon, vuoti verta ja otti bumppia. Muuten tämä oli vain tällainen ihan hyvä rymistely, ei todellakaan mikään Main Event eikä todellakaan mikään WarGames.

* * ½


Tässä tapahtumassa oli kaksi ottelua, joista pidin: opener ja Flair/Rude. Koska suurin osa arvostelijoista ei ole pitänyt noista otteluista, en ihmettele yhtään, että tämä show on saanut monilta varsin murskaavat arvostelut. Ja vaikka minulta nuo kaksi ottelua saavatkin puhtaat paperit, en silti voi liikaa kehua tätä show’ta. Tämä oli lähinnä jälleen osoitus siitä, että kaikki junnaa WCW:ssä paikallaan ja vaikka nimet, gimmickit ja feudit vaihtuvat, mitään oikeasti uutta tai kiinnostavaa ei vain tapahdu. Uudet pushattavat nimet tuntuvat kaikki turhilta tai tylsiltä. ME-kuviot junnaavat täysin paikallaan. Suurin osa otteluista on liian pitkiä. Ei hyvä. Kehno.

Wikipedia: WCW Fall Brawl 1993

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.4.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: SummerSlam 1993

Next post

Arvio: UWFi Shootfighting: It's real!

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.