Arvio: WCW Fall Brawl 1994
Päivämäärä: 18.9.1994
Sijainti: Roanoke, Virginia (Roanoke Civic Center)
Yleisömäärä: 6 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa vuoden 1994 syksyyn. Se alkaa WCW:n Fall Brawlilla, ja WCW:ssä ei ole oikeastaan tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Bash At The Beachin. Tai no: toki se on tavallaan merkittävää, että Eric Bischoff alkoi nyt olla virallisesti koko WCW:n johdossa, ja samalla myös Hulk Hogan saneli koko ajan enemmän, mitä WCW:ssä tapahtui ja keitä painijoita WCW:hen piti palkata. Muun muassa Jim Duggan ja Brutus Beefcake Hoganin kavereista olivat jo vakuuttaneet paikkansa WCW:n rosterissa, koska miksipä nouseva painiyhtiö ei kaipaisi juuri heidän kaltaisiaan nimiään rosteriin. Hoganin kavereiden palkkaaminen tiesi kuitenkin sitä, että Hoganin ei-kavereista osa sai luvan lähteä. Tähän mennessä potkut olivat saaneet muun muassa Terry Taylor ja Ole Anderson, ja lisää olisi tulossa. Samalla Hogan oli myös ottanut kaiken ilon irti sekä creative controllistaan että rajoitetuista esiintymispäivistään. Ensimmäisestä niin, että Hogan kieltäytyi jobbaamasta vyötä Ric Flairille elokuussa Clash of the Championsissa järjestetyssä rematchissa. Jälkimmäisestä niin, että Hogan ei paininut tässä tapahtumassa ollenkaan. Tästä myöhemmin lisää. Samalla Hoganin poissaolo tapahtumasta osoitti sen, että Hoganin WCW-diili ei ollut satumaisesti lisännyt koko WCW:n suosiota, vaan esim. BATBin korkea buyrate oli puhtaasti Hoganin ansiota. Nyt tässä show’ssa buyrate nimittäin palasi tutulle 0.5-tasolle.
Sitten illan tapahtumaan. Yhdysvaltain kansallislaulun lauloi random countru-laulaja nimeltään Martin Delray. Selostajina Tony Schiavone ja Bobby Heenan, koska Jesse Ventura oli saanut kenkää. Backstage-haastattelijana tietenkin Gene Okerlund.
WCW Television Championship
Lord Steven Regal (c) vs. Johnny B. Badd
Kyllä, tämä on täsmälleen sama opener kuin edellisessä WCW:n ppv:ssä. Tällä kertaa tämä oli kuitenkin suunniteltu ottelu. Bash At The Beachissa Johnny B. Badd otti Stingin paikan viime hetken korvaajana Regalia vastaan, mutta hävisi Regalille tiukan ottelun jälkeen. Sen jälkeen Badd oli suorastaan himoinnut uutta mahdollisuutta päästä haastamaan Regal TV-mestaruudesta, ja nyt vihdoin tämä ulkonäössään entistä pidemälle aristrokraatti-gimmickinsä vienyt TV-mestari joutui puolustamaan vyötään taas Little Richards -imitaattoria vastaan.
En oikeastaan osaa sanoa syytä, mutta pidin tästä ottelusta enemmän kuin Regalin ja Baddin kohtaamisesta Bash At The Beachissa. Ehkä se oli sitten se, että ottelun tunnelma tuntui tällä kertaa olevan paljon enemmän kohdillaan, koska kyseessä oli oikeasti odotettu ottelu Baddin ja Regalin välillä, eikä korvikeottelu, jossa Badd oli ottanut Stingin paikan. Ainakin yleisö oli matsissa tosi hyvin mukana, ja se vaikutti jo paljon viihdyttävyydeen. Se ei kuitenkaan ole ainut syy: ottelu tuntui tällä kertaa muutenkin toimivan paremmin. Badd näytti siltä, että teki oikeasti kaikkensa saadakseen ottelun toimimaan, ja kieltämättä Baddille on annettava paljon pisteitä kehityksestään. Erityisesti hurja dive kehäköysien yli nätisti Regalin päälle oli tyylikäs suoritus. Regal oli toki oma varma itsensä ja hoiti oman osuutensa eurooppalaisella ketjupainilla takuuvarmasti. Kun aikaakin oli tällä ottelulla hyvin ja matsin rakenne toimi alusta loppuun, oli tämä kieltämättä hyvä TV-mestaruusottelu ja mallikas alku illalle.
* * *
Loser Leaves WCW Match
Cactus Jack vs. Kevin Sullivan
Oli illan ensimmäisten surullisten jäähyväisten aika. Kuten todettua, Mick Foleyn ja WCW:n välit olivat jo usean kuukauden ajan olleet todella pahasti tulehtuneet, ja nyt oli viimeistään selvää, ettei Foley enää jatkaisi WCW:ssä. Niinpä WCW keksi virallisen storyline-tavan kirjoittaa Foley ulos firmasta, eikä häntä todella enää nähty tämän ottelun jälkeen WCW:ssä. PPV:ssä Foley nähtäisiin seuraavan kerran vasta vuonna 1996, ja silloin hänen nimensä ei olisi enää Cactus Jack. Mutta vielä tästä ottelusta: Jack ja Kevin Sullivan olivat muodostaneet keväällä vähän vahingossa epäpyhän liittouman ja voittaneet ensimmäisessä yhteisessä ottelussaan WCW Tag Team -mestaruudet, vaikka eivät edes pitäneet toisistaan. Sen jälkeen Jack ja Sullivan (Sullivanin typerähkön veljen Dave Sullivanin manageroimana) puolustivat joukkuevöitään jonkun aikaa, kunnes hävisivät ne sitten Pretty Wonderfulille. Tämä tietenkin tiesi Jackin ja Sullivanin yhteistyön päättymistä, koska kumpikaan ei ollut pitänyt toisesta missään vaiheessa. Entisten joukkuemestareiden vihanpito yltyi nopeasti hyvin rajuksi ja henkilökohtaiseksi, joten Fall Brawliin buukattiin Loser Leaves WCW -ottelu näiden kahden välille. Cactus Jackin piti ilmeisesti virallisesti olla tässä feudissa heel, mutta kaikki hurrasivat hänelle, joten se siitä. Sullivan ei saanut sympatiapisteitä edes lukihäiriöisellä veljellään.
Höh, olipa tylsän lyhyt ottelu. Ehkä syy lyhyyteen sitten oli se, että Mick Foley oli käytännössä jo ulkona firmasta tämän ottelun aikana, joten WCW ei halunnut antaa hänelle enää yhtään enempää huomiota. Harmi, koska oikein buukattuna Foleylla ja Sullivanilla olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mielipuoliseen loistavaan Hardcore-otteluun, jos he vain olisivat saaneet sellaisen painia. Nyt tämä ei oikeastaan edes ollut Hardcore-ottelu, koska vuoden 1994 loppupuolella tulleet uudet säädökset lähetyksiin olivat johtaneet siihen, että WCW:kin oli sensuroinut taas kaiken hurjan HC-painin ppv-lähetyksistään. Tässä mentiin jo vahvasti rajoilla, kun Foley otti pari pirun rumaa bumppia lentämällä kehätolpan päältä ringsidelle suoraan betonilattialle. Näytti oikeasti pahalta ja sai hieman pelkäämään Foleyn terveyden puolesta. Samalla kuitenkin juuri noiden bumppien takia ei voi muuta kuin nostaa Foleylle hattua siitä, että vielä tässäkin ottelussa hän teki kaikkensa saadakseen matsista mahdollisimman hyvän. Toki myös Sullivan hoiti kunniakkaasti oman osuutensa, mutta ei tämä silti rajallisen aikansa ja rajallisen stipulaationsa vuoksi ollut ihan hyvää ottelua erikoisempi.
* * ½
WCW United States Heavyweight Championship
Steve Austin (c) vs. Jim Duggan
Ja heti perään illan toisten surullisten jäähyväisten aika. Tämän ottelun piti nimittäin alun perin olla US Heavyweight -mestaruusottelu mestari Ricky Steamboatin ja haastaja Steve Austinin välillä. Steamboat oli nimittäin voittanut US Heavyweight -mestaruuden Austinilta monta kuukautta jatkuneen yrityksen jälkeen vihdoin elokuussa Clash of the Championsissa. Ikävä kyllä tuossa samaisessa ottelussa Steamboat loukkasi selkänsä… pahasti. Tämän Fall Brawlin aikaan asiaa ei vielä tiedetty, mutta lopulta Steamboatin selkävamma osoittautui niin vakavaksi, että hän joutui eläköitymään kokonaan painikehistä. Tämä oli kiusallista WCW:n kannalta siksi, että WCW oli juuri samaan aikaan Steamboatin oikean loukkaantumisen takia päättänyt lisätä Austinin ja Steamboatin feudiin kierroksia buukkaamalla anglen, jossa Austin pieksi Steamboatin niin pahasti, että tämä loukkaantui painikyvyttömäksi. Kun siis Steamboat loukkaantui sitten aidosti, osa faneista ei ensin tajunnut, että kyse oli oikeasta jutusta. Niin kuitenkin oli – ja siksi Steamboat saapui nyt Fall Brawlissa paikalle ojentamaan US Heavyweight -mestaruutensa pois. Kommissari Nick Bockwinkel puolestaan päätti sen jälkeen, että vyö luovutetaan saman tien takaisin Steve Austinille. Tässä tapahtumassa Steamboat toki vannoi voittavansa vyön vielä myöhemmin Austinilta takaisin, mutta niin ei koskaan käynyt. Itse asiassa Ricky Steamboat ei enää koskaa tämän jälkeen esiintynyt WCW:n ppv:ssä, koska vain pari viikkoa Fall Brawlin jälkeen Eric Bischoff päätti antaa (LOUKKAANTUNEELLE) Steamboatille potkut puhelimessa. Kyllä. Tämä oli Steamboatilla tarpeeksi, ja hän eläköityi vuosiksi koko painibisneksestä. Seuraavan merkittävän esiintymisensä missään amerikkalaisessa promootiossa hän teki vasta vuonna 2002 TNA:ssa. Ja siitäkin menisi vielä seitsemän vuotta, ennen kuin Steamboat palaisi painikehään ja yllättäisi kaikki. Vielä kerran iso hatunnosto Ricky ”The Dragon” Steamboatille, joka on ehdottomasti yksi koko tämän old school -projektini aikakauden parhaista painijoista.
Ja sitten Steamboatin muistelusta tähän mestaruusotteluun. Koska voi pojat: komisaari Nick Bockwinkel ei suinkaan ollut sitä mieltä, että Steve Austin saisi noin vain juhlia, kun hän oli saanut mestaruutensa takaisin Steamboatin loukkaantumisen vuoksi. Sen sijaan Bockwinkel oli hankkinut Austinille yllätysvastustajan, jota vastaan Austin joutuisi puolustamaan mestaruuttaan heti. Austin ei ideaa voinut suvaita, mutta ei voinut mitään asialle, kun jylhän patrioottiset sävelmät alkoivat pauhata areenalla, ja Jim Duggan asteli esiin Yhdysvaltain lippua heiluttaen. Kyllä vain, Jim Duggan oli nyt virallisesti osa WCW:n rosteria ja valmis haastamaan Austinin US-mestaruudesta. Itse ottelua on turha arvioida otteluna, koska minkäänlaista painisuoritusta ei tässä nähty. Sen sijaan arvioin tämän aivopieruna, ja sellaisenakin tämä oli todella surullinen tapaus. Haluaisin todella tietää, kenen ihmeen mielestä tällaisen käänteen buukkaaminen US-mestaruuskuvioihin oli hyvä idea, ja ikävä kyllä taidan tietää myös vastauksen. Imekää paskaa Eric Bischoff ja Hulk Hogan, ei ole ihme, että teillä oli vaikeuksia tunnistaa talenttia, kun uskotte enemmän 100-vuotiaaseen Jim Dugganiin kuin yhteen firman historian lupaavimmista painijoista. Huoh.
DUD
WCW Tag Team Championship
Pretty Wonderful (c) vs. Stars & Stripes
Paul Roman ja Paul Orndorffin Pretty Wonderful oli voittanut joukkuemestaruudet Bash At The Beachissa, ja nyt heillä oli edessään ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus. Vastaansa kaksikko sai toisen uuden tulokasjoukkueen: Marcus Alexander Bagwellin ja The Patriotin muodostaman isänmaallisen Star & Stripesin. Marcus Alexander Bagwell oli ollut usean kuukauden ajan WCW:ssä tyhjän päällä sen jälkeen, kun hänen entinen joukkueparinsa 2 Cold Scorpio oli saanut potkut. Tilanne korjaantui vasta, kun WCW palkkasi riveihinsä The Patriotin: Patriot oli 1980-luvun lopussa debyyttinsä tehnyt maskipäinen patrioottigimmickiä vetävä brawler, joka oli paininut uransa ensimmäisinä vuosina AWA:ssa, GWF:ssä ja Japanissa. WCW kiinnostui Patriotista ja erityisesti tämän gimmickistä ja palkkasi hänet. Sen jälkeen Bagwellista päätettiin tehdä Patriotin kaltainen isänmaanrakastaja, ja yhdessä he alkoivat napsia voittoja heel-joukkueista. Kesän aikana Star & Stripes oli päässyt sen verran vakuuttavaan iskuun, että he saivat tilaisuuden päästä painimaan joukkuemestaruuksista Romaa ja Orndorffia vastaan.
Kai tätä suoritusta voi jopa pitää pienenä positiivisena yllätyksenä, koska tämä ei ollut ollenkaan niin tylsä kuin pelkäsin. Suuri apu siihen oli varmasti se, että tällä kertaa tätä ei ollut buukattu aivan ylipitkäksi 20-minuuttiseksi kamppailuksi, kuten Pretty Wonderfulin edelliselle mestaruusottelulle oli tehty. Nyt matsin pituus pysyi kohtuullisissa rajoissa, ja samalla myös ottelun tempo oli alusta loppuun varsin hyvä. Erityisesti kehuja on kyllä annnettava nuorelle Marcus Alexander Bagwellille, joka todellakin teki kaikkensa saadakseen ottelusta viihdyttävän. Toisaalta myös Orndorff tuntui olevan paremmassa iskussa kuin viimeksi, ja Roma suoritti liikkeensä hyvin, vaikka onkin edelleen täydellinen karisman musta aukko. Kokonaisuutena tämä oli sellaista varsin hyvin etenevää ja jopa hyvin buukattua joukkuepainia, jossa ei kuitenkaan lopulta ollut mitään niin erityistä, että tämä olisi voinut nousta hyvän tasolle. Odotettua parempi suoritus silti.
* * ½
WCW World Heavyweight Title Shot
Triangle Match
The Guardian Angel vs. Vader vs. Sting
Sitten nähtäisiin jotain todella historiallista! Tai no, ei oikeasti nähtäisi, mutta teeskennellään hetken toisin. Kuten tarkkaavaisimmat näitä arvioita lukevat ovat varmaan huomanneet, 1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina ei painittu ollenkaan monen miehen otteluita. Matsit olivat aina joko 1 vs. 1 tai sitten jonkinlaisia joukkueotteluvariaatioita. Esimerkiksi Triple Threat tai Fatal 4-Way -otteluita ei ollut, koska koko konseptia ei tunnettu. Lähtökohta oli se, että kehässä saattoi aina olla painimassa toisiaan vastaan samaan aikaan vain kaksi painijaa. 1990-luvun puoliväliin tultaessa muun muassa Meksikossa ja Meksiko-vaikutteiden ansiosta vuoden 1994 aikana myös ECW:ssä oli alettu rikkoa tätä pyhää sääntöä. ECW oli järjestänyt jo pari historiallisa ”Three Way Dance” -ottelua, jossa siis kolme painijaa paini samaan aikaan kehässä toisiaan vastaan 1 on 1 on 1 -idealla. Yleisö oli rakastanut noita otteluita. Niinpä monet yllättyivät positiivisesti, kun WCW ilmoitti, että Fall Brawlissa käytäisiin kolmen painijan välinen TRIANGLE-ottelu WCW World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuudesta. Ottelun osanottajat olivat tietenkin kolme WCW:n kovinta Main Event -nimeä: Sting, Guardian Angel ja Vader, joista kahdella ensimmäisellä oli molemmilla ollut pitkään käynnissä tulinen feudi Vaderin kanssa. Mitä sitten tulee ottelun stipulaatioon… No, eihän se nyt ollut Three Way Dancea nähnytkään. Ei, ennen ottelun alkamista nähtiin nimittäin KOLIKONHEITTO, jossa ratkaistiin, kuka kolmesta saisi ”ensimmäisestä erästä” vapautuksen. Tämän jälkeen kaksi kolikoheiton hävinnyttä aloittivat aivan normaalin Singles-ottelun, ja kun toinen oli voittanut tuon ottelun, pääsi kolikonheiton voittanut painija painimaan suoraan tuota ”ensimmäisen erän” voittanutta painijaa vastaan. Tuon ottelun voittaja voitti sitten koko ”Triangle”-ottelun. Lisäksi molemmissa ”erissä” oli idioottimaiset säännöt: ottelu(t) käytiin ensin 15 minuutin aikarajalla, ja jos ottelu olisi sen jälkeen yhä ratkaisematon, edessä olisi 5 minuutin lisäaika. JOS senkään jälkeen ottelu ei olisi ratkennut, siirryttäisiin ”Sudden Death” -vaiheeseen, jonka voittaisi se, joka saa vastustajansa ensin kaatumaan maahan. Okei.
Niin. Jos se nyt jollekulle oli vielä epäselvää, todettakoon taas kerran: Vader ja Sting pystyvät painimaan hienon ottelun toistensa kanssa. Se on aika monta kertaa todistettu viime vuosien aikana WCW:n ppv:ssä, ja nyt se todistettiin taas kerran. Ongelma on kuitenkin se, että asia on todistettu niin monta kertaa, ettei näissä Vaderin ja Stingin välisissä otteluissa vain ole enää mitään siitä samasta jännittävyydestä ja kiinnostavuudesta kuin miesten ensimmäisissä kohtaamisissa. Ne olivat parhaimmillaan ****½-tasoisia otteluita, nyt on tultu yhden tähden verran alaspäin. Ennen Stingin ja Vaderin ottelua nähtiin toki myös tiivis brawlaus Vaderin ja Guardianin Angelin välillä, se oli myös oikein pätevää mäiskintää, mutta sekään ei onnistunut tarjoamaan mitään uutta verrattuna Angelin ja Vaderin kahteen aiempaan otteluun. Yhtä kaikki tämä oli kyllä hieman kököstä lopetuksesta huolimatta hyvin rakenneltu ja oikeasti viihdyttävä ottelu, jossa erityisesti Vader teki helvetillisen kovan suorituksen. Hieno ottelu, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän erikoista. Ajoi asiansa loistavasti.
* * * ½
Sitten. Ennen illan Main Eventiä oli vuorossa illan Hulk Hogan -osuus. Ja tämä on todella hämärää kamaa. Ensinnäkin: Hulk Hogan voitti (tietenkin) WCW World Heavyweight -mestaruuden Ric Flairilta debyytissään Bash At The Beachissa. Sen jälkeen Hoganin ja Flairin välille buukattiin (tietenkin) rematch Clash of the Championsiin. Buukkaajat olisivat halunneet, että Hogan jobbaisi vyön takaisin Flairille, mutta Hogan (tietenkään) ei suostunut tähän. Niinpä Clash of the Championsissa nähtiin heti show’n alkupuolella angle, kun Hulk Hogan oli kävelemässä kehään ja mysteerinen maskipäinen mies hyökkäsi takaapäin hänen kimppuunsa ja teloi Hoganin toisen polven totaalisesti hajalle lyjiyputkella. Koko angle oli varsin puhdas kopio taitoluistelu- ja koko urheilumaailmaa vuonna 1994 ravistelleesa Tonya Harding/Nancy Kerrigan -tapauksesta, jossa USA:n taitoluistelun kärkinimi Harding oli siis palkannut aviomiehensä kanssa ulkopuolisen miehen hyökkäämän Hardingin kilpakumppanin, niin ikään USA:n taistoluistelun kärkinimen Nancy Kerriganin kimppuun ja telomaan tämän polven niin, että Kerrigan ei voisi osallistua vuoden 1994 talviolympialaisiin. Tämä kaikki oli siis aivan totta. Lisää tapauksesta esimerkiksi Wikipediassa.
Se taitoluistelusta ja todellisesta maailmasta. Takaisin showpainiin. Mystisen hyökkääjän telomisoperaatiosta huolimatta Hoganin oli pakko palata sairaalasta (johon hänet oli kiidätettu) ja nousta puolustamaan vyötään Flairia vastaan myöhemmin illalla. Tuo ottelu päättyi sitten siihen, että Flair voitti jalkavammaisen Hoganin uloslaskulla. Heti ottelun jälkeen Michael Buffer ilmoitti virheellisesti Ric Flairin uudeksi mestariksi (ilmeisesti koska Buffer ei tiennyt, että mestaruus ei vaihdu uloslaskulla), ja Flair alkoi juhlia kehässä (perätöntä) mestaruusvoittoaan. Tästä sitten alkoi ”WCW kopioi vuoden 1991 WWF:n juonikuvion” -aika, kun Ric Flair julisti olevansa ”Real World Champion” (kyllä, aivan kuin WWF:ssä 1991) ja alkoi kantaa omaa epävirallista mestaruusvyötään, jota ei saanut esitellä televisiossa (kyllä, aivan kuten WWF:ssä 1991 – paitsi että WWF:ssä Flairin vyö oli ollut ihan oikea NWA World Heavyweight -mestaruusvyö, ja nyt se oli vain joku satunnainen leluvyö). Lisäksi Flair ilmoitti jostain syystä eläköityvänsä kokonaan painikehistä samalla, kun Hulk Hogan toipui jalkavammastaan. Juuri kyseisen vamman takia Hogan ei (kayfaben mukaan) ollut nyt kykeneväinen painimaan. Ja sitä paitsi: Hogan (HUOM! Siis edelleen oikeasti mestari) halusi kuumeisesti vielä yhden rematchin Flairia vastaan, mihin Flair (HUOM! Ei edelleenkään oikeasti mestari) ei kuitenkaan halunnut suostua. Hogan siis käytännössä tarjosi hopealautasella Flairilla vielä yhtä mahdollisuutta voittaa mestaruutensa takaisin, mutta Flair ei suostunut siihen. Nerokasta.
Näistä kaikista upeista asetelmista sitten päästiin tähän todella kökösti toteutettuun videoangleen, jossa Gene Okerlund ”haastatteli” areenalta käsin videon välityksellä Floridassa kotonaan treenaavaa Hulk Hogania (oikeasti koko Hoganin osuus oli nauhoitettu etukäteen), ja yhtäkkiä ”haastattelun” katkaisi niin ikään videopuhelun välityksellä Las Vegasissa juhlimassa oleva Ric Flair. Tämä sitten tietenkin äityi Hoganin ja Flairin väliseksi sanasodaksi, ja Hogan haastoi taas kerran Flairin vielä yhteen otteluun. Flair ei suostunut… KUNNES HOGAN LUPASI PANNA OTTELUSSA MESTARUUDEN LISÄKSI PELIIN KOKO URANSA. Koska… Mitä vittua kukaan logiikalla tekee? No, tähän sitten Flair suostui, ja videopäättyi molempien uhoon varmasta voitostaan. Videoiden jälkeen komissaari Nick Bockwinkel ilmoitti, että Ric Flair oli nyt takaisin palautettu painijaksi WCW:n rosteriin (pitkä eläköityminen olikin) ja että Hogan kohtaa Flairin todellakin Halloween Havocissa mestaruusottelussa (se siitä äskeisestä ykköshaastajuusottelusta?) – JOKA KÄYDÄÄN STEEL CAGE -OTTELUNA. Aikamoista. Gene Okerlund näytteli jostain syystä täysin pöyristynyttä, kun Bockwinkel ilmoitti Steel Cage -stipulaatiosta, ja tässä kuultiin myös Okerlundin legendaarinen ”WHAT ARE YOU SMOKING, MAN” -laini. Että sellaista.
WarGames Match
The Stud Stable (Funk & Anderson & Buck & Parker) vs. The Rhodes Family (Dustin & Dusty & Nasty Boys)
Ei, äskeinen video-angle ei ollut illan Main Event, vaikka WCW:n tuntien sekin olisi melkein mahdollista. Toisaalta… En tiedä, onko näin paperilla paljon parempi vaihtoehto se, että oikea Main Event on DUSTY RHODESIN PALUU PAINIKEHIIN. Kyllä, nyt oli koittanut se Dustyn itsensä odottama ja kaikkien muiden pelkäämä hetki: Dusty Rhodes pääsi vielä kerran painimaan isoon otteluun WCW:ssä ja tietenkin heti ppv:n Main Eventiin. Tämä oli siis tietenkin vain edelleen jatkoa ikuisuuden kestäneelle Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin feudille, joka oli paisunut nyt tällaiseksi kymmenen miehen kamppailuksi. Viime ppv:ssä Arn Anderson siis ”shokeerasi” kaikki kääntymällä Dustinia vastaan ja liittymällä Buckin, Funkin, Col. Robert Parkerin ja Mengin porukkaan. Dustin sitten etsi epätoivoisesti taas uutta partneria, jonka kanssa lähteä taistelemaan tätä Parkerin johtamaa – Stud Stableksi kutsuttua – porukkaa vastaan. Ketään ei ilmaantunut… Kunnes Dustinin isäpappa Dusty Rhodes saapui paikalle, pakotti poikansa ottamaan itsensä parikseen ja halasi tätä. Pian tämän jälkeen Dusty ja Dustin saivat avukseen myös face-turnin tehneet Nasty Boysit, jotka nyt vain sattuivat sopivasti olemaan tekemisen tarpeessa. Ja koska he olivat Nastyja, totta kai he suostuivat kunnon tappeluun aina. Lopputuloksena oli sitten se, että nyt tätä Rhodes-suvun ja Parkerin porukan välistä sotaa ratkotiin legendaarisessa WarGames-ottelussa, jonka juuri Dusty Rhodes oli alun perin luonut.
Olen ilmeisesti eri mieltä kuin kaikki muut arvostelijat (monien mielestä veren puute oli monille ratkaiseva miinus), mutta ihan sama: Tämä oli nimittäin kova! Tämä oli todella ilahduttava yllätys. Oikeastaan tajusin vain ottelun alkaessa, että tässä ottelussa on kieltämättä castaus hoidettu täydellisesti. Tässä ottelussa oli mukana käytännössä kaikki ne painijat, jotka pääsevät parhaimmilleen nimenomaan WarGames-ottelussa. Anderson: täydellinen nimi WarGames-otteluihin. Samoin Funk. Samoin Buck. Samoin Dustin Rhodes. Jopa Nasty Boysit sopivat pirun hyvin tällaiseen monen miehen sekopäiseen mäiskintään. Ja jos on olemassa joku ottelumuoto, jossa Dusty Rhodesin heikkoudet eivät näytä ihan älyttömältä, se on nimenomaan tämä ottelu. Col. Robert Parkerin rooli nyt ei ollutkaan mitään muuta kuin toimia eräänlaisena kevennyksenä tässä ottelussa, ja sen homman Parker hoiti kyllä hienosti. Kokonaisuutena tämä oli siis todella paljon parempi kuin olisin ensin ajatellut tämän feudin ottelulta. Helkkari, tämä oli oikeasti todella brutaali tappelu, jota haittasi vain se, että näihin aikoihin tiukentuneiden tv-säädösten takia veren näyttäminen tv:ssä ei ollut ok. Bleidausta tämä ottelu olisi vielä tunnelmansa puolesta vähän kaivannut, mutta se ei ole kovin iso miinus, koska muuten tämä oli suorastaan täydellistä roskapainibrawlausta ja vihantäyteistä tappelua. Erityisesti Anderson ja Funk olivat aivan liekeissä tässä ottelussa, ja niin olin minäkin. Oikein kunnon old school -tyylinen WarGames-ottelu, hienoa!
* * * *
WCW jatkaa takuuvarmojen tapahtumien linjaansa. Tälläkään kertaa ei nähty mitään tajunnanräjäyttävää muttei (Austinin mestaruusottelua lukuun ottamatta) mitään totaalista paskaakaan. Ja koska Hoganin rooli tässä ppv:ssä oli oikeastaan aika vähäinen, tämä tuntui vielä tässä siirtymäkaudella ikään kuin ”vanhan ajan WCW:n” tapahtumalta. Muutos olisi edessä kuitenkin nopeammin kuin arvaattekaan. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin aivan Ok ppv.
Wikipedia: WCW Fall Brawl 1994
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.10.2018
No Comment