Arvio: WCW Fall Brawl 1997

Sijainti: Winston-Salem, Pohjois-Carolina (Lawrence Joel Veterans Memorial Coliseum)

Päivämäärä: 14.9.1997

Yleisömäärä: 11 939

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Fall Brawl oli siis WCW:n perinteinen syksyn alun maksulähetys, joka oli tunnettu jo vuodesta 1993 asti sen pääottelusta: legendaarisesta War Games -matsimuodosta, joka oli tarjonnut huikeita kamppailuja painihistorian aikana. Itse asiassa tässä PPV:ssä nähty War Games -ottelu jäi historian viimeiseksi perinteiseksi War Games -matsiksi. Pari vastaavaa kyllä nähtiin vielä myöhemmin, mutta niiden kutsumikseksi samalla nimellä vaaditaan jo aika hyvää tahtoa. Tässä PPV:ssä selostajinamme olivat Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Larry Zbyszko. En nyt tiedä, oliko Zbyszko paljon parempi selostaja kuin Dusty Rhodes. Onneksi parissa ottelussa pöydän takaa löytyi myös Mike Tenay.

WCW Cruiserweight Championship

Eddy Guerrero vs. Chris Jericho (c)

Tapahtumaa ei olisi paljon houkuttelevammin voitu aloittaa. Chris Jericho oli siis sitten viime PPV:n (Road Wild) voittanut Cruiserweight-vyön takaisin nimiinsä Alex Wrightilta, ja saksalaistanssija Wrightin jälkeen hänen tielleen oli ilmestynyt uusi haastaja: Eddie Guerrero. Vuoden 1997 alussa Guerrero oli ollut United States -mestari, mutta hävisi sittemmin vyönsä Dean Malenkolle ja katosi ruudusta joksikin aikaa ilmeisesti selkävaivojensa takia. Nyt Eddie oli palannut takaisin uuden ja ilkeän asenteen sekä tyylin myötä: Eddie ei enää ollut se hauskaa pitävä hupihemmo, vaan todella ilkeä ja keinoja kaihtamaton latino, joka teki mitä tahansa saadakseen kultaa jälleen vyötärölleen.

Tämä ottelu oli todella kova avausmatsi. Ei ainakaan heti tule mieleen, että pitkään aikaan jokin katsomani tapahtuma olisi alkanut näin kovatasoisella ottelulla. Ei tämä nyt ihan parasta Eddie vs. Jerichoa kuitenkaan ollut: suuremmalla panoksella, huikemmalla tunnelmalla ja toisenlaisella buukkauksella miehet olisivat saaneet varmasti aikaan aivan huikean ottelun, mutta myös tällainen ottelu oli todella hyvä – ja äärimmäisen onnistunut avausmatsi. Molemmat miehet saivat näyttää parasta osaamistaan, Eddie veti rooliaan upeasti, ja ottelussa nähtiin juuri sopiva sekoitus lennokkaita liikkeitä, psykologiaa, ketjupainia ja vaihtelevia tilanteita. Jännittäväkin ottelu onnistui olemaan, ja lopetus oli tosi hyvä. Kokonaisuudessaan siis hieno tapa aloittaa vuoden 1997 Fall Brawl. Paljon parempi kuin edellisen vuoden DDP vs. Chavo Guerrero.

Arvosana: * * * *

Tag Team Match

Harlem Heat vs. The Steiner Brothers

Jälleen WCW:n kaksi perinteisintä ja pitkäaikaisinta sekä äärimmäisen hyvin ”hyvän perusottelun” salaisuuden tuntevaa joukkuetta kohtaa toisensa. Syy? En tiedä, ei kai tässä mitään kummempaa ollutkaan. Steinerit eivät siis (nWo:n kusetuksen) takia edelleenkään onnistuneet voittamaan vöitä Outsidersilta, vaikka kaikki jo odottivat ja toivoivat sitä, ja niinpä he tippuivat jälleen tässä tapahtumassa ottelemaan Harlem Heatia vastaan. Panoksena oli ilmeisesti jälleen ykköshaastajuus joukkuevöihin! Alkaako maistua puulta? Kieltämättä minustakin vähän. Onneksi kyseessä olevat joukkueet sentään osasivat painia.

Siitä päästäänkin siihen, että minä viihdyin tätä ottelua katsoessani. Ilmeisesti tätä on pidetty aika kehnona otteluna: en kyllä tajua miksi. Ainut kunnon syy, jonka keksin, on se, että ei tässä mitään kunnon juonikuviota ollut ja WCW:n joukkuedivisioona junnasi täysin paikoillaan. Se ei kuitenkaan ollut ottelun vika: molemmat joukkueet tiesivät, mitä tälläisessä ottelussa tehdä – ja tekivät sen. Viihdyttäviä, näyttäviä liikkeitä, hyvä rakenne ja vauhdikasta toimintaa. Minä tykkäsin tästä. Ei tämä siis tosiaan mikään erityisen loistava ottelu ollut, mutta hyvä joukkuekamppailu kuitenkin.

Arvosana: * * *

WCW Television Championship

Último Dragón vs. Alex Wright (c)

Road Wildissä uuden ja omahyväisen asenteen omistavana Cruiserweight-mestarina esiintynyt Alex Wright oli nyt tippunut Television-mestaruuden tasolle. Minkäänlaista muutosta tämä ei silti Wrightin egolle ollut tuonut – melkeinpä päinvastoin: mies tuntui pitävän tanssimista välillä varsinaista painimista tärkeämpänä tekona. Ennen Fall Brawlia Wright oli siis vienyt silloiselta Television-mestari Último Dragónilta tämän mestaruuden katalasti huijaten, ja nyt ex-mestari lähti tavoittelemaan vyötään takaisin tässä PPV:ssä. Siinäpä tämän ottelun tarina lyhykäisyydessään.

Tämä oli ehdottomasti tämän PPV:n positiivisin ylennys. Último Dragónin taidoista nyt ei ollut mitään epäselvyyttä, ja tiesin kyllä, ettei Alex Wright ole ollenkaan turha kaveri nuoratussa neliössä (vaikken miehen otteita olekaan itse pahemmin seurannut). Silti epäilytti, pystyvätkö selkeästi pienikokoisempi Dragón ja cruiserweight-painijaksi kookas Wright – joiden painityylit ovat vieläpä melko erilaiset –saamaan tasokkaan ottelun aikaan. Odotin enintään jotain Road Wildin Wright vs. Jericho -ottelun tasoista koitosta. Mutta ei, tämä ottelu toimi todella hyvin! Jotenkin kaikki natsasi. Dragón keräsi yleisön suosion hienosti puolelleen lennokkailla liikkeillään ja muutenkin näyttävällä taistelullaan isokokoista, egomaanista ja kurinalaista mutta hyvännäköistä painia esitellyttä Wrightia vastaan. Ottelussa oli hyvä rakenne, hienoja huippukohtia ja onnistunut lopetus. Mielestäni tämä ylsi aika lailla samalle tasolle kuin Eddie vs. Jericho. Jos nyt parempi ottelu pitää sanoa, niin kyllähän se Eddie vs. Jericho oli, mutta vain hiukan: tämä oli melkein yhtä kova.

Arvosana: * * * 

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Dean Malenko

Road Wildissä tuolloinen United States -mestari Jeff Jarrett kohtasi Dean Malenkon kanssa Four Horsemenin Chris Benoit’n ja Steve McMichaelin, jonka kanssa Jarrettilla oli ollut oikeastaan koko vuoden kestänyt feudi (tai ainakin juonikuvio). Viimeisimmissä käänteissä Jarrett oli vienyt McMichaelin naisen (Debra McMichaelin) ja McMichael puolestaan Jarrettin United States -mestaruuden. Road Wildin ottelussahan Jarrett pakeni halpamaisesti paikalta pakottaen McMichaelin pinnaamaan Jarrettin (kiskoen siis McMichaelin itsensä päälle pitäen olkapäänsä matossa selätyksen verran – kuulostipa homoeroottiselta) jättäen näin Malenkon yksikseen hevosmiehiä vastaan. Tässäkin lienee siis osasyy siihen, että juuri nämä kaksi otteli nyt oikeudesta haastaa Steve McMichael United States -mestaruudesta seuraavassa PPV:ssä (Halloween Havoc). Osasyy myös lienee se, että juuri Malenko oli se mies, jolta Jarrett aikoinaan ryöväsi United States -mestaruuden.

Jarrett ja Malenko olivat kohdanneet jo yhdessä aikaisemmassa PPV:ssä vuonna 1997 (taisi olla Slamboree), ja tuo ottelu ei itseäni yhtään vakuuttanut: tuolloin Malenko puolusti mestaruuttaan ihan menettelevässä mutta silti aika vaisun fiiliksen jättäneessä ottelussa. Nyt panokset olivat toisenlaiset, ja jotenkin kummassa tämä ottelukin oli aivan toista tasoa! Ensin tasollaan yllätti Television-mestaruusottelu Wright vs. Dragón, ja nyt saman teki sitten Jarrett vs. Malenko. Tämän on pakko olla Jarrettin paras PPV-ottelu sitten vuoden 1995, kun mies otteli WWF:ssä hienon matsin Shawn Michaelsin kanssa. Kummassakin tapauksessa lienee kuitenkin selvää, onko kiittäminen ennemmin Jarrettia vaiko tämän vastustajaa (Michaelsia tai Malenkoa). No, oli syy missä tahansa, niin minä en valittanut: ottelu oli hyvin buukattua, viihdyttävää painia (nähtiin muutamia kivoja ”spottejakin”, kuten turvakaiteen hyödyntämistä). Lopputulostakin oli vaikeaa arvata, joten lopputulos oli todella hyvä. Hienoa, että tämmöisiä yllätyksiäkin sattuu välillä.

Arvosana: * * * ½

Tag Team Match

Wrath & Mortis vs. Faces of Fear

Ja kun yllätyksistä puhuttiin, on tämä ottelu oikein sopiva jatkamaan sitä teemaa. Etukäteen en tältä odottanut paljon mitään jo senkään takia, ettei tällä pahemmin mitään tarinaa ollut. Wrath ja Mortis olivat siis viimein kesällä päättäneet ikuisen ja tylsän feudinsa Glacierin kanssa, ja sen jälkeen tämä James Vandenbergin manageroima mysteerinen ja ilkeä martial arts -kaksikko oli jatkanut matkaansa joukkuedivarissa riehuen. Nyt he olivat saaneet vastaansa myöskin martial arts -taidoistaan tunnetut Mengin ja Barbarianin, jotka kuuluivat tässä vaiheessa (The Taskmasterin eli Kevin Sullivanin eläköityä) jo lähestulkoon tuhoutuneeseen Dungeon of Doomiin. Tämä oli lähinnä siis kai taistelu kunniasta.

Kehnon tarinan lisäksi en odottanut tältä paljoa myöskään sen takia, ettei yksikään ottelun painijoista mitenkään erityisemmin suosikkeihini kuulunut (vaikka Mortis hupaisa hahmo olikin, ja Meng on ihan vakuuttava tapaus). Niinpä en uskonut kahden vaisun joukkueen pystyvän mihinkään mainittavan arvoiseen. Toisin kuitenkin kävi! Nämä kaksi joukkuetta sai nimittäin aikaan oikein viihdyttävän, hyvää kaavaa noudattavan aggressiivisen joukkueväännön. Ei tämä nyt siis mikään huippuottelu ollut, mutta varmaan aika lailla parasta, mihin nämä kaksi joukkuetta pystyi. En tiedä, ketä tai keitä onnistumisesta oli kiittäminen, mutta tapahtuman meininkiin sopien kaikki tuntuivat yrittävän parhaansa. Tarjolla oli jopa muutamia ihan näyttäviä spotteja. Kokonaisuutena siis jälleen oikein onnistunut ottelu allekirjoittaneen iloksi.

Arvosana: * * *

Singles Match

The Giant vs. Scott Norton

Seuraavaksi oli sitten vuorossa ottelu, joka ei enää tähän positiivisesti yllättävien kerhoon päässyt. nWo:n edustuksen tason tippumisen voi havaita jo tässä ottelussa: WCW:n suurimpiin tähtiin kuulunut Giant pistettiin new World orderin mitäänsanomatonta keskikorttilaista Scott Nortonia vastaan, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. Ottelun tarinana toimi siis WCW:n ja nWo:n ikuinen kamppailu.

Taustatarina ei ollut tosiaan kummoinen eikä kyllä ottelukaan, vaikkei se nyt mitenkään umpisurkea ollut. Norton vaikutti ottelun alkuvaiheessa jopa yllättävän hyvältä hallitessaan kamppailua jättiläistä vastaan yllättävän näyttävillä otteilla. Giantin paras hetki ottelussa oli aina yhtä näyttävä hyppypotku. Muuta tästä nyt ei olekaan kauheasti sanottavaa. Ottelu oli lyhyt ja myös ennalta arvattava, mutta Norton näytti yllättävän hyvältä, kun taas Giant yllättävän vaisulta. Kyllä tämän katsoi, mutta ei tästä yhtään mitään kerrottavaa jäänyt jälkipolville.

Arvosana: * ½

No Disqualifications Match

Diamond Dallas Page & Lex Luger vs. Randy Savage & Scott Hall

Niin, viime PPV:tä eli Road Wildiä edeltävässä Nitrossahan Lex Luger oli shokeerannut kaikki ja herättänyt WCW-faneissa uutta toivoa päättäen Hollywood Hoganin vuoden mittaisen päämestaruuskauden. Paluu arkeen oli kuitenkin karu Road Wildissä, jonka pääottelussa oli panoksena WCW:n mestaruuden lisäksi koko nWo:n kohtalo – jos Hogan ei olisi saanut mestaruutta takaisin itselleen, olisi se ollut nWo:n tarinan loppu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Lugerin mestaruuskausi jäi alle viikon mittaiseksi. Hoganista tuli siis taas mestari (joka ei taaskaan esiintynyt maksutelevisiossa), ja Luger jatkoi jälleen WCW:n eturintamassa toivotonta ja päättymätöntä taistoaan nWo:ta vastaan. Tällä kertaa Lugerin parina oli toinen yleisön rakastama painija Diamond Dallas Page, jolla oli edelleen rajut kärhämänsä Randy Savagen kanssa. Niinpä DDP:n ja Lugerin vastaan asettuivat Savage ja The Outsiders -jäsen Scott Hall.

Kun tapahtumassa on niin monta positiivisesti yllättävää ottelua, oli odotettavaa, että jossain vaiheessa nähdään sitten se ilkeä pettymys. Tässähän se sitten oli. Ottelulla oli hyvät edellytykset tuottaa viihdyttävä pääottelutason joukkuekamppailu. Painijat olivat (no, ehkä Lugeria lukuun ottamatta) kiinnostavia, ja vaikkei juonikuvioissa mitään erikoista ollutkaan enää tapahtunut, niin kyllä nyt aina WCW:n ja nWo:n eliitin välisen hardcore-ottelun luulisi olevan miellyttävää katsottavaa. Sitä tämä ei kuitenkaan erityisemmin ollut onnettoman buukkauksen takia: alussa meno näytti vielä tosi hyvältä ja kiinnostavalta, mutta jo muutaman minuutin jälkeen touhu meni todella typeräksi ja tylsäksi (vaikka Hall kieltämättä loisti), ja homma vain paheni entisestään, kun soppaan sekaantui täysin ilman mitään järkevää syytä Larry Zbyzsko. Tämä kaikki vielä huipentui surkuhupaisaan lopetukseen. Alkuvaihe lupaili oikein hyvää, mutta lopputuloksena oli pannukakku, jota ei sentään ollut onneksi pitkitetty tätä enempää – tämäkin kun tuntui jo aika lailla liian pitkältä.

Arvosana: * *

WarGames Match

The Four Horsemen (Ric Flair, Chris Benoit, Curt Hennig, Steve McMichael) vs. nWo (Kevin Nash, Syxx, Konnan, Buff Bagwell)

Viimein oli vuorossa illan pääottelu: WCW:n oma ja perinteinen WarGames. Ottelussahan siis on kaksi kehää ja iso Hell in a Cell -tyyppinen häkki sillä erotuksella, että häkki siis peittää yhden kehän sijaan kaksi allensa. Molemmat kehät ovat käytettävissä ottelun aikana. Ottelun aloittaa molemmista joukkueista yksi, ja viiden minuutin jälkeen toisen joukkueen toinen jäsen pääsee kehään. Tämän jälkeen aina kahden minuutin välein painijoita vuorotellen tulee joukkeista häkin sisälle, ja ottelu voi päättyä vasta silloin, kun kaikki painijat ovat kehässä. Tällöin voittajaksi selviytyy se joukkue, jonka jäsen pistää ensimmäisenä toisen joukkueen jäsenen luovuttamaan. Siinä siis ottelun säännöt, tarinahan juurtaa edelleen juurensa yli vuoden jatkuneeseen WCW vs. nWo -feudiin. Alun perin WCW:n edustajina ei pitänyt olla vain Four Horsemenin jäseniä, mutta sitten WCW:n uusi presidentti (tms.) Roddy Piper teki pieniä muutoksia ja päätti, että hevosmiehet ovat paras mahdollinen vaihtoehto edustamaan WCW:tä tässä kamppailussa. Curt Hennig oli siis uusi Horsemenin jäsen, koska Arn Anderson oli pari viikkoa aiemmin eläköitynyt virallisesti ja luovuttanut ”valvojan” (enforcer) paikkansa Hennigille. new World order pisti tähän ”yhteen vuoden tärkeimmistä yhteenotoista” jostain syystä edustajikseen kolme keskikorttilaista ja joukkuemestari Kevin Nashin. Älkää kysykö miksi.

Ei tämäkään pääottelu tosiaan mitään supertähtien vetovoimaa huokunut. Suurimmat nimet ottelussa olivat varmaan Kevin Nash ja Ric Flair, mikä ei nyt ihan tarvittavasti ollut paikkaamaan kaiken maailman mongoja ja k-doggeja. Tähtivoiman puutteen kuitenkin sitten korvasi se, että tämä oli mielestäni viihdyttävämpi ottelu kuin edellisen vuoden WarGames, vaikka sen osallistujalista olikin ihan toista laatua. Voin ehkä olla tämän mielipiteeni kanssa yksin, mutta kyllä tämä minua enemmän onnistui viihdyttämään. Ei tämäkään lähelläkään mitään klassikkoa ollut, mutta oikein viihdyttävä ja onnistuneesti buukattukin tämä oli. Erityisen vahvalta ottelussa näytti Chris Benoit, jonka annettiin loistaa oikein urakalla: mies veti koko ottelun alusta loppuun täydellä teholla luoden paljon lisäarvokkuutta ottelulle. Toisaalta myös nWo:n painijat vetivät tässä yllättävän hyvin, ja samoin teki myös Curt Hennig. Vähän harmitti, että tiesin ottelun suuren juonenkäänteen jo etukäteen, minkä takia yllätystä ei tämä ottelu tarjonnut, mutta oli tuo ylläri silti hyvin buukattu ja pitkän kaavan kautta läpi tapahtuman rakenneltu. Samalla se toi myös hyvän tavan päättää tämä ottelu. Lopetuskin oli siis järkevämpi kuin vuoden 1996 WarGamesissa. Kaikesta kehusta huolimatta ottelussa nähtiin silti taas paljon turhaa seisoskelua ja poseerausta, ja tosiaan ei tämä niin pääottelulta tuntunut aika vaisun osallistujaporukan johdosta. Joka tapauksessa kyllä tämä minusta oli oikein onnistunut koitos.

Arvosana: * * *

Tämä oli hyvä tapahtuma. Ehdottomasti vuoden paras maksulähetys WCW:ltä ja aika lähellä myös koko vuoden 1997 parhaimmistoa tähän mennessä. Jos vain pääottelu olisi ollut vielä asteen tai pari kovatasoisempi, olisi tätä PPV:tä voinut sanoa Hienoksi. Nyt tämä jää vielä Ok-tasolle. Osittain sen takia, että show’ssa oli myös heikommat hetkensä (Giant vs. Norton, DDP & Luger vs. Hall & Savage), mutta osittain sen takia, miksi tällä PPV:llä oli vähemmän ostajia kuin millään WCW:n PPV:llä pitkiin aikoihin: aika lailla kaikki supertähdet tuntuivat puuttuvan lähetyksestä. Kun katsoo tapahtumassa painivia painijoita, niin aika vaisulta näyttää lista. Sitten ne suurimmatkin (Luger, Giant, DDP, Savage) on vielä hukutettu johonkin turhiin väliotteluihin ennen sitä suurta kamppailua. Siltä osin tapahtuman buukkausta ei voi kuin ihmetellä, mutta en toisaalta ala sitä enempää moittimaan, koska tämä ”ei niin massiivinen” tapahtuma toisaalta tarjosi ehdottomasti parasta PPV-menoa WCW:ltä vuonna 1997. Ne oikeasti huonot hetket loistivat kerrankin kokonaan poissaolollaan. Hyvää työtä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.9.2010.