Arvio: WCW Greed

Päivämäärä: 18.3.2001

Sijainti: Jacksonville, Florida (Jacksonville Memorial Coliseum)

Yleisömäärä: 5 030

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

Noniin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja näköjään kaiken hyvän lisäksi myös WCW. Extreme Championship Wrestling oli lopettanut toimintansa siis jo tammikuussa, ja firman ensimmäiset painijat olivat siirtyneet jo WWF:n leipiin. WCW taisteli pari kuukautta pidempään, mutta kaikki todellinen toivo oli menetetty ajat sitten. Kauas oltiin tultu vuosien 1996-1997 menosta, kun WCW hallitsi painibisnestä suvereenisti ja oli lähellä ajaa WWF:n alas. Sitten WCW alkoi tehdä anteeksiantamattomia töppäilyjä, WWF keksi Attitude Eran ja WCW jumittui aivan liian pitkäksi aikaa nWo-soopaan. Lopulta WCW ei kiinnostanut enää ketään. Sen katsojaratingit olivat huippuaikana olleet noin 5.0. Viimeisten kuukausien aikana ne ylittivät vain vaivoin 2.0:n. Vuonna 1988 perustettu suurpromootio oli tiensä päässä.

WCW:ssä nähtiin kuitenkin loppuun asti potentiaalia. Huolimatta siitä, kuinka suurissa veloissa koko promootio oli ja kuinka järjettömän suuret tappiot se oli tehnyt edellisen vuoden aikana, oli World Championship Wrestlingillä edelleen nimeä, jolla voitaisiin (ainakin periaatteessa) kilpailla WWF:ää vastaan. Niin ajatteli ainakin muuan Eric Bischoff, joka oli poistunut WCW:stä yhdessä Hulk Hoganin kanssa edellisen vuoden Bast At The Beach -incidentin jälkeen. Bischoffin suunnitteli yhdessä Fusient Media Ventures -yhtiön kanssa tosissaan kuukausien ajan WCW:n ostamista itselleen ja sen nostamista uudelleen huipulle. Yhtiö aikeena oli ostamisen jälkeen sulkea promootion toiminta kokonaan kuukaudeksi ja aloittaa sitten alusta aivan täydellisen re-bootin avulla. Samalla olisi luovututtu osasta kalliista supertähdistä, ja heitä olisi mahdollisesti korvattu Ultimo Dragonin japanilaisen Toryumon-promootion painijoilla.

Hieno idea, mutta se ei toteutunut koskaan, kuten me kaikki tiedämme. Miksi? Ensimmäinen ongelma tuli vastaan siinä vaiheessa, kun Fusientille valkeni, kuinka jumalattomissa veloissa WCW oli. Niinpä yhtiö tiputti alkuperäistä 68 miljoonan dollarin tarjoustaan 5,7 miljoonaan dollariin. Heh. Fusient olisi voinut saada silti ostettua WCW:n tuollakin summalla, mutta sitten se vetääntyi hommasta kokonaan. Siitä voidaan kiittää samaan aikaan Time Warnerin ohjelmatoiminnan johtoon noussutta Jamie Kellneriä, joka teki ikimuistoisen linjauksen. Hän päätti, että kaikki Ted Turnerin kanaville lähetettävä WCW:n ohjelmisto lopetetaan. Kokonaan. Pysyvästi. Ei Nitroa. Ei Thunderia. Ei mitään. Fusient ei ollut niin tyhmä, että lähtisi kilpailemaan WWF:ää vastaan painipromootiolla, jolla ei ole tv-show’ta. Ilman tv-ohjelmiaan WCW ei ollut mitään, ja niinpä sen tarina oli lopullisesti ohi. Silloin saapui Vince McMahon, joka osti vanhan kilpailijansa, sen kaiken videomateriaalin ja osan painijoiden sopimuksista alle 3 miljoonan dollarin könttäsummalla. Tämä uudella Greed-nimellä varustettu maaliskuinen ppv jäi firman viimeiseksi. Sen jälkeen nähtiin vielä kolme WCW:n televisioshow’ta (2 Nitroa, 1 Thunder), joissa viimeisessä nähtiin painimaailmaa shokeeraava hetki, kun Vince McMahon esiintyi Nitrossa. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Mutta ennen kuin voimme heittää WCW:n haudalle kevyet mullat, pitäähän meidän tarkastaa, millainen se historian viimeiseksi jäänyt WCW-ppv oikein oli. Selostajinamme Tony Schiavone ja Scott Hudson.

Singles Match

Kwee-Wee vs. Jason Jett

Näyttääkö Jason Jett etäisesti tutulta? Lisätkääpä tuohon kuvaan henkselihousut, cowboy-lakki ja kainalosta roikkuva Elektra, niin yhdennäköisyys on entistä selvempi. Kyseessähän on siis tosiaankin viimeisen vuoden ajan ECW:ssä painitaidoillaan vakuuttanut EZ Money. Money oli ECW:n kaatumisen jälkeen nopea liikkeissään, sillä hän oli jo maaliskuuhun mennessä ehtinyt tehdä sopimuksen WCW:n kanssa, jossa Moneyn edustama cruiserweight-paini oli renesanssinsa huipulla. Miehen painijanimeksi muutettiin Jason Jett, ja hän teki WCW-debyyttinsä viikko ennen tätä ppv:tä. Jett oli ehtinyt otella WCW:ssä kaksi ottelua, jotka molemmat hän oli voittanut. Toistaiseksi Jett oli siis saanut aikaan vakuuttavaa jälkeä, mutta CW-divarin konkari Kwee-Wee ei voinut suvaita uuden tulokkaan menestystä, ja niinpä hän päätti lopettaa Jettin nousukiidon lyhyeen.

Suhtauduin hieman epäileväisesti tähän openeriin, koska Kwee-Wee ei varsinaisesti ollut tunnut tunnetuksi hyvistä painiotteluistaan. Sen sijaan hän edusti nimen omaan WCW:n cruiserweight-divisioonan sitä osaa, joka oli saanut väistyä syrjään, kun oikeasti painitaitoiset kaverit oli laitettu etualalle. Niinpä pelkäsin, että Kwee-Wee kiskoo erittäin taidokkaan Jettinkin mukaansa semmoisen keskinkertaiseen otteluun, mutta onneksi pelkoni oli turha. Jason Jett oli niin uskomattoman kovassa vireessä ja teki niin helkkarin hienoa työtä, että tämä ottelu tempaisi koko yleisön ja minut aivan mahtavasti mukaansa. Jett nautti selvästi facen roolistaan ja väläytti muun muassa huikeita loikkia ja ennen kaikkea pirun hienon DDT:n, jossa Kwee-Wee ensin heitti Jettin ringsidellä olkapäänsä yli kohti apronia, mutta Jett ponnahtikin käsilleen apronille, otti köysistä vauhtia ja jysäytti Kwee-Weelle DDT:n. Hankala selittää, mutta yksi hienoimmista näkemistäni liikkeistä. Ottelun heikoin osuus oli aika peruspainiksi taantunut Kwee-Ween hallintaosio, mutta muuten meno oli niin hienoa CW-painia, että kyllä tämä nousee jopa aika lähelle huipputasoa. Hieno opener. Jettin kannalta murheellista on se, että hän ehti kolmessa kuukaudessa nähdä kahden työpaikkansa kaatumisen.

* * * ½ 

WCW Cruiserweight Tag Team Championship Tournament Final Match

Prime Time & Kid Romeo vs. Rey Mysterio Jr. & Kidman

Ensimmäisenä täytyy sanoa tuosta Mysterion ja Kidmanin kuvasta, että jostain syystä tässä WCW-uransa lopussa Mysterio käytti maskia päässään sisääntulonsa ajan, vaikka hän olikin paininut ilman maskia jo vuoden 1999 alusta lähtien. Mutta sitten itse ottelusta. WCW oli siis viimeisen parin kuukauden aikana tajunnut uudestaan, kuinka suuri valttikortti sen CW-divisioona todella on. Niinpä WCW päätti luoda CW-divaralaisille toisen vyön, josta kamppailla. Koska promootiosta löytyi jo useita CW-joukkueita, oli CW-joukkuevyön luominen luonteva jatkumo. Vyöstä järjestettiin kahdeksan joukkueen mestaruusturnaus, jonka finaaliin olivat selvinneet Rey Mysterion ja Kidmanin pitkäaikainen joukkue sekä turnauksen alla syntynyt WCW-tulokas Kid Romeon ja Team Canadasta tutun Prime Timen (Elix Skipper) joukkue. Tämän ottelun voittaja saisi kunnian nousta WCW:n ensimmäiseksi CW-joukkuemestariksi.

Tämä cruiserweight-painijoiden joukkuemestaruus oli minusta oikeasti aika hauska ja tuore idea. Harmi vain, että sitä ei keksitty yhtään aikaisemmin, sillä nyt siitä ei koskaan kamppailtu kunnolla tätä turnausta lukuun ottamatta. Onneksi kuitenkin vöistä saatiin aikaan edes yksi ppv-ottelu, sillä tämä osoitti erinomaisesti, kuinka suuri potentiaali tällä vyöllä todella olisi ollut. Tämä oli juuri sellaista erinomaisen viihdyttävää spottailumenoa, josta TNA otti taatusti paljon mallia luodessaan X Divisioonaansa aikanaan. Jos ottelu olisi vain kestänyt hieman kauemmin ja ei olisi hajonnut ihan niin pahasti yksittäisten spottien läjäyttämiseksi lopussa, olisi kyseessä ollut WCW:n ensimmäinen huipputason ottelu reilusti yli vuoteen. Nyt tuosta suorituksesta jäätiin vielä kuitenkin karvan verran. Se ei silti poista sitä, kuinka paljon viihdyin tätä katsoessa. Kidman ja Mysterio olivat ottelussa aivan mahtavia läväyttäessään muun muassa mahtavat syöksymiset sisääntulorampilta alatasolle vastustajiensa päälle. Lisäksi Kidman teki varmaan kaikkien aikojen hienoimman SSP:n kehästä ulos. Eikä Kid Romeota tai Prime Timeakaan voi yhtään vähätellä. He olisivat olleet juuri oikeita tulevaisuuden nimiä WCW:lle.

* * * ½ 

Singles Match

Shawn Stasiak vs. Bam Bam Bigelow

Muistatteko vielä paljon hehkuttamani Miss Hancockin raskauskuvion vuoden 2000 loppupuolelta? Sen, missä David Flair sekosi täysin kuullessaan, ettei ole lapsen isä, ja alkoi selvittää DNA-kokeilla, kuka isä todellisuudessa on? No, parastahan tuossa kuviossa oli, että lopulta WCW:kin päätti sen olevan niin idioottimaista menoa, että koko homma lopetettiin seinään. Miss Hancock ilmoitti Nitrossa, että olikin vain huijannut ja että hän ei ole oikeasti raskaana. Sen jälkeen Stacy Keibler katosi usean kuukauden ajaksi ruudusta, kunnes pari viikkoa ennen tätä ppv:tä hän teki paluunsa omalla nimellään. David Flair oli menneen talveen lumia, ja sen sijaan Stacy lyöttäytyikin yhteen Shawn Stasiakin kanssa. Stasiak oli jättänyt typerät Natural Born Thrillers -kuviot taakseen ja alkanut luoda taas singles-uraansa tällä kertaa äärimmäisen seksuaalisella ”Mecca of Manhood” -gimmickillä, jota sitten Stasiakia himoitseva Stacy tuki. Jostain syystä tämän ylimielisen pariskunnan touhu ei miellyttänyt WCW-konkari Bam Bam Bigelowia, ja niinpä hän päätti jyrätä Stasiakin ulos WCW:stä.

Tämä ppv olikin lähtenyt käyntiin niin kovan tasoisella ryminällä, että oli ihan hyvä palauttaa hetkeksi taas mieleen se, minkä promootion ppv:stä nyt oikein olikaan kyse. Parhaiten se onnistui tämmöisellä täysin yhdentekevällä ja heikolla ottelulla, jonka suurin osuus koostui nyrkiniskuista ja kulmassa potkimisesta. Bigelow oli kaukana huippuvuosiensa tasosta, ja Stasiakilla niitä huippuvuosia ei koskaan ollutkaan. Parasta ottelussa olivat muutamat Bigelowin vakuuttavan näköiset liikkeet, kuten tärisyttävä Diving Headbutt. Huonointa sitten Stasiakin osuudet ja idioottimainen hiusspray-pelleilyllä tuhottu lopetus. Kokonaisuutena tämä oli juuri sellainen turha ja heikko tv-ottelu, joiden olemssaolon voi vielä tv-show’ssa joten kuten ymmärtää, mutta ppv:hen näillä ei pitäisi olla asiaa.

* 

Tag Team Match

Team Canada vs. Hugh Morrus & Konnan

Lance Storm oli menettänyt lyhytkestoisen asemansa WCW:n comissionerina, mutta Team Canadan johtajan rooli ei ollut häneltä hävinnyt mihinkään. Team Canada alkoi tosin olla aika kaukana ensimmäisten kuukausien loiston hetkistään, kun Prime Timekin oli siirtynyt CW-joukkuevyökahinoihin, mutta Lance Storm ja (yhdysvaltalainen) Mike Awesome jatkoivat edelleen Kanadan kunnian puolustamista. Heidän kaksi ikuista vastustajaansa olivat juurikin Hugh Morrus, jonka kanssa Storm oli taistellut US-mestaruusvyöstä lähes puoli vuotta, ja Konnan, joka oli kohdannut Stormin ppv-tasolla edellisen kerran tammikuussa. Lisätarina tämän ottelun takana oli se, että Stormin Team Canada kuului tiiviisti Magnificent Seveniä tukevaan porukkaan, ja Morrus sekä Konnan puolestaan olivat osa tuota heel-hallintoa vastustavaa jengiä.

Jos edellinen oli erinomainen esimerkki sellaisesti heikosta tv-ottelusta, niin tämä oli sitten oikein hyvä näytös sellaisesta ihan kivasta tv-mäiskinnästä. En voi väittää, että tässä olisi mitään kovin erikoista tai ainutlaatuista nähty reilun 10 minuutin aikana, mutta toisaalta kokonaisuus oli kunnossa, eikä tämän katselu mitään aivosolujakaan tappanut. Erityisesti Storm ja Awesome tekivät taas kerran parhaansa, ja on todella sääli, etteivät he koskaan nousseet WCW:ssä merkittävämpään rooliin. Tässäkin ottelussa Awesome väläytti pari hienoa yläköyden liikettä ja lisäksi upean Running Awesome Bombin. Morrusin ja Konnanin otteissa oli vähemmän hehkutettavaa, mutta hyvin he osasivat ottaa turpaan ja hoitaa hot-tagit. Kaikin puolin semmoinen perinteinen tv-ottelu, joita WCW:n ppv:eiden alakortissa nähtiin ennen enemmänkin. Yhden nyt näitä vielä jaksaa katsoa.

* * 

WCW Cruiserweight Championship

Chavo Guerrero Jr. (c) vs. Shane Helms

Haha, illan kolmas cruiserweight-ottelu. WCW tosiaan yritti tyhjentää samponsa viime hetkillä tehokkaasti. Tämän ottelun taustalla oli SuperBrawlissa nähty kuuden miehen ykköshaastajuusottelu, jonka Shane Helms oli monien vaiheiden jälkeen voittanut. Helms oli päässyt jo tammikuisessa Sinissä yrittämään mestaruuden voittamista Chavo Guerrero Jr:ltä, mutta tuolloin se jäi vielä yrityksen tasolle. Nyt tilanne oli toisenlainen, sillä Shane Helms oli pian SuperBrawlin jälkeen kääntynyt faceksi ja katkaissut lopullisesti välinsä Shannon Mooren kanssa (Moore oli muuten palannut takaisin yhteen Evan Karagiasin kanssa muodostaakseen taas 3 Countin). Samalla ”Sugar” Shane Helms oli ottanut itsenäisen suunnan musiikkiinsa, ja hän oli varma, että hän voittaisi mestaruuden. Tukenaan hänellä oli uudet tanssityttönsä Sugar Babet.

Jos show’n kaksi aikaisempaa cruiserweight-ottelua olivat olleet sellaista total nonstop action -tykitystä, tämä oli sitten jotain aivan muuta. Se oli itse asiassa erinomainen ratkaisu, sillä henkilökohtaisesti voin sanoa, että kolmas hurja spotfest näin lyhyen ajan sisään olisi ollut jo liikaa. Sitä paitsi sekä Chavo että Helms olivat parhaiten tunnettuja spottailutaitojensa sijaan puhtaasti painitaidoistaan. Niinpä WCW teki viisaasti antaessaan miehille vapaat kädet vetää oikeasti tekninen ja intenssiivinen painiottelu. Hetkittäin lukottelu saattoi käydä hieman tylsäksi, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus oli pirun toimiva. Erityisesti sen takia, että otteluun saatiin kunnon taistelutunnelma, jota sitten loppupuolella lietsottiin parilla räjähtävällä high flying -liikkeellä. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvin poikkeuksellinen ja samasta syystä myös todella mielenkiintoinen CW-mestaruustaistelu. Hetkittäisten tylsien hetkien takia ei ihan huipputasolle päästy, mutta taaskaan ei siitä jääty kauas.

* * * ½ 

WCW Tag Team Championship

Chuck Palumbo & Sean O’Haire (c) vs. Totally Buff

Edelleenkin WCW-nuorukaisten kategoriaan kuuluvat Chuck Palumbo ja Sean O’Haire olivat hallinneet joukkuemestaruusdivisioonaa varsin tehokkaasti, mutta nyt he saivat todelliset haastajat vastaansa. Magnificent Seveniin kuuluvat Buff Bagwell ja Lex Luger olivat nousseet ykköshaastajiksi SuperBrawlissa, ja viimeisen kuukauden ajan he olivat yrittäneet tuhota Palumbon ja O’Hairen niin fyysisesti kuin henkisestikin mahdollisimman tehokkaasti. Konkarit olivat hyökänneet useaan kertaan nuorukaisten kimppuun halpamaisesti ja lisäksi pilkanneet heitä siitä, kuinka kahdella junnulla ei ole mitään mahdollisuuksia moninkertaisia mestareita vastaan. Palumbo ja O’Haire olivat nielleet pilkan, vastanneet iskuihin samalla mitalla ja luvanneet voittaa ylimielisen kaksikon Greedissä.

Vielä ennen ottelua nähtiin hupaisa promottelu Totally Buffilta, jossa kaksikko dissasi mestareita kuin viimeistä päivää. Hupaisan siitä ei tehnyt Lugerin tai Bagwellin promotaidot (niin mitkä?) vaan se, kuinka hienosti ottelu tuon promon jälkeen oli buukattu. Tämä oli juuri sellaista buukkausta ja juuri sellaista rakentelua, jota oltaisiin kaivattu jo pari vuotta aikaisemmin, jotta tämä firma olisi saattanut pysyäkin pystyssä. Yksi Goldberg ei riitä, vaan WCW olisi tarvinnut enemmän uusia ja nousevia tähtiä. Niitä ei saatu, koska heidät syötettiin kerta toisensa jälkeen vanhoille jäärille backstage-politikoinnin takia. Tätä ottelua kuvaa parhaiten ehkä kulunut sanonta ”too little, too late”, mutta en voi silti sanoa, etteikö tämä olisi ollut yksi viihdyttävimmistä squasheista tämän projektin aikana.

* 

Singles Match

Chris Kanyon vs. The Cat

Jos vain enää mahdollista, Chris Kanyonista oli tullut viimeisen kuukauden ajan entistä sekopäisempi. Magnificent Sevenin epävirallinen jäsen oli käynyt pian SuperBrawlin jälkeen The Catin kimppuun. Cat oli noussut jälleen kerran WCW:n comissioneriksi, ja nyt hän joutui kohtaamaan mielipuolisen Kanyonin. Ensin Kanyon tyytyi pelkästään Catin kimppuun hyökkäämiseen, mutta lopulta se ei ollut enää tarpeeksi, ja hän otti kohteekseen Catin managerin Ms. Jonesin. Kanyon tekikin Nitrossa aivan anteeksiantamattoman tempun ja teloi Ms. Jonesin sairaalakuntoon, mutta sekään ei ollut tarpeeksi, vaan hän vieläpä tunkeutui Ms. Jonesin sairaalaahuoneeseen ja vaani tätä siellä. Tämä sosiopaattinen toiminta oli tarpeeksi Catille, ja hän päätti lopettaa koko touhun ja mielellään myös Kanyonin uran Greedissä.

On se vain kumma, miten Catin kanssa tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan kivaa ottelua. Tällä kertaa tosin osan moitteista voi suunnata ihan suoraan myös bookkausta kohtaan, sillä ottelun alkupuolisko oli sellaista kivaa tv-ottelutasoista meininkiä, jossa Kanyon täräytti pari tuttua näyttävää liikettään, ja Catkin onnistui säväyttämään potkuillaan. Sitten otteluun piti kuitenkin sekoittaa Ms. Jones, ja loppupuolisko olikin sitten aikamoisen ärsyttävää sähellystä. Jos ottelu oltaisiin osattu päättää alkupuoliskon hyvään fiilikseen, tämä olisi ollut kiva tv-ottelutason koitos. Nyt jäädään sitten sen alapuolelle. Loppupuoliskon olisi voinut leikata senkin takia pois, että tämä kävi turhan pitkäksi.

* ½ 

WCW United States Heavyweight Championship

Rick Steiner (c) vs. Booker T

Scott Steiner oli passittanut SuperBrawlissa taas yhden harvoista jäljelläolevista ME-tason faceista ulos WCW:stä, mutta onneksi tätä ppv:tä edeltävässä Nitrossa yksi heistä sentään teki paluunsa. Booker T oli ollut poissa kuvioista aina marraskuisesta mestaruustappiostaan lähtien, mutta nyt hän oli viimein tehnyt paluunsa. Booker T tahtoi kostaa kohtalonsa Scott Steinerille ja samalla koko Magnificent Sevenille. Booker olisikin itse asiassa tahtonut kohdata Scott Steinerin saman tien tässä ppv:ssä, mutta se ei ollut enää mahdollista, koska hänen ystävänsä Diamond Dallas Page oli jo buukattu ME:hen. Niinpä Booker T päätyi antamaan täyden tukensa DDP:n mestaruustavoittelulle ja haastamaan itse Scott Steinerin veljen Rickin firman toiseksi tärkeimmästä vyöstä, jota Booker T ei ollut koskaan pitänyt hallussaan.

Harmittavan heikoksi jäi Booker T:n paluuottelu ja viimeinen WCW:ssä nähty ppv-koitos. Toivon kovaa loppuun asti, että tästä olisi tullut hyvä ottelu, kun Booker T oli kuitenkin lähes tulkoon uransa parhaassa vedossa, ja Rick Steinerkin oli pystynyt yllättävän kivaan otteluun edellisessä ppv:ssä. Tämä kuitenkin jäi jopa tuota Rhodes vs. Steiner -ottelua heikommaksi, koska loppujen lopuksi sen enempää Rickissä kuin Bookerissakaan ei oikein tuntunut olevan sellaista vetoa, että tästä olisi saatu joku kunnon ottelu aikaan. Nyt homma mentiin aika puolivaloilla läpi, ja se ei kyllä Rick Steineria vastaan riitä. Toki Booker täräytti pari näyttävää liikettä paluunsa kunniaksi, ja Rick Steiner osaa ne Belly To Belly ja German Suplexit edelleen pirun hienosti. Siihen hyvät puolet kuitenkin jäävät, joten lopputulos on aika vaisu. Harmin paikka. Toivoin Bookerilta enemmän.

* ½ 

Kiss My Ass Match

Jeff Jarrett & Ric Flair vs. Dustin Rhodes & Dusty Rhodes

Edellisestä Ric Flairin ottelusta ppv:ssä olikin ehtinyt kulua jo lähes 9 kuukautta, joten olihan sen Flairin aikakin palata painikehiin. Ottelukin oli sen verran merkittävä, ja samalla historian ainut kerta, kun Ric Flair ja Dusty Rhodes ottelivat vastakkain WCW:n järjestämässä ppv-tapahtumassa. Historian lehtien havinaa on siis kyseessä. Tämän ottelun taustatarinahan oli siis rakenneltu tietenkin koko ikuiselle Rhodesin ja Flairin sukujen väliselle sodalle. Siihen liittyy se, kuinka Dustin Rhodes teki comebackinsa helmikuun alussa oltuaan poissa WCW:stä lähes 8 kuukautta, koska Ric Flair oli estänyt Dustinin pääsyn WCW-lähetyksiin. Kun Dustin lopulta teki lupia kyselemättä paluunsa, tarjosi Flair tälle paikkaa Magnificent Sevenissä. Dustin ei Flairin tarjoukseen suostunut, ja niinpä hän joutui Flairin ja tämän kultapojan Jeff Jarrettin silmätikuksi. Seuraavien viikkojen ajan Flair ja Jarrett piinasivat Dustinia ja pilkkasivat monin halpamaisin tavoin tämän isää Dusty Rhodesia, joka oli lähtenyt WCW:stä vuoden 1999 lopulla. Pitkään näytti siltä, että Dustin on tässä taistelussa aivan yksin, kunnes lopulta hänen isänsä teki WCW-comebackinsa ja yhdisti voimansa poikansa kanssa. Ottelun panos oli harvinaisen kova. Häviäjäjoukkueen toinen jäsen joutuisi pussaamaan voittajan p***että.

Jos Booker T vs. Rick Steiner oli sellainen, jolta odotin kivaa ottelua ja jouduin pettymään, niin tämä oli sellainen, jolta en odottanut yhtään mitään, ja sainkin kivan ottelun. Ei tätä miksikään painitaidon paraatinäytökseksi voi sanoa, mutta kokonaisuutena tämä toimi juuri niin hyvin kuin saattoi toivoa. Ottelu oli hauska, ja yleisö oli siinä niin hemmetin hyvin mukana, että tunnelma oli ihan ensiluokkainen. Lisäksi Flair ja Dusty oli buukattu ottelussa juuri täydellisesti, ja heidän osuutensa toimi täydellisesti. Samaan aikaan Jarrett ja Dustin hoitivat kunnon painimispuolen, ja sen he pystyivät tekemään yllättävänkin toimivalla rutinoituneella tavallaan. Ihan kiva kokonaisuus, vaikka mistään oikeasti hyvästä painiottelusta ei voidakaan puhua.

* * 

WCW World Heavyweight Championship
Falls Count Anywhere Match

Scott Steiner (c) vs. Diamond Dallas Page

Scott Steiner oli pistänyt lähes tulkoon jokaikisen häntä vastaan nousseen Main Event -tason facen pois WCW:stä, ja (ennen kuin Booker T siis palasi) ainut jäljellä oleva oli enää Diamond Dallas Page. Kolminkertainen WCW World Heavyweight -mestari oli taistellut sinnikkäästi Magnificent Seveniä vastaan, ja nyt hän vihdoin tahtoi päättää Steinerin terrorikauden. Steiner puolestaan tahtoi päättää DDP:n uran, joten näiden kahden intressit eivät aivan kohdanneet keskenään. Viime viikkojen aikaan Steiner oli ollut tavallistakin enemmän irti raiteiltaan, sillä joku oli hyökännyt hänen naisensa Midajahin kimppuun, ja vainoharhainen Steiner syytti siitä myös kaikkia Magnificent Sevenistä. Niinpä Steiner oli nyt aivan yksin astuessaan DDP:tä vastaan.

Jos kahden edellisen WCW-ppv:n Main Eventit olivat olleet järkyttävää paskaa, niin tämä olikin sitten paras WCW-ppv:n ME miesmuistiin. Juuri tällaista koitosta olin toivonut siitä lähtien, kun ppv:n alussa julistettiin, että DDP ja Steiner kohtaavat toisensa FCA-ottelussa. Tiesin, millaiseen HC-taisteluun näillä kahdella on parhaimmillaan edellytykset, ja juuri sellaisen mäiskinnän nämä kaksi myös toimittivat. Tämä ei ollut mikään leikkimielinen läpsyttely, vaan oikeasti raaka ja henkilökohtainen tappelu, jossa molemmat (erityisesti nyt DDP) pistivät kroppansa likoon. Steinerin backstage-kusipäisyydenkin saattoi unohtaa hetkeksi, kun äijä näytti ihan oikeasti tekevän töitä hyvän ottelun eteen. Bleidaus oli tässä loppuajan WCW:ssä aika harvinaista, joten tässä ottelussa sekin toimi hyvin. Lopussa sitten nähtiin turha Rick Steinerin sekaantuminen, joka harmitti vähän, mutta oli tämä silti niin toimiva paketti, ettei sekään tätä pilannut. Tämä oli varmaan aika lailla parasta, mitä nämä kaksi nyt keskenään voivat saada aikaan. Hyvä entertainment brawl.

* * * 

---

Oikeastaan ennen kuin annan kokonaisarvion Greedistä, pitää antaa lyhyt kokonaisarvio vuoden 2001 WCW-ppv:istä, jotka olivat lyhyesti sanottuna huomattavasti parempia kuin mikään, mitä WCW tarjosi vuonna 2000. Joku tällä foorumilla joskus kysyi, kannattaako vuoden 2000 WCW-tarjontaan tutustua, ja voin näin kokemuksesta viisastuneena vastata, että ei kannata. Jos kuitenkin kiinnostaa, millaista se loppuajan meininki WCW:ssä oli, katsokaa nämä vuoden 2001 ppv:t. Eivät nämäkään mitään kultakimpaleita todellakaan olleet, mutta näissä oli sen karun totuuden lisäksi myös oikeasti viihdyttäviä hetkiä ja jotain oikeasti kehuttavia buukkauspäätöksiä. Tässäkin ppv:ssä otettiin muutamia askeleita oikeaan suuntaan, mutta se kaikki tapahtui aivan liian myöhään. Tämän ppv:n osalta pallottelin todella pitkään kahden eri arvosanan välillä. Toisaalta tässä oli vain neljä kolmeen tähteen yltävää ottelua, ja loput olivat parhaimmillaankin tv-tasoisia. Sitten taas tässä oli oikeasti todella paljon yritystä, ***½-otteluita oli enemmän kuin koko vuonna 2000 ja jotenkin tästä jäi semmoinen hyvällä tavalla haikea fiilis WCW:n loppumista kohtaan. Kokonaisuutena tämä oli varmaan paras tapa jättää jäähyväiset tälle promootiolle, joten annan tälle arvosanaksi juuri ja juuri Ok:n (ensimmäinen sellainen WCW:lle sitten huhtikuussa 1999 nähdyn Spring Stampeden), vaikka arvosanakeskiarvossa tämä jääneekin aika alhaiselle tasolle. Paljon huonommankin lopun olisi tämä promootio voinut saada.

Wikipedia: WCW Greed

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.9.2012