Arvio: WCW Halloween Havoc 1992
Päivämäärä: 25.10.1992
Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Philadelphia Civic Center)
Yleisömäärä: 7 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
WCW:n vuoden toiseksi viimeinen ppv oli tänäkin vuonna jo perinteeksi muodostunut Halloween Havoc. Nyt edellisen ppv:n ja tämän välillä oli sentään ehtinyt kulua yli kolme kuukautta, joten WCW:ssäkin oli oikeasti tapahtunut tietynlaisia muutoksia. Ikävä kyllä merkittävä osa niistä ei ollut millään tavalla positiivisia. WCW:n katsoja- ja yleisömäärät eivät olleet nimittäin edelleenkään kääntyneet nousuun vaan jatkaneet laskuaan entisestään. Tämä Halloween Havoc tosin teki siinä mielessä positiivisen poikkeuksen, että ppv:n buyrate oli jopa 0.9, joka oli selvästi parempi kuin moni viimeaikaisista WCW:n ppv:eistä.
Paljon muuta positiivista ei WCW:n nykytilanteesta sitten voinutkaan sanoa. Bill Watts jatkoi edelleen epätoivoisesti tehtävässään toimitusjohtajana, vaikka hän oli onnistunut mokaamaan miltei kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yhden pienen virheen Watts oli myöntänyt jopa itse: hän oli tajunnut, että yläköydeltä tehtävien liikkeiden kielto ei ollut kovin hyvä idea 1990-luvulla, ja niinpä hän poisti tuon säännön. Samalla hän tosin lopetti koko WCW Light Heavyweight -divisioonan, joten se siitä lystistä. Lystiä ei WCW:ssä muutenkaan ollut liikaa: pukuhuoneessa oli yksinkertaisesti surkea tunnelma, ja moni painijoista oli valmiita lähtemään WCW:stä heti kuin mahdollista. Suuri osa sen takia, että Watts oli pyrkinyt polkemaan kaikkien painijoiden palkkoja ja poistanut muun muassa K. Allen Freyn luoman bonussysteemin. Samalla Watts oli myös kenkinyt WCW:stä monia painijoita, joilla ei ollut käyttöä: muun muassa Tracy Smothersin (siirtyi USWAan), Big Joshin (siirtyi WWF:ään ja aloitti uran aivan uudella hahmolla), Diamond Studdin (sama kuin edellä), Ricky Mortonin (siirtyi SMW:hen ja palasi yhteen Robert Gibsonin kanssa), Jimmy Garvinin, Terry Taylorin, Greg Valentinen ja mahtavaa Super Invader -hahmoa vain yhdessä ppv:ssä esittämään päässeen Herculeksen.
Jäljellä olevistakin painijoista Watts oli suututtanut merkittävän osan. Flyin’ Brian oli Wattsille raivoissaan, koska Watts oli tappanut Brianin pushin ja pyrkinyt alentamaan hänen palkkaansa. Samoin oli Rick Rude, jonka potentiaaliin Watts ei uskonut ja halusi siksi tiputtaa hänenkin palkkaansa. Kokonaan oma lukunsa oli Paul E. Dangerously, jota Watts vihasi ja jonka hän olisi halunnut potkia kokonaan pois WCW:stä, mutta Paul Heymanin isä oli lakimies, ja WCW oli jo kerran aiemmin saanut todeta, että Heymanin potkiminen ei olisi niin helppoa. Dangerously oli kuitenkin pidetty suurimman osan ajasta pois ruudusta, ja samalla koko kiinnostava Dangerous Alliance oli tapettu. Kaikkein eniten raivona olivat kuitenkin Steinerin veljekset, jotka olivat tämän ppv:n koittaessa jo päättäneet, etteivät he jatkaisi WCW:ssä, kun heidän sopimuksensa umpeutuisi marras-joulukuussa. Itse asiassa Rick oli näihin aikoihin loukkaantunut, eikä häntä enää nähty ruudussa. Sen sijaan Scott Steiner oli voittanut loppusyksystä WCW Television -mestaruuden, koska Watts ajatteli, että mestaruusvoiton antaminen epämotivoituneelle Steinerille olisi hyvä temppu. Samalla Watts käänsi Steinerin heeliksi, vaikka Steiner vastusti sitä. Tämä oli viimeinen niitti myös Scottille, ja hän päätti istua sopimuksensa loppuun. Nyt WCW:llä ei siis ollut enää TV-mestaruuttakaan.
Kaiken tämän hulvattoman meiningin keskellä koitti siis Halloween Havoc, jota monet (muun muassa Dave Meltzer) ovat pitäneet yhtenä WCW:n huonoimmista ppv:eistä ikinä. Minä en kuitenkaan tuota mielipidettä allekirjoita – ennemminkin tuntuu, että monet arvostelijat ovat purkaneet tähän ppv:hen paljon yleisiä Bill Watts -raivojaan. Se on siinä mielessä ymmärrettävää, koska tämä oli ensimmäinen ppv, jonka Watts suostui ottamaan kokonaan omiin nimiinsä. Kahden edellisen ppv:n ongelmista Watts oli vielä syyttänyt edeltäviä buukkaajia ja johtajia, koska kaikki niissä nähdyt asiat eivät olleet hänen ideansa. No, katsotaan. Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura. Juontajina Tony Schiavone ja yhden illan WCW-esiintymisen tehnyt Bruno Sammartino. Haastattelijoina Missy Hyatt ja (jossain minulle epäselväksi kohdassa WCW-paluunsa tehnyt) Theodore R. Long. Eric Bischoffia ei tässä show’ssa nähty ollenkaan. Ppv järjestettiin muuten Philadelphiassa.
Six Man Tag Team Match
Michael Hayes & Arn Anderson & Bobby Eaton vs. Z-Man & Johnny Gunn & Shane Douglas
Illan avausottelussa kolme konkaria kohtasi kolme nuorukaista. Kun Michael Hayesin joukkuekaveri Jimmy Garvin potkittiin pihalle WCW:stä, oli pitkään painifaneja piinanneen Fabulous Freebirdsin aika vihdoin ohi. Alun perin WCW:n suunnitelma oli tehdä Hayesista color commentator (itse asiassa ihan alun perin suunnitelma oli kai antaa kenkää myös Hayesille), mutta nyt hän oli kuitenkin vielä kehässä. Parinaan Hayesilla olivat Arn Anderson ja Bobby Eaton, jotka kai nimellisesti kuuluivat edelleen Dangerous Allianceen, josta ei kuitenkaan ollut paljon jäljellä, koska Paul E. Dangerouslya ei ollut nähty ruudussa mainittavasti ja koska Rick Rude hengaili nykyään enemmänkin Harley Racen kanssa. Vastapauolella olivat Z-Man (vanha tuttu), Shane Douglas ja Johnny Gunn. Douglas, joka oli viimeksi nähty WCW:n puolelle vuonna 1990, oli ensin loikannut WWF:ään ja sitten palannut vakityöhönsä opettajaksi. Vuoden 1992 lopulla hänet oli kuitenkin palkattu takaisin WCW:hen, ja nyt hän oli taas mukana kuvioissa. Johnny Gunn ei (Luojan kiitos) ole Billy tai Bart Gunn ennen WWF-aikaansa, vaan Tom Brandi -niminen painija, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä mutta josta ei ollut koskaan oikein tullut mitään. Brandi tunnetaan parhaiten WWF-runistaan 1990-luvun puolivälissä Salvator Sincerenä, mutta mitään isoa hänestä ei koskaan tullut. WCW:hen hänet oli palkattu vuoden 1992 loppupuolella, kun WCW ilmeisesti yritti hankkia uutta (halpaa) talenttia.
Olipa hämmentävä avaus illalle, erityisesti yleisön reaktioiden takia. Ilmeisesti smark-yleisö on keskittynyt Philadelphiaan jo vuonna 1992, koska koko tämän ottelun ajan yleisö hurrasi todella lujaa heeleille ja vastaavasti buuasi todella lujaa faceille. En muista vastaavaa nähneeni aikaisempina vuosina tässä projektissa, ja siksi se oli varsin virkistävää. Muutenkin ottelu oli itse asiassa oikein mainio avaus illalle! Heel-joukkueessa Hayes sai sopivan vähän aikaa, ja Anderson sekä Eaton pääsivät loistamaan. Face-tiimissä varsin mitäänsanomaton Johnny Gunn oli niin ikään kaikkein vähiten kehässä, ja nuori Shane Douglas sekä erityisesti Z-Man saivat esitellä osaamistaan. Ei tässä ottelussa nyt mihinkään tajunnanräjäyttävään meininkiin missään vaiheessa päästy, mutta kokonaisuutena tämä oli oikein pätevä ja taidokas kuuden miehen joukkueottelu. Hyvä alku illalle!
* * *
Singles Match
Flyin’ Brian vs. Ricky Steamboat
WCW Light Heavyweight -mestaruus oli historiaa, ja niin oli Flyin’ Brianin face-kausikin. Kyllä, nämä tapahtuivat oikeasti samaan aikaan. Brian oli siis hävinnyt mestaruutensa kesäkuussa Scotty Flamingolle, joka puolestaan hävisi sen Brad Armstrongille. Armstrong kuitenkin loukkaantui kesän 1992 lopussa, ja syksyn alussa nähdyssä Clash of the Championsissa hän ilmoitti vakatoivansa mestaruuden. Tuon jälkeen Flyin’ Brian saapui paikalle ja teki (täysin pohjustamattoman) heel-turnin kääntymällä Brad Armstrongia vastaan. Bill Wattsin mukaan idea oli luoda Brianin heel-turnilla kiinnostusta vakantista WCW Light Heayweight -mestaruudesta käytävään turnaukseen. HARMI VAIN ETTÄ TUOTA TURNAUSTA EI KOSKAAN KÄYTY! Miksi? Koska Watts kai kyllästyi koko divisioonaan. Niinpä Brian oli koko syksyn ajan toiminut lähinnä heel-jobberina isommille tähdille ilman minkäänlaista juonikuviota. Nyt hänet sitten pistettiin ppv-otteluun entistä TV-mestaria Ricky Steamboatia vastaan. Steamboat oli siis voittanut samaisessa Clash of the Championsissa TV-mestaruuden Steve Austinilta, mutta pari viikkoa myöhemmin hän hävisi sen Scott Steinerille, joka kyllästyi kokonaan Wattsin pelleilyyn ja lähti WCW:stä TV-mestaruus mukanaan. Vielä pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa ideana oli se, että Steiner puolustaisi mestaruuttaan Steamboatia vastaan.
Harmi, että tämä ottelu ei saanut aikaa enemmän kuin pikkaisen päälle 10 minuuttia. Jos aikaa olisi ollut edes se 15 minuuttia, olisi puhuttu kiistattomasta huippuottelusta. Nyt aika jäi juuri sen verran vajaaksi, että joku tästä jäi puuttumaan. Ehkä se ”joku” oli kunnollinen lopputaistelu, koska ottelun lopetus tuli aika puskista ja varsin yllättäen. Toisaalta juuri siksi se oli kiva. Silti jäin kaipaamaan sitä viimeistä vaihdetta ja huimaa loppuvääntöä näiden kahden taitavan painijan välille. Nyt sitä ei saatu, ja siksi ottelukaan ei lopulta nouse ihan huipputasolle. Silti tällaisenaankin Pillmanin ja Steamboatin ottelua oli tietenkin ilo katsoa, ja olihan tässä kyse ihan puhtaasti todella taitavasta tekniikkapainiottelusta. Ei voi siis kuin ihailla sitä, miten nämä kaksi hallitsevat kehätoiminnan. Silti: lopetuksen lisäksi heikkoutena oli se, että yhtään todellista yllätyssuoritusta, huimaa spottia tai kovaa bumppia tässä ei nähty. Aika siis sellainen takuuvarma, jopa vähän rutiinimainen suoritus tällä kertaa. Pillmanin ja Steamboatin tapauksessa se toki silti tarkoittaa hienoa ottelua.
* * * ½
WCW United States Heavyweight Championship
No DQ Match
Nikita Koloff vs. Big Van Vader
Sitten oli vuorossa lähtökohdiltaan illan hämmentävin ottelu. Ensinnäkin: ei, Big Van Vader ei tosiaan ollut enää WCW World Heavyweight -mestari, vaikka voitti tuon vyön viime ppv:ssä. Palataan tähän myöhemmin. Toiseksi: ei, kumpikaan näistä miehistä ei ollut WCW US Heavyweight -mestari, mutta silti Vader puolusti tässä ottelussa mestaruutta. Kyllä, tämäkin on mahdollista WCW:ssä. Alkuperäinen mainostettu ottelu oli siis NO DQ -säännöillä käytävä US Heavyweight -mestaruusottelu mestari Rick Ruden ja Nikita Koloffin välillä. Ruden managerin Madusan saapuminen ringsidelle oli kielletty. Tämä oli hyvin pohjustettu ottelu, koska Rude ja Koloff olivat feudanneet vyöstä monta kuukautta. Mutta! Tähän ppv:hen buukattiin myös NWA World Heavyweight -mestaruusottelun uusinta Rick Ruden ja Masahiro Chonon välille (palataan tähänkin myöhemmin), eikä Rudelle haluttu buukata kahta ottelua. Paitsi että molempia otteluita kyllä mainostettiin ppv:n alkuun saakka. Sitten Bill Watts saapui ilmoittamaan katsojille, että ”Ruden lakimiehet” olivat onnistuneet estämään Rudea painimasta molemmissa otteluissa ja löytäneet porsaanreiän, jolla Rude sai määrittää itselleen sijaisen tähän mestaruusottelun. Ja niinpä Rude kääntyi nykyisen ystävänsä Harley Racen puoleen, ja Race luovutti manageroimansa jättiläisen Big Van Vaderin Ruderin sijaiseksi. Eli nyt sitten Vader puolusti US Heavyweight -mestaruutta Ruden puolesta Ruden vihamiestä vastaan. Rude ja Race häädettiin ringsideltä ennen ottelun alkua. Tämä oli todella loogista.
Olen ehkä monien arvostelijoiden mielestä nyt sekaisin, mutta minä ihan oikeasti nautin tästä ottelusta yhtä paljon kuin äskeisestä tekniikkaottelusta. Perhana, että tämä oli viihdyttävä mäiskintä! Ai että! Parasta puhdasta brawlausta miesmuistiin WCW:ssä. Kovin suurta kunniaa tästä ei voi antaa Nikita Koloffille, mutta kieltämättä Koloffkin selviää tästä puhtain paperein. Nyt oltiin Koloffin vahvuusalueilla (toisin kuin vaikkapa The Great American Bashissa, jossa Koloff joutui painimaan tyylilleen täysin sopimattomia teknisiä otteluita), ja Koloff pystyi keskittymään muutaman näyttävän power-liikkeen täräyttämiseen ja muuten Vaderin liikkeiden vastaanottamiseen. Ottelun ehdoton tähti oli kuitenkin siis Vader, jonka jokainen liike oli perkeleellisen näyttävä ja joka muutenkin hoiti koko matsin alusta loppuun aivan mahtavasti. Vaderista on todellakin tullut lyhyessä ajassa yksi WCW:n kovimmista tähdistä, ja tämä ottelu osoitti sen. Hieno Entertainment Brawl isolla E:llä ja B:llä. Okei, pieni miinus tässä ottelussa on se, että Vaderin iskuista osa oli niin stiffejä, että Koloffin niska vammautui tässä ottelussa todella pahasti – niin pahasti, että Koloffin ura painijana päättyi tähän otteluun. Tämä jäi siis Koloffin viimeiseksi ppv-otteluksi Se on tietenkin todella ikävää, mutta matsi oli silti pirun kovaa kamaa.
* * * ½
WCW & NWA Tag Team Championship
Dustin Rhodes & Barry Windham (c) vs. Steve Austin & Steve Williams
Yllättävät muutokset jatkuvat. Ensinnäkin: Kyllä, Steve Williams ja Terry Gordy olivat voittaneet TGABissa NWA Tag Team -mestaruudet ollessaan myös WCW Tag Team -mestarit, ja tämä tarkoitti tietenkin heti sitä, että WCW ja NWA Tag Team -mestaruudet yhdistettiin käytännössä yhdeksi köntiksi, joita puolustettiin aina yhdessä. Williams ja Gordy olivat hävinneet vyöt syksyn aikana Dustin Rhodesille ja Barry Windhamille, ja melkein heti mestaruusvoiton jälkeen Windhamin ja Rhodesin välillä olivat alkaneet keskinäiset ongelmat. Tähän ppv:hen tullessa Rhodes ja Windham eivät meinanneet enää tulla toimeen keskenään, mutta ennen ottelua nähdyssä haastattelussa he kuitenkin sopivat välinsä ja löysivät yhteisen sävelen. Tarkoituksena oli se, että tuoreet mestarit puolustaisivat vöitä vanhoja mestareita vastaan, mutta Terry Gordy päätti no-showata koko tapahtuman. Siitä huolimatta, että Bill Watts oli nimenomaan yrittänyt päästä eroon kaikista no-show’ista ja vastaavista. Niinpä Steve Williamsin uudeksi joukkuepariksi nostettiin aika lailla tyhjän päällä oleva Dangerous Alliancen jäsen Steve Austin. Hauskana pikkuhuomiona mainittakoon, että myös Austinin oikea nimi oli Steve Williams. Tässä siis samassa joukkueessa paini kaksi Steve Williamsia.
WCW jatkoi tässä ottelussa joukkuemestaruuksien osalta tietyllä tavalla siitä, mihin jäi The Great American Bashissa: jälleen ottelu oli todella pitkä ja todella perinteisesti rakennettu, eikä siinä nähty mitään kovin yllättävää vaan ennemmin pitkiä hallintaosuuksia. Kuten TGABissa kirjoitin, ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta kovin yllättävää tai säväyttävää se ei ole. Tässä ottelussa suurin osa meiningistä oli kuitenkin todella paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi TGABin Main Eventinä nähdyssä Windham & Rhodes vs. Williams & Gordyssa, mihin iso vaikutus oli varmasti sillä, että Austin oli tässä kohtaa huomattavasti kiinnostavampi painija kuin Gordy. Austin toikin matsiin ihan virkistävää tuoreutta. Tunnelmakin oli hemmetin paljon parempi kuin yhdessäkään TGABin ottelussa: yleisö oli oikeasti liekeissä hot tagien kohdalla. Harmi vain, että tämä oli taas buukattu turhan pitkäksi. 20 minuuttia olisi riittänyt tälle ottelulle aivan hyvin, mutta jostain syystä tämä piti jatkaa täydeksi puolituntiseksi. Ei siinä viimeisessäkään kymmenminuuttisessa kamalasti vikaa ollut, mutta mitään uutta se ei enää otteluun tuonut. Tai no, lopetuksen toki. Harmi vain, että lopetus oli aivan kuraa: viimeisen kahden minuutin aikana ottelu ikään kuin päättyi peräti kahdesti, mutta molemmilla kerroilla hommaa vain jatkettiin. Aikamoista sekoilua siis lopulta, mikä myös söi viihdyttävyyttä. Kritiikistä huolimatta tässä oli enimmäkseen hyvää, ja kokonaisuutena tämä oli oikein vahva joukkueottelu. Vähän lyhyempänä ja paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut jo huippumatsi, nytkin silti juuri ja juuri hieno ottelu.
* * * ½
Tässä välissä nähtiin sitten merkittävä angle, kun Big Van Vader ja Harley Race saapuivat haastatteluun. Varsinainen viihde alkoi kuitenkin siinä vaiheessa, kun paikalle ryntäsivät Madusa ja (pitkästä aikaa ruutuun päässyt) Paul E. Dangerously. Madusa keskeytti Racen ja Vaderin puheen, minkä jälkeen he vetäytyivät taka-alalle. Samalla kuitenkin Dangerously kävi jostain hieman selittämättömäksi jääneestä syystä todella rajusti verbaalisesti Madusan kimppuun syyttämällä tätä kaikista Dangerous Alliancen ongelmista (eli Alliance oli yhä olemassa). Dangerouslyn mukaan Madusa oli täysi turhake, joka palkattiin Dangerous Allianceen vain, koska ”toisella huoralla oli kiireitä”. Dangerouslyn mukaan Madusa oli ”liian tyhmä ymmärtääkseen mitään, koska on nainen”. Dangerouslyn misogyninen promo oli vuoden 1992 standardeillakin aika rajua materiaalia, ja niinpä Madusa sai lopulta tarpeekseen ja hyökkäsi Dangerouslyn kimppuun. Dangerously jäi Madusan hyökkäyksessä täysin alakynteen, ja yleisö kävi villinä. Tämä olisi voinut olla tosi kuumaa kamaa, mutta oikeasti tämä oli vain lopun alkua Dangerouslyn WCW-uralle. Marraskuisessa Clash of the Championsissa Dangerously kävi vielä ottamassa turpaan Madusalta, ja se jäi lopulta hänen viimeiseksi WCW-esiintymisekseen ikinä. WCW-sopimuksestaan Paul Heyman pääsisi lopullisesti eroon vasta vuonna 1993, mutta palataan siihen myöhemmin. Tämä oli siis kuitenkin viimeinen kerta, kun Paul E. Dangerously esiintyi WCW-ppv:ssä.
NWA World Heavyweight Championship
Special Referees: Kensuke Sasaki & Harley Race
Masahiro Chono (c) vs. Rick Rude
First things first: Rick Rude oli todellakin ajanut tavaramerkkimäiset viiksensä pois juuri ennen tätä ppv:tä ja esiintyi nyt ruudussa ensimmäistä kertaa ilman viiksiä. Sitten itse asiaan. NWA World Heavyweight -mestaruus oli todellakin palannut, kuten edellisessä arviossani kerroin. Mestaruudesta järjestetty turnaus käytiin elokuussa Japanissa, ja tuon turnauksen finaalissa toisensa kohtasivat Rick Rude ja Masahiro Chono. Chonon ja Ruden ottelua pidetään todellisena klassikkona, hyvin lähellä jopa viiden tähden ottelua. Lopulta Chono voitti ottelun ja yli vuoden ajan vakanttina olleen NWA World Heavyweight -mestaruuden tiukan kamppailun jälkeen. Myöhemmin syksyllä Chono loukkasi niskansa, kun Steve Austin yritti tehdä hänelle Tombstone Piledriveria mutta botchasi liikkeen (oh the irony). Chono ei silti pitänyt sairaslomaa tai luopunut mestaruudesta, vaan sen sijaan ilmoitti puolustavansa sitä seuraavassa WCW:n ppv:ssä uusintaottelussa Rick Rudea vastaan. Jostain syystä sekä Rude että Chono saivat nimetä otteluun erikoistuomarit. Rude nimesi Harley Racen, Chono Kensuke Sasakin. Etukäteisarvonnassa Race määrättiin ”kehätuomariksi” ja Sasakin ”kehän ulkopuoliseksi tuomariksi”.
Tämä ottelu on jäänyt monella tapaa historian kirjoihin, mutta ikävä kyllä yksikään niistä tavoista ei ole hyvä. Näihin aikoihin monet uskoivat, että Bill Wattsilla oli tavoitteena saada sekä NWA World Heavyweight -mestaruus että erityisesti japanilaiset painijat näyttämään todella huonolta WCW:n show’issa – ilmeisesti jotta WCW:n tähdet näyttäisivät paremmalta. Olipa tuolla väitteellä perää tai ei, niin on helppo ymmärtää, miksi tuohon johtopäätökseen oli päädytty. Tämä ottelu oli nimittäin yksi tylsimmistä kahden taitavan painijan välisestä ottelusta, jonka olen koskaan nähnyt. Ja se on todella paljon sanottu. Tämä ottelu oli yli 20-minuuttinen borefest. Aivan älytöntä – varsinkin kun nämä kaksi olivat painineet pari kuukautta aiemmin Japanissa MOTYC-tasoisen matsin. Tätä on aivan mahdotonta ymmärtää siitäkin huolimatta, että Chono paini tässä puolikuntoisena. Se ei nimittäin todellakaan ollut yksi ottelun suurimmista ongelmista. Tiedän, että Chono ja Rude pystyvät vaikka mihin kehässä, mutta nyt jostain syystä he painivat tylsän, kankean ja yksipuolisen tekniikkaottelun, jonka aikana yleisö chanttasi lähinnä ”Boringia” ja ”We want Flairia” lähes koko matsin ajan. En anna tälle täyttä DUDia (kuten monet ovat tehneet), koska sinänsä tämä oli teknisesti osaavaa painia ja paperilla kehäpsykologisesti ihan pätevä suoritus (Chono työsti hyvin Ruden selkää jne.) mutta MIKÄÄN tässä koko ottelussa ei ollut vain viihdyttävää tai kiinnostavaa. Yli 20 minuuttia pelkkää lukottelua ja muuta vastaavaa ilman minkäänlaista jännitettä. Ei, ei. Ja jotain tämä olisi muuten vielä saanut anteeksi, mutta kaiken huipuksi ottelun lopetus oli täyttä kuraa. Ei enää ikinä tällaista WCW, kiitos.
*
Lopetuksesta vielä:
Lopetus oli tässä siis aivan uskomatonta paskaa. Lopussa Race otti osuman ja tippui tajuttomana kehän ulkopuolelle. Kensuke Sasaki nousi hänen tilalleen tuomariksi kehään, ja samalla Chono nappasi Ruden STF:ään. Tätä ennen Chono oli kuitenkin heittänyt Ruden ulos kehästä kehäköysien yli, ja juuri kun Sasaki oli julistanut Chonon voittajaksi STF:llä, Race nousikin kehään ja käänsi tämän päätöksen: Racen mukaan Rude voitti diskauksella, koska hän oli nähnyt heiton yläköyden yli. Ok, oikein klassinen Dusty-lopetus… PAITSI ETTÄ SILLÄ EI OLLUT MITÄÄN VÄLIÄ! Sekä Chonon luovutusvoitto että Ruden diskausvoitto päätyivät siihen tulokseen, että Chono säilytti vyönsä. Joten… MITÄ VÄLIÄ? Miksi Chono, Rude, Race ja Sasaki väänsivät monta minuuttia ottelun jälkeen lopputuloksesta, koska kummankin lopputuloksen lopputulema oli sama? Mitä käsittämätöntä paskaa?
WCW World Heavyweight Championship
Ron Simmons (c) vs. The Barbarian
Tämä ottelu herättää varmasti monia kysymyksiä, joten vastataan. Kyllä, Ron Simmons oli noussut WCW World Heavyweight -mestariksi elokuussa Atlantan Omnissa järjestetyssä WCW:n viikottaisessa show’ssa. Siitä lähtien kun Bill Watts oli tullut WCW:hen toimitusjohtajaksi, oli hän alkanut pushata Ron Simmonsia hullun lailla. Syy oli selvä: Watts halusi tehdä Simmonsista ”uuden Junkyard Dogin”. Junkyard Dog oli siis ollut ennen 1980-luvun puolivälissä WWF:ään loikkaamista luultavasti koko Wattsin Mid-South Wrestlingin suurin face. JYD ei kuitenkaan koskaan voittanut Mid-South Wrestlingin päämestaruutta, mihin saattoi olla useita syitä. Monien mielestä yksi oli kuitenkin se, että JYD oli musta ja että afroamerikkalainen painija ei ollut showpainissa koskaan kantanut päämestaruutta. No, sitten JYD lähti WWF:ään ja lopulta hänen suosionsa hiipui. Nyt Watts halusi kuitenkin kokeilla samaa reseptiä uudestaan nostamalla atleettisen ja isokokoisen mustan painijan Main Eventiin ja tällä kertaa tekemällä hänestä mestarin. Niinpä elokuussa 1992 Ron Simmonsista tuli historian ensimmäinen afroamerikkalainen maailmanmestari showpainissa, kun hän selätti Big Van Vaderin puhtaasti vain kuukausi Vaderin mestaruusvoiton jälkeen. Harmi vain, että yleisö ei fanittanut Simmonsia ollenkaan samalla tavalla kuin JYDiä fanitettiin MSW:ssä. Harmi vain, että Simmons ei oikeastaan millään tavalla esimerkiksi tässä ppv:ssä näyttänyt firman päämestarilta tai tärkeimmältä painijalta vaan tyypiltä, joka oli jotenkin vahingossa päätynyt päämestariksi. Harmi vain, että Simmonsin haastaja oli täysin tyhjästä ME:hen repäisty The Barbarian, jota yritettiin epätoivoisesti pushata uskottavana haastajana vaikka kukaan ei uskonut häneen. Simmonsilla oli ollut meneillään ihan hyvä feudi Cactus Jackin kanssa, mutta Mick Foley joutui vetäytymään kehästä vähäksi aikaan sivuun useiden vammojensa vuoksi. Niinpä hän sen sijaan alkoi manageroida Barbariania, jotta tämä voittaisi vyön Simmonsilta. Simmonsille oli myös syksyn aikana yritetty rakentaa feudia entisen Doom-parinsa Butch Reedin kanssa, mutta Reed ehti viipyä WCW:ssä vain pari viikkoa ennen kuin sai tarpeekseen Bill Wattsista. Tässä sitä siis nyt oltiin.
Olen hämmentynyt. Tämäkö todella oli WCW:n päämestaruusottelu? Siis sen promootion, joka on viime kuukausina oikein korostanut sitä, miten he ovat OIKEA PAINIPROMOOTIO, jossa nähdään OIKEAA PAINIA eikä mitään sellaista PELLEILYÄ mitä siinä toisessa promootiossa? Ja sitten he pistävät päämestaruusottelukseen matsin, joka on niin geneerinen WWF-brawlaus kuin osaa olla. En tiedä, mitä sanoa. Ei tässä ottelussa siis mitään katastrofaalista vikaa ollut (varsinkin kun verrataan äskeiseen): Simmons ja jopa Barbarian ovat parhaimmillaan ihan ok, ja keskenään he saivat tässä aikaan sellaisen ihan kohtuullisen intensiivisen mäiskinnän, jossa nähtiin myös pari nättiä power-liikettä. Tässä ottelussa molemmat tosiaan yrittivät ja myös aika lailla suorittivat parhaansa. Ongelma vain on se, että nimenomaan WWF:n (ja jossain määrin WCW:nkin) tapahtumat ovat olleet tällaisia täynnä koko historian sivun, eivätkä nämä koskaan ole mitään kovin kummoisia otteluita. Kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan ok tv-ottelutasoinen matsi, joka olisi ihan pätevä suoritus alakortin brawlaukselta, mutta päämestaruusotteluna… No, erilainen. Ehkä annan tälle liiankin lempeän arvosanan, mutta edellisen ottelun jälkeen tämän katsoi ihan mielellään.
* *
”Ei, ei tätä”, sanon minä. ”Kyllä, kyllä tätä”, sanoo WCW. Kaikki TNA:n alkuaikojen arvioitani lukeneet tietävätkin, kuinka paljon vihaan lahjatonta ja koko uransa ajan buukkauksellisesti yliarvostettua Erik Wattsia. Jos siis joku ei vielä ole osannut laskea 1+1, Watts oli WCW:n toimitusjohtajan Bill Wattsin poika. Ja pian sen jälkeen kun Bill Watts aloitti WCW:n toimitusjohtajana, alkoi hän kouluttaa 25-vuotiasta poikaansa painijaksi, ja elokuussa 1992 Erik Watts sitten debytoi WCW:ssä. Kovin nopeasti kävi selväksi, että Erik Watts ei ollut erityisen lahjakas tai lupaava painija. Se ei kuitenkaan WCW:tä haitannut, vaan jotenkin satumaisesti toimitusjohtajan poika alkoi syksyn aikana saada paljon kovempaa pushia kuin monet muut osaavat painijat. Tämä jos mikä laski pukuhuoneen moraalia entisestään: varsinkin kun Erik Watts ilmeisesti suostui työskentelemään isänsä tarjoamalla paskapalkalla, mikä oli toki helppoa, jos isi oli toimitusjohtaja. No, nyt Erik Watts sitten teki ppv-debyyttinsä saapumalla Bruno Sammartinon haastatteluun. Samalla haastatteluun saapui myös Ron Simmons. Simmons, Sammartino ja Watts kehuivat koko haastattelun ajan toisiaan, ja sekä Sammartino että Simmons ylistivät nuoren Erik Wattsin potentiaalia. Monien tämän ajan painifanien mielestä tämä oli iljettävintä, mitä showpainissa oli pitkään aikaan nähty, enkä voi olla merkittävästi eri mieltä asiasta.
Coal Miner’s Glove Match
Jake Roberts vs. Sting
Tämä show ei tosiaan päättynyt Ron Simmonsin ja Barbarianin väliseen mestaruusotteluun tai (Luojan kiitos) Erik Wattsin haastatteluun. Sen sijaan Main Eventissä oli ”WCW:n suosituin painija” Sting (kuten selostajat häntä kutsuivat), mikä toki herättää kysymyksen siitä, miksei Sting ollut päämestaruusottelussa. Vastaus tuohon kysymykseen on… Jake Roberts. Aivan, juuri se Jake Roberts, joka lähti keväällä WWF:stä ja jonka piti olla varmasti tulossa WCW:hen, kunnes Bill Wattsista tuli WCW:n toimitusjohtaja ja hän ilmoitti, ettei Roberts todellakaan tulisi WCW:hen. Ilmeisesti kesän aikana Watts kuitenkin tajusi, miten pirun iso nimi Roberts oli, ja niinpä Robertsin kanssa tehtiin sopimus. Roberts debytoi WCW:ssä näyttävästi elokuisessa viikottaisshow’ssa hyökkäämällä brutaalisti Stingin kimppuun ennen tämän uusintaottelua Big Van Vaderia vastaan. Stingin paikan tuossa mestaruusottelussa otti sitten Ron Simmons, ja loppu onkin kerrottu jo edellä. Sting sen sijaan (ilkeän Robertsin väkivaltaisesta hyökkäyksestä toivuttuaan) alkoi tietenkin janota kostoa ja halusi päästä pieksemään Robertsin niin väkivaltaisesti kuin mahdollista. Tämä feud oli tosi kuuma, vaikka yksi ongelma oli se, että yleisö oli merkittävissä määrin Robertsin puolella. Toinen ongelma oli sitten se, että Bill Watts vihasi Jake Robertsia ja halusi tehdä kaikkensa, jotta Roberts näyttäisi huonolta.
Kaikkein isoin ongelma oli kuitenkin tämän ottelun stipulaatio. Tätä ottelua mainostettiin siis ”Non-Sanctioned Matchina”: WCW ei suostunut hyväksymään tätä ottelua, joten Sting ja Roberts allekirjoittivat paperin, jolla he vapauttivat WCW:n kaikesta vastuusta. Ei tässä kuitenkaan kaikki: WCW päätti, että ottelun stipulaatio valittaisiin ”Spin the wheel, make the deal” -tyylillä: ottelua varten oli siis valittu 12 stipulaatiota (Texas Bull Rope, Spinners’ Choice, Russian Chain Match, Dog Collar Match, “I Quit”, Barbed Wire, Cage, Lumberjacks with belts, Prince of Darkness, Texas Death Match, Coal Miner’s Glove Match, First Blood) joista stipulaatio valittaisiin pyöräyttämällä isoa arvontapyörää. Siis ihan kuin Raw Roulettessa! Kyllä, PAITSI että tätä pyörää ei ollut gimmicköity! WCW ei siis oikeasti tiennyt, mikä ottelumuoto tälle ottelulle päätyisi, kun Sting pyöräytti arvontapyörää show’n aikana… Ja lopputulos oli luultavasti se kaikkein typerin vaihtoehto: Coal Miner’s Glove. Käytännössä se tarkoitti sitä, että yhteen kehäkulmaukseen tuotiin paalu, jonka nokkaan oli aseteltu ”hiilikaivostyöläisen hanska” (käytännössä työhanska, jossa oli iso metallinen osa keskellä hanskaa), ja se kuka ehtisi napata hanskan ensin paalusta, voisi käyttää sitä ottelussa. Miksi Bill Watts halusi, että arvontapyörää ei ollut gimmicköity niin, että stipulaatioksi päätyisi joku oikeasti kiinnostava ottelu? Miksi arvontaan oli pitänyt laittaa typeriä stipulaatioita, jos arvonta haluttiin pitää oikeana? MIKSI? Niin paljon kysymyksiä, ei yhtään järkevää vastausta.
Ilmeisesti tätä ottelua vihataan internetissä varsin yksimielisesti todella paljon, ja tätä pidetään täysin paskana suorituksena. Jälleen kerran saan sitten olla nettikansan kanssa eri mieltä, koska minusta tämä ei todellakaan ollut niin paska ottelu kuin millainen maine tällä on. Oliko tämä erityisen hieno ottelu? Ei. Olisiko tämä voinut olla paljon parempi ottelu, jos WCW olisi jumalauta gimmicköinyt onnenpyöränsä ja päättänyt tälle ottelulle jonkun oikeasti kiinnostavan stipulaation? Kyllä. Olisiko Stingiltä ja Robertsilta voinut odottaa paljon enemmän? Kyllä. Silti näistä seikoista huolimatta tämä oli minun silmissäni täysin viihdyttävä entertainment brawl. Ok, gimmick oli typerä ja aikaa oli harmillisen vähän, mutta kymmenessäkin minuutissa Sting ja Roberts saivat kyllä aikaan oikein kivan mäiskinnän. Oli tämä huomattavasti kivempaa katsottavaa kuin esimerkiksi kaksi edellistä ottelua. Sting työsti Robertsin olkapäätä hyvin, Roberts myi sitä loistavasti ja yleisökin oli hyvin mukana. Ottelun lopussa nähty poikkeuksellinen Stingin loikka oli oikeasti aika näyttävä. Ottelun lopetus on yleisesti saanut kaikkein eniten paskaa niskaansa, ja olihan tämä kieltämättä vähän kökkö (ja ei varsinkaan millään tavalla RASSLIN’-tyylinen lopetus) matsille, mutta ehkä minä sitten jostain sairaasta syystä jopa ihan pidin siitä. Kokonaisuutena ihan hyvä ottelu, mikä on toki pettymys näiltä kahdelta, mutta ei tämä millään sen kaiken dissauksen arvoinen mielestäni ollut. Harmillista on se, että pian tämän ottelun jälkeen Jake Roberts lähti WCW:stä, eikä koskaan enää palannut. Robertsista olisi voinut tulla WCW:n iso tähti, ja hän oli käytännössä ainut WCW:n iso kaappaus pitkiin aikoihin, mutta ilo jäi lyhyeksi.
* * ½
Huh huh, tämän ppv:n loppupuoli oli kyllä aikamoista kamaa. Hirveä Rude/Chono, täysin turhalta tuntunut Simmons/Barbarian, kamala Erik Watts -osuus ja monien vihaama Roberts/Sting. Näistä syistä tätä ppv:tä pidetään yhtenä WCW-historian huonoimmista, ja tavallaan ymmärrän sen… Paitsi että minun mielestäni show’ssa oli sitä ennen kolme hienoa ottelua, hyvä opener ja päälle vielä kuuma angle Madusan ja Dangerouslyn välillä. Kun tähän lisätään se, että pidin Stingin ja Robertsin ottelua ihan hyvänä ja Simmonsin matsia Barbarianinkin kanssa aivan siedettävänä, en minä pysty vihaamaan tätä ollenkaan samalla tavoin. Itse asiassa tämä on aivan Ok ppv, jonka suurimmista ongelmista voidaan tietenkin syyttää Bill Wattsia.
Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1992
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.1.2018
No Comment