1994ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Halloween Havoc 1994

Päivämäärä: 23.10.1994

Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)

Yleisömäärä: 14 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WCW:n edellisestä ppv:stä oli aikaa noin kuukausi, joten mitään kovin merkittävää ei tässä välissä ollut käynyt WCW:ssä: mitä nyt näytti koko ajan vain selvemmältä, että WCW oli uppoamassa jonkinlaiseen Hogan-aikakauteen, josta ei välttämättä olisi ollenkaan paluuta. Hieman huolestuttavaa oli myös se, että Hoganin tuoma buusti katsojamääriin oli jäänyt yksittäisiksi piikeiksi. Bash At The Beach keräsi kyllä kovan buyraten (1.1), ja Hogan-Flair rematchin sisältänyt Clash of the Champions oli WCW:n historian katsotuin Clash. Ikävä kyllä tv-show’iden katsojaluvut eivät olleet nousseet ollenkaan (ennemminkin laskeneet hieman), eivätkä house show’iden yleisömäärät olleet kasvaneet oikeastaan ollenkaan – paitsi niiden harvojen, joissa Hogan oli mukana.

Tämän Halloween Havocinkin yleisömäärä jäi siinä mielessä maltilliseksi, että areenalle olisi mahtunut yli 20 000 ihmistä, mutta paikalla oli vain 14 000. Se on toki paljon enemmän kuin missään WCW:n ppv:eissä oli pitkään aikaan ollut ennen Hoganin saapumista. Samoin tämän ppv:n buyraten odotettiin nousevan ennätysmäisiin lukemiin (toivottin jopa 1.5-tasoa), mutta lopulta tämän buyrate jäi 0.9:ään. Se on hyvä suoritus WCW:ltä, mutta huolestuttava merkki siinä mielessä, että WCW oli pistänyt kaiken likoon Main Eventin osalta, ja sillä ei vedetty silti tätä kovempia ostolukuja. Tapahtumaa oli myös mainostettu sillä, että Muhammad Ali oli paikalla show’ssa, mutta lopulta koko Ali-osuus oli täysin mitätön. Ali vain istui katsomossa ja kävi ennen Main Eventiä pokkaamassa Bill Shaw’lta sekin hyväntekeväisyysjärjestölleen.

Selostajinamme tuttuun tapaan Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana tietenkin Gene Okerlund.

WCW Television Championship

Johnny B. Badd (c) vs. Honky Tonk Man

Oi kyllä vain. Tässä vaiheessa ehdottomasti parhaat vuotensa nähnyt 41-vuotias Honky Tonk Man oli yksi monista WWF-rejecteistä, jotka WCW päätyi palkkaamaan Hulk Hoganin vanavedessä. Ilmeisesti WCW oikeasti uskoi, että Elvis-imitaattorille olisi tarvetta rosterissa nyt, kun Little Richard -imitaattorin gimmickiä vetävästä Johnny B. Baddista oli vuoden 1994 aikana tullut hämmästyttävän suosittu yleisön keskuudessa. Ja tietenkin nämä kaksi pistettiin feudaamaan keskenään heti sen jälkeen, kun Honky Tonk Man oli debytoinut WCW:ssä. Panoksena feudissa oli Baddin kantama TV-mestaruus, jonka hän oli voittanut Lord Steven Regalilta Fall Brawlissa. Miksi juuri Honky oli ansainnut aseman TV-mestaruuden ykköshaastajana? Ei mitään hajua. Ehkä pelkkä asema entisenä WWF-tähtenä 1980-luvun lopussa riitti WCW:n johtokunnan mielestä perusteeksi.

Huh huh. Aikamoinen tapa aloittaa vuoden 1994 WCW:n ppv: 10-minuuttinen Honky Tonk Manin singles-ottelu. En ihan tarkalleen ymmärrä, kenen mielestä tämä buukkausratkaisu saattoi millään tavalla olla hyvä idea, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Sen sijaan minun täytyi yrittää katsella ottelu, ja se oli kyllä poikkeuksellisen vaativa tehtävä. Meinasin nimittäin nukahtaa koko ajan matsin aikana siitäkin huolimatta, että Johnny B. Badd kyllä yritti parhaansa. Voisin kaiketi katsoa tämän ottelun uudestaan levänneenä ja paremmalla energialla, jolloin osaisin analysoida tätä yksityiskohtaisemmin, mutta en yksinkertaisesti halua enää ikinä tuhlata toista 10-minuuttista elämästäni tätä varten. Tästä vuodatuksesta voi nyt tietenkin tulkita, että olisin pitänyt tätä aivan kamalana otteluna, mutta ei se ihan niinkään ole. Badd nimittäin teki oikeasti todella hyvää työtä ja yritti kantaa turhan Honkyn mahdollisimman hyvään otteluun. Harmi vain että tällä buukkauksella se ei lopulta riittänyt sellaista siedettävää suoritus paremmaksi, mutta on sekin toki enemmän kuin monella muulla Honkyn kanssa 10-minuuttisessa 1 on 1 -ottelussa.

* ½ 

WCW Tag Team Championship

Stars & Stripes (c) vs. Pretty Wonderful

Paul Roma ja Paul Orndorff olivat onnistuneet säilyttämään joukkuemestaruutensa patrioottijoukkue Stars & Stripesia vastaan Fall Brawlissa, mutta pari viikkoa sen jälkeen Main Event -ohjelmassa Bagwell ja Patriot onnistuivat yllättämään Pretty Wonderfulin ja voittamaan joukkuemestaruudet. Tämä oli Bagwellin toinen kerta joukkuemestarina: edellisen kerran hän oli voittanut joukkuemestaruudet tasan vuosi aiemmin 2 Cold Scorpion kanssa. Tuolloin Bagwell ja Scorpio olivat hävinneet juuri voittamansa mestaruudet Halloween Havocissa takaisin Nasty Boysille. Nyt selviäisi, iskisikö salama toistamiseen ja onnistuisivatko Roma ja Orndorff voittamaan vyönsä takaisin Bagwellilta ja Patriotilta.

Tämä nyt oli suunnilleen sama ottelu kuin edellisessä ppv:ssä. Bagwell oli jälleen hämmentävänkin hyvä. On oikeastaan tosi harmi, miten tästä nuoresta, motivoituneesta ja varsin lahjakkaasta lähes high flyer -tyylisestä painijasta tuli sitten se kahden vitsin kömpelö brawleri, jona me Buff Bagwellin parhaiten muistamme. Tässä ottelussa Bagwell oli taas ehdottomasti matsin kirkkain nimi, vaikka kieltämättä Paul Romalle on annettava tunnustusta muutamien näyttävien liikkeiden tyylikkäästä toteutuksesta. Harmi vain, että Roma itsessään on edelleen karisman täydellinen musta aukko. Orndorff hoiti oman osuutensa kohtuullisesti, ja Patriot vastasi brawlauksesta. Tällä reseptillä saatiin Fall Brawlin tavoin aikaan ihan hyvä joukkuemestaruusottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Tämä ottelu jäi muuten molempien joukkueiden viimeiseksi yhteiseksi ppv-otteluksi. The Patriot ei painisi WCW-ppv:ssä enää koskaan: hän lähtisi firmasta vuoden 1995 alussa. Romaa ja Orndorffia nähtäisiin ppv:ssä vielä vuoden 1995 aikana, mutta heidänkin WCW-uransa oli loppusuoralla. Bagwell sen sijaan oli pääsemässä vasta vauhtiin.

* * ½

Singles Match

Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan

Sitten oli vuoden kamalimman feudin paikasta kamppailevan välienselvittelyn aika. Kevin Sullivanin lukihäiriöinen ja muutenkin hieman yksinkertainen ”veli” Dave Sulivan oli siis pyörinyt Kevinin vierellä keväästä lähtien, vaikka alusta astin näytti siltä, että oikeastaan Kevin ei nauttinut veljensä seurasta ollenkaan. Sullivanit liikkuivat kuitenkin yhdessä siihen asti, kunnes Sullivanin ja hänen joukkueparinsa Cactus Jackin välit tulehtuivat ja Kevin lähetti Jackin pois WCW:stä voittamalla hänet Fall Brawlissa. Tuon ottelun lopussa Dave puuttui matsiin ja esti veljeään käyttämästä terästuolia Jackia vastaan, mikä meinasi johtaa Kevinin tappioon. Viimeinen naula arkkuun oli se, kun Dave ystävystyi kunnolla fanittamansa Hulk Hoganin kanssa. Hogan jopa antoi ”Evadille” (tapa, jolla Dave itse kirjoitti nimensä väärin) legendaariset painisaappaansa vuodelta 1987: samaiset saappaat, jotka jalassa hän oli iskenyt Andre The Giantille historiallisen Body Slamin. Kevin puolestaan ei voinut sietää Hogania, ja niinpä hän saapui raivoamaan Davelle, kun tämä oli hengailemassa Hoganin, Jimmy Hartin ja Brother Brutin (eli syksyn aikana WCW:ssä paikkansa vakiinnuttaneen Brutus Beefcaken) kanssa. Hoganin ystävyydestä itseluottamusta kerännyt Dave ilmoitti, ettei hänen tarvitse enää kuunnella veljensä raivoamista ja löi tätä nyrkillä kasvoihin. Tämä tietenkin suututti Kevinin lopullisesti, ja myöhemmin hän hyökkäsi Daven kimppuun, kun tämä oli ringsidelle seuraamassa Hoganin ottelua. Nyt sitten Kevin ja Dave pääsisivät vihdoin selvittämään välinsä 1 on 1 -ottelussa. Dave debytoi tässä ottelussa uuden sisääntulokappaleensa, joka oli rehellisesti historian kamalin sisääntulokappale.

Ei jumalauta. Vähä-älyinen ja lukihäiriöinen painija fanittaa Hulk Hogania ja päätyy lopulta mentorinsa kanssa rajuun riitaan. Vuonna 2004 suunnilleen näillä sanoilla olisi voinut kuvailla Eugenea, mutta koska WCW oli aina aikaansa edellä, vuonna 1994 samalla kuvailulla pystyi kuvailemaan Dave Sullivania. Harmi vain (WCW:n kannalta), että Nick Dinsmore osasi oikeasti painia ja William Danenhauer puolestaan… Ei. Tämä Sullivan-”veljesten” feud on toki erityisen surullinen siksikin, että WWF:ssä oli ollut käynnissä juuri koko painihistorian paras veljesfeud, ja WCW päätti puolestaan tarjota katsojille tällaista häränpaskaa. Jos Kevin Sullivan ei olisi sellainen ammattilainen kuin on, nämä kaikki ottelut olisivat lähes tulkoon miinusarvosanan arvoisia. Nyt Kevinin kovasta yrityksestä annan tälle puolikkaan, mutta mitään muuta tämä ei ansaitse – ei varsinkaan, koska jotenkin helvetinmoisella säätämisellä jopa tämän ottelun lopetuksen ajoitus onnistuttiin botchaamaan ihan täysin, kun tuomari joutui yhtäkkiä nopeuttamaan laskuaan aivan hullun näköisesti. Surkeaa. Surkeaa.

½

Singles Match

Arn Anderson vs. Dustin Rhodes

Tämä Dustin Rhodesin feudi Col. Robert Parkerin ja hänen johtamansa Stud Stablen kanssa ei näyttäisi päättyvän koskaan. Nyt oli siis vuorossa Dustinin ja Arn Andersonin 1 on 1 -ottelu, jota oli pohjustettu siitä lähtien, kun Anderson puukotti Bash At The Beachissa Rhodesia selkään ja liittyi Parkerin Stud Stableen. Fall Brawlin WarGames-ottelussa nämä kaksi olivat kyllä päässeet mäiskimään toisiaan jo kunnolla, mutta nyt oli vihdoin aika selvittää välit rehellisessä Singles-ottelussa.

Äh, jotenkin harmillisen yhdentekevältä tuntui tämä ottelu. En tiedä, katsoinko tämän nyt jotenkin väärässä mielentilassa, mutta minä en vain syttynyt tälle oikein missään vaiheessa. Se on pieni ihme, koska tykkään kuitenkin Arn Andersonista todella paljon ja koska Dustin Rhodes oli kehittynyt WCW-urallaan huimia askeleita. Ehkä oikeastaan ihan viime kuukausina Rhodesin meiningissä onkin ollut havaittavissa jo pientä taantumusta ja jumittumista takaisin yksipuoleisempaan painiin? Tässäkin Andersonin ja Rhodesin ottelussa oli ainakin paperilla mahdollisuuksia vaikka mihin, koska taustalla oli pitkä vihanpito. Jotenkin nämä kaksi eivät kuitenkaan onnistuneet tuomaan sitä vihanpito ollenkaan ottelussa ja sen painissa esille, vaan tämä tuntui vain sellaiselta keskikortin täyteottelulta ilman mitään sen kummempaa merkitystä. Ei toivottua tunnelmaa eikä mitään tajunnanräjäyttävää painiakaan vaan ennemmin aivan mukavaa brawlausta. Ei tämä ikävä kyllä nouse ihan hyvää ottelua paremmaksi.

* * ½

WCW United States Heavyweight Championship

Jim Duggan (c) vs. Steve Austin

Kyllä, Jim Duggan oli saapunut WCW:hen Fall Brawlissa ja voittanut heti US Heavyweight -mestaruuden Steve Austinilta. Koska kenen mielestä Jim Duggan US-mestarina ja Austinin päihittäjänä ei olisi näin vuonna 1994 helvetin hyvä idea? Austin oli toki protestoinut tuon ottelun lopputulosta vastaan viimeisen asti, koska hän oli varautunut painimaan Ricky Steamboatia vastaan, mutta Steamboatin loukkaantumisen sijaan vastustaja oli vaihtunut viime hetkellä, ja siksi Duggan oli onnistunut yllättämään Austinin puolessa minuutissa. Nyt Austin pääsi vihdoin painimaan Duggania vastaan rehdissä rematchissa, ja Austin oli tietenkin varma siitä, että onnistuisi voittamaan tällä kertaa.

Tervetuloa WCW:n uuteen aikakauteen. Tätä tämä sitten on: lupaava, lahjakas ja kaikki ME-painijan ominaisuudet omaava Steve Austin yrittää parhaansa mukaan kantaa kömpelöä ja aivan liian vanhaa Jim Duggania jonkinlaiseen järkevään otteluun. Palkinnoksi suorituksestaan Austin saa vain paskaa niskaan ja lopulta kenkää WCW:stä. Itse asiassa tämä oli se ottelu, joka jäisi Steve Austinin viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi koskaan. Austin kohtasi Dugganin vielä seuraavassa Clash of the Championsissa, mutta loukkaantui samaan aikaan ja joutui jäämään pariksi kuukaudeksi sivuun. Vuoden 1995 alussa Austin vielä palasi painimaan WCW:n house show’issa ja parissa tv-show’ssa, mutta sitten Eric Bischoff potki hänet pihalle. Miksi? Koska Austin loukkaantui keväällä 1995 uudestaan, ja Bischoffin mukaan Austinissa ei ollut tähtipotentiaalia. Niin. Sellaista. Mutta sitä ennen vielä tämä ottelu: kokonaisuutena tämä oli aika lailla sellainen tv-ottelumainen koitos, mikä on jo ihan kohtuullisen hyvä suoritus, kun ottaa huomioon, että toisena osapuolena oli Duggan. Duggan ei toki tässä oikeastaan mitään tehnyt, mutta Austin työskenteli sen verran kunniakkaasti, että tästä selvittiin ihan siedettävällä tavalla läpi. Toki kun miettii, että vielä pari kuukautta sitten US-mestaruusottelussa toisiaan vastaan painivat Austin ja Steamboat, niin… No, ne ajat ovat menneitä.

* *

Singles Match

The Guardian Angel vs. Vader

Ei, tässä The Guardian Angelin ja Vaderin välisessä ikuisuusfeudissa ei oikeasti ollut tapahtunut mitään uutta sitten Fall Brawlin (tai oikeastaan sitten kesäkuun 1994). Vader oli voittanut viime ppv:ssä nähdyn ykköshaastajuusottelun, mutta WCW ei ollut sen jälkeen viitannut sanallakaan Vaderin asemaan ykköshaastajana, koska Hoganilla oli edelleen menossa sota Flairin kanssa, ja se ilmeisesti ajaisi kaikenlaisten voitettujen ykköshaastajuksien ohitse. Niinpä Vader keskittyi sitten tappelemaan edelleen Guardian Angelin kanssa, koska nämä kaksi nyt vain vihasivat toisiaan.

Okei, tämä oli illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Tässäkin ilahduttavuus johtui lähinnä siitä, että minulla ei ollut enää tässä Halloween Havocin aikaan minkäänlaista kiinnostusta tähän ottelupariin. Yksi WCW:n iso ongelma oli usean vuoden ajan ollut jo se, että ”hyväksi todetuista” ottelupareista ei osattu päästää irti, ennen kuin kyseinen pari oli paininut toisiaan vastaan ppv:ssä niin monta kertaa, että ketään ei taatusti enää kiinnostanut yksikään ottelu heidän välillään. Sting ja Vader ovat tästä toki pahin esimerkki, mutta Vader ja Guardian Angel alkavat lähestyä kovaa vauhtia perässä. Jo neljäs ottelu reilun puolen vuoden sisään ppv:ssä näiden kahden välillä… Eikä Guardian Angelin ja Vaderin tapauksessa ollut todellakaan kyse mistään Vader/Sting-tasoisesta otteluparista, vaikka kieltämättä nämä kaksi pystyivätkin painimaan hämmästyttävän hyviä ja intensiivisiä brawlausrymistelyitä. Siitä suuri kiitos kuuluu ehdottomasti Vaderille, joka oli yksi kaikkien aikojen parhaista super heavyweight -painijoista. Kunniaa on tosin annettava myös Guardian Angelille, joka kyllä yritti oikeasti parhaansa Vaderin kanssa ja ylsikin aika hyviin suorituksiin. Tämä ottelu ei kuitenkaan etukäteen enää kiinnostanut ollenkaan, mutta niin vain Vader ja Angel pistivät pystyyn taas selvästi paremman otteluin kuin parilla edellisellä kerralla, ja tässä rymistelyssä myös Harley Race otti pirun kovaa bumppia. Kokonaisuutena siis oikeasti hyvä kahden ison miehen tappelu, ja toivottavasti tämä oli nyt vihdoin se viimeinen ottelu näiden välillä.

* * * 

Tag Team Match

Terry Funk & Bunkhouse Buck vs. Nasty Boys

Stud Stablen ja Dustin Rhodesin aloittamaa feudia puitiin Hallowen Havocissa vielä toisessakin ottelussa. Fall Brawlissa Nasty Boys -kaksikko Knobbs ja Sags olivat siis liittoutuneet Dustin ja Dusty Rhodesin kanssa käydäkseen Stud Stablea vastaan. Kun facet olivat voittaneet Fall Brawlin ottelun, kiehui erityisesti Col. Robert Parker raivosta, ja niinpä hän käski miehensä hyökkäämää Fall Brawlin päätyttyä Nasty Boysien kimppuun takahuoneessa. Backstagella Meng, Funk ja Buck sitten pieksivät Knobbsin ja Sagsin henkihieveriin, ja siitä lähtien Nastyt olivat janonneet entistä kovemmin kostoa Parkerin poppoolle. Nyt siihen tulisi vihdoin mahdollisuus, kun Nastyt pääsisivät painimaan Funkia ja Buckia vastaan. Tämä jäi muuten Terry Funkin viimeiseksi WCW-otteluksi yli viiteen vuoteen. Mick Foleyn tavoin myös Funk oli ollut lähtökuopissa jo pidemmän aikaa, koska ei pitänyt asemastaan ja palkastaan WCW:ssä. Jonkun aikaa WCW ja Funk olivat jaksaneet kitkutella keskenään, mutta tähän ppv:hen yhteistyö vihdoin päättyi. Toisin sanoen taas yksi kiinnostava nimi oli jättämässä WCW:n.

Tässä ottelussa kävi todella ikävästi ilmi se, miten loppukesän ja syksyn aikana tulleet uudet tv-säädökset haittaavat tiettyjen ottelujen viihdyttävyyttä. Vielä keväällä 1994 tämä ottelu olisi ollut helposti kolmen tähden matsi, ehkä jopa lähempänä neljää tähteä. Tuolloin WCW olisi nimittäin antanut näiden neljän tehdä mitä tahansa, tapella ympäri areenaa, ottaa hurjaa bumppia ja vuotaa verta valtoimenaan. Nyt kaikkea tätä oli pitänyt himmata tosi paljon, ja erityisesti veren vuodattaminen oli lopetettu kokonaan. Niin, PG Era ei todellakaan ole ensimmäinen kerta showpainihistoriassa, kun tällainen ”sensurointi” on siis ollut edessä. No, nyt sitten Funk, Buck ja Nastyt tekivät kaikkensa, mitä näistä lapsiystävällisistä lähtökohdista oli mahdollista tehdä, ja kyllä tämä raju rymistely onnistui silti olemaan ihan hyvä. Funk löi sentään itseään terästuolilla päähän kymmenen kertaa, ja erityisesti lopetusbumppi (johon kuului Piledriver jättimäisen kurpitsan päälle) oli jotenkin absurdiudessaan aika näyttävä. Kokonaisuutena siis ihan hyvää lapsiystävällistä roskapainia, mutta toki tästä jäi se fiilis, että paljon potentiaalia hukattiin.

* * ½

WCW World Heavyweight Championship
Steel Cage Match
Special Referee: Mr. T

Hulk Hogan (c) vs. Ric Flair

Ja sitten. Suuri uusintaottelu. Viimeinen kohtaaminen Hoganin ja Flairin välillä (yeah, right). Itse asiassa: toiselle näistä miehistä tämä olisi VIIMEINEN OTTELU KOSKAAN (juujuu). Ai miten niin? No, Fall Brawlissa nähtiin hämmentävä videosegmentti, jossa WCW World Heavyweight -mestari Hulk Hogan vaati saada painia vielä kerran Flairia vastaan ja puolustaa mestaruuttaan vielä kerran Flairia vastaan, koska Flair oli kusettanut häntä niin pahasti Clash of the Championsissa, jossa mysteerinen maskimies oli telonut Hoganin toisen polven käyttökyvyttömäksi ennen ottelua. Flair suostui tähän siinä vaiheessa, kun Hogan lupasi panna otteluun panokseksi mestaruutensa lisäksi koko uran. Kommisaari Nick Bockwinkel puolestaan ilmoitti, että tämä ottelu käytäisiin Steel Cage Matchina, jottei mysteerinen maskimies pystyisi sekaantumaan tähän otteluun ja pilaamaan kaikkea. Hieman Fall Brawlin jälkeen sitten ilmoitettiin, että itse asiassa Hogan ei olekaan ainut, joka pistää tässä ottelussa uransa peliin: kumpi tahansa, joka häviäisi ottelun, joutuisi eläköitymään. Vielä lisäjännitettä otteluun saatiin, kun matsin erikoistuomariksi ilmoitettiin Hoganin vanha ystävä Mr. T. Jostain syystä Mr. T oli bongattu hengailemassa Flairin kanssa kaupungilla pari viikkoa ennen Halloween Havocia… Tuomaroisiko Mr. T siis tämän ottelun rehdisti?

Kiinnostavaa oli, että (ei-kayfabe) koko päätös myös Flairin uran pistämisestä likoon tehtiin viime hetkellä, jotta otteluun saataisiin lisää jännittävyyttä ja jotta ppv keräisi kovemmat buyratet. Flairille itselleen tästä ideasta kerrottiin vain päivää ennen ilmoitusta, eikä Flair ollut asiasta kovin innoissaan, koska hän ei halunnut eläköityä. Samalla Flair oli kuitenkin ilmoittanut, että jos hän joutuisi eläköitymään, hän myös pysyisi eläkkeellä eikä enää palaisi painimaan (niinpä niin). Kukaan painifaneista ei oikeastaan tuntunut uskovan Flairin mahdollisuuksiin tämän ottelun voittamisessa, joten kysymys oli lähinnä se, mitä Flairin uralle ja WCW:lle kävisi tämän jälkeen. Vaikka Hogan oli nyt WCW:n kiistaton ykkösnimi, Flair oli kuitenkin edelleen WCW:n legendaarisin painija ja monien fanien ykkössuosikki. Kun WCW olisi käyttänyt heti alkuun kovimmat panoksensa ja laittanut Flairin eläkkeelle vain pari kuukautta Hoganin saapumisen jälkeen, mitä heillä olisi tarjottavanaan sen jälkeen? Millä he saisivat enää seuraavaksi revittyä kovia buyrateja? Lyhytnäköinen buukkaus alkoi kostautua WCW:lle varsin nopeasti. Toki aina oli vielä tarjolla Hoganin kimpussa olevan mysteerisen maskimiehen henkilöllisyyden paljastaminen… Pitkän aikaa oli huhuttu, että tuoksi maskimieheksi paljastettaisiin Curt Hennig, jonka kanssa WCW oli käynyt pitkän aikaa sopimusneuvotteluja. Nuo neuvottelut olivat kuitenkin kariutuneet juuri ennen Halloween Havocia, joten…

Tämä ottelu on saanut hämmästyttävän hyviä arvosanoja kun vertaa esimerkiksi Bash At The Beachin Hogan vs. Flairiin. Monet arvostelijat ovat siis esimerkiksi antaneet BATB-ottelulle ***+ tai ***½-arvosanan ja antaneet tälle ottelulle **½ tai jopa ***-arvosanan. En voi ymmärtää tätä, koska minun silmissäni nämä kaksi ottelua ovat kuin yö ja päivä. Hoganin ja Flairin ensimmäinen ottelu oli oikeasti kova ja hieno taistelu ja mahtavan tunnelmansa ansiosta ainutlaatuinen ottelu, jopa neljän tähden matsi tuon tunnelmansa vuoksi. Tämä puolestaan… No, tämä olisi voinut olla kolmen tähden varsin viihdyttävä brawl, ellei ottelun viimeiset reilu viisi minuuttia olisi olleet ihan uskomatonta sekoilua. Ensin Sherri yritti päästä kehään, sitten Jimmy Hart ja katsomosta ringsidelle pompannut Sting yrittivät estää häntä. Ai niin, Hoganin ystävä Brother Bruti oli saapunut ottelun alussa Jimmy Hartin kanssa ringsidelle, mutta yhtäkkiä Bruti oli kadonnut kokonaan. Mitä ihmettä? Sitten maskimies ilmestyi yhtäkkiä kehän alta ja hakkasi sekä Stingin että Hartin. Sherri nousi kehään, iski Mr. T:n käsirautoihin kiinni kehäköysiin, ja Flair hakkasi Mr. T:n (MIKSI?! MR. T OLI EDELLEEN OTTELUN TUOMARI, JA FLAIR OLISI TARVINNUT HÄNTÄ LASKEMAAN SELÄTYKSEN?!). Sherri ja Flair alkoivat piestä Hogania yhdessä, häkistä roikkunut maskimies sekaantui myös… Kunnes yhtäkkiä hän katosi kokonaan paikalta. MIKSI? MINNE MASKIMIES YHTÄKKIÄ KATOSI? Samalla Flair olisi voittanut jo Hoganin kehässä, mutta MR. T OLI TAJUTTOMANA KÄSIRAUDOISSA KEHÄKÖYSIIN KIINNITETTYNÄ! Ja sitten Hogan tietenkin teki hulk-uppinsa, ja loppu on historiaa. Koko ottelun lopetussekoiluissa ei ollut JÄRJEN HIVENTÄ, ja ne olivat ensimmäinen merkki loputtomista lolWCW-lopetuksista, joita mielenterveyteni ei vain kestä enää. Lopetuksen takia tämä menetti yhden tähden arvosanastaan, ja samasta syystä tämä ottelu ei ole millään tavalla vertailukelpoinen Hoganin ja Flairin ensimmäisen ottelun kanssa.

* * 

Ottelun jälkeen nähtiin sitten se TODELLINEN SOKKIPALJASTUS, kun mystisesti aiemmin paikalta kadonnut maskimies ilmestyi takaisin kehään ja yritti käydä Hoganin kimppuun. Hogan onnistui kuitenkin estämään maskimiehen hyökkäyksen, kolkkaamaan hänet ja riisumaan hänen maskinsa… Jolloin maskin alta paljastui Brother Bruti! SWERVE! Hoganin paras ystävä, aiemmin Brutus Beefcakena tunnettu mies olikin koko ajan juonitellut Hogania vastaan ja yrittänyt tuhota koko tämän uran! Järkyttävää! Ainakin järkyttävän epäloogista, koska Bruti oli ollut useita kertoja Hoganin kanssa samaan aikaan syksyn aikana eri tapahtumissa, kun maskimies oli hyökännyt Hoganin kimppuun. Tätä toki oli yritetty selittää sillä, että välillä Hoganin kimpussa oli ollut useita maskimiehiä, joten Bruti oli sitten vain yksi heistä. Missään tässä ei silti ollut mitään järkeä – eikä varsinkaan siinä, että WCW olisi voinut päättää show’n suuriin eläköitymisseremonioihin ja vastaaviin, mutta sen sijaan Main Eventin hävinnyt painija vain lakaistiin kehästä pois, ja yhtäkkiä kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita BRUTUS VITUN BEEFCAKESTA WCW:n Main Event -kuviossa. Mikä pahinta, Bruti ei ollutkaan yksin, vaan yhtäkkiä kehään ilmestyi myös Kevin Sullivan – ja lopulta paikalle rymisteli myös WCW-debyyttinsä tehnyt John Tenta (WWF:stä tuttu Earthquake), jota selostajat kutsuivat Avalancheksi. Yhteistyymin Avalanche ja Bruti sitten pieksivät Hoganin, ja yleisö haukkoi henkeään. Aivan järkyttävää paskaa. Näin WCW oli kääntynyt parissa kuukaudessa päälaelleen.


Olen hämmentynyt, miten siedettäviä arvioita tämä tapahtuma on saanut. Jumalauta, tässä oli YKSI hädin tuskin kolmeen tähteen yltävä ottelu. Ihan kamalaa paskaa oli toki vain yksi ottelu (Sullivan vs. Sullivan), mutta suurin osa matseista oli joko heikkoja (Honky vs. Badd) tai enintään keskinkertaisia (Funk & Buck vs. Nastys). Aivan oma lukunsa oli sitten Main Event, joka oli buukkaukseltaan niin kamalan epäloogista kuraa, että alkoi oikein vituttaa. Eikä asiaa auta yhtään se, että ottelun jälkeen nähtiin sitten aivan hirvittävän idioottimainen paljastus ja pohjustus aivan kamalalta kuulostavalle ME-kuviolle. Tämä oli puhtaasti Surkea tapahtuma.

Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1994

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.10.1994

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Fall Brawl 1994

Next post

Arvio: AAA When Worlds Collide 1994

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.