1991ArkistoNJPWTapahtumatWCW

Arvio: WCW/NJPW Supershow 1991

Päivämäärä: 21.3.1991 (lähetetty huhtikuussa 1991)

Sijainti: Tokio, Japani (Tokyo Dome)

Yleisömäärä: 64 500


No niin, sitten oli vuorossa todellista spesiaaliviihdettä. Oikeastaan tämä tapahtuma oli käyty jo hieman ennen WrestleManiaa, mutta se lähettiin Amerikassa ppv:nä vasta WrestleManian jälkeen, joten siksi arvostelukin julkaistaan vasta WrestleManian jälkeen. Kyseessä oli siis todellakin WCW:n ja New Japan Pro Wrestlingin yhdessä järjestämä Supershow (jota mainostettiin Japanissa nimellä Starrcade in Tokyo Dome) – Tokiossa järjestetty jättimäinen painitapahtuma, joka toi yhteen molempien promootioiden parhaat painijat ja joka keräsi lähes 65 000 katsojaa. Se oli huikea yleisömäärä (verrattuna siihen, että WCW:n omat ppv:t Amerikassa keräsivät vaivoin reilut 5 000 katsojaa) ja osoitus siitä, kuinka iso bisnes paini oli Japanissa. Ei siis ihme, että niin WCW kuin WWF:kin tahtoivat näihin aikoihin tehdä tiivistä yhteistyötä japanilaisten promootioiden kanssa. Itse asiassa vielä vuosi sitten WWF oli järjestänyt vähän vastaavanlaisen supershow’n yhteistyössä NJPW:n ja AJPW:n kanssa, mutta sittemmin NJPW ja AJPW (Japanin kaksi isointa, kilpailevaa promootiota) olivat siirtyneet WCW:n yhteistyökumppaneiksi. Samalla WWF oli aloittanut yhteistyökuvion uuden japanilaisen nousevan, enemmän sports entertainment -tyyppisen SWS-nimisen promootion kanssa. WWF järjesti huhtikuussa 1991 SWS:n kanssa yhteistyössä Japanissa oman supershow’nsa. Kuten jo WrestleManian arvostelussa paljastin, SWS:stä ei koskaan tullut Japanissa NJPW:n tai AJPW:n veroista promootiota, ja se kuolikin jo pari vuotta myöhemmin. NJPW ja AJPW sen sijaan ovat edelleen olemassa – NJPW yhä maan merkittävimpänä promootiona, AJPW on puolestaan jäänyt huippuvuosista jälkeen.

Ja sitten itse asiaan. WCW:n ja NJPW:n Supershow oli kokonaisuudessaan pitkä, yli kolmetuntinen tapahtuma, joka lähetettiin Japanissa suorana merkittävimmillä japanilaisilla tv-yhtiöillä. Amerikassa sen sijaan tätä WCW:n ja NJPW:n supershow’ta ei lähetetty suorana eikä edes kokonaisuudessaan, vaan WCW päätti tarjota tämän eräänlaisena ”ekstra-ppv:nä” huhtikuun alussa. Tämä lähettiin siis USA:ssa ppv:nä kaksituntisena lyhennettynä versiona, joka myös maksoi selvästi vähemmän kuin normaalit ppv:t (vain 10 dollaria). Show oli suunnattu nimenomaan tämän ajan smark-faneille. Koska arvostelen tässä nimenomaan näitä amerikkalaisia ppv-lähetyksiä, en ota huomioon tässä arvostelussa kuin nuo USA:n versiossa nähdyt ottelut. Lisäksi arvostelen ottelut niiltä osin lyhennettyinä versioina kuin niitä oli amerikkalaista versiota varten klipattu.

Show’n selostajina toimivat Jim Ross ja Tony Schiavone. Backstage-haastatteluita ei nähty, paitsi show’n lopussa, jossa Jim Ross juoksi areenan haastattelupisteelle.

Six Man Tag Team Match

Flyin’ Brian & Tim Horner & Z-Man vs. Takayuki Iizuka & Kuniaki Kobayashi & Shiro Koshinaka

Illan avausottelussa kolme WCW:n lupaavaa tähteä kohtasi kolme NJPW:n taitavaa painijaa. Tietämykseni japanilaisesta painista ei yllä niin pitkälle, että osaisin kertoa mitään erityistä taustaa japanilaiskolmikosta: Kobayashi ja Koshinaka olivat jo näihin aikaan konkareita, Iizuka puolestaan vasta uransa alussa. Kaikki ovat tehneet sittemmin merkittävän uran japanilaisessa painissa. Amerikkalaiskolmikostakaan ei ole oikeastaan muuta oleellista kerrottavaa kuin se, että Brianin paikka kortissa kertoo paljon siitä, mihin rakoon hän oli joutunut WrestleWarin jälkeen. WrestleWarissa Pillman teki tosiaan Main Eventissä hullusti töitä, oli ottelun suurin tähti ja lopulta oli jumalauta soikoon lähellä kuolla Sid Viciouksen botchin takia. Kuin ihmeen kaupalla Brian ei kuitenkaan loukkaantunut botchissa pahasti, vaan selvisi sillä, että oli pari viikkoa poissa kuvioista. Kaiken tuon jälkeen Brian oli jumalattoman kuuma nimi, mutta Dusty Rhodes (ja WCW) päätti olla mitenkään hyödyntämättä tätä tilannetta, ja sen sijaan Brian tiputettiin äkkiä takaisin keskikortin kuvioihin. Nyt hän sitten paini joukkueessa vanhan joukkueparinsa ja ikuisen NWA-jobberin kanssa. Tim Horner oli paininut viimeksi ppv:ssä vuoden 1986 Starrcadessa, minkä jälkeen hän oli itse asiassa paininut parin vuoden ajan WWF:ssä (jobberina) ja palannut sitten samaan rooliin NWA:ssa ja sittemmin WCW:ssä.

Ihan mukava avaus illalle, mutta kyllä heti tätä ottelua katsoessa kävi selväksi, että nyt ei ollut kyse perinteisestä amerikkalaisen showpainipromootion ppv:stä. Suurin ero oli tietenkin tunnelmassa: japanilainen yleisö oli aivan toisenlainen kuin amerikkalainen tai eurooppalainen. Yleisön lisäksi huomattavissa oli kuitenkin myös paljon muita pienempiä eroja, kuten se, että kaikki kehän äänet (tuomarin puheet ym.) kuuluivat paljon kovempaa kuin normaalisti. Itse matsikin eteni selvästi erilaisella tyylillä, mikä oli toki odotettavissa. Jännittävästi oikeastaan amerikkalaiset hallitsivat ottelua suurimman osan ajasta – luultavasti tosin sen takia, että ottelusta oli leikattu puolet pois ja tuo leikattu puolikas varmaan oli nimenomaan se japanilaisten hallintaosuus. Flyin’ Brian oli ehdottomasti jenkkijoukkueen suurin tähti tarjoilemalla näyttäviä liikkeitä ja hallitsemalla matsia tyylikkäästi. Erityisesti Pillmanin upea Crossbody yläköydeltä ulos kehästä oli pirun tyylikäs. Sen sijaan oli hieman harmi, että japanilaisten hallintaa nähtiin niin vähän aikaa, koska kun he lopussa sitten pääsivät vauhtiin, niin erityisesti nuori Takayuki Iizuka oli aivan hemmetin kovassa iskussa ja nousi ehdottomasti koko ottelun suurimmaksi tähdeksi. Yhtä kaikki, oikein mukava vahvasti cruiserweight-tyyppinen avausottelu, joka jäi tällaisena klipattuna versiona kuitenkin sen verran lyhyeksi ja tarjosi sen verran vähän japanilaisten painijoiden osaamista, että ei tämä kolmeen tähteen yllä. Täyspitkänä versiona olisi varmasti ollut enemmän.

* * ½ 

IWGP Junior Heavyweight Championship

Jushin Thunder Liger (c) vs. Akira Nogami

Tämä oli Yhdysvalloissa lähetetyn version ainut ottelu, jossa ei nähty ollenkaan amerikkalaisia painijoita. Samalla tämä oli legendaarisen Jushin Thunder Ligerin USA:n ppv-debyytti. Liger oli näihin aikoihin vasta nuori, kovassa nousussa oleva painija, jonka poikkeuksellinen gimmick yhdistettyinä erinomaisiin painitaitoihin oli alkanut viime aikoina luoda Ligerilla hurjaa suosiota Japanissa. Lisäksi Liger oli nyt IWGP Junior Heavyweight -mestari. Ligerin vastustaja oli niin ikään nuori, lahjakas ja lupaava japanilainen painija Akira Nogami, joka oli vuosi sitten lähtenyt NJPW:stä hävittyään Ligerille ja teki nyt tässä tapahtumassa paluunsa vuoden mittaisen tauon jälkeen. Kuluneen vuoden Nogami oli viettänyt Euroopassa kehittääkseen uutta tyyliään ja muokatessaan hahmoaan. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten kohtaamaan toisensa mestaruusottelussa.

No voihan höh. Tuo oli päällimmäisin ajatukseni, koska onhan se nyt ihan kaikilla kriteereillä sääli, että tällainen ottelu saa aikaa niukasti alle viisi minuuttia. NIUKASTI ALLE VIISI MINUUTTIA. Ja nyt puhutaan siis tietenkin yhdysvaltalaisfaneille klipatusta versiota. Varsinaisessa show’ssa nämä kaksi vetivät 16-minuuttisen ottelun, mutta USA:n show’ssa tästä hienoudesta tarjoiltiin neljäsosa. Jumalauta mitä pelleilyä. No, Nogami ja ennen kaikkea Liger olivat kyllä tässä rankasti klipatussakin versiossa helvetin viihdyttäviä, ja Liger esitti tässä muutamassakin minuutissa sellaisia upeita high flying -liikkeitä, mahtavia kehäotteita ja siinä ohessa vielä suorastaan esimerkillistä myymistä, että ei voi kuin ihastella. Nogami jäi leikatussa versiossa aika lailla statistin rooliin, mutta hän toimi kyllä Ligerin vastaparina oikein mainiosti, kun Liger loisti täysillä. Juuri Ligerin mielettömän meiningin ansiosta tätä olikin niin ilo katsoa, että kyllä tämä vähäisestä ajastaankin huolimatta nousee ihan hyväksi otteluksi. Sääli sinänsä, että sen enempään ei näillä editoinneilla yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia.

* * ½ 

Tag Team Match

Barry Windham & Arn Anderson vs. Masahiro Chono & Mr. Saito

Lisää legendaaristen japanilaispainijoiden USA-ppv-debyyttejä! Monien muiden tulevaisuuden jättinimien tapaan Masahiro Chono oli näihin aikoihin nuori, kovassa nousussa oleva japanilaispainija, joka alkoi vähitellen koko ajan kerätä suurempaa suosiota kotimaansa yleisöltä. Nyt Chono sai kunnian painia legendaarisen japanilaiskonkarin Masa Saiton kanssa samassa joukkueessa Four Horsemen -kaksikkoa vastaan. Mitään kummempaa taustaa tällä ottelulla ei ollut, Horsemen oli vain tullut näyttämään Japaniinkin ylivertaisuutensa. WrestleWarin aikaan loukkaantumisesta kärsinyt Arn Anderson oli jälleen kuvioissa. Sen sijaan Sid Vicious loisti poissaolollaan (Luojan kiitos).

Alkavat nämä tekstini toistaa itseään, kun taas voin todeta, että ottelu oli ihan viihdyttävä ja että sillä oli aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa kyse ei tosin ollut klippauksesta, sillä matsista oli leikattu vain reilu minuutti. Tähän USA-versioon luvattiin show’n alussa seitsemän ottelua, ja nyt niistä on käyty kolme. Kahden tunnin show’sta aikaa on kuitenkin mennyt vasta puoli tuntia. Toivon todella, että viimeiset ottelut käyttävät hyödykseen sen kaiken saamansa ajan olemalla vähintään MOTYC-tasoisia koitoksia. Tässäkin neljän taitavan ja fyysisen painijan matsissa olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mihin saakka tahansa, ja tämä oli myös sopivaa vaihtelua kahteen edelliseen high flying -painotteiseen otteluun. Ikävä kyllä matsi tosiaan aika lailla päättyi seinään pian viiden minuutin jälkeen, joten käteen jäi vain ihan mukava ottelu, ei sen enempää.

* * ½

Singles Match

Big Cat vs. El Gigante

Sitten oli vuorossa illan erikoisin ottelu, ja samalla USA-version ainut matsi, jossa ei ollut yhtään japanilaista painijaa. El Gigante oli siis taas pyörinyt viime kuukausien aikana WCW:n kuvioissa ilman mitään varsinaista päämäärää. Giganten käyttäminen missään järkevässä oli edelleen varsin vaikeaa, koska mies ei käytännössä osannut painia ollenkaan. Big Cat oli puolestaan pysytellyt alakortin heelinä ilman mitään mainittavimpia saavutuksia. Tämä koko ottelu oli buukattu Japanin Supershow’hun tietenkin puhtaasti siksi, että WCW halusi tuoda japanilaisten hämmästeltäväksi tämän jättiläismäisen El Gigante -nimisen painijan. Ja kieltämättä Gigante oli aika over Japanissa. Koko siis sittenkin merkitsee.

Huh huh. WCW:n ppv:eissä on onneksi joutunut ”nauttimaan” El Giganten ”painista” suorastaan hämmästyttävän vähän. Ennen tätä tapahtumaa ainut Giganten ppv-ottelu oli The Great American Bashin 6-Man Tag Team Match, jossa siinäkin Giganten kehärooli oli niin pieni kuin vain mahdollista. Nyt sitten japanilaisten fanien iloksi WCW:n oli tietenkin raahattava Tokioon ”maailman suurin painija”, ja kyllähän nyt Giant Babaan ja André The Giantiin ihastuneet japanilaiset olivat varsin haltioissaan myös, kun El Gigante nousi kehään. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Gigantella ei ollut kokonsa lisäksi käytännössä mitään muita yhtäläisyyksiä Andrén tai Giant Baban kanssa, joten tämä ottelu oli lähinnä kiusallista katsottavaa. Onneksi tämä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, joten turhan pitkään tätä katsoessa ei tarvinnut kärvistellä. Annan puoli tähteä ihan vain yleisön mahtaville reaktioille ja sille ajatukselle, että Big Cat sai toimia tässä Giganten jobberina.

½

WCW Tag Team & IWGP Tag Team Championship

Steiner Brothers (c) vs. Hiroshi Hase & Kensuke Sasaki (c)

Sitten päästiin illan suuriin otteluihin! Ensimmäisenä oli vuorossa matsi, jossa WCW:n joukkuemestarit kohtasivat IWGP:n joukkuemestarit. Panoksena oli molempien mestaruudet! Itse asiassa Steinerit olivat tähän otteluun tullessaan tuplamestareita, koska he pitivät hallussaan yhä myös US Tag Team -mestaruuksia. WCW Tag Team -mestaruudet he olivat puolestaan voittaneet Fabulous Freebirdseiltä – noh, tavallaan kuusi päivää ennen kuin Freebirdsit olivat voittaneet ne. Nyt saatatte kysyä, että mitä helvettiä. Vastaukseni on lyhyt ja ytimekäs: koska WCW. Katsokaas, näihin aikoihin WCW:llä oli tapanaan nauhoittaa kauhea läjä tv-show’ita kerralla yhdessä tapahtumassa säästääkseen rahaa. Tämä aiheutti hassuja tilanteita, jossa painijat olivat oikeasti jo voittaneet/hävinneet mestaruuden mutta esiintyivät seuraavissa live-tapahtumissa (ESIMERKIKSI PPV:EISSÄ) vielä mestarina/haastajina, koska varsinaista mestaruudenvaihdosta ei ollut lähetetty vielä ppv:ssä. Niinpä WCW päätti yksissä tv-show-nauhoituksissa sitten pistää Freebirdsit jobbaamaan vyönsä Steinereilla. Ongelma vain oli se, että Freebirdsien oli tarkoitus voittaa koko vyöt vasta kuuden päivän päästä koittavassa ppv:ssä, joten Freebirdsit päätyivät jobbaamaan Steinereille vyöt, joita he eivät olleet vielä edes oikeasti voittaneet! Siinä teille WCW:tä. No, nyt kaiken sekoilun jälkeen Steinerit olivat siis tuplamestareita, ja nyt heillä oli mahdollisuus nousta triplamestareiksi, kun he kohtasivat yhden Japanin kovimman, taitavimman ja lupaavimman joukkueen. Hiroshi Hase ja Kensuke Sasaki olivat monen muun tässä show’ssa esiintyneen japanilaispainijan tavoin tähän aikaan vielä nuoria ja parhaimmillaan nousemassa suuren yleisön suosikeiksi. He olivat painineet joukkueena nyt noin vuoden, ja nyt he pitivät hallussaan IWGP Tag Team -mestaruuksia. Aikanaan niin Hasesta kuin erityisesti Sasakesta tulisi japanilaisen painin legendoja. Hase itse asiassa on siirtynyt sittemmin politiikkaan.

No nyt alettiin päästä asiaan! Jumalauta mitä menoa! En muista, milloin olisin nähnyt viimeksi yhtä intensiivisen ja hurjan joukkueottelun – ja ennen kaikkea, milloin olisin nähnyt viimeksi yhtä paljon tapahtumia alle 10 minuutissa. Tätä ottelua olisi katsonut helposti vaikka kaksi kertaa pidempäänkin, mutta tämmöisenä 10-minuuttisenakin taisteluna tämä oli aivan saatanallisen viihdyttävää joukkuepainia. USA-versiossa tätä oli lyhennetty 12 minuutin kokonaiskestosta pari minuuttia, mutta nuo pari minuuttia eivät olleet tässä kohtaa kriittisiä. On oikeastaan aika mahdotonta edes kuvailla, mitä tässä tapahtui tai mikä tämän ottelun tapahtumista teki tästä niin kovan matsin, koska tässä ehti tapahtua 10 minuutissa niin helkkaristi asioita, ettei niiden luettelussa olisi mitään järkeä. Jokainen nelikosta pääsi käyttämään omia vahvuuksiaan, joten ottelun aikana nähtiin hurjia Suplexeja, mielettömiä Clotheslinejä, stiffejä potkuja, näyttäviä top rope -liikkeitä ja paljon muuta. Japanilainen painityyli tuntui sopivan Steinereille erinomaisesti, ja veljeskaksikko olikin matsin aikana aivan liekeissä. Tätä on pidetty yhtenä koko vuoden 1991 parhaista otteluista. Itse en ehkä ihan sinne asti yllä arviollani, mikä toki voi johtua siitäkin, että en ole nähnyt tästä ihan sitä kokonaista versiota. Yhtä kaikki, huippuottelu ja yksi parhaista puhtaista 2 vs. 2 -joukkueotteluista koko tämän projektin aikana.

* * * * 

Singles Match

The Great Muta vs. Sting

Sitten oli illan suuren grudge-ottelun aika. Poikkeuksellisesti japanilaisyleisönkin silmissä The Great Muta oli tässä selvästi heel ja Sting puolestaan rakastettu face. Tarinaa tällä ottelulla todellakin riitti, koska Stingin ja Mutan raju ja henkilökohtainen feud oli saanut alkunsa WCW:ssä vuonna 1989. Lopullista päätöstä vihanpidolle ei ollut koskaan saatu, kun Muta oli lähtenyt WCW:stä ja kokonaan Amerikasta vuoden 1990 alussa. Nyt Sting sitten saapui nousevan auringon maahan saadakseen viimein kostonsa Mutasta ja kohdatakseen hänet vielä kerran rehdissä 1 on 1 -ottelussa. Panoksena ei ollut muuta kuin kunnia – ja enempää tuskin näiden kahden välillä ikinä voisi ollakaan panoksena.

Alan kohta epäillä, että minussa on oikeasti jotain vikaa, kun nämä Mutan ja Stingin ottelut eivät vain millään toimi odottamallani tavalla. Klassikkotapaus on se The Great American Bashin ottelu, joka oli monien mielestä helposti ****-ottelu mutta joka ei vain mielestäni siinä ajassa yltänyt mihinkään muuhun kuin hyvään meininkiin. Silti tuo ottelu on hiuksenhienosti paras näkemäni Muta vs. Sting, koska sen enempää Starrcaden uusintaottelu kuin tämä Supershow’nkaan koitos eivät lopulta vain päässeet tuosta hyvästä tunnelmsta ylemmäs. Tästäkin ottelusta näki, että Mutalle ja Stingille yritettiin kyllä rakentaa Suurta ja Merkittävää ottelua, mutta kun jostain syystä homma ei vain lähtenyt toimimaan missään vaiheessa sillä toivotulla tavalla. Totta kai Sting ja Muta ovat äärimmäisen taidokkaita painijoita, ja keskenään he saivat oikein hyvän ottelun aikaan, mutta. Joku tästä vain puuttui. Paini oli hyvää, mutta ei kuitenkaan sen erityisempää. Tunnelma oli hyvä, muttei kuitenkaan sen erityisempi. Tämän paremmin en osaa edes tätä selittää, mikä on harmi. Haluaisin nimittäin kovasti rakastaa tätä ottelua, mutta tällaisenaan tämä on vain hyvä.

* * *

IWGP World Heavyweight & WCW World Heavyweight Championship

Tatsumi Fujinami (c) vs. Ric Flair (c)

Sitten. Illan suuri Main Event. Ottelu, jossa oli hurjat panokset. WCW:n päämestaruus vastaan NJPW:n päämestaruus. Amerikkalaisen painin suuri legenda vastaan japanilaisen painin suurlegenda. Molempien maiden taitavimmat tekniikkapainijat vastakkain. Fujinami ja Flair olivat käytännössä painineet yhtä kauan. Heillä molemmilla oli ollut jo tähän mennessä yhtä merkittävä ura. Molemmat olivat olleet käytännössä koko 1980-luvun ajan omien promootioidensa ykkösnimiä. Nyt heidän kirkkaimmat vuotensa olivat ehkä monien mielestä jo takanapäin, mutta niin vain he seisoivat jälleen kerran promootioidensa päämestarina. Ja nyt he kohtaisivat toisensa ottelussa, jossa voittaja saisi haltuunsa molempien promootioiden päämestaruudet. Tämä oli siis paperilla ottelu, jonka suuruutta ei voinut etukäteen vähätellä. Toki taustalla vaani buukkaukseen liittyvä varjo: WCW oli tullut tunnetuksi surkeista lopetuksistaan isoissa otteluissa ja ennen kaikkea Dusty finisheistä, joissa ottelun alkuperäinen lopetus kännettin ympäri. Japanissa puolestaan tällaista buukkausta ei voitu sietää, ja NJPW vaati, että tässäkään tapahtumassa ei nähtäisi yhtään epäselvää lopetusta ottelulla. Samaan aikaan kumpikaan promootioista ei kuitenkaan halunnut, että heidän painijansa menettäisi mestaruudensa tässä ottelussa…

Pitää antaa WCW:llä pisteitä siitä, että vaikka tämänkin ottelun lopetukseen oli taas saatava pakollista sekoilua, ei sitä sekoilua aloitettu kuitenkaan heti kehässä, vaan ottelu sai areenalla ihan arvokkaan lopetuksen ja selvän voittajan. Ottelun jälkeen sitten backstagella alkoi niin sanottu pakollinen säätäminen, järkyttävä mestaruuspelleily ja rematchin rakentelu, mutta voin sen nyt tämän yhden kerran antaa osittain anteeksi, koska itse kehätoiminta pidettiin suurin piirtein järkevänä. Silti tästäkin huolimatta ottelun lopetus oli kieltämättä pienoinen pettymys, koska tästä jäi puuttumaan se todellinen huikea lopputaistelu, mikä johtui juuri siitä, että tähän oli saatava tämä pakollinen ”epämääräinen lopetus”. Muutenhan ottelu oli juuri niin kova kuin vain Fujinamin ja Flairin ottelulta piti vähintään odottaakin. On silti todettava, että tämä oli aika lailla juuri sellainen oppikirjamainen kahden tekniikkapainiin erikoistuneen konkarin kohtaaminen kuin vain voi odottaa. Ei millään tavalla yllättävä tai sensaatiomainen. On myös todettava, että ehkä Flair ja Fujinami eivät pistäneet tässä ihan kaikkeaan peliin ja että ehkä heillä olisi vielä ollut vähän enemmänkin annettavanaan. Näistä moitteista huolimatta kehässä oli kaksi legendaarista painijaa, kaksi bisneksen parhaimpiin lukeutuvaa miestä. Ei ole siis pienintäkään epäilystä siitä, etteikö tämä olisi ollut pirun kova ottelu. Flair myös bleidasi näyttävästi, ja Fujinami otti Flairin choppeja sillä tahdilla vastaan, että hänen rintansa oli lopussa ihan ruvella. Muuten ottelu oli rakenneltu varsin täydellisesti, ja ottelussa kerrottiin kokonaisuudessa loistava tarina. Eipä tätä voi tosiaan liikaa moittia, tästä olisi monella painijalla opittavaa. Tässä on myös loistava esimerkki siitä, mikä ero on ”geneerisellä Flair-ottelulla” ja ”geneerisellä Hogan-ottelulla”. WrestleManian ME vaikutti aluksi geneeriseltä Hogan-ottelulta, eli pirun tylsältä brawlaukselta (vaikka muuttuikin sitten kovan yrityksen ansiosta ihan hyväksi matsiksi). Tämä puolestaan oli ehkä tietyllä tavalla ”geneerinen Flair-ottelu”, eli huippuluokan tekniikkamatsi.

* * * * 


Post match -säätö:

Koska tämä ottelu (toisin kuin kaikki muut ottelu illan aikana) käytiin erikoisella WCW/New Japan -sekoitussäännöillä, oli katsojille ilmoitettu jo etukäteen, että painija diskattaisiin, jos hän heittäisi vastustajansa yläköyden yli. Japanissa (ja missään muuallakaan itseään kunnioittavassa painipromootiossa 1990-luvulla, saatana) ei tällaista idiottimaista sääntöä ollut, mutta WCW roikkui edelleen aataminaikuisissa perinteissään kiinni ja vaati, että tähän otteluun tuo pykälä saatiin. No, ei ollut tietenkään vaikea arvata, että ottelun loppuminuuteilla sitten ottelun yhdysvaltalainen tuomari (joka muuten oli muuan Bill Alfonso, tuleva legendaarinen manageri) tyrmättiin ja että tuon jälkeen Fujinami heitti Flairin yläköyden yli. Katsojille jäi kuitenkin epäselväksi, näkikö juuri toipumaisillaan oleva Alfonso tuota tekoa. Samalla Flair oli jo palannut kehään, missä Fujinami sitten selätti hänet ja kehään rynnännyt japanilaistuomari laski kolmeen. Fujinami julistettiin ottelun voittajaksi ja uudeksi WCW World Heavyweight -mestariksi. Flair kyllä protestoi ja Alfonso kommentoi tilannetta ringsidellä, mutta areenalla katsojille jäi silti päivänselvästi se olo, että Fujinami oli voittanut mestaruuden. No, backstagella jälkipuinneissa sitten Flair saapui raivoamaan Fujinamille ja riisti tältä tämän hallussaan pitämän WCW World Heavyweight -mestaruuden. Myös Bill Alfonso saapui ilmoittamaan, että hän oli ottelun virallinen tuomari ja että Fujinami olisi pitänyt diskata. Nyt show’n amerikkalaisella katsojalla ei sitten ollutkaan enää mitään hajua, kuka oli mestari ja mitä tässä oikein oli tapahtunut. Eikä kuvio suinkaan ollut lopulta edes näin yksinkertainen kuin miltä se tässä vaiheessa vaikutti. Mutta palataan siihen seuraavassa arvostelussa.)


Kaksi huippuluokan ottelua, kolme kivaa (ikävästi klipattua) alakortin ottelua, yksi hyvä semi-ME ja ihanan lyhyenä pidetty turha väliottelu. Eipä tätä lyhennettyä amerikkalaistakaan versiosta WCW:n ja NJPW:n yhteisshow’sta voi pitää näillä spekseillä kovin huonona, vaikka olisi toki ollut vielä kivempaa nähdä USA:ssakin kokopitkä versio. Oli miten oli, tämän tapahtuman suurin heikkous oli tietenkin se, että tästä puuttui sellainen varsinaisen ”ppv:n fiilis”, koska kyseessä oli lähinnä tapahtuma täynnä yhteenkasattuja otteluita ilman mitään järisyttäviä feudeja tai erityisiä tarinoita. Siitä huolimatta tämä oli helposti Hyvä ppv ja oikein mainio suoritus WCW:ltä.

Wikipedia: WCW/NJPW Supershow 1991

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.9.2017

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania VII

Next post

Arvio: WCW SuperBrawl I

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.