1995ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Slamboree 1995

Päivämäärä: 21.5.1995

Sijainti: St. Petersburg, Florida (Bayfront Arena)

Yleisömäärä: 7 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Slamboree oli hyvää vauhtia vakiintunut osaksi WCW:n vuotuista ppv-kalenteria, ja niin oli myös ppv:n lisänimi ”A Legend’s Reunion”. Kahden viime vuoden tapaan myös vuoden 1995 Slamboreessa nähtiin siis Hall of Fame -seremonia, jossa joukko NWA/WCW-legendoja liitettiin WCW:n Hall of Fameen. Lisäksi illan aikana nähtiin yksi legendojen välinen ottelu. Tällä kertaa Slamboreeta ei kuitenkaan kahden viime vuoden tapaan avattu sillä, että iso joukko NWA/WCW-legendoja saapui näyttäytymään sisääntulorampilla, eikä legendoilla muutenkaan ollut enää tämän vuoden tapahtumassa ollenkaan niin isoa roolia kuin kahtena edellisenä vuonna. Seuraavana vuonna Slamboreen kohdalla olikin sitten jo luovuttu kokonaan ”A Legend’s Reunion” -gimmickistä, ja samalla myös koko WCW:n Hall Of Fame painui tämän vuoden jälkeen unholaan. Tästä hieman lisää myöhemmin arvostelussa.

Koska WCW:ssä ei muuten ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää Uncensoredin jälkeen, siirrytään suoraan tapahtumaan. Selostajinamme tällä kertaa Bobby Heenan ja ERIC BISCHOFF. Tony Schiavone puuttui tapahtumasta, koska Schiavone oli päässyt kauan kaipaamaansa niskaleikkaukseen juuri ennen tapahtumaa. Sen sijaan viime ppv:ssä poissaolollaan loistanut Gene Okerlund oli nyt takaisin kuviossa. Mainittakoon myös, että tämä ppv jäi viimeiseksi legendaariselle kehäkuuluttajalle Gary Michael Cappettalle, joka irtisanottiin pian tämän ppv:n jälkeen säästösyistä. Ehkä hieman yllätäen Cappetta jättäytyi tämän jälkeen kokonaan pois bisneksestä vuosien ajaksi. Eikä Cappetta ollut ainut, jolle tämä ppv jäi viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi: WCW:n suuri selostajalegenda Gordon Solie lähti WCW:stä myös pian tämän ppv:n jälkeen. Tästä myös vielä lisää Hall of Fame -seremonian kohdalla. Ennen lähtöään Solie selosti kuitenkin vielä yhden ppv-ottelun, koska hän toimi tässä tapahtumassa Bobby Heenanin selostajaparina legendojen välisen ottelun ajan. Solie on kyllä yksi tämän alan merkittävimpiä selostajanimiä, joka muun muassa selosti koko tämän projektini ensimmäisen ppv:n Starrcade 1983:n. Tämä Slamboree 1995 jäisi viimeiseksi kerraksi, kun häntä kuultaisiin ppv:ssä. Vuonna 2000 Solie kuoli kurkkusyöpään.

WCW Tag Team Championship

Harlem Heat (c) vs. Nasty Boys

Ei, tässä kuukaudesta toiseen jatkuvassa Harlem Heatin ja Nasty Boysien välisessä feudissa ei ollut tapahtunut edelleenkään mitään merkittävää uutta. Nastyt olivat siis voittaneet Harlem Heatin Uncensoredissa, mutta koska tuon ppv:n yhdessäkään ottelussa ei jostain syystä ollut mestaruus panoksena, pitivät Booker T ja Stevie Ray mestaruudet edelleen itsellään. Nyt he kuitenkin joutuivat puolustamaan vöitään vielä kerran ppv:ssä Nastyja vastaan, koska tokihan Nastyt olivat Uncensored-voitollaan ansainneet mestaruusottelun. Matsin alkaessa näytti kuitenkin pahasti siltä, että Jerry Sags joutuisi painimaan tämän ottelun yksin, koska Brian Knobbs ei saapunut hänen kanssaan ollenkaan kehään. Selostajat selittivät syyksi sen, että ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä WCW:n uusi joukkue Blue Bloods – eli Lord Steven Regal ja hänen uusi joukkueparinsa Earl Robert Eaton – olivat hyökänneet Knobbsin kimppuun.

Vähitellen alkaa olla aika vaikea kirjoittaa mitään uutta enää näistä Harlem Heatin ja Nasty Boysien otteluista, koska tämä on jumalauta NELJÄS ppv-ottelu putkeen näiltä joukkueilta. Oliko WCW:n joukkuedivari tähän aikaan todella näin ohut, vai eikö kellään ollut vain mitään ideoita? Harlem Heat ja Nasty Boys eivät vieläpä millään mittareilla ole mitenkään erityisen herkullinen paritus toisiaan vastaan, joten tuntuu aivan käsittämättömältä, että WCW haluaa kuukaudesta toiseen jankata tätä samaa ottelua. No, laadultaan tämä oli – kuten olettaa sopii – aika lailla samanlainen kuin kaikki muutkin näiden joukkueiden ottelut. Ehkä jos nämä johonkin paremmuusjärjestykseen pitäisi laittaa, tämä saattaisi olla siellä parhaassa päässä, koska tästä jotenkin huokui se, että nyt ollaan vihdoin viimeisen ottelun äärellä. Jerry Sags joutui painimaan suurimman osan ottelusta yksin, koska Brian Knobbs oli takahuoneessa myymässä ”loukkaantumistaan”, mutta Sags hoiti roolinsa yllättävänkin hyvin. Sags myi Heatin iskut oikein hyvin ja vaikutti tavallaan tässä buukkauksessa oikeasti ihan sympaattiselta babyfacelta. Ottelussa taidettiin myös nähdä ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Booker T:n Harlem Hangover, ja onhan se vain pirun nätti liike Bookerilta. Loppukäänteet ja lopetuskin toimivat tässä ihan moitteetta, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan hyvä joukkuemestaruusmatsi. Ottelun jälkeen Blue Bloods saapui ringsidelle katsomaan voittajien juhlintaa.

* * ½

Singles Match

The Man With No Name vs. Kevin Sullivan

Mistä tietää katsovansa WCW:tä? Vain WCW:ssä Brutus Beefcake pääsee painimaan ppv:ssä nimellä THE MAN WITH NO NAME. Kyllä. Tämä saattaa olla koko painihistorian typerin painijan nimi ja samalla yksi typerimmistä gimmickeistä ikinä. Joten. No, mitä muuta voi WCW:ltä odottaa. Miten The Butcherista tuli The Man With No Name, saatatte nyt kysyä. No, kaikki alkoi SuperBrawl V:ssä nähdystä klassikko-ottelusta Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välillä. Tuolloin Butcher oli vielä Kevin Sullivanin puolella ja seisoi tämän kulmauksessa ottelun ajan. Matsin lopussa Kevin Sullivan kuitenkin käytti Butcheria halpamaisesti hyödykseen paiskaamalla Dave Sullivanin kovan kallon suoraan Butcherin kasvoja päin. Butcher jäi seurauksen jälkeen kitumaan todella tuskaisen näköisenä maahan. Poikkeuksellisen kova kipu tietenkin johtui siitä, että 1990-luvun alussa Butcherin koko kasvojen luusto oli murtunut vakavasti. Nyt vanhat vammat palasivat iskun seurauksena. Eivätkä pelkästään vammat: pian nimittäin paljastui, että iskun seurauksena Butcher MENETTI MYÖS MUISTINSA (juu), ja siksi hän kääntyi entistä ystäväänsä Sullivania vastaan. Muistinsa menettäneelle miehellä ei myöskään ollut nimeä, mutta sen hän tuntui tietävän, että hän halusi kostaa muistinsa menettämisen ja vähän kaiken muunkin Kevin Sullivanille. Ja niinpä sitten oltiin tilanteessa, jossa Kevin Sullivan pääsi painimaan Nimetöntä Miestä vastaan ppv:ssä.

Huh huh, pakko arvostaa tätä WCW:n tyyliä buukata kyllä kaikkea aivan ihmeellistä paskaa ppv:eidensä täytteeksi. Erityisesti pitää tietenkin arvostaa Brutus Beefcaken jatkuvia uusia gimmickejä ja jatkuvasti uusia hahmonimiä. Itse otteluhan Sullivanin ja Beefcaken välillä oli täysin yhdentekevä, eikä siinä ollut mitään viihdyttävää. En silti luokittele tätä ihan täydeksi paskaksi, koska Sullivan on kuitenkin pätevä kaveri, ja osaa jo pelkästään ilmeillä ja eleillään tuoda otteluun aina jotain kiinnostavuutta. Ja on Beefcake nyt sentään parempi painija kuin Dave Sullivan, joten ihan Sullivan vs. Sullivan -otteluiden tasoista kuraa ei nyt tarjoiltu. Ei tässäkään ottelussa silti mitään kehuttavaa varsinaisesti ollut – paitsi se, että ottelun päättänyt puhdas lopetus oli kyllä hämmästyttävä ratkaisu ja tuntui todella virkistävältä buukkaukselta. Ottelun jälkeen päästiin sitten kuitenkin sekoilumoodissa ihan uudelle tasolle, koska tässä ppv:ssä alkunsa sai legendaarinen Dungeon of Doom -meininki. Ottelun jälkeen screenille ilmestyi nimittäin hyvin erikoisen näköinen mies, joka näytti oleilevan jonkinlaisessa erikoisessa sinisessä luolassa. Mies huusi Sullivanin perään, kutsui tätä ”pojakseen” ja käski Sullivanin palata luokseen, koska heidän oli lopetettava Hulkamania. Sullivan näytti hämääntyvän miehen ilmestymisestä täysin ja karkasi kehästä pois yleisön kautta katsomatta screeniin ollenkaan. Voi pojat, tästä tulee vielä hyvä. Screenillä nähty mies oli siis oikeasti 1960-1980-lukujen painija King Curtis Iaukea, mutta palaisimme häneen kyllä vielä.

Singles Match

Dick Murdoch vs. Wahoo McDaniel

Sitten vuorossa oli legendojen ottelu, jossa ei tietenkään mitään kummempaa feudia ollut taustalla. Tai siis: toki Murdoch ja McDaniel olivat menneinä vuosikymmeninä feudanneet toistensa kanssa vaikka kuinka paljon, mutta mitään tuoretta vihanpitoa ei ollut taustalla, koska molemmat olivat jo puoliksi eläköityneet kehästä. Murdoch oli tosin alkuvuodesta käynyt painimassa WWF:n Royal Rumble -ottelussa, joten Murdoch oli nyt onnistunut saman vuoden aikana painimaan sekä WCW:n että WWF:n tapahtumassa 48 vuoden iässä. Tämä jäisikin sitten Murdochin viimeiseksi ppv-otteluksi, koska vuonna 1996 hän kuoli sydänkohtaukseen. Ai niin: en ole tarkoituksella muuttanut Murdochin ja McDanielin kuvia mustavalkoiseksi, vaan tämä kyseinen ottelu todellakin lähetettiin mustavalkoväreillä ppv-lähetyksessä.

Pakko antaa kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille neropatille, jonka mielestä oli loistava idea muuttaa lähetyksen värit MUSTAVALKOISIKSI, kun Dick Murdoch ja Wahoo McDaniel saapuivat painimaan ”legendojen ottelun”. Kyllä, mustavalkoiseksi. Kyllä, Wahoo McDanielin ja Dick Murdochin otteluun. Siis sellaisen kahden painijan otteluun, jotka ovat ison osan urastaan painineet ihan normaaleissa värilähetyksissä. Mutta ei sillä mitään väliä ole, koska nyt haluttiin alleviivata nostalgiaa! Ei ihme, että tämä mustavalkohömpötys olikin viimeinen kerta, kun Slamboree-ppv:ssä oli tämä ”A legend’s reunion” -gimmick. Noin muuten tämä McDanielin ja Murdochin ottelu oli juuri niin yhdentekevä kuin saattoi vain kuvitella. Kumpikaan ei ollut vuonna 1995 varsinaisesti elämänsä kunnossta, jotten lopputuloksena oli laiskaa brawlausta ja simppeli lopetus. Ei nyt täyttä kuraa, mutta kaikin puolin heikko ja turha ottelu.

IWGP World Heavyweight Championship

The Great Muta (c) vs. Paul Orndorff

Seuraavaksi oli vuorossa ottelu, jonka varsinaisesta syystä minulla ei ole oikeastaan mitään hajua. WCW:ssä säännöllisen epäsäännöllisesti vieraillut japanilaistähti The Great Muta oli voittanut muutama viikko ennen Slamboreeta NJPW:n päämestaruuden IWGP World Heavyweight -mestaruuden Shinya Hashimotolta, ja nyt hän saapui vierailemaan WCW:ssä puolustakseen vyötään WCW-konkaria Paul Orndorffia vastaan. Ei tällä ottelulla mitään kummempaa feudia siis todellakaan ollut: ilmeisesti WCW halusi vain New Japan -yhteistyön nimissä tuoda taas Mutan painimaan ppv:hensä. Hupaisa yksityiskohta tässä ottelussa on se, että WCW oli ehtinyt mainostaa Mutan puolustavan IWGP World Heavyweight -mestaruuttaan Slamboreessa jo ennen kuin Muta oli voittanut vyön Hashimotolta.

Saattaa olla, että yliarvioin nyt tämän ottelun, mutta oli jotenkin vain todella ilahduttavaa nähdä pitkästä aikaa perinteinen, hyvin rakennettu ja kokonaisuutena yllättävän toimiva PAINIottelu WCW:ssä. Ei tässä tietenkään mitään erityisen jännittävää tai erikoista nähty, koska 1) Orndorff ei ollut enää missään elämänsä kunnossa ja 2) Muta ei koskaan pystynyt parhaisiin suorituksiinsa WCW-vierailuillaan. Tästä huolimatta sekä Muta että Orndorff tiesivät kyllä, mitä tehdä kehässä, ja yhdessä he saivatkin aikaan kaikin puolin pätevän ottelun. Jos vain tässä olisi ollut vähän vähemmän restholdeja ja paikallaan junnaamista, tämä olisi voinut yltää jopa hyvään arvosanaan, koska tämä oli kuitenkin kaikin puolin perustoimiva matsi. Nyt ottelun keskiosa junnasi kuitenkin sen verran pahasti paikallaan, että hyvästä ja näyttävästä lopetuksesta huolimatta tämä jää alle kolmen tähden. Erityiskiitosta pitää kuitenkin antaa jälleen yhdelle puhtaalle lopetukselle.

* * ½

WCW Television Championship

Arn Anderson (c) vs. Alex Wright

Uncensoredin jälkeen Arn Anderson oli hylännyt Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen (joka alkoi muutenkin olla hajoamaisillaan) ja liittoutui vanhan ystävänsä Ric Flairin sekä Vaderin kanssa. Tämä tuhokolmikko alkoikin dominoida WCW:tä parhaansa mukaan, ja suurimman osan ajastaan Anderson oli itse asiassa käyttänyt Hoganin uuden apurin, mysteerisen Renegaden kanssa tappelemiseen. PPV:n tullen Anderson ei kuitenkaan kohdannut Renegadea, vaan hän joutui puolustamaan edelleen hallussaan pitämäänsä TV-mestaruutta nuorta Alex Wrightia vastaan. Saksalainen ”wunderkid” oli edelleen voittamaton 1 on 1 -otteluissa, joten hän oli ehdottomasti ansainnut mahdollisuuden päästä ottelemaan TV-mestaruudesta.

Ja taas yksi ottelu, joka päättyi puhtaaseen lopetukseen! En tiedä, mitä WCW:n buukkaustiimissä on oikein tapahtunut, mutta tämä on todella virkistävää katsottavaa. Noin muutenkin tämä Andersonin ja Wrightin ottelu oli tähän mennessä koko illan paras ottelu. Suurin ongelma tässä oli se, että Wright on edelleen harmillisen vihreä, ja siksi hänellä ei oikein tunnu olevan mitään kunnollista hajua ottelun kuljettamisesta tai rakentamisesta. Tämä siis suurena erona verrattuna äskeiseen otteluun, jossa vastakkain oli kaksi konkaria, jotka todellakin osasivat tällaiset asiat. Onneksi Wrightia vastassa oli kuitenkin Anderson, joka tiesi kehäpsykologiasta kaiken oleellisen ja pystyi kantamaan Wrightin suurin piirtein niin hyvään otteluun kuin vain mahdollista. Samalla Wright pystyi sitten keskittymään näyttäviin high flying -liikkeisiinsä, kuten ulos kehästä vedettyyn Crossbodyyn ja ilmavaan Missile Dropkickiin. Tähän päälle Wright myös myi ihan hyvin Andersonin signature-liikkeet, kuten Spinebusterin ja erityisesti DDT:n. Ottelun lopetus oli myös puhtaan lisäksi buukattu hyvin, joten kyllä tämä nousee juuri ja juuri hyväksi otteluksi. Jos vain Wrightin tilalla olisi ollut Brian Pillman, olisi mahdollisuuksia ollut vielä aika paljon enempään.

* * *

Singles Match

Meng vs. Road Warrior Hawk

Voi pojat, Hawk on palannut! Kyllä vain, jo pidemmän aikaa painihuhuissa oli puhuttu siitä, että WCW yritti jälleen tuoda Animalia ja Hawkia takaisin ja yhdistää Road Warriorsit ensimmäisen kerran sitten vuoden 1992. Nuo suunnitelmat kaatuivat kuitenkin toistuvasti siihen, että Animal pystyi edelleen nostamaan vakuutusrahoja loukkaantumistensa seurauksena eikä ollut siksi kiinnostunut palaamaan painimaan. Hawk oli puolestaan keskittynyt painimaan Japanissa sen jälkeen, kun hänen edellinen WCW-vierailunsa päättyi vuoden 1993 lopussa. Nyt tätä ppv:tä edeltäneeessä Main Event -tv-lähetyksessä nähtiin kuitenkin yllätys, kun kaikista maailman painijoista Hawk vastasi Mengin avoimeen haasteeseen. Col. Robert Parkerin manageroima tuhokone Meng oli siis saapunut Main Event -lähetykseen uhoamaan omaa erinomaisuuttaan, ja tuo uho päättyi siihen, kun Hawk teki yllätyspaluunsa ja kävi Mengin sekä Parkerin kimppuun. Mengin ja Hawkin välille buukattiin Slamboreehen ”bonusottelu”.

Huh, olipa kokonaisuudessaan täysin turha ottelu. Meng ja Hawk mäiskivät toisiaan nyrkeillä parin minuutin ajan kehässä, jatkoivat sen jälkeen toistensa mäiskimistä nyrkeillä kehän ulkopuolella – ja sitten ottelu olikin jo ohi. Sen enempää Mengillä kuin Hawkillakaan ei ole kykyä tällaisten otteluiden painimiseen mitenkään kiinnostavasti, joten tietenkin lopputuloksena oli puhtaasti huono ottelu. Ja tällä kertaa piristämässä ei ollut edes toimivaa lopetusta. Tämän enempää en oikeastaan osaa sanoa tästä. Onneksi tämä oli sentään suhteellisen lyhyt ottelu. Eteenpäin.

½ 

Tässä välissä nähtiin sitten Gordon Solien juontama pitkä Hall of Fame -seremonia, jossa esiteltiin WCW:n vuoden 1995 Hall of Fame -luokka. Paikan Hall of Famessa saivat Wahoo McDaniel, Terry Funk, Angelo Poffo, Antonio Inoki, Big John Studd, Dusty Rhodes – ja lopuksi Solie itse yllätettiin, kun Dusty Rhodes ilmoitti, että myös Solie on virallisesti julistettu Hall of Famen jäseneksi. Tämä vuoden 1995 Hall of Fame -luokka jäi viimeiseksi WCW:n historiassa. Osasyy Hall of Famen lopettamiselle lienee se, että Hall of Famen nimeämisestä vastannut Gordon Solie jätti yhtiön pian tämän ppv:n jälkeen. Varmaan muutenkaan WCW ei vain kokenut Hall of Famea niin merkittäväksi. Samaan lopputulokseen tuli nimittäin WWF vuotta myöhemmin: se lopetti oman Hall of Famensa vuonna 1996, ja seuraavan kerran painipromootion oma Hall of Fame -seremonia nähtäisiin vasta vuonna 2004. Ai niin! Tässä seremonian aikana ppv-debyyttinsä teki muuan Cody Rhodes. 9-vuotias Cody-poika oli nimittäin isänsä Dustyn mukana, kun Dusty tuli hakemaan kunniapystiään.

Mutta miksi Gordon Solie siis jätti WCW:n juuri kun oli itse päässyt Hall of Fameen? Syitä saattoi olla useampiakin, mutta yleisen näkemyksen mukaan yksi iso vaikuttaja oli se, että Solie oli äärimmäisen pettynyt siihen, että Angelo Poffo nimettiin WCW:n Hall of Fameen. ”Kuka on Angelo Poffo”, saatatte kysyä, ja ehkä se kertoo kaiken oleellisen siitä, kuuluuko hän minkään painipromootion Hall of Fameen. Poffo oli siis Randy Savagen isä, ja Savage käytännössä pakotti politikoimalla WCW:n nimeämään isänsä Hall of Fameen, vaikka Poffo oli ollut painiurallaan lähinnä alueellisten promootioiden midcarder-painija. Solien mukaan Poffolla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa Hall of Fameen, mutta politikointi ajoi hänen ohitseen. Tämä oli Solielle viimeinen niitti. Samoin nettihuhut kertovat, että Solie ei myöskään pitänyt siitä, että vain pari kuukautta ennen Slamboreeta kuollut Big John Studd nimettiin Hall of Fameen. Studd ei myöskään ollut koskaan merkittävä nimi NWA:ssa/WCW:ssä (vaan ennemmin WWF:ssä), mutta se ei ollut Solien suurin huoli. Studdin nimittäin tiedettiin syöneen lähes koko uransa kasvuhormoneja, jotta hän olisi mahdollisimman isokokoinen (André The Giantin kokoinen), ja nuo kasvuhormonit todennäköisesti johtivat Studdin kuolemaan. Solie ei arvostanut sitä, että steroideihin julkisesti tiukan linjauksen ottanut WCW osoitti tekopyhyytensä nostamalla Big John Studdin Hall of Fameen ainakaan heti tämän kuoleman jälkeen.

Lights Out Match

Big Bubba Rogers vs. Sting

Big Bubba Rogersin ja Stingin välinen feud oli jatkunut Uncensoredin jälkeen hyvin samanlaisena, eikä siinä ollut tapahtunut mitään merkittävää muutosta. Sting oli pettynyt siihen, että Rogers oli onnistunut voittamaan hänet Uncensoredissa, ja nyt Sting janosi kostoa. Tämä Rogers-feud on oikeastaan hyvä osoitus siitä, miten Sting oli pian Hoganin WCW-debyytin jälkeen jumittunut tälleiseksi ylemmän keskikortin faceksi, jolla ei oikein ollut mitään oleellista roolia. Tätä jatkuikin aina syksylle 1996 saakka. Ai niin: tämän ottelun stipulaatio oli ”Lights Out Match”, mikä tarkoitti oikeasti vain No DQ -ottelua. Blaaaaaah.

Toinen kerta ei Stingin ja Big Bubba Rogersin tapauksessa tehnyt hyvää otteluparille. Vielä Uncensoredissa Sting ja Rogers pääsivät ”loistamaan” (jos **½-tasoisen ottelun painimista voi loistamiseksi kutsua), koska kaikki muu koko tapahtumassa oli niin kamalasti buukattua paskaa, että yksi normaali entertainment brawl -tyylinen ottelu oli virkistävä poikkeus. Nyt kortissa oli nähty kuitenkin pari muutakin ihan oikeaa ottelua, joten Stingin ja Rogersin ottelulla ei ollut enää samanlaista virkistävää asemaa. Kun tähän sitten yhdistetään se, että tämä ottelu oli oikeastaan vain heikompana versiona ensimmäisen ottelun toistamista ja että koko Lights Out -stipulaatio oli täysin idioottimainen, ei tästä ottelusta voi liiemmin innostua. Miksi tätä piti edes mainostaa ”Lights Out” -otteluna, kun No DQ -stipulaatiota ei kuitenkaan hyödynnetty käytännössä mitenkään. Plus että ”Lights Out” on kyllä typerin nimi No DQ -ottelulla mikä on keksitty. No, lopetus oli sentään tässäkin puhdas, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ok-luokan tv-ottelu-tyylinen ottelu. Huonompikin voisi olla siis, ainakin WCW:ssä vuonna 1995.

* *

Tag Team Match

Ric Flair & Vader vs. Hulk Hogan & Randy Savage

Sitten. Illan iso ottelu. Main Event. RIC FLAIRIN PALUUOTTELU. Kyllä, sen saman Ric Flairin, joka hävisi puoli vuotta aiemmin Halloween Havocissa Hulk Hoganille eläköitymisottelun. Sama Ric Flair, joka vannoi, ettei koskaan palaisi kehään, jos hän joutuisi eläköitymään. No, puoli vuotta on kyllä painimaailmassa aikamoinen ikuisuus. Tuskin WCW tai varsinkaan Flair itsekään olisivat halunneet tuoda Flairia näin nopeasti takaisin painikehiin, mutta karu tosiasia oli vain se, että WCW:n heel-tarjonta Main Event -tasolla oli Vaderin ohella käytännössä olematon, joten WCW tarvitsi Flairia kipeästi takaisin. Niinpä sitten Uncensoredissa nähtiin maailman kiusallisin kuvio, jossa täysin selittämättömästä syystä naiseksi pukeutunut Flair hyökkäsi Savagen kimppuun kesken tämän ja Avalanchen ottelun. Main Eventissä Flair sekaantui manageroitavansa Vaderin ja Hoganin väliseen otteluun, ja lopulta Hogan voitti Strap-ottelun raahaamalla Flairin perässään neljään kehäkulmaukseen, vaikka Flair ei millään tavalla ollut ottelun virallinen osanottaja. Seuraavina viikkoina Hoganin, Savagen ja heidän uuden liittolaisensa, Ultimate Warrioria kaikin mahdollisin tavoin kopioivan Renegaden feud Vaderin, Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa kiihtyi kiihtymistään. Hogan ja Savage alkoivat kuumeisesti vaatia, että WCW:n johtokunta suostuisi palauttamaan Flairin oikeuden painia WCW:ssä. Johtokunta suostui tähän, kun Hogan ja Savage olivat vaatineet asiaa tarpeeksi kauan, ja niinpä Slamboreehen viimein buukattiin ottelu, jossa Flair palaisi painikehiin ja asettuisi yhdessä Vaderin kanssa Hogania ja Savagea vastaan.

Toivoin tältä ottelulta huomattavasti enemmän, koska tämä oli kuitenkin Ric Flairin paluuottelu. Toisin kävi: kokonaisuutena tämä ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista, mitä en olisi jo unohtanut muutaman kuukauden päästä. Se ei toki tarkoita sitä, etteivätkö Vader, Flair ja Savage olisi hoitaneet hommaansa kehässä erittäin hyvin (ja okei, ei se Hogankaan nyt täysin kamala ollut), joten lopputuloksena oli kyllä hyvä ja viihdyttävä entertainment brawl -mäiskintä. Juuri sellainen väli-ppv:n ME, mikä tästä ottelusta alusta lähtien huokui todella vahvasti. Samoin kuin koko tapahtumasta huokui se väli-ppv:n tunnelma. Sinänsä siis tämä onnistui roolissaan oikein hyvin, mutta olisihan sitä nyt ollut kiva nähdä välillä vaikka joku oikeasti yllättävän hyvä tai viihdyttävä tai erikoinen ottelu eikä vain juuri sitä meininkiä, mitä uskalsi etukäteen odottaa. Kiinnostavinta oikeastaan koko Main Eventissä oli se, että facejen sisääntulon aikana ja myöhemmin kesken ottelun sisääntulorampille ilmestyi isokoinen mies, joka näytti tuijottavan hyvin kuumottavasti Hulk Hogania. Kukaan ei tiennyt, kuka tuo mies oikein oli, mutta aika Jättiläismäiseksi häntä voisi kutsua…

* * *


Noh, oli tämä sentään vuoden ensimmäinen WCW-ppv, jossa oli peräti kaksi kolmeen tähteen yltävää ottelua. Yhtään yli kolmen tähden matsia ei toki ollut edelleenkään, mutta sen sijaan kolme maksimissaan yhden tähden ottelua tästäkin tapahtumasta löytyi. Kokonaisuteena Slamboree tuntui täysin turhalta väli-ppv:ltä, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa tai säväyttävää, joten kyllä tämäkin Surkean puolelle jää, vaikka oli juuri ja juuri kahta edellistä WCW-ppv:tä parempi. Kovaa menoa, WCW. Kovaa menoa.

Wikipedia: WCW Slamboree 1995

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.12.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF In Your House 1

Next post

Arvio: WCW The Great American Bash 1995

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.