Arvio: WCW Souled Out 1999

Päivämäärä: 17.1.1999

Sijainti: Charleston, Länsi-Virginia (Charleston Civic Center)

Yleisömäärä: 10 833

Souled Out nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1997, jolloin ppv:n idea oli, että se oli nWo:n oma ppv, jonka koko lähetystä, tuomarointia ja kaikkea muutakin hallitsi nWo-porukka. Kaikki ottelut olivat nWo vs. WCW -kamppailuja. Koska tuo tapahtuma floppasi aika reippaasti, oli seuraavan vuoden Souled Out jo ihan normaali ppv-tapahtuma, ja vuoden ’99 Souled Out jatkoi samalla linjalla. Yksi ero tosin oli. Kaikki vuoden ’98 WCW-ppv:t olivat olleet virallisesti WCW:n ja nWo:n ”yhteisiä”, mutta nyt tammikuun neljännen päivän temppujen takia WCW oli ottanut taas ppv-lähetykset täysin omiin nimiinsä. Käytännössä tämä ei tiennyt mitään muutosta. Selostajanamme jälleen Tony, Mike ja Bobby tässä ensimmäisessä ppv:ssä nWo:n uuden ajan alkamisen jälkeen.

Singles Match

Mike Enos vs. Chris Benoit

Vuoden ensimmäinen WCW-ppv alkoi taas varsin erikoisella ottelulla, kun WCW:n rosterin selvästi aliarvostetuin painija Chris Benoit kohtasi WCW:n laajahkoon jobberikaartiin kuuluvan Mike Enoksen. Enoksen huippuvuodet olivat ’90-luvun alussa, jolloin hän paini WWF:ssä toisena Beverly Brotherseista, mutta sittemmin hän ei ollut mitään mainittavaa saanut aikaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ppv-tason singles-ottelunsa tämän projektin aikana. Mitään feudia ei taustalla ollut, kunhan Four Horsemanin jäsenelle Benoit’llekin päätettiin pitkästä aikaa buukata 1 vs. 1 -ottelu.

En etukäteen odottanut ottelulta yhtään mitään, koska Enos ei mitenkään erityisen mainittavan lahjakas painija ole, enkä uskonut yleisönkään kauheasti syttyvän tähän avauskamppailuun. Siihen nähden tämä oli ainakin pienehkö positiivinen yllätys, vaikka toki Benoit’n taidot pitäisi aina muistaa ottaa huomioon odotuksissaan. En kylläkään lähde tätä millään ylistyssanoilla kehumaan, koska olihan tämä aika perussuoritus Benoit’lle, joka ei selvästikään mitään parastaan pistänyt tämänkaltaiseen filler-otteluun. Kuitenkin ihan hyvä ottelu, ja varsinkin lopetus oli yllättävänkin vauhdikasta menoa. Enoskin veti ihan hyvin.

* * ½

Singles Match

Norman Smiley vs. Chavo Guerrero Jr.

Tässä oli sitten kiistatta vuoden feud toistaiseksi. Smiley ja Chavohan kohtasivat jo tuossa vuoden ’99 ensimmäisessä Nitrossa. Tuon ottelun voitti Chavo, mutta ottelun jälkeen raivoissaan ollut Smiley pieksi Chavon pahanpäiväisesti. Seuraavalla viikolla homma muuttui sitten jo todella henkilökohtaiseksi, kun Smiley kaappasi ja myöhemmin teloitti keppihevonen Pepen kesken tämän syntymäpäiväjuhlien. Pepe oli ollut ehkä hieman epävakaan Chavon läheisin ystävä ja aina Chavon mukana tämän otteluissa. Homma muuttui entistä karummaksi, kun tässä ppv:ssä Smiley saapui paikalle uurnan kanssa, ja uurnassa oli sisällä tietenkin Pepen jäänteet. Puhdasta kultaa!

Harmi, että Norman Smileyllä ei ollut kykyä tuoda tämän storylinen kultaisuutta mukaan myös kehään. Saattaa olla ihan oikeasti, että vika on vain minussa, mutta itse en henkilökohtaisesti kykene nauttimaan näistä Smileyn otteluista. Tässäkin Norman ja Chavo vetivät teknisesti oikein taidokasta submission-painia, mutta jotenkin Smiley on vain niin helkkarin tylsä, että suurimman osan ajasta toivoin vain, että tämä ottelu loppuisi. Taidokasta painia siis, mutta aivan jumalattoman tylsää. Asiaa ei paranna sekään, että tämä oli show’n toiseksi pisin ottelu. Kunniaa on kuitenkin annettava Chavolle, joka sai loppupuolelle otteluun jonkun verran väriä, ja loppupuoli olikin jo ihan kivaa menoa. Silti alkupuolen pitkähkö tylsyys vaanii mielessäni.

* *

Tässä välissä olisi ilmeisesti pitänyt olla Fit Finlayn ja Van Hammerin ottelu, mutta jostain syystä se puuttui versiostani. En voi vakavissani väittää, että olisin jotenkin murheenmurtama tämän puutoksen takia.

Singles Match

Wrath vs. Bam Bam Bigelow

Kuten jo Nitron kohdalla arvelinkin, sai nähden super heavyweightin ryminäkamppailu jatkoa ppv:ssä. Sanotaan nyt vielä kerran, koska en alun perin tajunnut sitä kovin selvästi tuoda selville, että Bam Bam Bigelow oli siirtynyt marraskuussa 1998 ECW:stä WCW:hen. Tämä oli hänen debyyttiottelunsa WCW:ssä ppv-tasolla. Tammikuun ensimmäisessä Nitrossa Wrath, joka oli edellisenä syksynä tapahtuneesta paluustaan asti ollut voittamaton, oli jättänyt avoimen haasteen, johon Bigelow vastasi. Tuo ottelu päättyi tasapeliin, kun miehet tappelivat tiensä backstagelle, mutta nyt oli aika selvittää uusintaottelussa, kumpi todella on parempi.

Kuten jo Nitron kohdalla sanoin, minulla on kieltämättä hieman vincemäisiä piirteitä näissä isojen miesten diggailuissa silloin, kun kyseiset isot miehet ovat ainakin ok:ita painitaidoiltaan. Niinpä Henryt ja Khalit saavat kyllä painua syvimpään koloon, mutta Wrathin ja Bigelowin rymistelyä oli taas ihan ilo katsella. Tällä kertaa ottelu kesti pidempään kuin Nitrossa ja oli muutamissa kohdissa oikein näyttävää menoa, joten kyllä tämä kiva välipala oli. Toki pitää huomioida, että ei tämä mikään painillinen mestariteos ollut, ja osittain homma oli aika vaisua, mutta en minä näiltä kahdelta mitään huippuottelua odottanutkaan. Ottelu hoiti oman roolinsa, ja lopetuskin oli ihan näyttävä.

* * ½

Singles Match

Konnan vs. Lex Luger

Vuorossa oli illan ensimmäinen ”uuden ajan” WCW vs. nWo-ottelusta. WCW oli siis käytännössä palannut takaisi vuoteen ’96 pikkaisen uusilla jaoilla, kun vuoden ensimmäinen Nitro oli päättynyt legendaariseen Fingerpoke of Doomiin, jossa Kevin Nash kävi makaamaan kehään ja antoi Hollywood Hoganin selättää hänet ja viedä näin WCW World Heavyweight -mestaruuden. Samalla nWo Wolfpack ja nWo Hollywood olivat liittyneet periaatteessa yhteen, vaikka Wolfpackista alkoikin saman tien tulla nWo:n A-joukkue, johon kerääntyivät parhaat ja Hollywood jäi alakorttilaisten B-joukkueeksi. Tuossa vuoden ensimmäisessä Nitrossa myös Lex Luger oli kääntynyt heeliksi liittymällä Hoganin, Nashin, Hallin, Steinerin jne. eliittiporukkaan. Sen sijaan entinen Wolfpackilainen Konnan heitettiin nWo:sta ulos, ja Konnanin entinen ystävä Luger tarjosi tälle ensimmäisen nWo-Beatdownin. Nyt Konnan tahtoi kostaa.

Kuten odottaa saattoi, ei tämä ottelu ollut mitenkään kovin kehuttavaa toimintaa. Kumpikaan näistä herrasmiehistä nyt kun ei saatunut olemaan tunnettu loistokkaista kehätaidoistaan. Luger alkoi olla jo tosi vanha, mutta vielä sillekin piti singles-otteluita buukata. Konnankaan ei erityisiin temppuihin kyennyt, mutta sai pidettyä tämän ottelun edes siedettävällä tasolla paikoitellen ihan ok:lla rymistelyllään. Lopetus oli kaikessa vakavuuteen pyrkimisessään aika hupaisa.

* ½

Loser Wears A Dress Match

Perry Saturn vs. Chris Jericho

Jos jollekin on jäänyt vielä epäselväksi (hyvin mahdollista, koska en ole asiasta kummemmin maininnut), niin Ralphus oli syksystä ’98 asti Jerichon henkivartijana toiminut jumalattoman ruma ja isomahainen mies. Tässä vaiheessa Raplhuksesta oli alkanut kasvaa jo pieni ilmiö. Faneilla oli Raplhus-kylttejä ja muuta vastaavaa. Se isomahaisista rumiluksista. Tämän ottelun taustalla oli kaksikin kuviota. Pienempi kuvio oli Jerichon ja Saturnin kärhämä, jossa oli kyse yksinkertaisesti maineesta ja kunniasta, ja se huipentui nyt otteluun, jossa häviäjä joutuisi nöyryyttämään itseään pukeutumalla mekkoon. Isompi kuvio oli Perry Saturnin edellisen vuoden loppupuolella alkaneet ongelmat tuomari Scott Dickinsonin kanssa. Saturn oli pari kertaa vahingossa telonut Dickinsonia, joka oli nyttemmin alkanut tuomaroida Saturnin otteluita varsin epäreilusti. Tuota epäreiluutta lietsoi Jericho, joka oli useaan kertaan uskotellut Dickinsonille Saturnin yrittävän tarkoituksella vahingoittaa tätä.

Tämä oli hyvä ottelu, kuten Saturnin ja Jerichon kamppailulta sopi jo odottaakin. Harmi vain, että näiltä kahdelta olisi voinut odottaa enemmänkin, mutta tällä kertaa kaksikko tyytyi kuitenkin vain hyvään otteluun. Sopivasti oli aikaa, Jericho viihdytti yleisöä muutamalla näyttävällä spotilla ja muuten suurin osa ajasta oli taidokasta ja kivaa painia, mutta ei kuitenkaan sen erityisempää. En tiedä, onko tässä kohtaa tosin sopivaa siitä valittaa, kun tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Lopetuksesta en taaskaan tykännyt, mutta se oli jo ennakkoasetelmista arvattavissa, koska Dickinson oli siis tässäkin ottelussa tuomarina.

* * *

WCW Cruiserweight Championship

Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Psychosis vs. Rey Mysterio Jr

Ei ollut CW-divisioonankaan buukkaus tässä kohtaa nyt kaikkein innovatiivisimmillaan. Kidmanin ja Guerreran kuviota oli pyöritetty jo syksystä lähtien, ja jo marraskuussa siihen oli sekoitettu myös Mysterio Jr. Nyt niin sanottuna uutena lenkkinä kuvioon tuotiin Guerreran latino World order -joukkuekaveri Psychosis, mutta varsinaisesti mikään ei ollut kuviossa muuttunut. lWo oli katkera entiselle jäsenelleen Mysteriolle ja yritti samalla saada CW-mestaruuden, mihin pyrki myös Mysterio Jr. itse.

Vaikka kuvio itsessään ei tuoreudellaan häikäissytkään, oli ottelu kuitenkin illan paras. Ei sekään mitään huippuottelutasoa ollut, mutta oikein viihdyttävää ja erittäin vauhdikas spottailua joka tapauksessa. Alkupuolella ottelu oli kyllä varsin oudosti buukattu, koska homma vaikutti enemmänkin joukkueottelulta kuin neljän miehen väliseltä kamppailulta, mutta loppua kohti se alkoi muuttua järkevämmäksi. Samalla myös spotit vain paranivat, kamppailu tiivistyi ja tunnelma muuttui jännittävämmäksi. Loppua edeltäneet hetket olivat taas ärsyttävän epäloogisia, mutta kyllä tätä katsoessa kuitenkin niin paljon viihtyi, että tunnustusta on annettava. Järkevämmin buukattuna olisi voinut yltää Crazy vs. Tajirin arvosanaan.

* * * ½

Tag Team Match

Barry Windham & Curt Hennig vs. Ric Flair & David Flair

Hankala uskoa vieläkään, että tämä oli tosiaan illan co-ME, mutta niin homma vain oli. 19-vuotias David Flair teki ppv- ja samalla in ring WCW-debyyttinsä tässä ottelussa isänsä rinnalla. Curt Hennig ja WWF:stä WCW:hen vuoden ’98 lopulla takaisin hypännyt Barry Windham olivat yrittäneet parhaansa mukaan auttaa Eric Bischoffia Ric Flairin päihittämisessä. Nämä kaksi entistä Four Horsemanin jäsentä olivat kuitenkin touhuissaan epäonnistuneet, ja nyt uusi WCW:n presidentti Ric Flair päätti kostaa Hennigille ja Windhamille, ja David tahtoi päästä isänsä rinnalla pieksemään Windhamin ja Hennigin.

Olin jopa oikeastaan hieman yllättynyt siitä, ettei tämä ollut mitenkään kamala ottelu. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että kehässä olivat Ric Flair, Curt Hennig ja Barry Windham, ja vaikka kukaan (erityisesti Windham) ei missään elämänsä kunnossa olleet, kyllä he ok-otteluun pystyivät. Mitään erityistä kamppailu ei kyllä tosiaan tarjonnut, ja Davidin osuudet nyt olivat oletettavasti aika onnettomia, mutta kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin ok-fiilis. Ei sen enempää eikä sen vähempää, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla.

* *

Seuraavaksi oli tarjolla ainakin 10 minuutin beatdown, kun paikalle saapuneet nWo Hollywoodin ja nWo Wolfpackin jäsenet hyökkäsivät Ric Flairin, David Flairin ja Arn Andersonin kimppuun. Jostain syystä hyviksiltä puuttuivat apujoukot täysin, eikä edes aikaisemmin show’ssa esiintynyt Chris Benoitkaan saapunut auttamaan Horsemaneja. Joka tapauksessa WCW World Heavyweight -mestari Hollywood Hogan, joka ei taas uuden mestaruuskautensa kunniaksi kokenut tarpeelliseksi tehdä muunlaista ppv-esiintymistä, ja kumppanit julistivat tekevänsä koko tämän hyökkäyksen Eric Bischoffin puolesta. Upeaa. Vuoden ’99 Hogan vs. Flair! Maltan tuskin odottaa.

Ladder Stun Gun Match

Scott Hall vs. Goldberg

Jos Hogan-Flairia en malta millään odottaa, niin yhtä malttamattomana olin koko illan odotellut tätä titaanien taistoa. WCW alkoi vähitellen päästä kunnolla liekkeihin huikeissa erikoisotteluissaan tässä Goldbergin ja Scott Hallin kamppailussa, jossa stun gun, jolla Hall oli täräyttänyt Goldbergiä muun muassa Starrcadessa aiheuttaen tälle mestaruustappion, ripustettiin roikkumaan katosta. Miesten piti yrittää napata tuo ase alas tikapuiden avulla, ja se, kumpi saa ensin täräytettyä vastustajaansa tuolla aseella, olisi ottelun voittaja. Kuulostaa mahtavalta. Ottelun taustallahan oli kaikessa lyhykäisyydessään nuo tammikuun neljännen päivän tapahtumat. Tuolloin Goldberg, jolta nWo oli kusettanut mestaruuden Starrcadessa ja jolta Elizabeth oli vienyt valheillaan rematch-mahdollisuuden, yritti tulla kostamaan hänen iltansa pilanneelle Hoganille, Nashille ja Hallille, mutta joutuikin lopulta beatdownin kohteeksi. Nyt hän oli aloittamasa kostoretkeään, ja ensimmäinen kohde oli Scott Hall.

Scott Hallin suorituksien laatua Ladder Matcheissa voi tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta ensinnäkin Goldberg on ehkä hitusen erilainen vastustaja kuin Shawn Michaels ja toiseksi Hallin edellisissä Ladder Matcheissa on tikkailla yritetty tavoitella sitä perinteistä mestaruusvyötä eikä tainnutusasetta. Niinpä olin hyvin epäileväinen tämän ottelun alkaessa ja odotin tältä pahimmillaan jopa aivan järkyttävää kuraa. Siihen nähden ottelu oli ihan helpotus. Goldberg myi (aivan loppua lukuun ottamatta, tietenkin) yllättävän hyvin jalkavammaansa, jonka nWo oli aiheuttanut hänelle backstagella aikaisemmin ppv:n aikana. Lisäksi ottelu jopa eteni ihan loogisesti, ja vaikka tosiaan mitään huikeita tikapuuspotteja ei nähty, käytettiin paikoitellen tikkaita jopa ihan näppärästi. Ei tämä kuitenkaan yli ok:n ollut, koska kyllähän tässä omat pahat heikkoutensa painin laadussa ja yleisessä kankeudessa olivat, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla. Lopetus oli nyt taas säheltämistä mutta milloinpa ei olisi. Summa summarum: on WCW:ltä paljon pahempiakin Main Eventejä nähty.

* *

Eihän tämä vuosi nyt kovin vahvasti WCW:ltä lähtenyt käyntiin. Ppv:n 8 ottelusta 2 ylitti maagisen kolmen tähden rajan, ja se ei ollut suinkaan ainut ongelma. Suurempi huoli tässä ppv:ssä oli se, ettei tämä suurudeltaan poikennut paljon ollenkaan normaalista Nitrosta. Illan aikana nähtiin yksi mestaruusottelu, ja vuoden alussa kruunattu uusi maailmanmestari Hogan tyytyi taas parin minuutin esiintymiseen. Muutenkin taas koko ”huikea käänne” kaikkine Fingerpoke of Doomeineen ja nWo:n uuden ajan syntymisineen tuntuivat jäävän todella pieneen osaan. Pääseekö Goldberg koskaan Hoganin kimppuun, kun Hogania tuntuu kiinnostavan omanikäisensä herrasmiehet enemmän? Huoh. Pienemmissä huolissa oli esimerkiksi se, että US-mestari Bret Hartin ja Diamond Dallas Pagen kaltaiset nimimiehet loistivat poissaolollaan. Plussaa täytyy antaa ppv:lle siitä, ettei tämä ollut missään vaiheessa kamalaa kuraa, lähimpänä Lugerin ja Konnanin kohtaamisen kohdalla. ME-ottelutkin olivat ok:ita, ja esimerkiksi Wrath vs. Bam Bam oli mukava piristys, vaikkei kolmen tähden rajaa ylittänyt. Aikamoisen vaisu fiilis tästä silti jäi, joten ei tämä Kehnoa parempi ole, mutta vuosi ’98 sisälsi useita pahempiakin ppv:itä WCW:ltä ja muiltakin promootioilta.

Wikipedia: WCW Souled Out 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.5.2011

Lisää...

Arvio: WCW Souled Out 1999