Arvio: WCW Spring Stampede 1997

Sijainti: Tupelo, Mississippi (Tupelo Coliseum)

Päivämäärä: 6.4.1997

Yleisömäärä: 8 356

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Spring Stampede teki paluun WCW:n PPV-tarjontaan vuonna 1997. Ensimmäistä kertaa tapahtuma oli käyty vuonna 1994, jolloin pääotteluna nähtiin aina yhtä huikean Ric Flair & Ricky Steamboat -kaksikon ottelu. Sen jälkeen oli pari vuotta taukoa, kunnes nyt tapahtuma tuotiin takaisin. Selostajinamme ketkäpäs muutkaan kuin Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes.

Singles Match

Último Dragón vs. Rey Misterio, Jr.

Jälleen kerran ilta avattiin aina yhtä varmalla valinalla: kevytsarjalaisten painilla. Tälläkään kertaa ei kuitenkaan tapahtuman cruiserweight-ottelussa ollut vyötä pelissä, koska divisioonan mestari Syxxiä ei (viime PPV:n eli Uncensoredin tapaan) nähty kehässä ollenkaan. Tämän ottelun taustana on lähinnä kaksikon ikuinen kauna: kun WCW vuonna 1996 alkoi cruiserweight-divisioonaansa rakennella, Último Dragón ja Rey Misterio olivat Dean Malenko ohella divisioonan kulmakiviä. Dragón ja Misterio olivat noista ajoista lähtien olleet tukkanuottasilla kohdaten parissa viime vuodenkin maksulähetyksessä toisensa.

Tämä kohtaaminen vei minun silmissäni voiton noista kahdesta edellisestä. Toki nekin olivat nopeaa ja viihdyttävää spottailua, mutta tämä oli nyt myös jotain muuta. Siinä missä edellisten kohtaamisten kohdalla aina välillä pisti häiritsemään lucha-tyyppinen heikko myynti ja ottelun muutenkin selkeä rakennettomuus, oli tässä ensinnäkin selvä tarina: Sonny Onoo ei ollut kannustamassa Dragónia (Onoo oli preppaamassa Women’s-mestari Akira Hokutoa), minkä takia Dragónin otteet olivat selvästi epävarmempia ja hajanaisempia ilman ohjausta. Muuten altavastaajana ottelussa buukattu Rey käyttikin sitten nuo Dragónin epäröinnit hyödykseen. Myyminenkin oli sen verran kohdallaan ottelussa kuin osasi toivoa, ja lopetuskin oli pirun näyttävä. Mukavasti aikaa saanut, vauhdikas ja erittäin viihdyttävä koitos, joka tällä kertaa eteni järkevästi. Hieno aloitus show’lle.

Arvosana: * * * *

WCW Women’s Championship

Madusa vs. Akira Hokuto (c)

Tässä tapahtumassa siis tosiaan nähtiin vuoden ensimmäinen naispainijoiden PPV-ottelu, kun Starrcadessa WCW:n naistenmestaruuden (joka muuten jäi aika lyhytikäiseksi; vyö hyllytetiin tämän vuoden eli vuoden 1997 aikana) voittanut Akira Hokuto kohtasi niin ikään Starrcadessa häntä vastaan otelleen WCW:n ”naistendivisioonan tukipilarin” Madusan. Mitään kummempaa tarinaa ei tälle ollut: Madusa vain tahtoi vihdoin itselleen vyön, jonka rakentamisen takia hän aikoinaan WWF:stä WCW:hen hyppäsi.

Hokuto ja Madusa eivät tosiaan olleet mitään turhia leidejä kehässä, vaan pystyivät oikein vakuuttaviin ja näyttäviin otteisiin, joita he väläyttivät tässä vauhdikkaassa ottelussa. Paljon paremmin tätä katsoessa viihtyi kuin esim. monissa vuoden 2009 naispainijoiden otteluissa. Ongelmaksi muodostui vain se, että ottelu kesti hädin tuskin viisi minuuttia, ja siinä ajassa ei tosiaan kummoista ottelua rakenneta. Lyhyt kesto huomioituna oikein hyvän koitoksen nämä kaksi pisti kuitenkin pystyyn.

Arvosana: * *

WCW Television Championship

Lord Steven Regal vs. Prince Iaukea (c)

Lord Steven Regal oli pitkän aikaa WCW:n Television-mestari. Mies oli voittanut mestaruuden Lex Lugerilta kesällä 1996, ja siitä lähtien britti oli vyötä ylpeänä kantanut, kunnes vuoden 1997 alkupuolella nuori tulokas Prince Iaukea vei vyön Regalilta. Tuosta asti Regal oli janonnut kostoa ja tahtonut mestaruuden itselleen takaisin: hän mm. sekaantui Iaukean ja Misterion väliseen mestaruusotteluun SuperBrawl VII:ssä. Nyt Regal vihdoin sai PPV:ssäkin mahdollisuuden hankkia vyönsä takaisin.

Tämä ottelu oli ihan mukava, mutta ei kuitenkaan yltänyt ihan Iaukea vs. Mysterio -otteluiden tasolle. Jotenkin vain tämä ei ihan samalla tavalla temmannut mukaansa. Ehkä se johtui ottelun alun turhankin hitaasta etenemisestä ja siitä, ettei ottelu jotenkin tuntunut kulkevan mihinkään. Loppua kohti meno kyllä sitten piristyi, ja lopetus oli oikein ovela ja toimiva, samoin kuin matsinjälkeiset meiningit. Erityismaininta pitää myös antaa siitä, että Regal veti jälleen kerran roolinsa ylimielisenä brittiläisenä aivan loistavasti. Hieno mies.

Arvosana: * * ½

Pitkään sivussa ollut Ric Flair kävi tässä välissä puhumassa siitä, kuinka hän vihdoin on palaamassa kehiin. Johan se Flair aika pitkään sivussa olikin. Yleisö kävi aivan hulluna antaen Flairille varmaan illan kovimmat suosionosoitukset, ja Flair heitti jonkinlaisen haasteen myös new World orderille ensi PPV:hen eli Slamboreehen. Kyllä se Flair aina jotenkin vähän piristää, vaikka parhaat vuodet olivat jo menneet.

Tag Team Match

The Public Enemy vs. Four Horsemen (Steve McMichael & Jeff Jarrett)

Ei näistä Hevosmiehistä ota selkoa, kun Flair on yleisön suuri suosikki ja samaan aikaan Jarrett ja McMichael inhoavat yleisöä. Ehkä porukka oli samaan aikaan hyvä ja paha, mutta tässä McMichael ja Jarrett tosiaan olivat puhdasverisiä pahiksia. Tietämykseni tämän ottelun taustatarinasta rajoittuu siihen, että alun perin tämä ottelu piti käydä jo Uncensoredissa, mutta sitä siirrettiin, ja Uncensoredissa McMichael & Jarrett sitten pilasivat Public Enemyn ottelun Harlem Heatia vastaan. Alkuperäistä syytä joukkueiden ”olisi pitänyt tapahtua” -kohtaamiseen en tiedä. Eikä minua edes kiinnosta.

Painillisesti tämä oli todella mitäänsanomaton. Public Enemy ei tämmöisessä perus 2 vs. 2 -ottelussa toimi, vaan tarvitsee aina joko useamman joukkueen tai hardcore-säännöt, ja Jarrett taas oli pirun tylsä ja McMichael pirun huono. Tuloksena varsin mitäänsanomatonta ja vaisua alle tv-ottelun tason olevaa joukkuepainia. Arvosana olisi ratkaisevasti huonompi, ellei ottelun lopussa meno olisi nopeutunut piristävän paljon, ja jos lopussa ei oltaisi nähty Irish whipiä päin lavastehärkää (kyllä!) ja toisen Public Enemyn tippumista pöydän läpi niin, että pöytä kirjaimellisesti meni kahtia. Yksi karuimmista pöytäbumpeista, jonka olen nähnyt. Heikkoa mutta hardcore-osuuden jotenkin pelastamaa menoa.

Arvosana: * ½

Yleensä en näistä matsien välisistä promoista mainitse turhaan näissä raporteissa, mutta nyt täytyy. Vuorossa oli nimittäin yksi legendaarisimmista, uljaimmista, huikeimmista backstage-haastatteluista: Harlem Heatin (tai no, Booker T ne ratkaisevat sanat lausui) ”Hulk Hogan, we’re coming for you, nigga!” -promo. En voi sanoin kuvata harmistukseni määrää, kun tajusin katsovani leikattua versiota, jossa ”nigga” oli korvattu sanalla ”sucka”. No, Booker T:n ja Sherrin reaktioita ei pystytty minunkaan versiossani editoimaan.

WCW United States Heavyweight Championship

Chris Benoit vs. Dean Malenko (c)

Seuraavaksi oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut ”kahden huippupainijan U.S. -mestaruusottelu, joka ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa”. Olen kyllä iloinen, miten tätä divisioonaa on kehitetty tuon vuoden 1996 mestaruusturnauksen jälkeen: nuoret, taidokkaat painijat (Benoit, Jericho, Eddie, Malenko yms.) kamppailevat toisiaan vastaan hienoissa otteluissa. Tämän ottelun taustana oli lähinnä herrojen keskinäinen kunnioitus (Malenko mm. pelasti Benoit’n eräässä Nitrossa Dungeon of Doomin kynsistä), jonka takia Malenko mielellään puolusti mestaruuttaan Benoit’ta vastaan.

Tämä ottelu oli siis oikein mallikas (no, mitä muuta ihan oikeasti Malenko vs. Benoit voisi olla) mutta kauas jäätiin kaksikon Hog Wild -ottelusta. Tämä siis jatkoi samaa linjaa kuin Malenko vs. Eddie tai Eddie vs. Jericho: hyviä otteluita, mutta ei läheskään niin hyviä kuin olisivat voineet olla. Tässä ottelussa oli kaksi heikkoutta: alun lukkovaihtelu oli tavallaan ihan näyttävää ja rakensi totta kai tarinaa, mutta toisaalta turhauttavaa ja hiukan tylsääkin, koska välissä tuntui, että tuota lukko-osuutta jatkettiin vain siksi, että ”kunnon tekniikkaottelussa on oltava pitkä lukko-osuus”. Tuokin puoli ottelusta oli siis siis omalla tavallaan oikein toimivaa. Sitten siirryttiin ottelun selvästi vahvimpaan puoleen: intensiiviseen taisteluun, jossa kumpikin esittivät hienoja otteita. Jos tuommoisena meno olisi jatkunut vielä jonkin aikaa ja loppunut huikeasti, olisi tämä ollut neljän tähden ottelu. Sen sijaan ottelu päättyi täysin naurettavan sekavasti, kun otteluun sekaantuivat Jacquelyn, Eddie Guerrero, Kevin Sullivan, Arn Anderson ja Jimmy Hart. Lopputuloksena täydellinen sekamelska ja laimea fiilis, vaikka ottelu hyvä olikin.

Arvosana: * * * ½

WCW Tag Team Championship

Rick Steiner vs. Kevin Nash (c)

Tällä ottelulla on pitkä tarina. Souled Out -tapahtumassa paluunsa tehneet Steinerim veljekset voittivat vyöt, mutta Bischoff palautti ne Outsidersille. Sitten Outsiders aiheutti Steinerien auto-onnettomuuden ja seuraavaksi ennen Uncensoredia pistivät Rick Steinerin sairastuvalle. Pian Uncensoredin jälkeen Scott Hall katosi televisiosta, eikä kukaan nWo:stakaan tiennyt syytä (todellisuudessa Hallin poissaolon syynä oli varmaankin kuningas alkoholi – varmuutta asiaan en kyllä tiedä), mutta koska Ted Turner oli hylllyttänyt Eric Bischoffin WCW:n johdosta, Kevin Nash joutui puolustamaan vyötään Steinerin veljeksiä vastaan silti. Tai olisi joutunut, ellei Scott Steineria olisi pidätetty tapahtuman alussa, kun hän yritti hyökätä Kevin Nashin kimppuun, kun tämä vaati nWo-tuomari Nick Patrickia ottelun tuomariksi. (Patrick myös hoiti tuomaroinnin, en tiedä miksi.) Steiner tyrmäsikin vahingossa poliisin ja joutui siis putkaan. Niinpä tässä tapahtumassa nähtiin singles-ottelu joukkuemestaruudesta.

Itse ottelu oli käytännössä 10-minuuttinen ylijuoksu. Kevin Nashia olivat kannustamassa Ted DiBiase ja Syxx ja tuomarina siis nWo:n Nick Patrick, joka oli sokea kaikelle DiBiasen ja Syxxin salakavalille hyökkäyksille sekä Nashin omille sääntörikkomuksille. Pari kertaa Rick Steiner kuitenkin pääsi hallintaan ottelussa, ja se oli ihan viihdyttävää menoa. Tällaiset ylivoimaiset ottelut eivät matseina koskaan mitään mestariteoksia ole, varsinkin kun ei Nash nyt niin erikoinen painija ole. Parasta ottelussa olikin loppu, kun Nashin brutaalit otteet olivat liikaa DiBiaselle ja Patrickille – nWo ei ollutkaan enää niin yhtenäinen kuin he toivoivat. Ihan menettelevä ottelu tämä oli, koska tässä oli omat tarinalliset vahvuutensa, Steinerin hyvät osuudet ja oikeasti aika vaikuttava lopetus.

Arvosana: * ½

#1 Contender’s Match

Booker T vs. Stevie Ray vs. Lex Luger vs. The Giant

WWF:n ensimmäinen PPV-tason 1 vs. 1 vs. 1 vs. 1 -ottelu nähtiin helmikuussa, ja nyt oli WCW:n vuoro. Tämä kuitenkin käytiin Four Corners -säännöillä, eli samaan aikaan kehässä oli kaksi miestä, ja kenet tahansa sai vaihtaa kehään. Ensimmäisenä selätyksen tai luovutuksen saanut painija voittaisi ottelun. Koska Harlem Heat ja Luger & Giant olivat joukkueita (joilla vielä keskenäänkin jotain kränää oli), muistutti tämä hyvin paljon perinteistä joukkueottelua. Panoksena ottelussa oli mestaruusottelu Hollywood Hoganin (jota ei muuten koko PPV:ssä nähty ollenkaan) kantamasta World Heavyweight -mestaruudesta.

Itse ottelu muistutti siis hyvin paljon perinteistä joukkueottelua, eikä laadullisesti kovin kummoista semmoista. Kukaan ei tässä ottelussa jäänyt mieleen millään erikoisella suorituksella, mutta ei toisaalta kukaan erityisen huonostikaan vetänyt. Pääasiassa tämä oli siis ihan menettelevää, perus tv-ottelun tasoista joukkuepainia, jossa hetken aikaa Luger ja Giant sekä Booker ja Stevie ottelivat toisiaan vastaan. Huonoa makua suuhuni ei jättänyt kuin typerä lopetus: muistan tasan yhden kerran painissa, jolloin toisen uhrautuminen antaen toisen nousta ottelun voittajaksi olisi toiminut, eikä se todellakaan ollut tämä ottelu. Ihan kiva ottelu silti, parempi kuin useimmat itse päämestarin eli Hollywood Hoganin otteluista (tasoltaan, ei taustoiltaan).

Arvosana: * *

No DQ Match

Randy Savage vs. Diamond Dallas Page

Kyllä, tämä oli illan pääottelu. Ei Hogania, ei Piperiä, ei mitään mainintaa päämestaruudesta. Sen sijaan kehässä olivat Randy Savage ja Diamond Dallas Page. Varsinaisesti tämä ei tuntunut yhtään WCW:n pääottelulta, mutta jälkeenpäin mietittynä se oli ihan hyvä asia: välillä jotain muuta. Ottelun taustanahan oli tietenkin nWo:n ja nWo:hon liittymisestä kieltäytyneen DDP:n feudi, mutta henkilökohtaiseksi tämä oli mennyt Uncensoredissa, kun Savage ja Elizabeth olivat pilanneet DDP:n vaimon, Kimberlyn, maineen esittelemällä koko kansalle Kimberlyn Playboy-otoksia. Tämän jälkeen Savage ja Elizebeth hyökkäsivät vielä DDP:n ja Kimberlyn kimppuun, ja seuraavilla viikoilla tämä nöyryytys jatkui. Nyt DDP janosi kostoa.

Kuvio oli varsin hyvä, DDP mielenkiintoinen hahmo (yleisönkin mielestä: Page sai jälleen kovat hurraukset) ja Savagekin taas vähän mielenkiintoisempi, vaikken vieläkään ollut ymmärtänyt tämän syytä liittyä nWo:hon (kun en pahemmin Nitroja jaksa katsoa). Ilmeisesti osansa oli sitten Savagen kanssa jälleen yhteenpalanneella (siis juonikuvion mukaan – oikeastihan kaksikko oli jo eronnut hyvän aikaa sitten) Elizabethilla. Itse ottelukin oli jopa hyvä. Saatan jonkin verran yliarvostella tätä, koska olipa vain harvinaista, ettei WCW:n maksulähetyksen pääottelua tarvitse kauheasti mollata. Tässä ottelun stipulaatiota käytettiin hyvin: aseita käytettiin juuri sopivasti ja aikakauden huomioiden juuri oikeanlaisia rajuja otteitakin tässä nähtiin. Lisäksi myös tunnelma oli ihan kohdallaan (vaikka varsinkin ottelun alussa niin selostajien kuin yleisönkin oli selkeästi hankala sisäistää, että tämä oli todella pääottelu), ja Savagekin pitkästä aikaa tuntui taas vähän enemmän yrittävän. DDP pisti myös parastaan. Ennen kaikkea lopetus oli jännittävä, hyvä ja tarinallisesti kiinnostava. nWo:n ongelmat jatkuivat. Ei tämä nyt mikään huippuottelu ollut, mutta hyvä kuitenkin. Ongelmia oli toki siinä, ettei kumpikaan ollut enää mikään painitaituri, joten painillinen puoli nyt oli yrityksestä huolimatta aika vaisua. Myös se semmoinen kakkosluokan pääottelun fiilis tosiaan jäi vähän häiritsemään. Piristävä yllätys silti, kun WCW:kin tarjosi vaihteeksi hyvän päämatsin! Vasta kolmas kerta sitten vuoden 1996 alun, kun WCW:n PPV:n pääottelulle tuli kolme tähteä täyteen. Koskaan ei vielä sen yli olla päästy.

Arvosana: * * *

Siitä huolimatta, että tästä löytyi yksi neljän tähden ottelu ja selkeästi tavallista parempi päämatsi, tämä Ok-arvosanainen PPV jää myös SuperBrawl VII:n taakse. Syynä on se, että vaikka SuperBrawlin pääottelu tosiaan latistikin tunnelmaa paljon, oli tapahtumassa silti muuten mukava taso. Tässä oli aika paljon tätä yhden ja puolen sekä kahden tähden tasoa (prosentuaalisesti), ja muutenkin tästä jäi vähän välitapahtuman fiilis. Menettelevä tapahtuma siis, mutta ei mitenkään kummoisempi.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.12.2009.