1991ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW The Great American Bash 1991

Päivämäärä: 14.7.1991

Sijainti: Baltimore, Maryland (Baltimore Arena)

Yleisömäärä: 9 320

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Olen jo pidemmän aikaa näissä arvioissani kirjoittanut WCW:n jatkuvista ongelmista: hurjat taloudelliset tappiot, jatkuvasti pohjamutiin laskevat katsojaluvut, vähäiset yleisömäärät, sopimusongelmat tähtipainijoiden kanssa, useiden huippupainijoiden menettäminen muun muassa WWF:lle, epäjohdonmukaiset ja yksiselitteisesti kamalat buukkauspäätökset, toimitusjohtaja Jim Herdin idioottimainen (ja vihattu) tapa pyörittää koko firmaa, väärät valinnat pääbuukkaajiksi (Ole Anderson ja Dusty Rhodes)… Ei WWF:lläkään näihin aikoihin siis mennyt liian hyvin (kuten olen myös kertonut), ja koko pro wrestling bisneksenä oli aika nopeasti alkanut menettää sen kaiken suuren loistonsa, mihin se oli 1980-luvun puolivälissä kertarysäyksellä noussut Rock ’n’ Wrestling -aikakauden ansiosta. Useat promootiot olivat kaatuneet kokonaan, ja amerikkalainen showpaini oli tilanteessa, jossa sen oli keksittävä itsensä uudelleen. Silti nyt juuri WCW oli ylivoimaisesti pahimmissa ongelmissa. Siinä missä WWF:llä oli välillä myös positiivisia uutisia ja kuitenkin kohtuullisen hyvät katsojaluvut, WCW:n tila oli lähes katastrofaalinen.

Ja nyt tullaan sitten ppv:hen, johon koko WCW:n katastrofaalinen tilanne kulminoituu. Siksi tämä on samalla yksi painihistorian merkittävimmistä ppv:eistä – ja monien mielestä myös painihistorian kaikkien aikojen huonoin ppv. Oletan, että kaikki tuon lausunnon antaneet eivät ole ottaneet huomion esim. Herb Abramsin UWF:n, Heroes of Wrestlingin tai muiden vastaavien yksittäisten tapausten ppv:eitä, koska tämän ppv:n väittäminen huonommaksi kuin esim. Herb Abramsin Beach Brawl (puhumattakaan kahdeksan vuotta myöhemmin koittavasta Heroes of Wrestlingistä) on jo ihan silkkaa idiotismia. Sen sijaan, jos puhutaan vain WCW:n ja WWF:n tasoisten promootioiden ppv:eistä, niin tämä ppv on kieltämättä erittäin lähellä kaikkien aikojen huonointa ppv:tä mietittäessä. Palaan kyllä tässä arvostelussa tarkemmin tähän, mutta tämä ppv on kieltämättä monella tapaa aivan järkyttävän kamala. Silti minun täytyy todeta, että nettiarvosteluissa tuntuu jälleen vallitsevan todella kummallinen yhdenmukaisuuden noudattamisen kaava. Koska kaikki nettismarkit tuntuvat olevan sitä mieltä, että tämä on kaikkien aikojen huonoin ppv, on lähes kaikissa tästä tapahtumasta lukemissani arvosteluissa mielestäni lähes kaikki tämän tapahtuman ottelut arvioitu järjestään alakanttiin. Ihan kuin tämän tapahtuman ottelut olisivat vielä erityisen huonoja siksi, että ne olisivat tässä tapahtumassa. Väitän, että osa tämän tapahtuman otteluista olisi saanut monilta arvostelijoilta paremmat arvosanat, jos ne olisi käyty missä tahansa muussa ppv:ssä. Kuten tulette kohta huomaamaan, en siis väitä, että tässä ppv:ssä olisi tosiaan käyty yhtään erityisen hyvää ottelua, mutta on mielestäni ihan naurettavaa väittää, että ”kaikki tämän ppv:n ottelut olivat alle kahden tähden otteluita”, kun ppv:ssä oli kuitenkin useampia ihan ok:ita otteluita, jotka olisivat varmasti saaneet ihan puhtaat paperit monissa muissa tapahtumissa. No, tämä on toki vain omaa tulkintaani, ja mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta jotenkin netissä tuntuu vallitsevan oikein erityinen tarve haukkua tämä The Great American Bash 1991 kaikilla tavoin maanrakoon, vaikka ihan normaali kriittinenkin asenne riittäisi tämän paskan kanssa.

Mutta se metatason arvioinnista. Mikä tässä ppv:ssä siis sitten jo lähtökohdiltaan oli niin historiallisen kamalaa, että tämä on yksi painihistorian merkittävimmistä tapahtumista? Kaikki johtuu tietenkin siitä, että NWA:n/WCW:n suurin tähti – JA FIRMAN PÄÄMESTARI – Ric Flair oli lähtenyt WCW:stä vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Kyllä, Ric Flair oli virallisesti lähtenyt WCW:stä, ja vienyt samalla päämestaruusvyön mukanaan, koska tuo fyysinen vyö kuului hänelle. WCW oli menettänyt isoimman tähtensä ja päämestarinsa vain kaksi viikkoa ennen kesän suurinta tapahtumaansa – tapahtumaansa, jota oli kuukausien ajan mainostettu Ric Flairin ja Lex Lugerin kolmevuotisen feudin huipentavalla ottelulla ja jossa Lex Lugerin oli vihdoin tarkoitus voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus Flairilta. Nyt tuo kaikki jouduttiin muuttamaan täysin lennosta, koska Flairia ei tässä tapahtumassa enää nähty.

Mistä Flairin lähtö sitten lopullisesti johtui? Flairin ja WCW:n ongelmista oli toki huhuttu jo pitkään – ja samoin oli huhuttu siitä, että Vince McMahon oli yrittänyt kaapata Flairia buukatakseen WrestleManiaan ottelun Hulk Hoganin ja Ric Flairin välille. WCW:ssä puolestaan toimitusjohtaja Jim Herd piti Ric Flairia liian vanhana ja halusi tiputtaa hänet midcardiin. Herd oli yrittänyt tätä jo pitkään, mutta toistaiseksi Flair oli pysynyt Main Eventissä, koska häntä ei ollut onnistuttu korvaamaan. Nyt Herd oli kuitenkin varma, että Bashissa Flairin oli viimein aika astua sivuun ja jobata vyö puhtaasti Lugerille. Samalla Herd oli ilmoittanut Flairille (jonka sopimus oli katkolla), että uudessa sopimuksessa hänen palkkansa puolitettaisiin. Sinänsä tämä oli yleisen linjan mukainen tarjous Herdiltä, koska WCW oli talousvaikeuksien vuoksi kiristänyt monien muidenkin painijoidensa palkkoja rajusti pienemmiksi. Flair ei kuitenkaan aikonut suostua puolet pienempään palkkaan – eikä varsinkaan pienempään palkkaan kuin Lex Luger, jota hän ei ollut koskaan pitänyt arvoisenaan painijana. Flair ei myöskään ollut liiemmin innoissaan vyön jobbaamisesta Lugerille Bashissa. Niinpä Flairin ja Herdin sopimusneuvottelut ajautuivat lopulta totaaliseen umpikujaan, ja Herd näytti Flairille ovea, jos tämä ei suostuisi diiliin. Flair ei jäänyt enää neuvottelemaan, vaan häipyi WCW:stä. Viimeisenä yrityksenä WCW buukkasi vielä heinäkuun alkuun house show’hun päämestaruusottelun Ric Flairin ja Barry Windhamin välille, jossa Flair voisi asiallisesti jobata vyönsä ennen lopullista lähtöä. Flair ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut house show’hun, ja sen seurauksena WCW julisti päämestaruuden olevan nyt vakatoitu. Flairia ei enää mainittu.

WCW:llä ei ollut siis tähän ppv:hen tultaessa sen enempää ykköstähteään, päämestariaan kuin päämestarusvyötään. Se ei kuitenkaan ollut edes firman ainut ongelma. Yksi WCW:n kovimmista nousevista tähdistä – ja hallitseva joukkuemestari – Scott Steiner oli nimittäin reväyttänyt hauiksensa pari viikkoa ennen Bashia ja joutui olemaan arvioiden mukaan vähintään neljä kuukautta sivussa. WCW oli niin ikään menettänyt toisen yleisönsuosikin ja tulevaisuuden tähden Sid Viciouksen, kun Vicious oli kyllästynyt WCW:n huonoihin sopimuksiin ja tarttunut Vince McMahonin tarjoukseen. Flairin ja Viciouksen lähdön seurauksena myös koko Four Horsemen oli lopullisesti historiaa, mikä tarkoitti sitä, että WCW:llä ei ollut oikeastaan yhtään oikeaa Main Event -heeliä.

Kaiken tämän keskellä WCW:n oli silti yritettävä järjestää kesän isoin tapahtumansa The Great American Bash, ja tässä se nyt oli. Selostajina Jim Ross ja Tony Schiavone. Schiavone oli ottanut Dusty Rhodesin paikan, koska WCW:n johto oli alkanut olla sitä mieltä, että pääbuukkaja Dusty antoi itselleen aivan liikaa ruutuaikaa (ja liikaa huomiota), ja niinpä Dusty tiputettiin kokonaan pois on screen -roolista. Debyyttinsä haastattelijana tässä ppv:ssä puolestaan teki ei enempää eikä vähempää kuin Eric Bischoff! Bischoff oli aloittanut bisneksessä vuonna 1989 AWA:n myyntipuolella, ja hän oli päätynyt promootion viimeiseksi selostajaksi vahingossa, kun AWA:n pitkäaikainen selostaja Larry Nelson oli pidätetty humalassa ajamisen vuoksi. Niinpä Bischoff oli AWA:n loppuaikoina toiminut sekä selostajana että haastattelijana, ja nyt kun AWA oli lopullisesti historiaa, hänelle oli tarjottu haastattelijan ja selostajan paikkaa WCW:ssä. Se ei tulisi kuitenkaan jäämään hänen ainoaksi työkseen WCW:ssä, kuten hyvin tiedämme.

Scaffold Match

P.N. News & Beautiful Bobby vs. Steve Austin & Terrence Taylor

Huh huh, tämä ilta tosiaan alkoi 1) Scaffold-ottelulla ja 2) yhdellä painihistorian merkittävimmistä ppv-debyyteistä. Ja ei, en puhu nyt P.N. Newsistä, joka oli vuonna 1987 painiuransa aloittanut isokokoinen köriläs, jolla oli lähes olemattomat painitaidot. WCW:ssä hän oli debytoinut vuoden 1991 alkupuolella ja ottanut käyttöönsä aikakauden suosittua räppäriä P.M. Dawnia imitoivan P.N. News -nimisen räppärigimmickin. Hahmosta oli kuin vähän vahingossa tullut varsin suosittu, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssä entisen TV-mestarin Bobby Eatonin joukkuemestarina. Kyllä, Bobby Eaton oli entinen TV-mestari, sillä hän oli voittanut vyön Arn Andersonilta edellisessä ppv:ssä SuperBrawlissa mutta hävinnyt sen uudelle debytoivalle painijalle STEVE AUSTINILLE vain muutamaa vikkoa myöhemmin. Ja kyllä, se historiallinen ppv-debyytti on tietenkin Steve Austinin debyytti. Austin – oikealta nimeltään Steve Williams (kyllä) – oli nuori 27-vuotias teksasilainen uransa alussa oleva painija. Austin oli debytoinut kotiseudullaan WCCW:ssä pari vuotta aiemmin, ja tähän mennessä hänen uransa merkittävin hetki oli ollut vuonna 1990 käyty feud Chris Adamsin kanssa. Henkilökohtainen ja hienosti buukattu feud Adamsin kanssa oli kerännyt jopa kansallista huomiota, ja niinpä WCW kaappasikin Austinin nopeasti riveihinsä alkuvuodesta 1991. Austin debytoi toukokuussa 1991 pitkähiuksisena blondina, lempinimellä ”Stunning” Steve Austin. Austinin managerina nähtiin ensin Vivacious Veronica, mutta parin viikon päästä uudeksi manageriksi tuli näyttävä nainen nimeltään Lady Blossom. Austin voitti pian debyyttinsä jälkeen TV-mestaruuden Bobby Eatonilta ja ajautui sitten feudaamaan P.N. Newsin kanssa. Nyt hän sai joukkueparikseen York Foundationin jäsenen Terrence Taylorin, jolla oli puolestaan ollut pidemmän aikaa kränää Bobby Eatonin kanssa. Ja jostain käsittämättömästä syystä tämä nelikko pistettiin siis illan avausottelussa painimaan Scaffold Match, jonka saattoi voittaa joko tiputtamalla vastustajansa telineeltä TAI nappaamalla vastustajan päädyssä olevan lipun telineeltä. Huh huh.

Voi jumalauta. Tällä tavallako alkoi Steve Austinin ppv-ura? Paljon surkeampaa aloitusta ei olisi legendaarinen painija voinut saada, koska tämä ottelu oli täyttä paskaa. Olen aikaisemminkin arvioissani todennut, etten ole millään tavalla Scaffold-otteluiden suuri ystävä, koska käytännössä tuo stipulaatio tuhoaa kaikki mahdollisuudet järkevään painiin. Korkealla ja kapealla telineellä ei vain yksinkertaisesti pysty painimaan mitenkään kiinnostavasti. Niinpä koko ottelumuodon ainut viehättävyys on aiemmin otteluissa ollut se, millä tavalla ottelun loppuratkaisu – telineiltä putoaminen – saadaan rakennettua. 1980-luvun Scaffold-otteluissa oli tältä osin ihan luovaa ideointia, ja lopetukset olivatkin ottelun parasta antia. Nyt sitten tämäkin osuus oli viety kokonaan ottelusta pois, sillä ottelun saattoi voittaa myös VARASTAMALLA LIPUN VASTUSTAJAN PUOLELTA. Mitä jumalatonta paskaa? Miksi tämä ottelu piti edes järjestää tällä stipulaatiolla, kun koko teline vain tuhosi kaiken painimisen ja kun itse telinettä ei edes hyödynnetty ottelussa millään tavalla? Ilmeisesti WCW:n mielestä oli tärkeää, että näytti todella vaaralliselta, kun tämä nelikko huojui korkean telineen päällä. Ehkä näytti, mutta ikävä kyllä koko tällä roskalla ei ollut paljon mitään tekemistä painin kanssa. Yleisökin tuntui olevan täysin kuollut. Älkää buukatko enää näitä Scaffold-otteluita, näissä ei ole mitään viehättävää. Ainakaan tämmöisessä muodossa, jossa lopetuskin oli hoidettu päin persettä ja jätti vain todella ankean fiiliksen koko hommasta. Meinasin antaa tälle puoli tähteä silkasta yrityksestä, mutta sekin on kyllä liikaa.

DUD

Singles Match

Diamond Studd vs. Z-Man

Diamond Dallas Pagen manageroima uusi painija Diamond Studd (kyllä, Scott Hall) oli loppukeväästä aloittanut hankkeen, jossa hän yritti löytää itsensä veroista naista rinnalleen. Toistaiseksi tämä oli käytännössä tarkoittanut sitä, että Studd ja DDP olivat aina kutsuneet ennen Studdin ottelua jonkun katsomossa olevan naisen repimään Studdilta tämän ylimääräiset vaatteet päältä, minkä jälkeen he olivat pilkanneet naista riittämättömänä ja häätäneet hänet paikalta. Sama jatkui myös tässä Bashissa. Tämä sopivan naisen etsintä oli kuitenkin johtanut myös Studdin ongelmiin Z-Manin kanssa. WCW:n midcardin jobberiksi jumittunut Z-Man oli alkanut puolustaa naisia ja päättänyt osoittaa olevansa kovempi naistenmies kuin Studd itse. Niinpä tähänkin otteluun Z-Man saapui neljän naisen saattelemana.

Nuori Scott Hall ja hyvässä iskussa oleva Tom Zenk toisiaan vastassa. Lähtökohtaisesti tässä matsissa oli paperilla kaikki mahdollisuudet hyvään otteluun, mutta jostain syystä sille tasolle ei tässä matsissa missään vaiheessa päästy. En oikeastaan osaa sanoa, mistä se yksiselitteisesti johtui, koska aikaakaan ei ollut ihan liian vähän: matsin kesto oli kuitenkin lähemmäs 10 minuuttia. Ehkä Hall oli sitten vielä vähän liian vihreä, ehkä Zenkillä ei ollut vain ihan paras päivä. Kyllä tässä ehdottomasti oli hyvät hetkensä, ja paikoitellen tätä katsoi mielellään, mutta jotenkin kokonaisuus vain jäi vaisuksi. Hall täräytti muun muassa näyttävän Chokeslamin, ja Zenkiltä nähtiin taas Missile Dropkickin tapaisia nättejä high flying -liikkeitä. Ehkä yksi ottelun ongelma oli myös, että se oli buukattu vähän kökösti ja että Diamond Dallas Pagen sekaantumiset tuntuivat vähän turhilta. Yleisö oli aika kuollut koko matsin ajan. No, ihan ok tuoreiden nimien ottelu tämä silti oli.

* *

Singles Match

Oz vs. Ron Simmons

Viime ppv:ssä WCW-debyyttinsä teki Oz, jota voi hyvällä syyllä pitää yhtenä koko 1990-luvun typerimmistä gimmickeistä. En jaksa sitä enää alkaa uudestaan selittää, kiinnostuneiden kannattaa tsekata SuperBrawlin arvio. Tämä kaksimetrinen, klassikkoelokuvalta nimensä pöllinyt monsteri nimeltä Oz oli siis uraansa aloitteleva Kevin Nash, ja hänen managerinsa The Wizard oli naamiopäinen Kevin Sullivan. Toistaiseksi Oz oli lähinnä esiintynyt pariin otteeseen ja squashannut silloin jobbereita. Nyt Oz sai vastaansa hyvässä nosteessa olevan Ron Simmonsin, joka oli viime ppv:ssä päihittänyt entisen joukkuekaverinsa Butch Reedin.

Tämähän ei itse asiassa ollut edes niin kamala ottelu kuin olin etukäteen pelännyt! Ron Simmonsin edellytykset singles-painijana hyviin otteluihin eivät koskaan olleet Simmonsin uralla kovin erityiset, ja tässä vaiheessa uraansa hänen kokemuksensakin merkittävistä singles-otteluista olivat vielä varsin vähissä. Kevin Nash – anteeksi, Oz – puolestaan oli erittäin vihreä ihan muutenkin kuin sisääntulossaan käyttämänsä asun osalta. Niinpä pelkäsin etukäteen, että tämä Ozin ja Simmonsin ottelu saattaa olla pahimmillaan ihan täyttä paskaa, mutta niin ei onneksi käynyt. Tai no, ei minun mielestäni. Suurin osa arvostelijoista on dumannut tämän ottelun ihan alimpaan helvettiin, mutta minun silmissäni tämä oli ihan siedettävä matsi. Ei missään nimessä siis hyvä tai edes ok ottelu, mutta siedettävä brawlaus kuitenkin. Nash otti tässä itse asiassa varsin hyvin iskuja ja bumppeja vastaan, ja Simmons näytti koko matsin ajan kohtuullisen hyvältä. Näillä aineksilla siis tämä suoritus oli varmaan aika lailla niin hyvä kuin mihin nämä kaksi pystyvät keskenään.

* ½

Singles Match

Robert Gibson vs. Richard Morton

Kyllä vain, nyt oli tullut SE hetki, jota varmasti kaikki olivat koko 1980-luvun ajan odottaneet (tai sitten eivät): Ricky Mortonin ja Robert Gibsonin Rock ’n’ Roll Express oli hajonnut, ja miehet olivat ajautuneet taistelemaan toisiaan vastaan. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Gibson loukkaantui oikeasti viime syksynä, ja storylinesyyksi kerrottiin se, että tuolloin Fabulous Freebirdsin managerina toiminut Little Richard Marlie oli telonut hänet. Gibson jäi pois ruudusta, ja Ricky Morton alkoi painia joukkueena Tommy Richin kanssa puolustaakseen Gibsonin kunniaa. Alkuvuodesta 1991 Morton, Rich ja Junkyard Dog voittivat uudelleenlämmitellyt WCW 6-Man Tag Team -mestaruudet, jotka he kuitenkin hävisivät kevään lopulla nimenomaan Fabulous Freebirdsille. Samalla hajosi kuitenkin myös koko face-kolmikko. Kun Robert Gibson nimittäin palasi WCW:hen kesäkuussa järjestetyssä Clash of the Championsissa, Morton kääntyikin häntä vastaan, teloi hänet rajusti ja liittyi heti perään Alexandra Yorkin johtamaan York Foundation -porukkaan. Samalla Morton alkoi kutsua itseään sivistyneemmin Richard Mortoniksi. Nyt vuosien ajan tauotta toistensa kanssa painineet Morton ja Gibson olivat sitten sotapolulla, ja tämä oli miesten ensimmäinen kunnon 1 on 1 -kohtaaminen.

Tietyllä tavalla tämä ottelu onnistui ylittämään odotukseni mutta samalla myös pettämään ne pahasti. Matsin ongelma oli se, että se ei lähtökohtaisesti kiinnostanut minua ollenkaan. Rock ’n’ Roll Express on ehdottomasti yksi niitä harvoja joukkueita, jonka ei minun mielestäni olisi tarvinnut hajota ikinä ja jonka jäsenten keskinäisessä ottelussa ei ollut mitään sellaista kiehtovaa kuin monien muiden joukkueiden välisessä ottelussa. No, nyt Morton ja Gibson sitten painivat toisiaan vastaan, ja etukäteen pelkäsin, että tästä tulee sellainen varsin tylsä vajaan kymmenen minuutin ottelu. No, tämä ei täysin pitänyt paikkaansa. Gibson ja Morton painivat nimittäin ihan hyvin, pistivät kroppansa peliin ja painivat lähes 20-minuuttisen ottelun. Viimeinen kohta kuitenkin koitui myös tämän ottelun ongelmaksi: tämä oli nimittäin aivan liian pitkä siihen nähden, minkä verran tässä oikeasti tapahtui. Otteluissa ei nähty mitään suuria bumppeja ensimmäisten minuuttien vauhdikkaan menon jälkeen, vaan ottelusta merkittävä osa kului siinä, kun Morton teloi kaikin mahdollisin tavoin Gibsonin valmiiksi vammautunutta polvea. Tuo polven työstäminen oli toteutettu kylläkin pirun nätisti, ja Gibson myi vammoja niin hyvin. Juuri tähän rakenteluun liittyy kuitenkin myös ottelun toinen pettymys: ottelun lopetuksessa nimittäin kaikki tuo Mortonin ja Gibsonin työ heitettiin täysin hukkaan, ja sen sijaan ottelu päättyi täysin varoittamatta kököllä ja halvalla tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä koko ottelun ajan rakennellun jalkavamman kanssa. Lopputulos oli siis vähän vaisu, mutta painillisesti silti melkeinpä illan parasta antia.

* * ½ 

Six Man Tag Team Match

Fabulous Freebirds vs. Young Pistols & Dustin Rhodes

Kuten äskeisen ottelun taustatarinassa mainitsinkin, Fabulous Freebirds piti tällä hetkellä hallussaan WCW 6-Man Tag Team -mestaruuksia. Samoin he pitivät hallussaan WCW US Tag Team -mestaruuksia. Kummatkaan näistä mestaruuksista eivät kuitenkaan olleet panoksena tässä 6-Man Tag Team Matchissa, koska… WCW. Nyt saatatte kysyä, kuka ihme on tuo Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin kanssa kuvassa näkyvä maskipäinen henkilö? No, kyseessä oli oikeasti Brad Armstrong, joka oli vuosien ajan paininut JCP:ssä/WCW:ssä alakortissa. Tätä ei kuitenkaan kerrottu katsojille. Sen sijaan tämä maskipäinen henkilö oli nähty ensimmäisen kerran edellisessä ppv:ssä SuperBrawlissa, kun hän oli yhtäkkiä ilmestynyt paikalle ja auttanut Freebirdsit voittoon ottelussa Young Pistolseja vastaan. Tuolloin häntä kutsuttiin Fantasiaksi, mutta nimi vaihdettiin nopeasti Badstreetiksi, koska WCW ei ollut tajunnut tekijänoikeusongelmia, joita koituu, jos yrittää nimetä painijansa Disney-leffan mukaan. Kukaan ei toistaiseksi osannut kertoa, miksi tällainen ei millään tavalla kahta muuta Freebirds-jäsenä muistuttava maskipäinen luchadore oli yhtäkkiä päättänyt lyöttäytyä yhteen Hayesin ja Garvinin kanssa, mutta sillä ei kai ollut mitään väliä. Nyt tämä kolmikko kohtasi sitten Freebirdsien ykkösviholliset Young Pistolsit, jotka olivat nyt saaneet avukseen kovaa nousevan nuoren tähden Dustin ”bookkaajan poika” Rhodesin.

On jotenkin mieletöntä, että minun Freebird-mieltymykseni lähes kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa tuntuvat menevän täysin ristiin. Sen kerran kun muut arvostelijat ovat pitäneet Freebird-ottelusta yllättävän paljon, minä puolestaan en viihtynyt tätä katsoessa läheskään samalla tavalla kuin monien muiden Freebird-otteluiden aikaan. Tämä oli nimittäin minun silmissäni aikamoinen pettymys ja samalla entistä suurempi syy siihen, että alan tajuta ihmisten Freebird-vihaa. Nämä Freebirdsien ottelut toistavat tosi pahasti itseään, ja näissä ei aina edes oikea vastustaja pelasta kovin paljoa, koska Freebirdit on saatava näyttämään niin vahvalta. Nytkin Hayesia, Garvinia ja Brad Armstrongia… anteeksi, Badstreetiä, vastassa oli Tracy Smothersin ja Steve Armstrongin kaltaiset nimet, mutta niin vain tämä ei missään vaiheessa noussut ihan kivaa kummoisemmaksi. Se johtui puolestaan juuri siitä, että facet olivat suuren osan ottelusta altavastaajan asemassa ja että Freebirdien hallinta oli loppujen lopuksi varsin yhdentekevää. Kun lopulta tuosta altavastaaja-asetelmasta päästiin, ottelun kaikki eliminoinnit alettiin murjoa putkeen parin minuutin sisällä, mikä lopullisesti sekoitti ottelun järkevyyden ja kiinnostavuuden. Faceista vahvalta saatiin näyttämään ainoastaan Dustin Rhodes, koska… kyllä te tiedätte. Niinpä pitkästä kestosta ja painijoiden yrityksestä huolimatta tämä tuntui lopulta varsin kököltä ja vain vaivoin tv-ottelutasoiselta matsilta.

* *

Singles Match

Yellow Dog vs. Johnny B. Badd

Ooh! Kahden tulokkaan ppv-debyytti! …No ei tietenkään oikeasti. ”Yellow Dog” oli nimittäin typerän maskin kanssa painiva Brian Pillman. Miksikö Pillman sitten ei esiintynyt itsenään vaan ”keltaisena koirana”? Pillman oli feudannut Four Horsemenin jäämistön kanssa koko alkuvuoden ajan, ja sen sijaan, että hänet olisi WrestleWarissa nähdyn huikean suorituksen jälkeen nostettu ME-kuvioihin, oli Pillmania käytännössä jobbautettu koko kevään ajan erityisesti Barry Windhamille, Arn Andersonille ja Sid Vicioukselle. Kesäkuisessa Clash of the Championsissa tämä Pillmanin feud Horsemen-jäämistön kanssa sitten päätettiin ”Loser Leaves WCW” -stipulaatiolla varustellussa joukkueottelussa, jossa Pillman kohtasi El Giganten kanssa Windhamin ja Andersonin. Pillman hävisi ottelun ja joutui ”lähtemään WCW:stä”. Tietenkään Pillman ei lähtenyt oikeasti, vaan alkoi esiintyä typerällä ”Yellow Dog” -gimmickillä, jonka idea oli se, että kaikki tiesivät kyseessä olevan Pillman, mutta kukaan ei ollut saanut toistaiseksi todistettua sitä. Nyt Pillmanista oli julistettu 10 000 dollarin palkkio: kuka onnistuisi ensimmäisenä riisumaan Yellow Dogin maskin ja todistamaan kyseessä olevan Pillman, saisi kymppitonnin. Jos Yellow Dog paljastuisi Pillmaniksi, Pillman saisi loppuelämän kestävän porttikiellon WCW:hen. Siis vähän kuin potkut. Jotka Pillman oli jo saanut. Ei tästä logiikasta sen enempää. Tässä ppv:ssä tuota kymppitonnin palkintoa tavoitteli viime ppv:ssä ensiesiintymisensä tehnyt Johnny B. Badd, jonka hahmo oli näin alkuvaiheessa ihan älyttömän yli vedetty ja 1990-luvulle hyvin sopivasti kaikkia mahdollisia homomaisia stereotypioita ylikorostava.

Vaikka Pillmanin ottelu Johnny B. Baddia vastaan ei kuulosta paperilla ollenkaan pöllömmältä, ei WCW ollut onnistunut silti saamaan tästäkään otteluparista mitenkään liikaa irti. Osaksi tästä voi syyttää nimenomaan idioottimaista Yellow Dog -hahmoa. Osittain puolestaan liian lyhyttä aikaa. Erityisesti Pillman – anteeksi, Yellow Dog – teki kyllä hyvää työtä ottelun aikana, mutta lopulta aikaa oli niin rajallisesti, että ei Pillmanin matsi tämän nuoren tulokkaan kanssa ehtinyt nousta ihan kivaa tv-matsia paremmaksi. Sinänsä ihan kohtuullinen suoritus sekin, mutta paljon enempäänkin olisi voinut olla mahdollisuuksia.

* *

Lumberjack Match

Big Josh vs. Blackblood

Okei, esittelin Big Joshin jo edellisessä WCW-ppv:n arvostelussa. Big Josh oli siis oikeasti 1970-luvun lopussa debytoinut konkaripainija Matt Borne, joka tultaisiin muistamaan painihistoriassa parhaiten pellenä, kirjamellisesti. Doink The Clownin syntymään olisi vielä pari vuotta aikaa, joten sitä ennen Borne oli ajautunut WCW:hen, jossa hän esitti jostain käsittämättömästä syystä metsästäjä-tukkijätkää, jolla ei ollut mitään painikokemusta ja joka oli saapunut WCW:hen päästäkseen tappelemaan. Aivan loogista. Viime ppv:ssä hän teki sisääntulon karhun kanssa. Tällä kertaa hänellä oli mukana lauma nuoria, kauniita blondeja. Koska miksipä ei. Mikä parasta Big Joshin gimmick ei kuitenkaan ollut edes tämän ottelun älyttömin: Joshin vastustaja oli nimittäin Blackblood. Kyllä. Blackblood oli Billy Jack Haynes, 1980-luvun tapahtumista tuttu isokokoinen painija, joka oli nyt uransa ehtoopuolella päässyt tekemään comebackin WCW:hen ihan mielettömällä gimmickillä. Blackblood oli nimittäin Ranskasta kotoisin oleva pyöveli. Hän toki puhui täydellistä englantia, mutta ei anneta sen välittää. Lisäksi Blackbloodin managerina toimi normaalisti Kevin Sullivan, mutta tällä kertaa hän ei ehtinyt ringsidelle seuraavana vuorossa olevan ottelun vuoksi. Nyt siis tukkijätkä ja pyöveli kohtasivat toisensa tukkijätkäottelussa, koska… WCW.

Tämä oli kaikin puolin turha ja puhtaasti huono ottelu. Blackblood oli lähinnä kömpelö ja parhaimmillaankin keskinkertainen tässä matsissa, ja täytyy todeta, ettei myöskään ”Big Josh” Matt Borne esiintynyt tässä ottelussa millään tavalla edukseen. Kun tähän sitten vielä lisätään se, että ottelun Lumberjack-stipulaatio oli lähinnä typerä ja vei aivan liikaa huomiota itse ottelulta, ei tästä ottelusta hirveästi jää käteen. Täytyy myöntää, että loppupuolella nähty Blackbloodin German Suplex Big Joshille oli oikeasti näyttävä, mutta yhdellä liikkeellä ei vielä pitkälle päästä. Big Josh toki sen verran nyt osasi tässä ottelussa liikkua, ettei tämä ihan katastrofaalista paskaa ole, mutta huonosta ottelusta on ehdottomasti kyse. Ei lisää tätä, kiitos. Tavallaan toiveeni toteutuukin, koska Billy Jack Haynes sai pian tämän ppv:n jälkeen kenkää WCW:stä.

Singles Match

One Man Gang vs. El Gigante

Voi hyvä luoja. En oikeasti enää tiedä, mitä sanoa. Muistatteko, kun El Gigante ja Sid Vicious ottelivat edellisessä ppv:ssä katastrofaalisen kamalan ja aivan hirvittävää paskaa olevan Stretcher-ottelun? Toivottavasti ette. Minä ikävä kyllä muistan. No, tuo ottelu oli Viciouksen ensimmäisen WCW-uran viimeinen ottelu, mutta El Gigantelle tuo oli vain välipysäkki matkalla kohti WCW:n Main Event -kuvioita. Siltä ainakin pahasti näytti. Nyt nimittäin Giganten eteen oli tuotu jälleen uusi järkälemäinen vastustaja, jonka oli tarkoitus näyttää ylivoimaisen vaikealta ja saada siksi taas Gigante näyttämään astetta verran kovemmalta jätkältä, kun hän selvittäisi tämänkin haasteen. Vanha kunnon One Man Gang (viime vuosien WWF:n katsojien keskuudessa paremmin tunnettu Akeemina) oli siis lähtenyt WWF:stä loppuvuodesta 1990, ja hän saapui WCW:hen keväällä 1991 ottaen käyttöön vanhan OMG-gimmickinsä. Heti debyytissään Gang lyöttäytyi yhteen Kevin Sullivanin kanssa, ja nopeasti tämä korsto aloittikin pelottavan tuhon kylvämisen WCW:n rosterissa. SuperBrawlissa OMG päätti sitten Sullivanin saattelemana hyökätä El Giganten kimppuun heti Giganten ja Viciouksen ottelun päättymisen jälkeen, ja tuosta yhteenotosta lähtien nämä kaksi monsteria olivat olleetkin toistensa kimpussa. Nyt oli vihdoin aika selvittää, kumpi oli todella kovempi köriläs. El Gigante toi tähän otteluun ringsidelleen jostain selittämättömästä syystä neljä kääpiöpainijaa, joista yksi yritti kaiketi esittää Kevin Sullivania. No, miksipä ei.

Okei, pitää olla tarkempi toiveiden kanssa. Kirjoitin kyllä äskeisen ottelun lopuksi, että ”Ei lisää tätä”, mutta en tarkoittanut, että haluan seuraavaksi katsella vielä huonompaa painia. WCW kuitenkin onnistui toteuttamaan juuri tämän, joten edellisen huonon ottelun jälkeen oli vuorossa totaalista paskaa oleva ottelu. Ja tällä tuotteellako WCW oikeasti kuvitteli kamppailevansa WWF:ää vastaan vakavasti otettavana ja laadukasta painia tarjoavana vaihtoehtona? Ei saatana. WWF-hasbeen vastaan painitaidoton ex-koripalloilija lähes 10-minuuttisessa halailuottelussa. Meinasin ensin antaa tälle puolikkaan säälistä, koska molemmat yrittivät parhaansa ja OMG otti jopa bumppia, kun Gigante heitti hänet yläköydeltä kanveesiin. Sitten totesin, että nuo eivät ole mitään oikeita perusteita arvosanan parantamiseen, jos ottelu on kokonaisuudessaan ihan hirveää kuraa – ja tämä todella oli. En ala edes erittelemään yksityiskohtaisemmin, älkää ikinä katsoko tätä ottelua.

DUD 

Russian Chain Match

Nikita Koloff vs. Sting

Nikita Koloffin ja Stingin feud oli alkanut oikeastaan puhtaasta vahingosta, mitenpä muutenkaan. Kun Koloff teki comebackinsa vuoden 1991 alussa, hän nimittäin aloitti intensiivisen feudin Stingin hyvän ystävän Lex Lugerin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Koloff ei ojentanutkaan Lugerille uutta US Heavyweight -mestaruusvyötä ystävällisesti, vaan löi tätä päähän vyöllä. SuperBrawliin mennessä Koloffin ja Lugerin feud oli eskaloitunut niin pahaksi, että Koloff päätti estää Lugerin ja Stingin joukkuemestaruusvoiton sekaantumalla otteluun ja lyömällä Lugeria teräsketjulla päähän. Suunnitelma oli hyvä, mutta Luger onnistui väistämään Koloffin hyökkäyksen, minkä seurauksena Koloff löikin ketjulla Stingiä. Sting tietenkin raivostui tästä, ja lähti saman tien Koloffin perään kostaakseen tälle. Luger väistyi tästä sopasta nopeasti isompiin kuvioihin, ja niinpä Koloff ja Sting jäivät selvittämään välejään keskenään. Lopulta tähän ppv:hen buukattiin Stingin ja Koloffin välille venäläisen oma erikoisottelu Russian Chain Match, joka oli käytännössä ihan tavallinen Strap Match sillä erotuksella, että painijat eivät olleet toisissaan kiinni remmillä vaan pitkällä teräsketjulla.

Paljon hukattua potentiaalia, niin paljon hukattua potentiaalia. Stingin ja Nikita Koloffin ottelu oli (Ric Flairin lähdön ansiosta) käytännössä illan ainut iso ottelu, ja jos WCW:llä ei ollut munaa pistää Flairitonta päämestaruusottelua illan päätösotteluksi, olisivat sitten pistäneet edes tämän. Sen sijaan tämä käytiin juuri ennen päämestaruusottelua ja vielä vähän turhan lyhyenä versiona. Pahinta ei kuitenkaan ollut ottelun paikka kortissa tai sen kesto, vaan ottelun lopetus, joka oli niin hirveää epäloogista paskaa, että ei voi taas kuin mielessään kirota. Monien arvostelijoiden mielestä tämä ottelu oli myös painillisesti tosi paha pettymys ja lähinnä kömpelöä katsottavaa, mutta minusta tässä ei ollut painilliselta anniltaan mitään suurempaa vikaa. En tiedä, olinko nyt jotenkin aivan liian suopea, vai onko taas koko tämän tapahtuman maine pilannut myös tämän ottelun kiinnostavuuden kaikkien arvostelijoiden silmissä. Oli miten oli, Sting ja Koloff tekivät siis kyllä ihan hyvää työtä ottelun aikana, ja tämä oli aikakausi huomioon ottaen monin paikoin oikein oppikirjamaisen hyvää entertainment brawlia – tätä rakastettavaa termiä käyttääkseni.

* * ½

WCW World Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Barry Windham vs. Lex Luger

Sitten oli tämä. Ottelu, johon koko The Great American Bash 1991 tiivistyy. Ottelu, jota kukaan ei halunnut nähdä. Ottelu, jota painijat itsekään eivät olisi halunneet käydä. Kuten jo pitkässä alkusepustuksessani kirjoitin, tämän ppv:n Main Eventinä piti nähdä vihdoin ja viimein se Ric Flairin ja Lex Lugerin kohtaaminen, jossa Luger voittaisi päämestaruuden Flairilta. Yleisö oli odottanut tuota ottelua monta vuotta, ja nyt he saisivat sen. Paitsi että eivät saaneet, koska lopullisesti WCW:hen kyllästynyt Flair lähti firmasta vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä – ja vei firman virallisen mestaruusvyön myös mukanaan. The Great American Bashiin tultaessa WCW oli siis aivan tyhjän päällä. Heillä ei ollut päämestaruuskuvioissa kirjaimellisesti mitään. Ainut jäljellä oleva paniikkiratkaisu oli tietenkin buukata päämestaruusottelu joka tapauksessa The Great American Bashiin ja pistää Lex Luger painimaan tuossa ottelussa. Ongelma oli vain se, että Lugerille oli lähes mahdotonta keksiä vastustajaa, koska WCW:llä ei ollut tähän aikaan käytännössä yhtään uskottavaa Main Event -heeliä. Tai siis: yksi oli, mutta hän lähti firmasta pari viikkoa ennen tätä ppv:tä. Toinen uskottava Main Event -heel (Sid Vicious) oli lähtenyt vain kuukautta aiemmin. Muut merkittävät heelit koostuivat lähinnä Four Horsemenin rippeistä (Barry Windham, Arn Anderson) ja Nikita Koloffista. Tästä tilanteesta WCW ei toki voinut syyttää ketään muuta kuin itseään. Niinpä WCW:n oli pakko nostaa käytännössä viimeisen vuoden ajan pelkästään midcard-kuvioissa pyörinyt Barry Windham aivan tyhjistä Lex Lugerin vastustajaksi tähän vakantista WCW World Heavyweight -mestaruudesta käytävään otteluun. Mikä parasta, WCW ei ollut tähän tapahtumaan mennessä saanut edes uutta mestaruusvyötä tehtyä, joten mestaruusvyönä ennen ottelua esiteltiin joku vanha NWA-aikainen pikkuvyö, jonka päälle oli liimattu ”World Championship” -plakaati.

”We want Flair”. Se on päällimmäinen asia, mikä tästä päämestaruusottelusta jäi mieleen. Pakko on sanoa, että ei käy kateeksi Barry Windhamia ja Lex Lugeria, jotka joutuivat painimaan toisiaan vastaan päämestaruusottelussa, jossa kaikki olisivat halunneet oikeasti nähdä Ric Flairin. Lugerin ja Windhamin työ oli olla välittämättä yleisön ”We want Flair” -chanteista, ”Boring”-huutelusta ja siitä, että he tiesivät kaikkien olevan pettyneitä siihen, että Flairin sijaan WCW World Heavyweight -mestaruudesta painivat he kahdestaan. Näihin lähtökohtiin nähden Luger ja Windham tekivät jopa ihan hyvää työtä, vaikka ottelu olikin – ymmärrettävistä syistä – aivan liian lyhyt päämestaruusotteluksi. WCW ei selvästikään halunnut, että yleisö pääsisi paskomaan ottelun päälle aivan täysin, joten matsi haluttiin ennemmin hoitaa nopeasti alta pois. Eikä tämä tosiaan ollut edes illan viimeinen ottelu. Nämä kaikki lähtökohdat vaikuttivat toki jo itsessään siihen, että tällä ottelulla ei yksinkertaisesti ollut mitään mahdollisuuksia nousta miksikään klassikoksi. Ja vaikka sekä Windham että Luger tekivätkin kehässä ihan hyvää työtä, ottelun vajavaisen keston lisäksi itse ottelun buukkaus varmisti viimeistään sen, ettei tämä yllä edes hyvälle tasolle. Ottelun lopetus oli nimittäin taas niin käsittämätön rykäisy, ettei siinä tuntunut olevan mitään järkeä. Juuri kun Windham ja Luger olivat pääsemässä kunnon intensiiviseen meininkiin, paikalle saapuvat täysin puskista Harley Race ja Mr. Hughes – kaksi miestä, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa tai varsinkaan tämän ottelun kanssa. Race ja Hughes kuitenkin sekaantuivat ja aiheuttivat aivan tyhjistä tulleen ottelun lopetuksen, joka viimeistään tuhosi kaiken vähäisen jäljellä olleen tunnelman. Jep, ei tätä ottelua voi ikävä kyllä liikaa kehua.

* * ½ 

Steel Cage Mixed Tag Team Match

Arn Anderson & Paul E. Dangerously vs. Missy Hyatt & Rick Steiner

Kyllä, tämä ottelu oli illan viimeinen ottelu. En käytä sanaa Main Event, koska sitä tämä ei todellakaan ollut. Eikä kukaan varmaan vieläkään tiedä, miksi helvetissä tämä ottelu päätti tapahtuman. Oli miten oli, niin nyt kuitenkin oli päätetty. Miten tähän otteluun oli siis edes päädytty? Steiner-veljeksillä oli toki ollut jo pidemmän aikaa erimielisyyksiä Four Horsemenin kanssa. Nyt tosin hevosmiesporukka oli virallisesti kuollut ja kuopattu. Flairin, Windhamin ja Andersonin muodostama kolmikkokin oli alkanut olla jo hajoamisen partaalla, ja Flairin lähtö oli tälle porukalle lopullinen kuolinisku. Samalla Anderson (ja Windham) olivat alkaneet tehdä yhteistyötä ärsyttävän managerin Paul E. Dangerouslyn kanssa. Dangerously puolestaan oli ottanut silmätikukseen WCW:n (helvetin ärsyttävän) haastattelijan Missy Hyattin, josta oli jotenkin onnistunut tulemaan yleisönsuosikki. Dangerously oli kiusannut Hyattia kauan, ja nyt Hyatt pääsisi vihdoin kostamaan Dangerouslylle tässä ottelussa. Alun perin tässä ottelussa piti olla mukana myös Barry Windham ja Scott Steiner, mutta Windham siirrettiin sattuneesta syystä pois tästä ottelusta, ja Scott Steiner puolestaan loukkasi itsensä pahasti vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä ja joutui sivuun kuukausien ajaksi. Lopulta tässä ottelussa ei muuten päästy edes näkemään Missy Hyattia Paul Heymanin kimpussa, koska ennen ottelun alkua Dick Slaterin ja Dick Murdochin muodostama Hardliners-nimeä käyttävä konkarikaksikko päätti jostain selittämättömästä syystä kaapata Hyattin ja viedä hänet pois paikalta.

Tästä ”ottelusta” nyt on turha sanoa paljon mitään. Ilmeisesti WCW ajatteli, että on turvallisempaa lopettaa show kaikkien rakastaman Rick Steinerin näkemiseen kuin päämestaruusotteluun, josta puuttui kaikkien toivoma Ric Flair. Tavallaan tämä saattoi olla jopa oikea ratkaisu, mutta onhan se nyt aikamoisen huvittavaa, että ppv:n päättää ottelu, jota voi kutsua otteluksi lähinnä nimellisesti. Ennemmin tässä oli kyse parin minuutin anglesta, jossa Rick Steiner antoi Arn Andersonille ja Paul E. Dangerouslylle rumasti turpaan ja josta kaikille faneille tuli hyvä mieli. Steinerlinet olivat hienoja, ja Anderson sekä Dangerously myivät ne hyvin. Annetaan siitä vaikka puoli tähteä, kyllä tämän ennemmin katsoi kuin OMGin ja El Giganten kamalan halimisen.

½


Olen useaan kertaan tässä arviossa puolustanut tätä ppv:tä lähinnä metatasolla vertaamalla näkemystäni muihin arvosteluihin, joissa tämä ppv on todetty yksiselitteisesti koko painihistorian huonoimmaksi ppv:ksi. Sitä tämä ei mielestäni millään ole, koska esimerkiksi Herb Abramsin UWF:n Beach Brawl (vain kuukausi ennen tätä) oli ihan kaikilla mittareilla vielä paskempi tapahtuma kuin tämä. Nyt on kuitenkin hyvä tässä loppuarviossa tehdä selväksi, että olen tietenkin kaikkien arvostelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli puhtaasti sysipaska ppv. Tietenkin oli. Oliko tämä jopa WCW:n kaikkien aikojen huonoin ppv? Saattoi hyvin olla. En muista edes surullisilta vuosilta 1999-2000 yhtään WCW:n ppv:tä, joka olisi jättänyt paskemman fiiliksen kuin tämä tapahtuma. WWE:stäkin vain December to Dismember nousee lähinnä tämän tasolle. Tämä oli siis faktisesti aivan kamalaa kuraa. Ei yhtään yli kolmen tähden matsia. Neljä alle yhden tähden ottelua. Yleisö oli koko tapahtuman ajan aivan kuollut – paitsi tietenkin päämestaruusottelun ajan, jolloin he huutivat loppuun asti Flairia. Eihän tällä tapahtumalla tietenkään ollut edes mitään mahdollisuuksia onnistumiseen: yksinään Flairin lähtö kaksi viikkoa ennen ppv:tä loi aivan mahdottoman varjon tälle ppv:lle, mutta sen lisäksi myös lähes kaikki muukin oli buukattu tässä tapahtumassa aivan päin persettä. Tämä oli todellakin WCW:n alkuvuosien todellinen pohjakosketus, ja on suoranainen ihme, että tämä firma onnistui tämän tapahtuman tunnelmista nousemaan vielä joskus koko Amerikan suurimmaksi showpainipromootioksi. Surkea.

Wikipedia: WCW The Great American Bash 1991

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.10.2017

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: UWF Beach Brawl

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1991

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.